Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Millaista väkeä olivatkaan ensimmäiset nykyisen Suomen ja Viron alueita asuttaneet ihmiset? Mistä he tulivat ja miten elivät? Millaiset ilmiöt muokkasivat muinaisten suomalaisten arkea, uskomuksia, kulttuuria ja identiteettiä?

 Näitä kysymyksiä on muassaan pohtinut tuotteliaana tieto- ja romaanikirjailijana sekä tiedetoimittajana tutuksi tullut Risto Isomäki, joka viime syksynä ilmestyneessä episodiromaanissaan vie lukijansa pitkälle aikamatkalle menneisyyteen. Ensimmäinen matkaetappimme löytyy esihistorialliselta kaudelta, seitsemäntuhannen vuoden takaa - ja siunatuksi (tai vähemmän siunatuksi) lopuksi tupsahdamme keskelle pohjoista ristiretkeä. Teoksen aikajänne on siis useamman tuhannen vuoden mittainen.

Esihistoriallista aikaa Isomäki on käsitellyt viimeksi mielenkiintoisessa ja tiedepiireissä ristiriitaisiakin ajatuksia herättäneessä teoksessaan Miten salpausselät syntyivät (into 2015), jossa hän esitti uusia ja yllättäviä teorioita Salpausselän reunamuodostelmien alkuperälle. Olisiko Isomäen uusin romaanikin saanut alkusysäyksensä tässä yhteydessä?

Viiden meren kansa  on saanut kehyksensä tieteestä, uusimmista arkeologisista, kielitieteellisistä ja geenivirtoja koskevista tutkimuksista, mutta sen käänteet ovat fiktiota. Tätä seikkaa Isomäki tähdentää teoksen pitkissä jälkisanoissa: Viiden meren kansa ei ole dramatisoitu tietokirja, vaan kaunokirjallinen teos, jossa kirjailija on käyttänyt täydellistä taiteellista vapauttaan.  Fiktioaineksen seassa pilkahtelee luonnollisesti pohdintoja myös siitä, miten kaikki on voinut tapahtua. Isomäki tulkitsee uutta tietoa varsin vapaasti -  ja ehkä siksikin tahtoo selittää ja  tulkintojaan hyvinkin tarkasti noissa edellä mainitsemissani jälkisanoissa.

Ensimmäisessä tarinassa suuntamme nykyisen Pohjanlahden kainaloon, Yli-Iin Kierikkiin, josta on löydetty noin 7 000-vuoden ikäisen kylän jäänteitä.
Alueen asukkaat ovat hylkeenpyytäjiä, ehkäpä aina Pyreneiltä asti tänne muuttaneiden ihmisten jälkeläisiä. Meri on hyinen, kesäaikaankin täynnä suuria, jäävuorista irronneita jäälohkareita - ja maa elää: kyliä on siirrettävä tämän tästä lähemmäs rantaa, sillä maa kohoaa jääkauden jälkeen kovaa vauhtia. Kyläkulttuuri kukoistaa ja rantaviivaa täplittävät asujaimistot erikoistuvat: kauppaa käydään ja kylien välille solmitaan yhteyksiä myös avioliittojen välityksellä. Tarinoita ja uskomuksia syntyy  - ne ovat mitä todennäköisimmin heijastuksia  todellisista, ihmisten elämään vaikuttaneista luonnontapahtumista, jopa -mullistuksista...

Isomäen kirjassa todellakin tapahtuu suuria: tsunamit hukuttavat alleen kokonaisia kyliä, taivaan yli lentää häikäisevän kirkas, leimuava, kuolemanpelkoa levittävä tulipallo, joka saa taivaanrannan leimuamaan ja päivän pimenemään. Jotkut noiden aikojen tapahtumista ovat saattaneet jättää jälkensä maailman mytologiohin: miten houkuttavaa olisikaan ajatella, että tarustoissa kuvatut ylimaallisen kestävät miekat olisi taottu Suomenkin yli lennähtäneen, ja Viron Kaaliin mätkähtäneen meteoriitin törmäyksessä muodostuneesta teräksestä. Isomäki kertoo, että tätä uudenlaista rautaa saatettiin oikeastikin kuljettaa Kaalista pitkienkin matkojen taa - hurjaan hintaan.

 Kaiken  myräkän ja myrskyilyn keskellä ihmiset jatkavat elämäänsä, syntyvät, perustavat perheitä, huolehtivat jälkikasvunsa ja koko kylän tulevaisuudesta. Pääsemme hetkiseksi mukaan heidän elämänmenoonsa, istumme hylkeennahkakanootissa säihkyvien jääkiteiden koristamalla merellä, kuljemme tulen  korventamalla suolla etsimässä auringon pojan jälkiä, palvomme luonnon voimia suurista kivistä rakennetuissa jätinkirkoissa ja linnavuorilla, kirjaamme sukumme historian pyhien palvontapaikkojen karhikkopuihin. Esi-isien ja luonnon henget ovat läsnä ja usein meno äityy villiksi...

Kun ristiretkeläiset ja heidän jälkeensä saapuvat uudet valloittajat saapuvat ristein ja verta janoavin miekoin vyötettyinä pohjolan rannoille, kaikki muuttuu. Isomäki kertoo kuolemanretkueiden tempauksista seikkailunhaluisten - ja perin kokemattomien - nuorten  miesten näkökulmasta: he ovat todistamassa kirjoihin ja kansiin säilöttyjen 'suurten tarinoiden' aidompaa, inhorealistista ja hyvin rumaa puolta.
Kuin pisteenä iin päälle Isomäki punoo teokseensa oman versionsa Köyliöjärven kansantarusta: mitä tapahtuikaan kun talonpoika Lalli ja Piispa Henrik kohtasivat toisensa Köyliöjärven jäällä?


Mainiosta Viiden meren kansasta lisää täällä: Annelin kirjoissa, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.


Risto Isomäki: Viiden meren kansa
into 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Olen viime aikoina tehnyt lyhyitä tutkimusmatkoja kotimaiseen kirjallisuuteen, paikkaillut kirjallisen karttani lukuisia tunnistamattomaksi jääneitä kohtia. Yksi näistä kotimaisista 'sokeista pisteistäni' on Riikka Pulkkisen tuotanto. Syksyllä ilmestynyt uutuus Lasten planeetta on ensimmäinen Pulkkiselta lukemani teos.

Lyhyesti muotoiltuna  Lasten planeetta on kahdessa aikatasossa vapaahkosti kelluva tarina kolmesta sisaruksesta, yhden avioliiton päättymisestä ja planetaarisesta yksinäisyydestä. Perustarinan alla (ja korkealla sen yläpuolella) risteilee kerroksia, jotka yhtäältä syventävät sitä ja toisaalta luovat sen rinnalle omia erillisiä maailmoitaan.

Tapaamme Frederikan, joka on tekemässä eroa Henrikistä, aviomiehestään ja pienen höpökkä-pömpsykkä-tyttären isästä. Ero on rauhallisin 'romaaniero', johon olen koskaan törmännyt, sillä niin kaikki kävi: rauhallinen sananvaihto hajotti perheen. Ero on niin sivistynyt, hajuton ja mauton, etten meinaa uskoa lukemaani. Kuin maailma jähmettyisi, liikkeet hidastuisivat ja pehmenisivät, äänet vaikenisivat. Vielä joulun he päättävät olla yhdessä ja tuntevat yhtäkkiä elävänsä kauneinta hetkeään avioparina. Ei riitoja, ei leimahduksia, eikä näkyviä kyyneleitä. jäljellä on vain kaunista haikeutta, hetkiä, joihin aika voisi pysähtyä...

Tunteet tulevat myöhemmin, ja silloinkin himmennettyinä, pastellinutuisina: Frederika on niitä naisia, jotka itkevät luonnikkaammin sisään- kuin ulospäin.
Hänen surunsa kiertyy, muuntuu ja yhtyy globaaliin maailmantuskaan, saa siitä hyväksyttävämmän ulospääsytiensä. Tiedostavan Vera-ystävän kanssa käydyt filosofiset keskustelut tuovat lukijan lähelle nykypäivän nuoren aikuisen maailmaa. Maailmaa, joka on huolista ja moraalisesta vastuusta raskas, maailmaa, johon pitäisi luottaa, mutta joka heidän kuvitelmissaan kulkee kohti tuhoaan, sitä maailmaa, johon  Frederika ja Henrik ovat luoneet uutta elämää, lapsen jonka tulevaisuus määräytyy edellisten sukupolvien tekemien valintojen mukaiseksi.
Tilanne on niin absurdi, että mielen on pakko askarrella pienissä asioissa, tekemisissä ja valinnoissa, jotka tuskin pelastavat maailmaa:

Varakas länsimaalainen nainen, joka heittää savulohen sekajätteeseen. Sen hävyttömämpää ei ole. Mä sentään aina lajittelen, aina, Vera sanoo. 

Kaiken sykkyrämykkyrän keskellä Frederika miettii, olisivatko he Henrikin kanssa onnistuneet, jos he olisivat hankkineet kotiin liinavaatekaapin, ja hän olisi täyttänyt sen kauniilla, säihkyvän puhtailla lakanoilla kuten hyvän vaimon ja hyvän äidin kuului aikoinaan tehdä?  Olisivatko säihkyvä järjestys ja perinteet tuoneet turvan ja pysyvyyttä? Olisivatko he onnistuneet, jos hän olisi..?

**

Aika ajoin sukellamme toiseen aikaan, juuri yliopisto-opintonsa aloittaneen Julian maailmaan, joka muistuttaa erehdyttävästi alkuräjähdyksen ensimmäisiä sekunteja, hetkiä, jolloin kaikki on ensin yhtä - ja jo seuraavassa hetkessä hajoavaa, pelottavaa,  käsittämätöntä tuusannuuskapuuroa. Julian kaksi sisarta myötäelävät, hakevat sisareleen  apua, väsyvät Julian sairauden oikkuihin ja hoitokäytänteiden byrokratiaan, mutta eivät luovuta...

Kaiken yläpuolella, planetaarisen kauhun tuolla puolen, tapahtumia tarkkailee pieni avaruustarkkailija. Frederika pitää pienen uteliaan ponin suitsittuna, ajatuksen mitan päästä arjestaan ja kutsuu sen luokseen vain iltaisin, sulkeutuu lapsensa kanssa sen huomaan, mutta ei sittenkään päästä ponia aivan irti, sillä hän tietää rajat, joita mieli ei saa ylittää:
Epämääräinen  hallinnan menettämisen pelko on Lasten planeetan ydintä - se on kaiken aikaa läsnä,  määrittää Frederikan elämää ja juontaa juurensa kaukaa menneisyydestä, päivistä, joihin sukellamme romaanin takaumissa.

Lasten planeetta on kokonaisuudessaan tyylikäs, tulkinoille avoin romaani. Vain tarinan täydellisesti sulkeutuva loppukohtaus ja pieni kerronnallinen toisteisuus jäi kaihertamaan mieltäni...



Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava 2018

Pirjo Hassinen: Parit

Olen tämän syksyn aikana pyrkinyt haalimaan lukulistalleni minulle ennen tuntemattomia kotimaisia kirjailijoita. Yksi heistä on kuopiolaissyntyinen Pirjo Hassinen, jonka tuotannon pariin en ole - todennäköisesti ikuisesti selitystään vaille jäävästä syystä - koskaan etsiytynyt. Valitsin luettavakseni hänen uutuusromaaninsa Parit, jota julkisuudessa on tituleerattu suomalaiseksi vastineeksi Thomas Mannin Buddenbrookit-sukutarinalle.

Ja aikamoinen sukueetos Parit onkin - ja samaan myös varsinainen rakkaudenatlas, sillä edustettuina ovat monenlaiset 'rakkaudenlajit'. Kuljemme läpi omistavan tunteenpalon,  puhtaan ja pyyteettömän rakkauden, symbioottisen lapsi-äitisuhteen,  viha-rakkaussuhteen. Rakkaus ei pysy koskaan paikallaan vaan muuttuu niin kuin tahtoo - ja laajeneekin, niin että se mikä ennen pidettiin pienen piirin sisällä tai jopa täysin piilossa, laajenee syleilemään koko maailmaa...

***

Hassinen vie lukijansa seuraamaan Jyväskylän kermaan kuuluvien Grahnien suvun tarinaa 1930-luvun vuosista nykyaikaan. Teoksen keskushahmoksi nousee kuopiolaissyntyinen, vaatimattomissa oloissa kasvanut Leena, joka tulee vedetyksi Grahnien sukuun hyvin erikoislaatuisen järjestelyn kautta ja josta vuosien myötä kehittyy pitkälle kouluttautuneen, itsenäisen ja vahvan naisen perikuva, asemansa tunteva suvun matriarkka.

Minkälaisia odotuksia Leena asettaa rakkaudelle sen jälkeen kun hänen on sanottava hyvästit loppuvaiheessa olevaa keuhkotautia sairastaneelle äidilleen jo kovin nuorena. Äidin ja tyttären suhde on ollut äärettomän läheinen, miltei symbioottinen: he ovat sinnitelleet elämässä  pitkään kahdestaan, sillä Leenan isä häipyi Amerikkaan ennen kun Leena ehti edes putkahtaa maailmaan äitinsä vatsasta. Mikään ei ole päässyt murtamaan heidän symbioosiaan - mutta juuri ennen lopullisia jäähyväisiä iskee hämmentävä mustasukkaisuus: äiti on alkanut osoittaa odottamatonta kiinnostusta potilastoveriinsa,  kukkia ja katseita ja varmasti paljon muutakin äidille suovaan mieheen, jonka tunkeutuminen tälle pyhälle yksityiselle alueelle, heidän alueelleen, tuntuu Leenasta ehkäpä kuolemaakin pahemmalta. Kuinka kauan vaalitun ideaalin murtuminen vaikuttaa hänen tulevaisuuteensa?

Leena löytää tiensä äidin sisaren Marian ja tämän perheen luo Jyväskylään, kaupunkiin,  joka tuntuu Kuopion jälkeen suurelta metropolilta. Grahnit ovat saavuttaneet aseman, omaisuutta  ja nimen, joiden tulevaisuus on turvattava, mutta Werner-poika, Leenan serkku, ei tahdo asettua hänelle kaavailtuun muottiin. Marian hylkiösisaren tytär saa sukulaisten silmissä nyt arvon arvaamattoman, ja hänestä luodaan suvun pelastava enkeli.

 Millaisen rakkauden Leena olisi itselleen tahtonut, jos olisi saanut vapaasti päättää? Äidin puhtaan ja pyyteettömän rakkauden muisto on vahva - jopa niin vahva, että mietin, onko tuonkaltaisesta rakkaudesta tullut Leenalle ainoa oikea tapa rakastaa. Vai onko kysymyksessä vain kylmän järjen käyttö, asuuko hänen sisällään kenties pieni laskelmoiva opportunisti? Kysymykset kieppuvat houkuttavasti ilmassa ja tartun niihin, sillä  spekulaatioiden rakenteleminen on monesti olennainen osa lukukokemusta. Mutta kyllä, kyllä minä Leenan tapauksessa kallistun sittenkin pyyteettömyyden kannalle...

Myöhempinä vuosinaan Leena seuraa sukunsa ja perheensä teutarointia elämän - ja rakkauden - kaltevalla pinnalla. Poika Olli ei peri äitinsä näkemyksiä rakkaudesta, vaan tekee omat, myöhemmin hyvinkin kipeiksi osoittautuvat valintansa jo hyvin erilaisten periaatteiden pohjalta. Joku viisas voisi tässä kohtaa sanoa, että aikakin on Ollin kohdalla jo toinen.

Kolmannessa sukupolvessa rakkauden ja parisuhteen ideaaliin kietoutuu jälleen uusia, laajempia aspekteja - erityisiä, uusia huolenaiheita: Ollin Aino-tytär päätyy omassa parisuhteessaan miettimään, onko hänellä nykyisessä maailmanajassa oikeutta edes ajatella lastentekoa. Hassinen kartoittaa sukupolvien välistä kuilua tässä todella terävästi: siinä missä lapset olivat aiemmille sukupolville tae elämän jatkumisesta, voi asia näyttäytyä tällä hetkellä lastentekoiässä oleville nuorille aikuisille vallan toisenlaisena: nykynuoret tekevät laskelmia siitä, kuinka lapsi vaikuttaisi heidän hiilijalanjälkiensä suuruuteen ja potevat samalla aitoa huonoa omaatuntoa haaveillessaan omasta lapsesta. Tämänkaltaiset ajatukset tulevat yleistyessään pakostakin muuttamaan (jo tälläkin hetkellä myllerrysten alla olevia) käsityksiämme parisuhteista - ja perheistä.

Pirjo Hassisen kerrontatyyli on ainakin tässä Parit-teoksessa  niin rikas ja jopa sachermaisen täyttävä, että luin kirjan suhteellisen hitaasti, pieninä tuokiokuvina kerrallaan. Suosittelen teosta kaikille täyteläisten sukuromaanien ystäville!


Pirjo Hassinen: Parit
Otava 2018

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnusen nimeämättömälle lasitehdaspaikkakunnalle ja 1940- 1950-lukujen vaihteeseen sijoittama kertomus luo hyvin tunnistettavan kuvan suomalaisesta lähihistoriasta.

Ainakin itse olen mieltänyt sodanjälkeisen Suomen juuri tällaiseksi: yhteisölliseksi, mutta samalla nurkkakuntaiseksi, sisäänpäin lämpiäväksi ja erilaisuutta kaihtavaksi.

Kinnunen tunnetaan taidostaan luoda tarinoihinsa samaistuttavia, ihmisyyden eri puolia heijastavia henkilöhahmoja. Uutuusromaanissaan hän nostaa keskusihmisekseen Jussin, joka näkee ja kokee asiat herkemmin ja painokkaammin kuin muut:  tavallisimmat arkikokemuksetkin voivat suistaa hänet raiteiltaan, kohti tuntematonta, pelottavaa pimeyttä. Nykyään Jussin kohdalla puhuttaisiin autismin kirjosta, mutta kirjan viitekehyksessä eli neljäkymmentäluvulla hänet diagnosoidaan vajaamieliseksi. Jussin elämää hankaloittaa myös vaikea epilepsia, joka vielä tuolloin käsitettiin psyykkiseksi sairaudeksi. 

Jussi on kaikesta huolimatta saanut pieniä työtehtäviä lasitehtaalta, ja siellä työskentelevät myös hänen sisarensa, alati kaikesta huolehtiva Helmi miehineen sekä lasikylään palannut, Helsingissä kyseenalaista mainetta niittänyt Raili. Yksikään heistä ei täytä pienen yhteisön sanattomasti asettamia ja hyväksymiä  normeja. Raili vähät välittää siitä mitä hänen menneisyydestään kuiskutellaan - hän on sitä ihmistyyppiä, joka pystyy kääntämään 'maineensa' ja kokemuksensa jopa elämää kannattelevaksi voimavaraksi. Helmi sen sijaan kokee sisarustensa kohtaaman vaietun torjunnan häpeällisenä, elämäänsä rampauttavana kiviriippana. Sisarusten asema ei voi olla vaikuttamatta myös hänen asemaansa tässä pienessä yhteisössä, siitäkin huolimatta, että hän itse on kunnollisuuden ja kunniallisuuden perikuva.

Mutta sisarusten välinen side on kestävää laatua. Irtiotto suvusta ja vastuusta tuntuisi varsinkin tähän maailmanaikaan täysin mahdottomalta - varsinkin jos on luonteeltaan vastuunkantaja. Jussin, Helmin ja Railin kohdalla tämä tarkoittaa, että yhdessä pysytään myös pahimman mahdollisen tapahduttua...

Tommi Kinnunen kuvaa sodanjälkeisen Suomen henkistä ilmapiiriä, pienten kyläyhteisöjen dynamiikkaa, perhesuhteita ja toiseuden kokemuksia jälleen kerran hyvin  taitavasti. Tarinan edetessä myös vanhan lasikylän arki ja lasinpuhaltajien työ tulevat kuvatuiksi miltei dokumentaristisin ottein. 
Myös romaanin symboliseksi osoittautuva nimi saa tarinan edetessä kauniin ja mieltä herkistävän selityksensä.

Pintissä eletään uuden ajan kynnyksellä. Sota on sodittu, naiset ovat saaneet ensi kertaa astua lasihytteihin puhaltajan ominaisuudessa, ja nyt he ovat osoittaneet kykynsä ja taitonsa - kuinka he enää tämän jälkeen haluaisivat palata entiseen?
Tapaamme Jussin, Helmin ja Railin muutaman vuoden välein yhteensä kolme kertaa. Näinä vuosina maailma muuttuu rajusti, niin että vanha saa väistyä uuden tieltä. Uuden ajan myötä myös pieni lasikylä joutuu muutosten kouriin. Pian kaikki tämä olisi historiaa.

Niin ehyt kokonaisuus kuin Pintti kaiken kaikkiaan onkin, ihmettelin, miksi kirjailija on sisällyttänyt kirjaansa pitkähkön, muusta tarinan kontekstista (ainakin minun mielestäni) täysin irrallisen sotakuvauksen. Yritin rakentaa mielessäni  jonkinlaista ymmärrettävää yhteyttä tämän melkoisen tunteikkaan sotakuvauksen ja päätarinan välille, mutta en onnistunut. Nytpä kyselenkin, miten te muut Pintin lukeneet koitte tämän?



Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018

2018 Finlandia-palkintoehdokkaista. Osa 2

Neljästä ennakkoon lukemastani vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia- palkintoehdokkaasta on tänän vuorossa kaksi: Jari Järvelän Suomen sisällissotaa (hieman uudella tavalla) käsittelevä Kosken kahta puolta ja Pekka Mäkelän Hunan, jonka mukana matkaamme suomalaisten lähetystyöntekijöiden matkassa 1930-luvun lopun Kiinaan.
Mietteeni Olli Jalosen Taivaanpallosta sekä Katja Ketun Rose on poissa -teoksesta löytyvät  täältä.

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Kosken kahta puolta -romaanin keralla lennähdämme vuoden 1918 sisällissodan tunnelmiin kolmen erilaisen näkökulman voimalla...

Tarinan keskushenkilö on 7-vuotias Jari-poika, joka tulee tietoiseksi sisällissodan tapahtumista viettäessään kesälomaa Vammalassa, kahden isoäitinsä, äidinäiti Ainon ja isänäiti Sofian luona. Eletään 1970-puoliväliä, sodasta on kulunut yli 60 vuotta, mutta vanhat vihollisuudet repivät ihmisiä vieläkin erilleen. Jarin mummit asuvat lähekkäin, mutta eivät voi sietää toisiaan.

Olen ymmärtänyt, että kirja perustuu löyhästi Järvelän omien sukujen tarinoihin, joten tarinan Jarissa saattaa olla siis ainakin pienen hitusen Järvelää itseään, hänen omia lapsuusmuistojaan. Kaikkien muiden kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.

Mummi Ainon vanhemmat ovat olleet punaisten - ja  mummi Sofian valkoisten puolella. Naiset, jotka sodan syttyessä ovat olleet pieniä tyttöjä, ovat nähneet (ja ehkä yhä näkevät) vuoden 1918 sodan lapsen näkökulmasta, kumpikin yhtä pelottavana ja traumatisoivana riippumatta siitä, mihin perheeseen ovat sattuneet syntymään. Viholliskuvat ovat hiertyneet sielujen syövereihin kasvatuksen ja kokemusten myötä, eivätkä ole hälvenneet vuosienkaan kuluessa.

Aino siirtää kokemuksensa katkeileviin, kauhua tulviviin runoihin, Sofia hellii valkokenraalilta ilmiantopalkaksi saamaansa valkoista posliinijoutsenta vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Kumpikin on nähnyt sodan järjettömän tuhovoiman ja katsonut tahollaan kuolemaa silmästä silmään - ja selvinnyt. Henkisten vammojen parantuminen ei sen sijaan ole edes alkanut.

Järvelä tuo tarinaansa vielä yhden, kolmatta sukupolvea edustavan lapsenlapsen näkökulman. Nuoren, turvatuissa oloissa kasvaneelle Jarille sodan tapahtumat ovat yhtä kaukaista todellisuutta kuin japanilaisen kamikaze-lentäjän seikkailut Saburō Sakain romaanissa, jota hän ahmii kesälomalukemisenaan.

Kun Jari löytää hetekaan kätketyt vanhat runot, mummien menneisyys herää eloon ja lomittuu hänen mielessään osaksi jokapäiväistä elämää ja leikkiä: sodan kauheudet kiinnostavat kuin seikkailutarinat ainakin ja naapurin pihalle muinoin  kuoliaaksi ammutusta pojasta tulee hänen mielikuvitusystävänsä, mutta sekunnin kuluttua mielen täyttävät  jo seuraavat  mielenkiinnon kohteet. Järvelä tavoittaa tässä viehättävällä tavalla pienen Jarin muuttuvaisen ja liikkuvaisen mielen. Lapsi kiinnostuu, ihmettelee, muttei jää kiinni aikuisten maailmaan, semminkin kun  mummitkaan eivät tässä tapauksessa onneksi yritä (ainakaan suuremmin) siirtää ajatuksiaan pojanpoikansa pääkoppaan. Toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut, niitä, joissa vihanpitoa on siirretty tehokkaasti sukupolvelta toiselle...

 Mutta ne Jarin mummit... He elävät samassa kaupungissa, kosken kahta puolta, eivätkä voi muistojensa ja periaatteidensa vuoksi sietää toisiaan. Heidän välissään on  kuin sanattomasta sopimuksesta ylittämättömäksi julistettu Vammaskosken silta, jonka päihin he asemoituvat kuin muinaiset sfinksit, katselevat lapsenlapsensa askellusta sillan toiselle puolelle ja takaisin - ja rakastavat poikaa kumpikin omalla tavallaan, täydestä sydämestään.
Tässä tarinassa Jari-pojasta tulee mummien välille kuin elävä silta, yhteys, jonka välityksellä vanhat kaunat voisivat liudentua. Mutta voiko syvästä, sydänpuuhun kovertuneesta vihasta päästä koskaan eroon - muutoin kuin ajan kuluessa, uusien sukupolvien astuessa puikkoihin?


Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Tammi 2018

J. Pekka Mäkelä: Hunan

J. Pekka Mäkelän 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun Kiinaan sijoittuva suurromaani Hunan oli (mitä parhaimmassa merkityksessään) varsinainen matkojen matka! Tämä monikerroksinen ja  moniääninen tarina kietoi minut pauloihinsa niin lujasti, että luin tämän yli 550 sivuisen kirjan kahdessa päivässä, eli minun mittakaavallani yhdessä hujauksessa. Lukurupeamastani on kulunut nyt jo jonkin aikaa - ja vieläkin huomaan silloin tällöin liukuvani Hunanin maailmaan, muistelevani sen monituisia ihmiskohtaloita ja tunnelmaa.

Löydän itseni Kaakkois-Kiinassa sijaitsevasta Hunanin maakunnasta, joka sijaitsee kaukana kaikesta: Shanghaihin on matkaa tuhantisen kilometriä, Pekingiin vielä enemmän. En joutunut taittamaan tätä pitkää matkaa yksin, sillä seurassani on kirjava joukko eurooppalaisia matkantekijöitä, joilla kaikilla on oma syynsä etsiytyä näille Kiinan takamaille...

 Asetuttuani alan tutustua myös Hunanin omaan väkeen - alussa sekoitan heidän (omiin korviini kovin samankaltaisilta kuulostavat) nimensä keskenään, mutta pian nimet ja tarinat asettuvat kohdakkain -  ja yhtä äkkiä haluan tehdä yhä läheisempää tuttavuutta monen hunanilaisen kanssa.

Maa kuohuu. Yhtäältä painetta elämään luo maan kommunistien ja valkoisten keskinäinen nahistelu - ja pian rysähtää kunnolla: vuonna 1937 Japani hyökkää Kiinaan ja alkaa peräti kahdeksan vuotta kestänyt Kiinan-Japanin sota, joka päätyy Amerikkalaisten massiiviseen ydinhyökkäykseen vuonna 1945. Kaukainen Hunan saa olla melko pitkään sotatoimien ulkopuolella, mutta taistelujen kumu lähenee hetki hetkeltä. Samaan aikaan sotaa käydään myös Euroopan puolella ja Kiinassa oleskelevat eurooppalaiset joutuvat nyt pelkäämään paitsi itsensä, myös kauas kotimaihin jääneiden rakkaittensa puolesta.

(Kiinan-Japanin sotaa käsittelee muuten myös viime keväänä lukemani Kazuo Ishiguron hieno teos Me orvot, jota suosittelen kaikille Kiinasta ja sen historiasta kiinnostuneille. Näitä kahta kirjaa voisi lukea mieluusti  vaikkapa rinnakkain, sillä Ishiguro ja Mattila luovat samaan aikakauteen mielestäni hyvinkin toisiaan täydentävän kombon!)

**

Kuinka monia ihmisiä tämän teoksen sivuilla tapaankaan! Tuntuu, että heitä olisi satoja, sillä vilinää ja äänien kirjoa riittää miltei hengästykseen asti.  Mäkelällä pitää tarinan langat  hyppysissään niin hyvin, että vaikka tarina hyppelehtiikin, pysyn erinomaisesti mukana menossa. Ensihämmästyksen ja -hämmennyksen jälkeen solahdan Hunanin vilinään kuin olisin ikäni näitä teitä astellut...

 Ensimmäiseksi katseeni osuu suomalaiseen lähetystyöntekijään Helvi Södermaniin, joka taisi olla eräänlainen lähtölaukaus tälle romaanille, nainen on nimittäin J. Pekka Mäkelän oma isotäti ja kummitäti, ja hänen tarinansa on Mäkelälle luonnollisesti tuttuakin tutumpi. Södermanin päiväkirjamerkinnät ja kirjeet tuovat kirjaan vahvaa, käsinkosketeltavaa autenttisuuden tuntua. Helvin kautta tutustumme  suomalaisten lähetysasemien ja niissä työtään tekevien ihmisten vaatimattomaan arkeen. Tasapainoilu uskon ja ja epätoivon välillä syö ihmistä, ja työ, jonka moni heistä luuli olevan  herätyksen ja jumalan sanan voittokulkua, osoittautuu hyvin arkiseksi (ja vaikeaksi) käytännön puurtamiseksi, johon kiihkeäsydämisinkin jumalan lapsi voi joskus väsyä. Ja saattaa täällä käydä niinkin vaarallisesti, että omat, ehkä fundamentaalisetkin käsitykset uskosta ja uskonnoista heittävätkin äkkiä häränpyllyä.

Helvin kanssa samalla laivalla Hunaniin matkaa sveitsiläinen Johann Caspar Wolff,  josta tarinan edetessä pitäisi kehittyä vastuullinen perheenisä, mutta toisin käy. Levottomana sieluna Wolff kiertää maita ja mantuja 'haastattelumatkoillaan', vakaana aikomuksenaan kirjoittaa kokemuksistaan kirja, mutta tuleeko aikeesta mitään? Samaan aikaan hänen vaimonsa Anneliese happanee kotiinsa kaksoslastensa kanssa - kunnes löytää elämäänsä tarkoituksen...

Useat Hunanissa vierailevat eurooppalaiset näkevät kiinalaiset sivistymättömänä kansana, yhtenä määrittelemättömänä, kasvottomana joukkiona. Kuinka pitkämielisesti hunanilaiset näihin eurooppalaisiin houkkiin suhtautuvatkaan!
 J. Pekka Mäkelä antaa romaanissaan ilahduttavan paljon tilaa kiinalaisten omalle äänelle. Tutustun moneen hunanilaiseen, ja saan monta kertaa muistuttaa itseäni lukevani nyt suurilta osin fiktiivistä tarinaa, niin eläviksi Mäkelä on henkilönsä kirjoittanut.

Erityisen syvän muistijäljen minuun jättää Liu Chin-Chihin kohtalo: nuori nainen löytyy henkihieverissä japanilaisten sotilaiden suorittaman Nankingin verilöylyn  jälkeen kuolleeksi nuijittuun ja paloiteltuun äitiinsä tarrautuneena. Raiskattu ja silvottu, pahoin vammautunut nainen saa turvapaikan suomalaisten lähetystyöntekijöiden huomasta Hunanissa. Tytön kokemukset tuovat tarinaan maagista vivahdetta: hän tuntee entisen - kuolleen - minänsä läsnäolon, samaan aikaan kuin hän itse kokee olevansa pelkkä hengetön, tyhjä kuori... Kysymys on tietenkin mielen nerokkaasta defenssimekanismista, mutta kokemus on tytölle itselleen mitä todellisin.

Tällaisia olivat päällimmäiset muisteluni tästä upeasta, upeasta teoksesta. Jos tahdot tänä vuonna tehdä erityisen mieleenpainuvan kaukomatkan, tartu tähän kirjaan!


J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018

Finlandia-palkintoehdokkaat 2018 - Osa 1

Ehdin tänä vuonna lukea ennakkoon neljä Finlandia-palkintoehdokasta. Kirjoitan lukemistani teoksista kahdessa osassa ilmestyvän yhteispostauksen. Kirjat tulevat blogiin lukujärjestyksessään.

Kaikki lukemani kirjat ansaitsevat mielestäni paikkansa ehdokkaina, vaikka mitään  'kirjallisia irtiottoja' en lukemani  neljän teoksen joukosta löytänytkään. Ehkä tämä vuosi olikin hyvä mennä vähän perinteisemmin, sillä viime vuonnahan sitä romaanitaidetta uudistavaa henkeä ja otetta löytyi monestakin ehdokasteoksesta. Jospa ensi vuonna olisi taas kokeilevamman tyylin vuoro?

Tässä postauksessa on esillä kaksi kirjaa, jotka vievät lukijansa kauas, kauas sekä maantieteellisesti, ajallisesti, että kulttuurisesti: Olli Jalosen seurassa päädymme 1600-luvun  St. Helenan saarelle ja Britteihin, Katja Kettu lennättää meidät Amerikkaan, alkuperäiskansan pariin...

( Edit. 29.11.: Postaukseni Jari Järvelän ja J. Pekka Mäkelän kirjoista löytyy täältä)

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Mitä sitä kiertelemään: tällaiseen historiallisten romaanien ystävään Jalosen Taivaanpallo upposi kuin kuuma veitsi voihin. Rakastan vuosisatojen taakse sijoittuvia kertomuksia, ja suorastaan hykertelen onnesta, kun tarinasta löytyy historiasta tuttuja juonteita, eritoten tieteiden ja/tai taiteiden puolelta. 

Jalonen kuljettaa lukijansa varmoin ottein 1600-luvulle, aikaan jolloin vanhat ja uudet ajatukset, uskonto ja velä ensiaskeleitaan ottava tieteellinen maailmankuva alkavat ottaa mittaa toisistaan. Oman mausteensa aikaan luo se, että reformaation jälkijäristykset kuuluvat ja vaikuttavat vielä - niin uskonnollisissa piireissä kuin valtiollisilla tasoilla. Tunnelmat ovat enemmän ja vähemmän  odottavat.
Tätä kirjaa lukiessani jäin miettimään,  tiesivätkö tuon ajan ihmiset elävänsä aivan uuden ajan, tietynlaisen historiallisen murroksen kynnyksellä...

Murroksen kumu kuuluu kaukaiselle, eteläisellä Atlantilla sijaisevalle St Helenan saarelle saakka. Täällä elää nuori Angus, haaveillen maailmasta, jonka saarella käväissyt lontoolainen luonnontieteilijä, taitava taivaantarkkaaja Edmond Halley, on hänelle kuin huomaamattaan esitellyt. Halley tekee tiedonhaluisesta ja tavattoman tarkkasilmäisestä pojasta tutkimusapulaisensa ja antaa tälle tehtäväksi tarkkailla yötaivaan valoja - vielä vuosia senkin jälkeen kun Halley itse on jo purjehtinut kotiin Englantiin. Poika suorittaa nurkumatta hänelle langennutta tehtävää, eikä tiedä, että tuosta turhasta - ja miltei leikinpäin määrätystä - työstä koituisi hänelle vielä joskus arvaamatonta hyötyä.

Vuosia myöhemmin, kun Englannin Itä-Intian kauppakomppanian hallinto St. Helenan saarella alkaa yhä enemmän  muistuttaa suoranaista  hirmuhallintoa, eikä pojan perheen suojelijana toiminut kirkonisäkään kykene enää suojaamaan omiaan, Agnus päätetään lähettää eläväksi kirjeeksi Englantiin, saarella kauan sitten vieraillutta Halleytä tapaamaan: onhan miehellä suora yhteys itseensä kuninkaaseen, joten toivoa sopii että Agnuksen mukana matkaava avunpyyntö kiirii myös Jumalasta seuraavan korviin...

Anguksen merimatka St helenalta Englantiin on kunnianosoitus vanhoille, henkeäsalpaaville seikkailukertomuksille. Lontooseen saapuminen on Agnukselle monilla tavoin shokeraavaa, mutta lapsuudenhaaveet -  halu oppia ja ymmärtää maailmaa, tulla osaksi jotakin ennennäkemätöntä ja suurta - ovat vihdoin lähellä toteutumistaan...

Olli Jalonen on kirjoittanut upean romaanin ihmismielen ikuisesta tiedonjanosta, maailman muuttumisesta, ajattelemisen - ja ajattelemaan oppimisen tärkeydestä. Taivaanpallo sukeltaa uuden ajan alkuun vetävästi ja viihdyttävästi, mutta sen ydin on täyttä rautaa.

Katja Kettu: Rose on poissa

Jos Olli Jalosen Taivaanpallon on ydin rautaa,  Katja Ketun Rose on poissa -romaanissa se on sulaa, laitojen yli hyökyvää laavaa ja elohopeaa.

Tuosta samasta kesyttömänä vellovasta elohopeasta on tehty myös tämän tarinan kahden  päähenkilön - intiaanireservaatissa syntyneen Rosen ja hänen puoliverisen tyttärensä Lempin sydämet. Ja heidän sydänääntensä takaa kuulen kaikkien Amerikan alkuperäiskansojen äänen.

Ketun romaanin juuret ovat Minnesotan ja Mishiganin intiaanireservaatteissa, joissa hän vieraili pari vuotta sitten valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja Maria Seppälän kanssa, jäljittämässä Chippewa-intiaanien ja suomalaisten siirtolaisten jälkeläisiä, joita jo varhain alettiin kutsua halventavasti puoliverisiksi ja fintiaaneiksi. Reissun tuloksena syntyi tietoteos Fintiaanien mailla (Wsoy 2016), johon haluan ehdottomasti vielä lähitulevaisuudessa tutustua. Mitä ilmeisimmin matkan muistot eivät ole jättäneet Kettua rauhaan, siitä on todistuksena tämä upea romaani.

Tarina alkaa kun keski-ikäinen, elämän myllerryksissä möyhennetty Lempi palaa lapsuudenmaisemiinsa Fond du Lacin intiaanireservaattiin, vuosikymmeniä äitinsä Rosen mystisen  katoamisen jälkeen. Täällä häntä odottaa muistisairas isä, aikoinaan Suomesta Yhysvaltoihin siirtolaiseksi lähtenyt Ettu, jonka maailma on pysähtynyt vuoteen 1973, päivään jona Rose katosi. Ukko tuntuu harmittomalta vanhukselta, mutta nyt hänen nimensä on liitetty jälleen uuteen katoamistapaukseen, tällä kertaa kysymyksessä on nuori valkoinen nainen, ja valkoisten tyttöjen katoamiset saavat jo viranomaisiinkin liikettä.

Reservaatissa Lempi muistaa asioita, joita hän on yrittänyt takoa pois mielestään vuosikymmeniä, yrittänyt löytää sopivaa tapaa olla ja elää, mutta tuntenut aina jäävänsä roikkumaan kahden maailman välille, kelpaamattomana kumpaankaan. Hän ei ole suomalainen, eikä hän ole intiaani, vaan puoliverinen, sekasikiö, fintiaani, arvottomampi arvottomampaa.

Silti muisto äidistä, hänen kertomuksensa ja Rosen yllättäen löytyvät kirjeet liittävät Lempin johonkin likeiseltä ja tärkeältä tuntuvaan, intiaanien historian alkuhämärästä alkunsa saaneeseen jatkumoon. Siihen samaan ketjuun, johon Rosen äiti Patti on liittänyt tyttärensä, laulujen, tarinoiden  ja loitsujen sitein...

Kirjeiden välityksellä saamme kuulla intiaanityttö Rosen tarinan, joka on samalla kertomus hänen kansansa kohtalosta, kohtalosta, joka on tuttu intiaaniväestön lisäksi myös monille muille alkuperäiskansoille. Luen pakkosiirroista, eristämisistä, pakkosteriloinneista, ihmisarvoa alentavista tutkimuksista, lasten sieppauksista, raiskauksista, kasvatuslaitoksista ja koulukodeista, joissa elinolot ja lasten kasvatusmetodit lähenivät helvetillistä... Katja Kettu avaa intiaanien (ja 'puoliveristen') historiaa ja tarkastelee heidän nykyistä asemaansa järkyttävän tarkalla, sydänjuuriin käyvällä otteella.

Mutta kaikesta edellä kerrotusta huolimatta Rose on poissa ei ole synkkä romaani, sillä sen ydin sykkii voimaa ja toivoa. Katja Kettu on punonut tarinaan myös  rakkaustarinan, vapaana helisevän ja voimaannuttavan: rakkaus tuo romaaniin juonteita, jotka ovat yhtä aikaa tulisia ja haikeansuloisia...

Jos kenen (suomalaisen kirjailijan), niin juuri Katja Ketun tuli kirjoittaa tämä kirja. Hänen voimakas, tavattoman ilmaisurikas tyylinsä antaa tarinalle vahvat ja kantavat siivet. Kettu on kirjoittanut romaaninsa tuli sydämessään - ja minun (melkoisen rajoittuneen eurooppalaisen) ymmärrykseni mukaan aihettaan syvästi kunnioittaen.


Olli Jalonen: Taivaanpallo 
Otava 2018

Katja Kettu: Rose on poissa 
WSOY 2018

Seilin naiset ja Pariisin

Katja Kallio: Yön kantaja 

Aleksander Dumas nuorempi: Kamelianainen

Tapasin lyhyen ajan sisällä kaksi elämän- ja kauneudennälkäistä nuorta naista, Amandan ja Marqueriten, jotka kumpikin saavat maksaa epäsovinnaisesta, paheksutusta elämäntavastaan kovan hinnan: toinen heistä menettää elämänsä, toinen vapautensa. Turussa syntynyt, irtolaisena maailmalla kuljeskeleva ja hullun paperit saava Amanda päätyy avovankilaa muistuttavalle Seilin saarelle, naisille tarkoitettuun mielisairaalaan, ja Marquerite, kauneudellaan koko Pariisin hurmannut kurtisaani, hylkää todellisen rakkautensa ja riutuu keuhkotautiin - vain velkojat seuranaan.

 Eletään 1800-luvun keskivaihetta ja loppupuolta. Kaksinaismoralismi kukoistaa: seksuaalisuus (varsinkin naisen) on tabu, samaan aikaan kun prostituutio ja ihmiskauppa kukoistavat oikeastaan kaikissa yhteiskuntaluokissa. Marquerite edustaa prostituution kunniallisinta ja yhteiskunnallisesti ehkäpä hyväksytyintä ääripäätä: hän on arvostettu ja ihailtu kurtisaani, jonka ylellinen elämäntapa kalliine huoneistoineen, hevosvaunuineen, yksityisine teatteriaitioneen ja timantteineen tulee niin kalliiksi, että hän hyväksyy rakastajikseen vain todella rikkaita herrasmiehiä, sellaisia jotka voivat taata hänen tulevaisuutensa - ja tarvittaessa kuitata hänen velkansa. 

Pariisin kauneimmaksi naiseksi sanottu Marquerite  kuljettaa mukanaan kameliakimppua, jonka kukkien väri vaihtuu hänen kuukautiskiertonsa mukaan. Tarinan tämä yksityiskohta oli minulle uusi ja jostakin syystä aivan erityisen surullinen (olen tutustunut Kamelianaiseen vain leffaversiona).

 Sitä, mikä on saanut Marqueriten valitsemaan elämänpolkunsa, ei tarina kerro. Näen vain kauniin, hauraan ja herkän nuoren naisen, joka kaikkien kokemustensa jälkeen vielä rakastuu aidosti  ja tekee rakastettunsa - ja tämän perheen - vuoksi äärettömän vaikean uhrauksen. 

Dumas itse glorifioi Marquetin enkelimäiseksi jumalattareksi, mikä nuorelle miehelle suotakoon...

Amanda myy itseään Auransillan alla jokaiselle, kaikille, joilla on heittää hänelle lantti tai pari. Hänen ei tarvitsisi välttämättä tehdä mitä tekee, ei ainakaan elääkseen, sillä noilla sillanalustienesteillään  hän ostaa itselleen asuja, jotka eivät oikeastaan kuulu hänen yhteiskuntaluokassaan olevan naisen garderopiin: Värikästä silkkiä! Samettia! Pitsiä kauluksissa ja hihansuissa! Ylellisyyttä, joka vetää Amandaa puoleensa kuin magneetti. Ympäristö tuomitsee moiset hullutukset: moni arvaa, millä tavoin tyttö  on hepenensä hankkinut

Amanda on villi ja kesyttämätön, vähän hullukin, mutta hän osaa kirjoittaa kauniilla käsialalla, ja vielä tässä maailmanajassa se on harvinainen taito.

Rakkaus ylellisyyteen (jota aivan hyvin voi kutsua viattomaksi kauneudenkaipuuksi: kukapa nainen ei sitä tunnistaisi?) yhdistää heitä melkein liikuttavalla tavalla. Marqueritelle ylellisyys on paitsi intohimo myös osoitus asemasta ja samalla hänen valitsemansa tien jatkumisen tae. Amanda näkee vaatepuullaan perhosten väreissä kimmeltävän puvustonsa vasta lupauksena, enteenä jostakin aivan nurkan takana odottavasta. Hän unelmoi hyvästä elämästä, ei niin kuin muut turun työläistytöt, vaan jostain suuremmasta, loistokkaammasta... Puvut seuraavat häntä Seiliin ja täällä ne sanalla sanoen pelastavat hänet pahimmalta.

Mistä he olisivat keskustelleet, jos olisivat tavanneet? Olisivatko Turun nokisimmissa kortteleissa kasvanut, riehakkuuteen taipuvainen tytöntyllerö ja todellinen maailmannainen löytäneet kohdatessaan yhteisen sävelen, sielunkumppanuuden? Uskallan uumoilla, että Amandalle Marquerite olisi ollut peittelemättömän ihailun kohde (ehkäpä näin todella olikin: tästä lisää tämän jutun lopussa!) 

Kuinka erilaiset heidän elämäntiensä olivatkaan, ja kuitenkin...

Ranskan kieli olisi kyllä Amandalta sujunut, sillä ennen 'diagnoosiaan' hän ehtii paeta Pariisiinkin, ainakin omien sanojensa mukaan, ja millaisella vempeleellä: harvassa ovat ne, jotka ovat matkustaneet kuumailmapallolla Turusta Ranskaan! Pallon kuljettajana ja Amandan matkakumppanina toimii ranskalainen herra Duplessis, josta on määrä tulla hänen rakastajansa, mutta  kohtalo päättää toisin. Unelmaa vaiko totta? Onko vastauksella edes väliä: Amanda muistaa kasvojaan hyväilleen tuulen tunnun vielä vuosia myöhemmin, Seilin mielisairaalaan jouduttuaan...

Katja Kallio valottaa Seilin sairaalasaaren oloja todentuntuisesti, aikalaislähteisiin nojautuen. Yön kantaja pohjautuu tositapahtumiin ja kertoo Seilin potilaana vuosina 1891-1918 olleen Amanda Fredrika Aaltosen tarinan.

Seilin arki on ankaraa, niin ankaraa että ympäristön pienetkin inhimillisyyden välähdykset saavat potilaiden elämän keikahtamaan vaarallisesti epätasapainoon, haluamaan ja vaatimaan lisää valoa ja toivoa, jotakin sellaista, minkä pitäisi kuulua ihmiselle luonnostaan, mutta joka täällä herättää lopulta vain halun paeta tai kuolla... Siksikö kaikki inhimillisyys kuoritaan täällä pois - onko turtuminen parempi vaihtoehto kuin 'turhan toivon' antaminen? Miten järkyttävä ajatus! 

Monelle potilaalle Seili on pikemminkin säilytys- kuin hoitopaikka. Diagnoosit olivat usein tuulesta temmattuja tai vasta kehittymässä olevan psykiatrian oppikirjoista vedettyjä. Amanda saa kuukautistensa aikaan 'hulluuskohtauksia', jotka nykypäivänä diagnosoitaisiin ja hoidettaisiin toisin. 

Mutta tunteet eivät täälläkään kuole: Amanda rakastuu, kuten Marqueritekin tahollaan. Seilissä vain ei käytetä rakkaudessakaan suuria sanoja, ei niin kuin Pariisissa. Täällä puhuu hiljaisuus.

Yön kantajassa kuulemme Amandan oman äänen, mutta Kamelianaisen Marqueriten tarinan kertoo rakastettuaan epätoivoisesti muisteleva nuori mies, joka on itseasiassa Aleksandre Dumas nuoremman oma alter ego: teos perustuu hänen ja  nuorena kuolleen pariisilaisen kurtisaanin Alphonsine Duplessin lyhyeksi jääneeseen rakkaustarinaan. Teos saavutti valtaisan suosion heti ilmestyttyään, eikä ihme, sillä se pitää sisällään kaikkea, mitä romantiikan ajan lukija saattoi vetävältä romaanilta toivoa: toivoton rakkaustarina, joka huokuu ajan moraalisia  ihanteita ja väräjäviä intohimoja, luonnonromantiikkaa, jopa aitoa goottikauhua. Ja kaiken keskuksena hehkuvat raastava, saavuttamaton rakkaus - ja kuolema. Nykylukijan silmissä kertomus on perin hämmentävä: en ole pitkään aikaan lukenut mitään näin sentimentaalista, peittelemättömän ihanteellista tarinaa. Dumas oli teosta kirjoittassaan vasta 23-vuotias, jäytävää ikävää, ihanteita ja puhdasta moraalia pursuava kirjailijanalku. Tämä mielessä alkavat sympatiapisteet ropista...

Ja lopuksi sarjassamme Kiehtovat kirjalliset yhteensattumat:

Aleksandre Dumas omisti teoksen rakastetulleen, Alphonsine Duplessille. Tuo (melko harvinainen) sukunimi hypähti silmiini, koska olin törmännyt siihen juuri Kallion Yön kantajassa. Nyt kiinnostaisi, valitsiko Kallio tuon nimen kuumailmapallonkuljettaja Duplessille itse, vai löytyykö nimi'oikean' Amanda Aaltosen potilaskertomuksesta? Villi arvaus: jos asia on viimeksi mainitulla tavalla, olisiko Aaltonen lukenut Kamelianaisen, jossain määrin jopa samaistunut Dumasin kertomukseen?

Katja Kallion Yön kantajasta lisää muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön, Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa,  Luettua elämää, Lukuisa,  Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, sekä Reader, why did I marry him.

Katja Kallio: Yön Kantaja

Otava 2017

Aleksandre Dumas nuorempi: Kamelianainen (La Dame aux Camélias, 1848)

Kirjahyllystä löytyneen suomennoksen kustantaja: Ex Libris, 1968

Suomentanut Kyllikki Villa

Alkuperäiskieli: ranska

Marianna Kurtto: Tristania

Tristania on tarina saaresta ja sen ihmisistä, etäisyyksistä, kaipuusta pois ja takaisin, vapaudenkaipuusta, rakkaudenkaipuusta, haluista, joita on vaikeaa sovittaa saumattomasti yhteen ihmiselämään...

Britannialle kuuluva pieni, tuliperäinen  Tristan da Cunhan saari sijaitsee keskellä Atlantin valtamerta, kaukana kaikesta, niin kaukana, että lähimmälle asutulle saarelle Saint Helenalle on matkaa yli 2000 kilometriä. Saaren voi etsiä riittävän tarkalta kartalta, juoksuttamalla katsettaan eteläisellä Atlantilla Afrikan mantereen ja Etelä-Amerikan keskivaiheilla. Vielä kirjaa aloittaessani luulin saaren olevan kuvitteellinen, jonkinlainen Kurton mielikuvituksessaan kehittelemä eteläinen vastine pohjoisen Ultima Thulelle. Sitten hoksasin kääntyä Wikipedian puoleen.

Marianna Kurtto kuvaa Tristanian elämänmenoa lyyrisesti, herkällä korvalla ja sydämellä.  Sadunomainen tunnelma yhdistettynä tarinan painaviin pohjavirtoihin luo teoksesta uniikin ja omarytmisen. Kaikesta huomaa, että luen runoilijan kirjoittamaa proosaa: ennen Tristania -esikoisromaaniaan Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa.

Tarinan Tristan da Cunha ja sen asukkaat elävät täydellisessä symbioosissa, muodostavat yhden, jakamattoman kokonaisuuden, niin kuin saari olisi synnyttänyt asukkaansa ja vihreillä rinteillä vapaana vaeltavat lampaatkin itse, syökseneen heidät sisuksistaan aivan kuin elävä olento synnyttää lapsensa. Ja he kaikki - melkein kaikki - tuntevat olevansa juuri oikealla paikallaan, juurtuneensa sinne minne heidän on määrä juurtua. Heidän kotinsa on täällä, rauhalliseksi tiedetyn  tulivuoren sylissä...

Kurtto vie lukijansa tristanilaisten elämään, lähelle heidän merensinistä, kalastaja-aluksilta ja auringolta tuoksuvaa arkeaan. Kaiken alla kytevät kuitenkin ihmiselämän väistämättömät pimeät puolet,  ristiriidat ja tunteet, joita saarelaiset ovat oppineet väistämään ja kätkemään. Lukija ui tristanilaiseen mielenmaisemaan helposti, tunnistaa heissä palasen itseään, näkee heidän kasvoiltaan omien tunteidensa ja hiljaisuuksiensa varjot.

Kurtto tuo tarinansa keskiöön Lisen, Larsin ja pienen, vakavamielisen, ikäistään kypsemmän Jon-pojan. Toisin kuin saaren muut miehet, Lars rakastaa kulkemista, ja on siksi pitkiä aikoja poissa kotoa seilatessaan rahtilaivojen mukana kauas meren takaisille rannoille. Vaellusvietti  vaivaa häntä  kenkään eksyneen kiven lailla, siksi on lähdettävä, jätettävä Lise ja Jon odottamaan hänen paluutaan, ja tähän asti hän on palannut - ennemmin tai myöhemmin...

Pelkän lähdön hurman lisäksi on muutakin: on tapahtumia ja tunteita, joita he eivät kykene sanoittamaan toisilleen, on odotuksia, joita he eivät kykene täyttämään. näkymättömäksi vaiettu juopa Lisen ja Larsin välillä vetää heitä vastustamattomasti erilleen, siksi lähtö tuo helpotuksen kummallekin heistä, vaikka sitäkään  tunnetta he eivät toisilleen - eivätkä itselleen -  myönnä.

Tulee päivä, jolloin Lars ei enää tahdo palata maailmalta kotiin. Päivä jona hän astuu lontoolaiseen kukkakauppaan ja kohtaa katseen, joka varastaa hänen huomionsa, pyytää jäämään. Uusi elämä tuntuu helpottavalta.

Mutta lopulta, silti, tyhjyys. 

Pieni uutinen sanomalehdessä repii kaiken avoimeksi: kotisaaren tulivuorisydän on herännyt pitkästä unestaan, asukkaita evakuoidaan ja saarelaisia on kateissa. Lontoosta on Tristan da Cunhalle puolen maailman matka...

Rakastuin syvästi Marianna Kurton tekstiin. Se on soljuvaa, se hengittää tristanilaisten tavoin merta ja tuulta, äärettömyyttä. Kurtto näyttää, kuinka suurista asioista voi kertoa maailman herkimmillä nyansseilla.
Erityisen ihanan lukukokemuksen Tristaniasta tekee se, että teoksen monet tasot avautuvat lukijalleen vasta ajan myötä. Minä palasin saarelle vielä päiviä sen jälkeen, kun olin sulkenut kirjan.

Tristaniasta muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Kirja vieköön,  Kulttuuri kukoistaa,  Lumiomena, Tekstiluola ja Täysien sivujen nautinto.


Marianne Kurtto: Tristania
Wsoy 2017

Miki Liukkonen: O

O on online non stop pursotettuna 850 sivuun. Vapaita yhteyksiä käytettävissä: ∞

O on kaltevaa pintaa ja kilpikonnareaktio.

O on tämän ajan ruumiinavaus. Siksi valitsin sen vuoden 2017 kotimaiseksi romaaniksi.


Miki Liukkonen: O
Wsoy 2017

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Sinä voit pelastaa minut, hän kirjoitti. Lause tuntui minusta silloin kummalliselta. En tiennyt, miltä olisin voinut hänet pelastaa. Vai oliko kaikki niin yksinkertaista? Hän oli pyytänyt, minä en vastannut. Eikä hänen pyyntönsä ollut oikeastaan edes pyyntö, vaan totuus. Kirkkaista kirkkain lause. Ja minä olin taitellut lauseen kahtia, sulkenut kuoren ja haudannut ullakon pimeään.

Toisinaan minuun iskee ihan erityinen, kuulaan ja lyyrisen tekstin jano. Paljon lukevat, herkkyyteen taipuvaiset ihmiset varmasti tunnistavat ja tietävät, mitä tarkoitan.
Vuosien myötä kirjahyllyihini on (muutaman runoteoksen lisäksi) kertynyt romaaneja, joiden puoleen käännyn näissä tilanteissa. Saatan pysähtyä hyllylle, viivähtää valitsemani tutun kirjan äärellä ehkä vain sivun parin verran ja jatkaa sen jälkeen muita puuhiani. Tämä 'luottokirjastokseni' kutsumani valikoima laajenee lukukokemusten edetessä, mutta edellä mainitsemistani kriteereistä johtuen tietenkin äärimmäisen hitaasti.

Yksi niistä kirjailijoista, jotka on pikkuhiljaa saavuttamassa omaa paikkaansa tässä erikoiskategoriassani, on Joel Haahtela.  Rakastuin hänen lyyriseen, miltei impressionistiseen tyyliinsä jo Perhoskerääjässä, ja tunteeni sai vahvistusta upeasta Tähtikirkas, lumivalkea -romaanista. Mutta sitten: kiitoon lähtenyt ihailuni saikin pienen kolauksen lukiessani hänen viime vuonna ilmestyneen Mistä maailmat alkavat -romaaniaan. Vaikka itse tarinassa ei ollut moitteen sijaa, jäin kaipaamaan aiemmin lukemiani Haahtelan romaaneja: niiden lyyristä ilmavuutta ja tekstin vapaasti kulkevaa hengitystä.

Mutta tässä, vuonna 2008 ilmestyneessä Lumipäiväkirjassa kaipaamani kirjallinen flow on taas läsnä.
Tällä kertaa tapaan keski-ikäisen oikeustieteen professorin, joka pitkällisen ja ilmeisen vaikean sairauden jälkeen havahtuu tarkastelemaan itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Periaatteessa kaikki näyttäisi olevan suhteellisen hyvin, mutta kokeeko hän todellista yhteyttä ympäristöönsä, perheeseensä, itseensä, koko maailmaan? Tämä hiljalleen mieleen hiipivä epäilyksen tunne lienee tuttu monelle kukkeimman nuoruutensa ohittaneelle: on välitilinpäätöksen hetki.

Eräänä tuiki tavallisena talvipimeänä aamuna mies näkee sanomalehdessä uutisen nuoruudenrakastetustaan. Saksalainen, terroristisesta murhasta tuomittu Sigrid - joka joskus muinoin oli ollut hänen Sigridinsä - on juuri äsken vapautunut kahdenkymmenenkuuden vankilassa viettämänsä vuoden jälkeen.

Miehen nykyiseen elämään Sigrid ei enää kuulu. Hän ei enää aktiivisesti muistele heidän yhteisiä vuosiaan, aikaa ennen jotakin tapahtui, ennen kuin viattomasta nuoresta naisesta kuoriutui pahamaineisen terroristijärjestön jäsen ja tappaja. Vuodet ovat kerrostuneet huomaamatta heidän välilleen, kuin kerros kerrokselta paksuneva lumivaippa...

Pitkästä ja uuvuttavasta sairaudesta toivuttuaan  mies on yrittänyt asettua jälleen omaan elämäänsä, tarkalla mitalla rakennettuihin viitekehyksiin, jotka ovat kuitenkin osoittautumassa hänelle jollain tavalla sopimattomiksi, vieraiksi.
Tässä moodissa nousen miehen kanssa hänen ullakkokomeroonsa, löydämme unohdettujen aarteiden ja piiloon sysättyjen romuröykkiöiden takaa rasian, joka kätkee sisäänsä hänen nuoruutensa - ja kirjeet...

Kiipeän miehen perässä kattoikkunasta katolle, jolta avautuu näköala talviöiseen, nukkuvaan  Helsinkiin. Hetki on romaanin katarsis ja kokemuksena ylimaallinen; talviyötä tuijottaessaan mies tuntee koko maailman syöksyvän lävitseen ja hän itse tuntee kulkevansa kuin pyörteen vetämänä kohti nollapistettä, tilaa, jossa aika menettää merkityksensä, jossa menneisyys, nykyisyys ja tuleva kaartuvat toistensa yli, muuttuvat yhdeksi.

 Onko tämä se hetki, jolloin mies päättää palata, matkustaa halki lumisen Euroopan etsimään Sigridiä - ja kaikkea sitä, mitä heillä oli, ja mitä hän joskus koki olevansa ?

Haahtelan romaanit tunnistaa. Tälläkin kertaa teksti huokuu selittämätöntä haikeutta ja ajattomuutta, unet ja muistot nousevat merkityksessään arkielämän rinnalle, tai jopa ohittavat sen. Haahtelan ihmiset tuntevat hartioillaan elämän painon, mutta tulevat samalla tietoisiksi sen hauraasta, särkyvästä kauneudesta, joka säilyy ehyenä vain heidän muistoissaan.

Lumipäiväkirjasta lisää täällä: Kirjava kammari, Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Satun luetut, Sinisen linnan kirjasto,

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Otava 2008

Heidi Köngäs: Sandra

....isovanhempieni paljastetut, totiset kasvot ja koko hetken poikkeuksellinen vakavuus osuu aina suoraan minuun. 
Siinä paljaan taivaan alla otetussa valokuvassa oli heidän haaveensa, heidän toiveensa, heidän elämänsä – kaikki yhdessä valokuvassa, ainoassa, joka heistä on otettu nuorina. Yksi kameran painallus, jonka äänen melkein kuuli, se oli se hetki jolloin he kaikki tulivat näkyviksi.

Heidi Köngäksen vaikuttava Sandra vie lukijansa vuoden 1918 sisällissotaan,  hetkiin, jotka ovat maamme historian kipeimpiä - ja vaietuimpia. Sandrassa tuo menneisyys syöksyy vastaan piinaavan realistisesti,  pidäkkeettömällä voimalla. Kirja antaa puheenvuoron torppareille ja heidän lähipiirilleen: kuinka he selvisivät tuosta kauhistuttavasta keväästä - ja sen jälkeen koittaneista, pitkälti vaietuista kärsimyksistä.
Tämä teos kertoo  tapahtumista, joista meidän on yhä, sadan vuoden jälkeenkin, puhuttava ja joiden syihin ja seurauksiin meidän on palattava. On pysähdyttävä, antauduttava kauhuun ja suruun - on muistettava, jottei mitään tämänkaltaista enää tapahtuisi.

Köngäs avaa menneisyyden polkuja  aikasiirtymien ja näkökulmatekniikan avulla. Tarinan alussa tapaamme ruuhkavuosiaan elävän Klaaran, joka äitinsä kuoleman jälkeen palaa lapsuutensa kesistä tutulle, suvulleen kuuluneelle torpalle, löytää ullakolle unohtuneet valokuvat ja isoäitinsä Sandran  päiväkirjan, pölyn peittämät, ajan kellastamat ja hapertamat.
Pieni päiväkirja on ovi suvun menneisyyteen, siihen osaan historiaa, josta Klaaralla ei tähän saakka ole ollut aavistustakaan.
Kuka Sandra on? Huutolaistyttö, torpparin vaimo, äiti, riuska työihminen, selviytyjä vaikka sielu märkänisi... Sandran tarina lienee monelle lukijalle tuttu myös oman suvun menneisyydestä, jos ei aivan samanlaisena, niin ainakin sitä muistuttavana. Kaikki nuo tuntemamme Sandrat pitivät perheitään ja kotirintamaa pystyssä sotien pauhuissa ja myös vaikeina sotien jälkeisinä aikoina. Noissa tilanteissa ei kyselty vointia tai jaksamista. Selviytyminen oli ainoa vaihtoehto.

Köngäksen sisällissodan siviilikohtaloihin keskittyvä teos kolisuttelee suomalaisten yhteistä muistia raa'an realistisella otteella. Mutta vaikka kerronta on paljaista paljainta, Köngäs kunnioittaa henkilöhahmojaan, kirjoittaa heidät eläviksi ja tunnekirjoltaan  täysiksi ja kokonaisiksi ihmisiksi. Sellaisiksi, joiden viereen tahtoisi istahtaa ja jutella hetkisen niitä näitä kesken kaiken työkiireiden... Tunnistin Sandrassa oman sukuni naisia, tunnistin saman periksiantamattomuuden, elämän jatkuvuuden pakon, uhman...

*

Sandra sai minut vuoroin kyyneliin, vuoroin tunsin palavaa suuttumusta. Koin tämän kirjan äärellä jokseenkin samankaltaista tunnemyllerrystä kuin lukiessani Aki Ollikaisen Nälkävuotta (Siltala 2012). Kansa oli  sisällissodan kynnyksellä kokenut puutetta ja nälkää jo kauan, sukupolvien ajan. Hätä ja puute olivat aivan varmasti omiaan madaltamaan kynnystä kuulla vallankumouksen kutsu houkuttavana vaihtoehtona. Sandran lähipiiri tulee vedetyksi sisällissodan imuun kuitenkin tahtomattaan, mikä lienee ollut tuolloin melko yleinen tapahtumain kulku - sekä punaisten että valkoisten puolella.

Sandran ja hänen sukunsa tarina jää mieleeni yhtenä viime aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksista.  Se on vaativa ja nöyristelemätön -  yhtä voimakas kuin kirjan kannessa kohtaamamme naisen katse.
Jäin miettimään kuvan naista: onko hänellä ja tämän tarinan Sandralla jotakin yhteistä?

Sandraa on luettu blogeissa paljon, muun muassa täällä:  Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjan pauloissa,  Kirja vieköön, Leena Lumi, Luettua elämää, Rakkadesta kirjoihin,  Reader why did I marry him? ja Tuijata.


Heidi Köngäs: Sandra
Otava 2017

Maaria Oikarinen: Lucian silmät

Nyt tarvitaan kultamaalia, Janna päätti. Hän otti väriä suoraan purkista ja hakkasi sen palettiveitsellä maalauksen pintaan. Hyvä hyvä. Lisää vain iskuja, karatekuningattaren otteet. Jos kultaa, sitten myös hopeaa, samalla lailla palettiveitsellä, ristikkäin kullan kanssa. Sitten. Eikös punainen kaipaisi vähän vastaväriä? Mutta hitusen vain, pikkuriikkisen. Ruohonvihreää, aivan hellästi, huntuna tummimpien kohtien päälle.
Mikäs nyt tuli? Tuli tönkkö kohta. Pitäisi peittää paksummalla. Hittoon vihreä, pinkkiä päälle. ei saatana mikä mutavelli, noinko vahva pigmentti tuossa vihreässä onkin. Pannaan pursotuksia päälle, ne toimivat aina...

On kausia, jolloin Jannan on elettävä ja maalattava, hengitettäväkin niin kuin käsillä oleva hetki olisi viimeinen. Kausia, joina vimma nousee, iskee tuhansina, kultaa pirskovana energiana läpi kehon ja mielen, jolloin ajatukset ja ideat virtaavat vapaina, mutta vaikeasti kiinni otettavina.

 Kausia, jotka antavat Jannalle jumalatarten voimat ja repivät hänen sisikuntansa kappaleiksi.

Taidemaalari Maaria Oikarisen esikoisteos Lucian silmät ui kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa elävän taiteilijan mielen syövereihin.
Romaanin lehtiarvioista olen saanut lukea, että aihe on Oikariselle tuttu myös omakohtaisesti. Romaani ei ole kirjoittajan elämäkerta, mutta kokemuksellisuuden aistii tekstin henkeäsalpaavasta autenttisuudesta. Monesta yhteydestä tutut, 'nerouden,luovuuden ja hulluuden' yhdistävät kliseet puuttuvat, kerronta on virkistävän vetävää ja värikästä, suoraa.

Tarinan alussa Janna työstää tulevaa näyttelyään hurjan hypomanian vallassa. Kuvat kimpoilevat kankaille hänen avoimena ammottavan alitajuntansa syövereistä, tai ehkäpä jostain vieläkin syvemmältä, ihmiskunnan yhteisestä muistista, rakkauden ja himojen jumalattarilta, joiden tulkiksi Janna on valittu.
Syntyy kuva palavasilmäisestä kuningattattaresta, Luciasta.

Kirkkain värein maalattu, lääkekapseleilla viimeistelty Lucia... liian polttava ja vaarallinen kuolevaisen katseelle.
Työn edetessä Lucian voima siirtyy Jannaan itseensä, hänen ihonsa alle...

Kiihtyvä hybris vie Jannan lopulta suljetulle osastolle lepäämään. Sitä ennen: vuorokausien unettomuutta, shampanja-aamiaisia tyhjään vatsaan, luottorajat ylittäviä asustehumputteluja, miehiä jonoksi saakka, puhetta puhetta puhetta puhetta, lisää shampanjaa... Silmät, jotka eivät saa lepoa, vaikka ne sulkisi.

Silmien sulkeuduttua tulevat muistot entisestä elämästä, ajalta ennen Petriä, Jannan nykyistä aviomiestä. Menneisyys puskee läpi monien vuosien torjunnan, lihallistuu, saa äänen ja katseen, voiman, joka vetää häntä mukaansa sinne, mistä kukaan ei enää...

 Sitten: putoaminen, tyhjiö.

Oikarinen antaa teoksessaan äänen myös Petrille ja Hilma-tyttärelle, joiden osuudet tuovat teokseen kaivattuja rauhan hetkiä.
Sekä Petrillä että Hilmalla on käytettävinään kokemuksen tuomia selviytymiskeinoja, niin että  arki rullaa ja elämä pysyy edes jotakuinkin tolpillaan Jannan elämänmyllerryksestä huolimatta. Petrin kertomukseen olisin kuitenkin kaivannut lisää nyansseja;  teksti kulkee hänen osaltaa pitkälti arjen pyörittämisen, selviytymisen  ja muistojen tasolla. Mietin, missä olivat ne reaktiot, joiden ihmisessä luulisi tällaisessa, kaaosmaisessa perhe- ja parisuhdetilanteessa heräävän? Joka tapauksessa Petri on tämän kertomuksen zen.

Ehkäpä juuri tuo Petrin tasaisuus on Jannan ja samalla koko heidän uusperheensä pelastus, ajattelin lukiessani. Jos Petri olisi väri, hän olisi ruiskukan, sinikellon sininen. Turvallisuuden ja rauhan väri...

Kiitos kun annoit minulle sinisen. En ole muistanut sinistä. On ollut räyhävärejä, riitavärejä ja piruvärejä, sietämättömiksi saturoituja ultravärejä, rienaavia fluori- ja kadmiumvärejä, Myrkkyvärejä. Sitten tappoväri, sairaalan valkoinen, ja murhaväri, taivaan harmaa. On hyvä katsella sinistä. Kirjoitit minulle kesätaivaan, tulevien kesien taivaat...

Lucian silmät -romaanista kertovat myös Kirjavinkit ja Tekstiluola.


Maaria Oikarinen: Lucian silmät
Arktinen banaani 2017

Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä

- Kaikki minussa tahtoo maalata, huokaan Helenalle, kun koulutunnit iltapäivällä ovat ohi. - Sormenpäät, keuhkot, unet, ajatukset, kaikki minussa pyrkii väreihin. Mitään minä en ole yhtä paljon kuin maalari.

Käyskentelen jälleen  jo tutuiksi tulleissa maisemissa Pariisin taiteilijakortteleissa, Bretagnen tuulisilla rannoilla, St. Ivesissä, meren ja tuulen syleilyssä... Kuljen Hyvinkään hiljaisuudessa, siellä missä kaikki maailmalla nähty on kirkastunut arkea kannatteleviksi muistoiksi...

Näille Helene Schjerfbeckin ja hänen taiteilijatovereidensa jalanjäljille minua ovat johdatelleet taidehistorioitsija Riitta Konttinen (kirjallaan Oma tie) ja runoilija Rakel Liehu (Helene-romaanillaan). Nyt tuohon joukkoon liittyy kirjailija Mila Teräs tällä viime vuonna ilmestyneellä romaanillaan. Luin Jäljet ja Liehun vuonna 2003 ilmestyneen Helenen aivan perätysten, mikä toi taiteilijan elämään mielenkiintoista kaksoisvalotusta. Eri sukupolvia edustavien kirjailijoiden teokset soivat viehättävällä tavalla yhteen, mutta erottuvat silti omanlaisikseen.

Liehun tavoin Teräs on kirjoittanut romaaninsa minä-muotoon. Kerronta on lyyristä ja paikoin hyvinkin tunnelmoivaa. Tälläkin kertaa kuulen Helenen äänen, jollakin salaperäisellä tavalla tunnen jälleen pääseväni lähelle taiteilijan perusolemusta. Ajatukset maadoittuvat arkeen kuin juuret, vaikka sitten kohta jo haaveillaankin, kaivataan pois jonnekin, missä mieli ja sivellin saisivat lentää vapaina...

Vaikka Teräksen teksti soi lyyriikkana, hänen kuvansa Schjerfbeckistä on viiltävän realistinen. Taiteilija ei etsi inspiraatiota, sitä häneltä ei koskaan näy puuttuvan: hän kaipaa tilaa ja rauhaa tehdä työtään, aikaa maalaukseen, ajatustyöhön, yksinäisyyteen, mutta elämä pistää vastaan: Helenen vanheneva, sairas äiti vaatii tyttäreltään jatkuvaa hoivaa ja läsnäoloa ja kotitöiden tarkkaa suorittamista ja jopa hänen oma terveydentilansa asettaa maalaamiselle epäoikeudenmukaisilta tuntuvia reunahtoja.  Elämän realiteetit ja luomisen halu iskevät kipunoiden yhteen...

Asioita, jotka kannattelevat: muistot Pariisista ja muilta matkoilta, ajoilta jolloin Helenasta kuoriutui Helene...
Ja se nuori mies, metsänhoitaja ja taiteilija, joka odottamatta ilmestyy Helenen elämään ja asettuu hänen sydämeensä, mies, joka näyttää ymmärtävän kaiken, Aivan Kaiken... Voiko tuollaista miestä olla olemassakaan?
Helene on 56-vuotias ja Einar Reuter häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi. Mutta mitä ovat vuodet silloin kun ihminen löytää sielunkumppaninsa?

Väri on enemmän kuin väri. Värissä värähtelee kaikki. Kaikki keväät, jotka luulin kadottaneeni. 
Milloin kankaalle on viimeksi virrannut tällaista hellyyttä? 
Niin kuin hän olisi juuri herännyt ja niin kuin vain minä saisin nähdä tämän auringon värittämän, vahvan niskan. Tunteen, sisäisen intohimon on annettava kypsyä, kehittyä hurmioon saakka, myrskyyn...

Sitten:

Lattia putoaa altani.
Miksi Jumala kouraisee juuri siitä kohdasta, mistä koskee kaikkein kipeimmin?

Teräksen romaani on tummia juonteita täynnä, mutta niitä vasten elämän kirkkaat hetket loistavat miltei ylimaallisen kauniina ja eteerisinä.
Ikääntynyt, jo yli kahdeksankymmentävuotias  Helene maalaa elämäänsä yhä uudelleen ja uudelleen, keskustelee ystävänsä, taiteilija, kirjailija ja naisasia-aktivisti Helena Westermarckin kanssa, hänen, jota ei enää ole, mutta joka elää yhä Helenelle ja Helenessä. Kun kaikki muut ovat menneet, taiteilijatoveruus jää.

Taiteilija voi mennä vain itseensä, katsoa säkenöivän paljasta, kovaa itseään en face, ja päästää sitten irti viivan vimman. 
Olen työstänyt nuoruuden aiheitani vuosikymmenet, tehnyt niistä lukemattomia uustulkintoja. Omia kasvojani olen niissäkin tulkinnut hartaimmin, siirtynyt haparoiden heijastuksesta heijastukseen.
Valo lennähtää ikkunasta huoneeseen ja laskeutuu telineelle kuin sudenkorento.
Nyt -

Helene Schjerfbeck: Omakuva. Valoa ja varjoa. 1945

 ***

Sekä Liehun että Teräksen Schjerfbeck-romaanit voi lukea taiteilijan elämäkertatietoja tuntematta.  Minä luin teokset Riitta Koistisen  yksityiskohtaisen ja suorasanaisen Schjerfbeck-elämäkerran  jälkeen, mikä sopi ainakin itselleni paremmin kuin hyvin: vankat taustatiedot tukivat lukukokemusta.

Jäljet-teosta on luettu kirjablogeissa paljon. Siitä  ovat kirjoittaneet  muun muassa Hemulin kirjahylly, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön, Kulttuuri kukoistaa,  Leena Lumi, Luetut kirjat,
Mari A:n kirjablogi,  Oksan hyllyltä,  Sinisen linnan kirjasto ja Tuijata.


Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä
Karisto 2017

Rakel Liehu: Helene

Helene Schjerfbeckin elämästä ja taiteesta on kirjoitettu vuosikymmenten vieriessä monia elämäkertoja  ja kaunokirjallisia teoksia, eikä kiinnostus näytä laantuvan, sillä uusi Schjerfbeck-elämänkertaromaani, Mila Teräksen Jäljet, ilmestyi tämän vuoden alussa. Ennen kuin tartuin  Teräksen tulkintaan, luin runoilija Rakel Liehun noin viidentoista vuoden takaisen romaanin Helene.  Luin teokset peräkkäin, mikä toi kumpaankin lukukokemukseen vielä ylimääräistä hohtoa ja syvyyttä. 

Helene-romaani tuo yhteen kaksi vahvaa taiteilijaa: taidemaalari Helene Schjerfbeckin ja runoilija ja kirjailija Rakel Liehun. Lukiessa minusta  tuntuu siltä kuin he olisivat tämän kirjan myötä kohdanneet toisensa ajan ulottumattomissa ja tunnistaneet toisissaan ystävän, todellisen sielunsisaren,  On kuin Helene itse olisi valinnut Liehun  kertomaan tarinansa. 

Käsissäni on taideteos, joka ei kulu sadannellakaan lukukerralla.  Liehun teksti on sitä laatua, joka tyydyttää taiteenystävän (tai miksipä ei kenen tahansa lukijan) kauneudennälkää jo yksittäisillä lauseillaan. Tästä syystä luin Heleneä mahdollisimman hitaasti: en tahtonut kulkea yhdenkään tähtikirkkaan ajatuksen ohi keskittymättä. Viimeksi hidastelin tällä tavoin lukiessani Jukka Viikilän romaania Akvarelleja Engelin kaupungista. Ei ole sattumaa, että molemmat kirjailijat ovat  runoilijoita. 

Kun näin ilmaisuvoimainen kerronta yhdistyy herkkävireisen taiteilijan elämäntarinaan, lukijan on helppo juopua onnesta. Tahtoisin levittää Rakel Liehun eteen punaisen maton ja heitellä hänen jalkoihinsa krysanteemeja, ruusuja ja liljoja ja kiittää kirjallisuuden jumalia siitä, että meillä on joukossamme näin äärettömän taitavia kirjoittajia, taivaallisia valontuojia!

*

Liehu on kirjoittanut teoksen rohkeasti minämuodossa, ja tämä ratkaisu onkin mitä onnistunein. Minun oli hyvin helppoa luiskahtaa kirjan kautta Helenen ajatuksiin, hänen omimpaan maailmaansa, vaikka päiväkirja onkin fiktiivinen. Kuitenkin: näin hän oli saattanut maailman hahmottaa, näin ajatella. Kirjaa lukiessani mietin, olisiko Helene tunnistanut itsensä Liehun tekstistä. Jotenkin minä intuoin, että lähellä ollaan...

Pont-Aven, Bretagne 1883
Olipa kerran -juuri niin, tämä on satu, ei tällaista tapahdu kenellekään, olipa kerran Pont-Aven, Le pays d'amour, soma pieni kylä - mutta voinko puhua siitä?
Voin piirtää maiseman.
Tytön onkimassa.
Voin piirtää hurskaan hautajaiskulkueen viireineen. ja lammen, joka odottaa metsän uumenissa kuin kristallipikari...

Kuljemme Helenen mukana hänen elämänsä tärkeissä käännekohdissa, kohtaamisissa, suurimmissa iloissa ja suurimmissa suruissa, niissä hetkissä, jotka vaikuttivat hänen uraansa ja tapaansa hahmottaa maailmaa. Saamme kosketuksen Venäjän vallan aikaiseen Helsinkiin, käväisemme Helenen lapsuuden kesien masemissa Syndbyn kartanolla, hengitämme hänen kanssaan Pariisin, Bretagnen ja Englannin rannikkoseudun inspiroivaa ilmapiiriä, ja lopulta päädymme Ruotsiin, Mariefredissä sijaitsevaan lepokotiin, jossa miltei kaiken nähnyt, kuuluisuutensa noussut Schjerfbeck yhä vain maalaa, kahdeksankymmentävuotiaana kuukausipalkkalaisena...

Kun maalasin Tammisaaressa Einaria, panin taakse kaiken meri-ilman kimmellyksen... 
Maalaustaide on plus indiscret, häikäilemättömämpi kuin mikään. Se on todistus tekijänsä senhetkisestä moraalisesta tilasta. INTOHIMOSTA. 
Siitä näkee, jo kimpusta vähäisiä kieloja näkee, suhtautuuko työhönsä välinpitämättömästi vai ei. 

 Tammisaari 1930
Istun kevättä kantavan luumupuuni alla. Toukokuun ilma on niin kirkas, että sitä ei melkein ole. Myin 'Punaposkisen tytön. Kauppalasku vihdoinkin maksettu. 

 Me  juovumme taiteesta ja luovuuden riemusta - johon sekoittuu  elämän reaaliteeteistä juontuvaa katkeruutta.  Lapsuuden vaikeudet, naimattoman naisen rooli perheen huoltajana, rakkaudet, jotka eivät koskaan saavuttaneet lakipistettään... Niin sanotut  hiljaiset vuodet Hyvinkäällä... Ja myös se kuuluisa 'naistaiteilijan osa', olla jostain syystä aina vähän vähemmän kuin miespuoliset kollegat... Senkin rajan Helene lopulta ylitti.

Ennen kaikkea rakkaus: rakkaus taiteeseen, luovuus, joka etsi polkunsa ja kehityslinjansa, joka kasvoi ulos kaikista kehyksistä ja rajoista... rakkaat taiteilijaystävät.
Valo ja väri, ne aineettomat, jotka nostivat elämän kaiken maallisen yläpuolelle. Taide, jota hän hengitti niin kuin ilmaa hengitetään...

Parilla viivalla. Siihen olen aina kurkottanut, gauguinmaisen nopeaan vetäisyyn. Hyräilen kuten tavallisesti maalatessani, hyräilen, ettei ajatus säpsähtäisi katkeaisi, lyön samalla jalallani tahtia. 
Maalatessani olen Se-joka-loi-kuun-ja-auringon, maalatessani nukun elämänpuun alla ja näen unia, ajuruohon tuoksuisia ja humalluttavia.


Rakel Liehu: Helene
Wsoy 2003

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

Tämä postaus liittyy Yleisradion Kirjojen Suomi -projektiin, jossa esitellään yksi kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjat löytyvät Ylen sivuilta ilmaisina selainversioina. Yhteensä 81 kirjabloggaajaa osallistuu hankkeeseen julkaisemalla blogitekstit mukaan valituista teoksista sitä mukaa kun niitä käsitellään Ylen kanavilla. Uudet jutut löytyvät viikoittain täältä. Tänään on vuorossa vuonna 1926 ilmestynyt kirja, Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiili. Kirjan selainversio löytyy täältä. 

Nuoren opettajattaren varaventtiilin toinen painos vuodelta 1926. Antikkalöytö.

Vuosi 1926 vei minut suomalaisen viihdekirjallisuuden historiaan - ja omiin lapsuudenaikaisiin kirjamuistohini. Hilja Valtonen kuuluu itseoikeutetusti  kirjallisuutemme tähtikatraaseen, sillä hänen liki 100 vuotta sitten julkaistuista teoksistaan otetaan yhä uusintapainoksia. Hänen romaanejaan on myös filmatisoitu. Nuoren opettajattaren varaventtiilin elokuvaversio Varaventtiili sai ensi-iltansa vuonna 1942 Valentin Vaalan ohjauksessa. Leffan pääroolissa säteili pirteä Lea Joutseno.

Minä tutustuin Valtosen tuotantoon noin kymmenvuotiaana, etsiskelläni luettavaa mummilan aitan lasiovisesta kirjakaapista. Käteeni osunut kirja taisi olla Vaimoke, jonka elokuvaversion olin jo nähnyt. Mummin kirjakaapin aarretta oli vuosien saatossa luettu niin ahkerasti että sen liitokset repeilivät, mutta se ei ahmimisikäistä kirjaentuatistia haitannut: loman jälkeen oli rynnättävä omaan pieneen sivukirjastoon etsimään lisää Valtosen romaaneja. Sillä kertaa kirjastokassiin sujahtikin Anni Polvan Tiina- ja Merri Vikin Lotta-kirjojen lisäksi jotakin vielä niitäkin ihanampaa. 

Kun sain tietää, että juuri tämä kirja tulisi  blogattavakseni Kirjojen Suomi -projektissa, näin tietynlaisen ympyrän sulkeutuvan: Hilja Valtonen on yksi niistä kirjailijoista, jotka johdattivat minut huomaamattomasti kohti aikuisempaa kirjamakua. Muistelen noina vuosina lukemiani Valtosia ja muita viihderomaaneja suurella rakkaudella ja lämmöllä.

Savon sydämessä Heinävedellä vuonna 1898 syntynyt Hilja Valtonen kirjoitti huikeaan suosioon yltäneitä teoksiaan kansakoulunopettajan toimensa ohella.
Jo hänen esikoisteoksensa Nuoren opettajattaren varaventtiili 'räjäytti potin' ja hyvin pian kirjailijaa alettiinkin  kutsua painosten ruhtinattareksi.

Valtonen toi suomalaiseen viihdekirjallisuuteen uudenlaisen sankaritarhahmon, itsenäisen ja vähän itsepäisen, omillaan toimeen tulevan naisen, joka ei menneiden sukupolvien tapaan jäänyt huokaillen odottamaan valkealla ratsulla saapuvaa pelastajaansa, vaan teki mitä tahtoi ja haastoi siinä sivussa naisiin kohdistuvia stereotypioita, useimmiten nokkelan huumorin keinoin.
Tarinoiden taustalla näkyvät yhteiskunnalliset muutokset ja naisten aseman asteittainen vapautuminen: naimisissa olevat naiset olivat saaneet oikeuden solmia työsopimuksensa itsenäisesti, ilman aviomiehen suostumusta vuonna 1922, mutta täyden oikeustoimikelpoisuuden he saavuttivat vasta seuraavan vuosikymmenen alussa. Sukupuolten väliseen tasa-arvoon oli tämän kirjan ilmestyessä siis vielä todella pitkä matka.

Vaikka Valtosen uuden ajan sankarittaret kapinoivatkin monia ajan tapoja ja moraalikäsityksiä vastaan, he ovat kuitenkin perusolemukseltaan hyvinkin moraalisia hahmoja. Rakkaussuhteita ei tietenkään viety suutelua pidemmälle, eikä päihteiden käyttöä tai muuta 'huonoa elämää' suvaittu. Siveän ja hyvän elämän ihanteet vaikuttivat heissä siis jo sisäänkirjoitettuina. Monessa mielessä he siis olivat ajan ihannekuvaa vastaavia naisia, sillä poikkeuksella vain, että he pirteällä tyylillään uskalsivat jo kyseenalaistaa ainakin joitakin elämäänsä rajoittavia epäkohtia. Valtonen varmasti tunsi harteillaan siviiliammattinsa painon: mitä olisikaan ajateltu opettajattaresta, jonka romaanit olisivat olleet liian rohkeita, tai jotka olisivat kiihottaneet lukijoitaan liian suuriin irtiottoihin. Naisten oikeuksista kiinnostunut kirjailijatar on varmasti käynyt mielessään Jaakobin painia siitä, mitä sopii kirjoittaa ja mitä ei. Intuitioni sanoo, että käsikirjoitusten ensimmäiset versiot ovat olleet lopullisia teoksia rohkeampia...

Valtosen oma opettajaura on mitä ilmeisimmin toiminut hänen esikoisteoksensa inspiraationa. Vaikka kirjan tyyli on viihteellinen, hän käsittelee Nuoren opettajattaren varaventtiilissä aiheita, jotka varmasti ovat olleet hänen aikanaan (ja miksei myöhemminkin) ajankohtaisia ja kipeitäkin: nuoren naisen asema miesvaltaisessa työyhteisössä ei ole ollut helppo, ympäristön asettamista paineista puhumattakaan.

Päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina kertoo reippaasta ja aloitekykyisestä Kuopion tytöstä Liisa Harjusta, joka valmistuttuaan saa opettajantoimen pienestä maalaispitäjästä Pohjanmaan lakeuksilta. Matkalle tarttuu mukaan nuoren sukulaispojan antama läksiäislahja, mustakantinen vihko, johon nuori opettajatar ryhtyy kirjaamaan uuden elämänsä tapahtumia ja tunnelmia. Päiväkirjamerkinnöissään Liisa purkaa sydäntään varsin vapaamuotoisesti ja reippaasti, mikä tekee romaanista viehättävän keveärakenteisen ja ilmavan. (Aikalaisteoksille tyypillinen) paatos puuttuu, ja se saattaakin olla yksi lisäsyy siihen, miksi Valtosen teokset saavuttivat aikanaan niin suuren suosion.

  Kirjan nuori opettajatar tuulettelee omalla raisulla tavallaan pienen paikkakunnan seurapiirejä ja sotkeentuu arkisen työnsä vastapainoksi pariin romanttiseen draamaankin. Valtonen esittää Liisan villikkomaisena ja vapautta rakastavana naisena, mutta tahtoo lopulta kuitenkin kesyttää hänet tyylilajin perinteiden mukaisesti rakkauden ja avioliiton kautta. Tekisi mieleni kysyä, loppuiko Valtosen rohkeus tässä kohtaa. Mietin, millaisen vastaanoton kirja olisi saanut, jos Liisa olisi unohtanut tulevan tohtorinnan pestinsä ja ryhtynyt havittelemaan vaikkapa koulunsa johtajan paikkaa. Tällaiseen revittelyyn aika ei ilmeisesti ollut kypsä. Tai sitten Valtonen yksinkertaisesti vain rakasti perinteisiä onnellisia loppuja kera hääkellojen...
Yhtä kaikki, Valtosen naishahmot olivat omana aikanaan jotakin sellaista, mitä suomalaisessa viihteessä ei oltu aiemmin nähty.
He taitavat olla myös Polvan Tiinoista ja muista uudemmista viihdekirjoista tuttujen villikkojen esiäitejä.

 Valtosen kirjan luettuani mietin, olisiko minun aika ottaa selvää, mitä kotimaisessa, naisille suunnatussa viihdekirjallisuudessa juuri nyt tapahtuu: minkälaista naiskuvaa viime vuosina kirjoitettu (romanttinen) viihde välittää ja kuinka osuvasti se heijastelee naisten asemassa, parisuhteissa ja muualla yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia? Tässä kohtaa tunnustan perehtymättömyyteni ja toivon, että joku nykyviihteestä paremmin perillä oleva lukija valistaisi minua  - vaikkapa tämän postauksen kommenttilaatikossa.

***

Kirjojen Suomi jatkuu Ylen kanavilla ja kirjablogeissa vuoden loppuun saakka.

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili
Otava 1926