18.9.2018

Junichiro Tanizaki: Avain


Jotkin kirjat saavat minut lukijana täydellisen hämmennyksen valtaan: kirjan (tekniset) ansiot saattavat olla kiistattomat, peräti  ihailtavat, mutta lukeminen tökkii tarinassa tai kirjan muussa kontekstissa esiintyvien, arvojani ja oikeuskäsitystäni vastaan sotivien ainesten tähden. Torjuntareaktioni nousee  korkeaksi varsinkin silloin, kun kirjailijan oma kanta ei tule esille millään tasolla, ei riveillä eikä rivien väleissä.

Tällainen kirja on japanilaisen kirjailijalahjakkuuden Junichiro Tanizakin  (1886-1965) kirjoittama pienoisromaani Avain, teos, joka on yhtä aikaa nerokas ja tarinansa puolesta ajoittain erittäin luotaantyöntävä.
Kaikesta tästä alkuvalittelustani huolimatta tulen palaamaan tähän teokseen vielä uudelleen, mutta vain ja ainoastaan yhdestä syystä: tutkiakseni tarkemmin Tanizakin kerrontatekniikkaa. Se on nimittäin loistava.

Kirja koostuu kahdesta päiväkirjasta, joita 55 vuotta täyttänyt, kyvyistään epävarma mies ja hänen kymmentä vuotta nuorempi, hyvin sovinnaisen kasvatuksen saanut (mutta miehen mukaan sisimmässään intohimoa räiskähtelevä) vaimonsa kirjoittavat, päällisin puolin salaa toisiltaan mutta samalla toivoen ja luottaen siihen, että puoliso lukee - kaiken. Päiväkirjat toimivat toisin sanoen viestinviejinä, puolisot keskustelevat niiden välityksellä asioista, joista he eivät koskaan voisi puhua kasvotusten.

Tällaisten jo alunperinkin ainakin puolijulkisiksi tarkoitettujen päiväkirjojen kirjoittaminen on ollut Japanissa hyvin suosittua. Sen pohjalta maahan on viimeisen vuosituhannen aikana syntynyt jopa erityinen kirjallisuuden laji, nikkikirjallisuus (日記, nikki eli päiväkirja). Yksi tunnetuimmista nikkikirjallisuuden edustajista on tuhat vuotta sitten eläneen hovinaisen Sei Shonagonin noin tuhat vuotta sitten kirjoittama Tyynynaluskirja, jonka suomennoksen saamme toivottavasti käsiimme ensi vuoden puolella.

Tanizakin tarina on yhtä aikaa häveliäs ja julkea - ja sisältää (kuten kansiliepeessäkin  todetaan) jopa sadistisia piirteitä. Tämä muodollisen häveliäisyyden ja eksentrisen seksuaalikulttuurin rinnakkaisuus on aina vähän kummastuttanut minua japanilaisessa kulttuurissa. Saattaa toki olla, että käsitykseni on stereotyyppinen, mutta ainakin Avain oli omiaan vain vahvistamaan sitä.

Teoksen kansilieve tietää kuitenkin kertoa, että Avain kohahdutti ilmestyessään myös japanilaista yhteiskuntaa, jopa niin paljon, että sen sopivuudesta keskusteltiin myös parlamentin istunnoissa.
Minäkin nostelin lukiessani kulmakarvojani: kuinka suoraan Tanizaki tässä kirjoittaakaan, mutta tarkemmin ajatellen, vaikka hän paljastaa paljon, hän tekee sen aina viittauksilla. Vaikutelma on enemmän kuin hämmentävä...

Kaikki alkaa illasta, jona kummankin puolison tyytymättömyys toistaan ja parin yhteiseloa kohtaan tulee kulminaatiopisteeseensä. Tuona iltana yllättävät, toisistaan riippumattomat (tai sellaisilta vaikuttavat) tekijät yhdistyvät ja saavat aikaan kiihtyvän kierteen, jota  he eivät enää voi tai tahdo enää pysäyttää. Tyttären poikaystävä, konjakki, tylsistyneet, toisiaan vihaavat ja rakastavat mies ja vaimo...Tarinaa voisi pitää kieroutuneena kolmiodraamana, sillä  mutta onko kyse sittenkin vain heistä kahdesta?

Tanizaki piirtää aviopuolisoiden sielunelämästä ja yhteiselosta kovan ja lohduttoman kuvan. Ainoa tunne, jonka minä tässä tarinassa tunnistin, on miehen jäytävä mustasukkaisuus, josta hän tuntuu saavan itse suorastaan sairasta tyydytystä ja kimmoketta tekoihinsa. Mitä pidemmälle tämä heidän keskinäinen syöksykierteensä etenee, sen enemmän saamme selvyyttä vaimon ajatuksista ja roolista tässä kaikessa.

Haluaisin avata koko tarinan, ruotia tapahtumien syitä ja niiden seurauksia pohjia myöten. Se olisi kuitenkin karhunpalvelus heille, jotka eivät ole vielä kirjaa lukeneet. Suosittelenkin kaikkia (ja ihan erityisesti kirjoittamisesta kiinnostuneita) tutustumaan kirjaan. Avain on hieno esimerkki rakenteellisten kokeilujen ja vähäeleisen tyylin mahdollisuuksista.


Junichiro Tanizaki: Avain (Kagi, 1956)
Tammi 1987
Suomentanut Tuomas Anhava
alkuperäiskieli: japani

14.9.2018

Yasunari Kawabata: Lumen maa



Luin Yasunari Kawabatan Lumen maan ensimmäisen kerran kolmisen vuotta sitten ja päätin tuolloin palata kirjan pariin vielä toistamiseen kunhan sopiva hetki tulisi. Kawabata kietoi minut pikkusormensa ympäri heti 'ensitapaamisellamme' niin lujasti, että aina kun joku kysyy lempikirjailijoideni tai lempikirjojeni nimiä, muistan mainita hänet ja Lumen maan. Oli siis itsestään selvää, että lukisi teoksen myös Japani-teemaviikkojeni aikana.

Uusi lukukerta muistutti hämmästyttävästi kolmen vuoden takaista. Ihailen yhä, miltei kritiikittömästi, Kawabatan vähäeleistä mutta suunnattoman tehokasta tyyliä kirjoittaa. Humpsahdin teoksen salaperäiseen maailmaan kuin pehmeään, vastasataneeseen lumeen... Päähenkilöiden mielenliikahdukset, vuoristoseudun vuodenajat, raikas, täysin uniikki talventuntu, syksy kultaisine vaahteroineen, hiljaisuus, vuorten sini, himmenevät, illat...Kawabatan hiotut, yksinkertaiset lauseet maadoittavat minut tähän hetkeen. Kawabataa lukiessani en kaipaa mitään muuta.

Tarina itsessään on varsin karu: keski-ikänen, helppoon elämään tottunut mies jättää perheensä Tokioon ja matkustaa yksin hunajaiselle rilluttelureissulle vuoristoseudun kylpylähotelliin. Täällä hän tutustuu Komakoon, nuoreen geishakokelaaseen. Kyse on tietenkin prostituutiosta, sanan selkeimmässä merkityksessä. Tyttö rakastuu, mutta mies huomaa myös Komakon kauniin ystävän. Tunteita herää puolin toisin, enkä ole aina varma niiden aitoudesta - olisiko mukana myös ripaus ylpeyttä ja opportunismia - kuka vedättää ketäkin, jos vedättää... 
Voisimme päätyä brutaaliin kolmiodraamaan, mutta Kawabata tekee kaiken toisin: hän ei revi draamaa auki, vaan  kirjoittaa sen rauhaisasti etenevien, seesteisten riviensä väleihin.

Kolme vuotta sitten kirjoitin teoksesta näin:

" Lumen maa on mitä oivallisin esimerkki ristiriitaisia tunteita herättävästä lukukokemuksesta: kirjan kerronta on aseistariisuvan upeaa (se on herkkävirittitteisyydessään kuin hienoin silkkikudos), mutta on ainakin alkuasetelmaltaan kaikkea muuta kuin viehättävä: kyse on rikkaan, rietasteluun taipuvaisen ukkomiehen ja nuoren, kokemattoman vuoristoseudun tytön suhteesta. Raadollisimmillaan tätä Kawabatan unenomaisin sanakääntein kertomaa tarinaa voisi kutsua epäsuhtaiseksi valtapeliksi, siitäkin huolimatta, että se jonkinlaiseksi rakkauskertomukseksi lopulta kääntyykin. Tässä valtapelissä ei ole voittajia eikä häviäjiä, sillä kumpikin osapuoli käyttää  sumeilematta valtaa toiseen - mies avoimemmin, yhteisönsä yleisesti hyväksymin valtuuksin, ja nainen peitellymmin, ovelaan juonikkuuteen piilotettuna.

  Tarinan raadollisuus korostuu Kawabatan jumalaisen kaunista kerrontaa vasten. Kauneus tihkuu sanoista kirjan sivuille sulavan lumen kaltaisena pisarointina ja  jatkaa matkaansa lukijan sormenpäihin ja niistä edelleen sydämeen asti - viimeistään silloin lukija huomaa, että tuo kauneus on yhtä kylmää kuin kylää ympäröiviä vuoria peittävä, lämpimän ruusunpunaisena hohtava lumi, yhtä jäätävää kuin pakkanen, joka seivästää yön aikana ikkunaan lämpöä ja turvaa hakemaan tulleet perhoset -  aamun tullen ne putoilevat jäätyneestä lasista kuin kuolleet lehdet, siivet vielä heikosti värähtäen."

Ja edelleen:

  " Lukija saa heidän suhteensa kehittymisestä edelleen vain pieniä viitteitä: geishamaskin alta häivähtävä kirkkaapunerva iho, poskille varjoja luovat ripset, aamun valkeneminen ikkunan takana. On mielenkiintoista, miten häveliäästi Kawabata kuvaa miehen ja naisen välistä intiimiä suhdetta, vaikka Japanissa on tietämäni mukaan harrastettu suhteellisen vapaata kerrontaa läpi vuosisatojen. On todennäköistä, että Komako toimii niin sanottuna kylpylägeishana (onsen geisha), joka ammatti ainakin Wikipedian mukaan näyttäisi liittyvän enemmänkin prostituutioon kuin perinteiseen geishakulttuuriin. Raha vaihtaa omistajaa, mutta tunteet ovat läsnä, joskin peitellysti. Komako tuntuu pyörittäneen Shimamuran pikkusormensa ympärille perin naisellisin keinoin: hän kiukuttelee, lähestyy miestä, pakenee taas ja aloittaa teatterinsa heti kohta uudelleen... Mitkä ovat Komakon odotukset tämänkaltaisessa suhteessa? Entä Shimamuran, miehen, jonka tunteista en saanut selvää romaanin kuluessa lainkaan? Jäisivätkö he kummatkin lopulta yksin - vaikka olisivatkin kaksin?

 Lumen maa on niin ristiriitainen, niin kaunis, niin herkkä ja niin luoksepääsemättömän selittämätön kirja, että tulen palaamaan sen pariin vielä uudestaan. Teoksessa ollaan mielestäni japanilaisen sanataiteen ytimessä: teksti on äärimmäisen yksinkertaista, kaunista, runoutta lähestyvää. Kirja on kautta aikojen ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani. Ehkäpä tästä syystä teoksen suomentajana toiminut Yrjö Kivimies on katsonut tarpeelliseksi liittää teoksen loppuun saatesanat, jossa hän kertoo japanilaisen ja länsimaisen romaanitaiteen eroista ja tähdentää, että Kawabatan tyyli saattaa jättää lukijan ymmälleen. Silloin hänen on parasta lukea se uudelleen - ja vähemmän eurooppalaisittain."

Tällä lukukerralla huomasin kiinnittäväni enemmän huomiota Komakon ystävään, Yokoon. Mikä oli näiden kahden naisen keskinäisen suhteen ydin? Aistin todellista ystävyyttä, mutta myös julmuutta ja mustasukkaisuutta - Tällä kertaa nuoren Yokon katse lävisti koko tarinan...
***

Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1968 voittaneen Yasunari  Kawabatan japaninkielinen haastattelu on katsottavissa Youtubessa. Kiitos tekstityksen, myös japaninkieltä taitamaton saa siitä jotakin irti. Itse valitsin tekstityskieleksi englannin, sillä suomennos tökki. Haastattelu antaa kirjailijasta hyvin viehättävän kuvan. Suosittelen! 



Yasunari Kawabata: Lumen maa (Yukiguni, 1935–1937)
Tammi 1958
Suomentanut Yrjö Kivimies
Alkuperäiskieli: japani

12.9.2018

Kirjallinen syksy Japanissa

Viime kesänä lensin kirjallisin siivin Japaniin. Luin useita upeita japaninkielisiä romaaneja, jotka olivat odotelleet kirjahyllyssä sopivaa, rauhaisaa ajankohtaa. 


Otin lukuun myös suomalaisten japani-asiantuntijoiden kirjoittamia teoksia. Nämä lukukokemukset avasivat japanilaista kulttuuria uusista näkökulmista ja toivat taustatietoa muuhun lukemiseen. 
Japanilainen (ja laajemmin itämainen) kulttuuri on kiinnostanut minua jo kauan, mutta jostakin syystä kirjallisuus on jäänyt tässä suhteessa paitsioon. Viime keväänä päätin tehdä asialle vihdoinkin jotain: kävelin kirjahyllylleni ja kaivelin esiin kaikki sinne keräämäni ja unohtamani japanilaiset kirjahelmet. On ihmeellistä, miten pitkään olen jaksanutkin hillota näitä teoksia... Onneksi hyvällä kirjallisuudella ei ole viimeistä käyttöpäivää! Ja tietenkin tein myös uusia hankintoja. 

 Kesäinen löytöretkeni japanilaiseen kirjallisuuteen oli täynnä iloa ja yllätyksiä, ristiriitaisuuksia ja mieltä tyynnyttävää harmoniaa  - olen huokaillut ihastuksesta, oppinut uutta ja kohotellut kulmiani sillkasta hämmennyksestä. Tämä lukurupeama osoitti ainakin sen, ettei japanilaista kirjallisuutta voi laittaa yhteen lokeroon, sitä ei voi kategorisoida eikä avata yhdellä lauseella. 

Tiedän koskettaneeni vasta pintaa. Matkani japanilaisen kirjallisuuden parissa on nyt ainakin hyvässä alussa - tästä on hyvä jatkaa!



8.9.2018

Mistä on vintagedekkarien naiset tehty?

Luvussa: Agatha Christien Askel tyhjyyteen, Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä, sekä Leonard Goldbergin Sherlock Holmesin tytär.


Tänä kesänä lukemiseni kevenivät sitä mukaa, mitä korkeammalle lämpömittarit  kiipesivät. Oli päiviä, joina lempilukemisiini tarttuminen olisi tuntunut ponnistukselta, ja silloin tulivat avuksi (siunatut) viihdepläjäykset, joita ahmin varjossa heilahtelevassa riippukeinussa retkottaen, useimmiten äänikirjoina.
 Dekkareita, dekkareita dekkareita, ja vielä kerran dekkareita... Vintagedekkareitakin, sellaisia, joilla tarkoitan sekä menneinä vuosikymmeninä kirjoitettuja että uusvanhoja teoksia. Tartuin nyt sellaisiinkin kirjoihin, joihin en ilman tätä 'infernaalista  hellekesää' olisi ehkä edes uneksinut tutustuvani:  Alan Bradleyn Flavia  de Luce-tarinoihin ja Sherlock Holmesista inspiraationsa saavaan Sherlock Holmesin tyttäreen.

Dame Agatha Christie kuului itseoikeutetusti kesän dekkarikimaraani, nyt kun tälle linjalle kerran lähdin. Valitsin kuunneltavakseni alkujaan näyttämölle sijoitetun tarinan Askel tyhjyyteen, jota kuvataan yhdeksi Christien hauskimmaksi kirjaksi. Röhönauruja tarina ei minussa kirvoittanut, hymähdyksetkin olivat harvassa, vaikka kirjan parissa viihdyinkin (no juu, joskus sitä vain torkahtaa miellyttävään lukijan ääneen, eikä herättyään jaksa enää ’kelata’ juttua taaksepäin, mutta voimme kutsua näitäkin tuokioita kirjojen parissa vietetyksi laatuajaksi, eikö?) Tunnustan, että nukahtelin näitä kaikkia kirjoja kuunnellessani - tai pikemmin värjyin jossakin unen ja valveen suloisessa välimaastossa.

Päädyin näiden kertomusten myötä pimenevälle nummelle ihmettelemään kapealta polulta rotkoon horjahtaneen miehen kohtaloa (Askel tyhjyyteen), pelivelkaisen nuoren aviomiehen ilmalentoa monikerroksisen kaupunkitalon katolta (Sherlock Holmesin tytär) ja lopuksi uppuroin lumen ympäröimään englantilaiskartanoon todistamaan elokuvadiivan päivien päättymistä (Filminauha kohtalon käsissä).
En esittele kirjojen tapahtumia ja tunnelmia tässä jutussa tämän kummemmin, vaan siirryn asiaan, johon (laiskahkosti) kiinnitin huomiota näitä kolmea dekkaria kuunnellessani. Ja kun ryhdyin kelaamaan vanhempia lukukokemuksiani, löysin mielenkiintoisen kaavan, joka tuntuu toistuvan...


Vintagedekkarien roolijaosta

Dekkareita lukiessani kiinnitän aina erityistä huomiota henkilökuvaukseen: saavatko kirjailijat puhallettua sankareihinsa sellaista eloa, joka saa minut kiinnostumaan ja parhaassa tapauksessa jopa koukuttumaan kirjaan? Olen tainnut sanoa tämän monta kertaa ennenkin: dekkarin henki (ja kiinnostavuus) elää tai kuolee henkilökuvauksen mukana.

  Vanhoissa ja niiden tyyliä jäljittelevissä uusvanhoissa rikostarinoissa sankarit voi luokitella mielestäni kahteen ryhmään: Toiseen ryhmään kuuluvat ne Sherlock Holmesin, Hercule Poirotin ja Neiti Marplen kaltaiset napakat, miltei yli-inhimillistä havainto- ja  päättelykykyä osoittavat tyypit, jotka tuntuvat ratkovan rikoksia siinä missä me me muut 'lapsille sopivia ristikoita'.  Sen toisen ryhmän muodostavat sitten ne elämässään enemmän tai vähemmän eksyksissä olevat, ressukkamaiset sankarit, joilla on messissä Hannu Hanhimaista  onnea ja nokkela ystävä tai muu apuri, vähän P. G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden tyyliin.

Milloin tällaisen ’vintagedekkarin’ sankarina on  nainen, hän ei koskaan voi olla tuo ressukkamainen hahmo. Nainen pärjää näissä tarinoissa vain, jos hän on normaalia älykkäämpi ja reippaampi, sanavalmis, itsenäisesti ajatteleva supernainen.
Sama kaava toistuu myös muussa 1900-alkupuolella kirjoitetuissa tai tuon ajan tyyliä jäljittelevässä viihdekirjallisuudessa. Mieleen tulevat heti esimerkiksi Hilja Valtosen itsenäiset, älykkäät ja sanavalmiit sankarittaret... ja tietenkin on muistettava  Jane Austen - hän  taitaa olla viihteen voimanaisten esiäiti.

Kirjallisuuden naiskuvan muutos, jossa pelastajaansa odottelevasta objektista tuli omilla aivoillaan ajatteleva, (pirtsakka) toimija, on ollut tietenkin yksi (tärkeä) askel sukupuolisen tasa-arvoistumisen tiellä. Viihdekirjallisuuden sisällä, ainakin sen tietyillä osa-alueilla, tästä pirtsakkuudesta ja luonteen ja älyn ylivertaisuudesta tuli naissankarin vakio ja linja tuntuu jatkuvan myös nykyaikana kirjoitetuissa, menneisiin vuosikymmeniin  sijoittuvissa dekkareissa.

Olisipa perin virkistävää tavata uusvanhojen dekkarien sivuilla ujo, sisäänpäin kääntynyt, jöröttävä sankaritar. Missä piileksivät naispuoliset Bertie Woosterit?
Nykyaikaan sijoittuvissa dekkareissa tästä kummallisesta 'voimanaisvakiosta' on onneksi päästy eroon. 2000-luvun  nainen voi tarinan keskushahmonakin olla täysi luuseri. Kuinka vapauttavaa!

Näissä kolmessa, sattumanvaraisesti valikoituneessa kirjassa tapaamme kolme reipasta ja älykästä naista: yksi heistä avustaa Christien Askel tyhjyyteen -teoksen nuorta, nyhverönoloista sankaria, toinen on Sherlock Holmesin salaisesta suhteesta syntynyt säkenöivän nerokas tytär  ja kolmas -pahnanpohjimmainen - on 11-vuotias rikoksista ja kemiasta (eritoten myrkyistä) kiinnostunut sanavalmis ja älykkyyttä tiukuva Flavia. Kaikki he edustavat edellä mainitsemaani superwoman-energiaa puhtaimmillaan.

(Ihan kuriositeettina: miksi ihmeessä esimerkiksi Goldbergin pitää kirjoittaa Sherlock Holmesin tyttärestä isänsä kopio? Juttu olisi kääntynyt paljon mielenkiintoisemmaksi, jos hän olisi uskaltanut heittäytyä mukaan geenien leikkiin ja luoda sankarittaresta jotakin aivan muuta... Vaikkapa yhdistää Holmesin vähemmän ihailtavat puolet (niitähän riitti, mutta kas kummaa, tytär ei näy niitä perineen!) äidin puolelta tulevaan taipumukseen rakastua jalokiviin, kultaan - ja vaaraan... ) Hahmo olisi saanut heti uutta kiinnostavuutta!

****

Miehille vintagedekkarit antavat enemmän tilaa. Holmesin ja Poirotin kaltaisten super-ihmisten lisäksi olen tavannut näissä tarinoissa miespuolisia keskushahmoja, jotka ovat kertakaikkisia nyhveröitä. Askel tyhjyyteen -teoksessa sellainen on luonnonlapsimainen papinpoika Bobby, joka ei oikein tiedä, mitä elämällään tekisi, ei ennen kun sekaantuu murhamysteeriin ja rakastuu - nokkelaan ja sanavalmiiseen apuriinsa Frankieen. Äsken mainitsinkin jo supersuositun J.P. Wodehousen toisinaan hyvinkin dekkarimaiset Jeeves-tarinat, joiden toinen keskushahmo, ylhäisöön kuuluva aikamiespoika Wooster, on toivoton haahuilija. Ihan vähän samaa henkeä aistin myös Virpi Hämeen-Anttilan Axel Björk -hahmossa, joka toisaalta on ahkera toiminnan mies, mutta jossa on mukana aimo annos naisia viehättävää ressukkaa.

Haastan kaikki dekkarikirjailijat kirjoittamaan menneelle vuosisadalle sijoittuvan rikostarinan, jonka keskushenkilönä on avuton, nyhveröintiin taipuvainen nainen. Jos tämänkaltaisia teoksia on jo ilmestynyt, vinkatkaa ihmeessä!


Kirjojen tiedot:

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why Didn´t They Ask Evans?, 1934)
Ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1953 (WSOY)
Tarkistettu painos, suom.: Kirsti Kattelus
Äänikirjan (2010) lukija: Lars Svedberg
Alkuperäiskieli: englanti

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä I Am Half-Sick of Shadows, 2011)
Bazar Kustannus 2016
Suomentanut Maija Heikinheimo
Äänikirjan (2018) lukija: Krista Putkonen-Örn
Alkuperäiskieli: englanti

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär (The Daughter of Sherlock Holmes, 2017)
Bazar Kustannus 2018
Suomentanut Marja Helanen
Äänikirjan lukija: Erja Manto
Ajuperäiskieli: englanti



4.9.2018

Leppoisaa jännitystä Turun ja Tukholman saaristoissa

Luvussa Eppu Nuotiota ja Viveca Steniä

Eppu Nuotio: Myrkkykeiso


Eppu Nuotio kirjoittaa dekkareitaan sillä tahdilla, ettei hitaampi meinaa perässä pysyä: tuntuu, että heti kun katseensa kääntää, hänellä on jo uusi rikossarja aluillaan! 

Tutustuin aikoinani Nuotion Pii Marin -sarjaan, joka jätti sen verran miellyttävän lukumuiston, että päätin antautua hänen uusimpien  luomuksiensa vikiteltäväksi. Taiderikoksia ratkovaan Salome Virtaan ehdin tutustua jo keväällä, ja nyt oli vuorossa Ellen Lähde, intohimoinen kukkaihminen ja marttuuden perikuva. 

Kustantajan tiedotteissa Nuotion Lähde-sarjaa (jossa on tähän menessä ilmestynyt kaksi osaa) verrataan Agatha Christien Neiti Marbleen. Mielikuva vahvistui Helsingin Sanomien taannoisessa arviossa, jossa jompaa kumpaa ilmestynyttä kirjaa  kuvailtiin 'villasukkadekkariksi'. Kummatkaan luonnehdinnat eivät osuneet yksiin oman lukukokemukseni kanssa. Ymmärrän kyllä, että Marble-vertaus on kätevä ja varmasti kannattava markkinointikeino: yhtymäkohtia Marbleen on kuitenkin hyvin vähän, itseasiassa niitä on vain yksi: rakkaus kukkiin.

Ellen Lähde on itseasiassa varsin moderni 57-vuotias nainen, joka leskeksi jäätyään ottaa 'uussinkkuudestaan' kaiken irti: hän rakastaa matkustamista ja viettää todellista laatuaikaa huomattavasti itseään nuoremman miesystävänsä kanssa silloin kun itse tahtoo. Jos suoraan sanotaan, mies on Ellenille ennen muuta harmiton  toyboy. Asetelma on kirjallisuudessa uusi ja aika virkistävä.

 Ja kyllä: Ellen rakastaa myös puutarhanhoitoa ja marttakerhoaan, mutta haloo: nykyajan martat harrastavat  muutakin kuin sukkien kutomista ja ikuisten herkkukurkkujensa säilömistä. Ellenistä ei saa tekemälläkään Suomen neiti Marblea, sanon ma!
(Ja tiedoksi: kaikki kunnia kutomiselle & säilömiselle!)

Ensimmäisessä jutussaan Ellen päätyy kesäiselle Kemiön saarelle tutkimaan nuoren perheenäidin ja suositun lifestyle-bloggaajan Mirkka Kairikon katoamista. Mirkka jättää aviomiehensä ja parivuotiaan tyttärensä kotiin Turun Itäharjulle ja lähtee pariksi päiväksi Kemiöön hoitelemaan sukuhuvilansa remonttiin liittyviä juttuja. Sen koommin emme Mirkasta kuule, hän katoaa ja jättää jälkeensä vain pihapuuhun sidotun koiran ja kuistin alle tippuneen puhelimen.
Ellen, joka on tutustunut Kairikon perheeseen Martta-yhdistyksen kautta, ei saa Mirkan katoamista mielestään. Hän alkaa tonkia...

Nuotion tarjoilema visiitti Turun lämpimille kesäkaduille ja saariston idyllisiin maisemiin sopinee kaikille, jotka nauttivat leppoisasta, räiskähtelemättömästä dekkarikerronnasta.

Kirjan tiedot postauksen lopussa.

Viveca Sten: Juhannusmurhat


Tykästyin tv:n Murha Sandhamnissa -sarjaan heti kun sitä alettiin esittää Suomessa. Tukholmalaiseen saaristoidylliin sijoittuva dekkari viehätti kauniilla maisemillaan ja jollakin tavalla hyvin leppoisalla otteellaan. Kaiken lisäksi se toi (ja tuo edelleen) vaihtelua pohjolan tv-dekkareissa muodissa olevaan vähän tosikkomaiseen ja  harmaaseen yleisilmeeseen.
En tiedä kehtaisinko edes tunnustaa tätä, mutta minulta meni aikaa ennen kuin tajusin sarjan perustuvan Viveca Stenin kirjoihin, mikä toisaalta oli ymmärrettävää, olinhan 'hylännyt' ruotsalaiset dekkaristit vuosiksi...

Tänä kesänä, kun olin nauttinut kaikki Sandhamnin murhien uuden tuotantokauden jaksot, päätin sitten vihdoin viimein testata, huokuisivatko Stenin kirjat samaa ihanaa kesäfiilistä kuin tv-sarja. Koska nämä uusimmat rikosjutut olivat nyt (liian) hyvässä muistissa, valitsin luettavakseni sarjan viidennen osan, Juhannusmurhan.

... Sarjan toinen päähenkilö, Tukholmalainen syyttäjä Nora Linde on tässä vaiheessa jo eronnut lastensa isästä ja aloittelee uutta suhdetta lentokapteenina toimivan Jonaksen kanssa. Kaikki olisi täydellistä, jos miehen murrosikäinen tytär Vilma hyväksyisi Noran poppooseen kuuluvaksi...

Tavoitin telkkusarjasta tutuksi tulleen valoisan ja rennon tunnelman vaivatta... Sandhamnissa on juhannus, kesä on pian kauneimmillaan... Satamassa vilisee porukkaa, nuoret juhlivat yötöntä yötä kunnes juhlat riistäytyvät käsistä...
Nora ja Jonas odottavat Vilmaa kotiin, mutta turhaan... Seuraavana aamuna juhlapaikalta löytyy nuori poika - surmattuna. Paikalle rientää veneellään Sandhamnin luottopoliisi ja Noran ystävä Thomas Andreasson.  Sandhamnin aurinkoinen juhannus saa hyytävän käänteen: mitä on tapahtunut, miksi kukaan paikalla olleista nuorista ei muista tapahtuneesta mitään - salaavatko he jotakin?

Rullaavaa ja viihdyttävää tekstiä oli helppo seurata helteisimpänäkin kesäpäivänä. Kirjojen  tv-versioista jo tiesinkin, että Sten tykkää maustaa murhajuonteensa keveällä ihmissuhdetarinoinnilla. Tällä kertaa pohdittiin aikuisiällä solmittuun ihmissuhteeseen liittyviä kipupisteitä: miten sovittaa entinen ja nykyisen elämä yhteen?

P.S. Jännä yhteensattuma, että Murha Sandhamnissa -sarja alkoi pyöriä telkkarissa uudelleen eilen alkaen kaudesta 5, ensimmäisenä juuri tähän Juhannusmurhaan perustuva juttu. Ohjelma löytyy 7 päivän ajan Areenasta!

Kirjojen tiedot:
Eppu Nuotio: Myrkkykeiso
Otava 2017

Viveca Sten: Juhannusmurha (I stundens hetta, 2012)
WSOY 2016
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Alkuperäiskieli: ruotsi



30.8.2018

Trillerikatsaus 2: C.J. Tudor, Shari Lapena & Ruth Ware

Mietteitä kolmesta kesän aikana lukemastani trilleristä.

C.J. Tudor: Liitu-ukko


Sanottakoon se nyt tässä heti ensimmäiseksi: 'Vuoden trilleri-ilmiöksi' mainostettu Liitu-ukko ei tehnyt minuun sanottavaa vaikutusta. 

Tarina kyllä alkaa varsin napakasti. Tudor esittelee lukijalle lapsikatraan, viisi 12-vuotiasta ystävystä, joiden tavallinen, leikkiä, koulua ja kepposia pulppuava arki saa uuden käänteen kun kotikaupungin metsiköstä löytyy nuoren tytön päätön ruumis. Tie murhapaikalle on merkitty liitupiirroksin, samanlaisin joita lapset itse ovat kesän aikana piirrelleet toisilleen salaisiksi viesteiksi. Kuka on varastanut heidän leikkinsä? Tapaus saa selvityksensä ja pian se tuntuu unohtuvan, mutta...

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin ystävykset kokoontuvat yhteen ja muistelevat lapsuuttaan, heidän viimeistä viattomuuden kesäänsä. Menneisyyden haamut heräävät kun yksi ystävyksistä kuolee epäselvissä olosuhteissa. Kuka - tai mikä - heitä jahtaa vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin?
***

Mutta niin: napakasti alkanut tarina alkaa valitettavasti hajota kirjan edetessä. Tudor juoksuttaa kertomukseensa tapahtumia, ihmisiä ja tukuttain sivujuonia,  ehkäpä vain sekoittaakseen lukijansa suuntavaiston. Minun kohdallani kävi kuitenkin perin ikävästi: keskittymiseni herpaantui, huomioni suuntautui ympäristön tapahtumiin ja omiin puuhasteluihini, pois äänikirjan maailmasta. Tätä ei tapahdu koskaan silloin, kun kirja oikeasti vetää. (Ja huom.: nyt puhun tietenkin täysin subjektiivisesta kokemuksesta.)

Mielestäni Liitu-ukko olisi tarvinnut kunnon editointia, ronsyjen karsimista. On ihme, ettei kirjailija ole havainnut asiaa itse: kirjan loppupuolella hänelle tulee kiire solmia irrallisia juonenkäänteitä yhteen - pikaselitykset eivät tee tarinalle koskaan hyvää. 

Ja vielä: tarinan 'karmaiseva' loppukohtaus meni mielestäni jo tahattoman komiikan puolelle. Vai onko niin, että Tudor halusi ihan tarkoituksella kutitella lukijansa/kuulijansa nauruhermoja? 

Jotain hyvää toki: parhaimillaan Tudor on mielestäni arkisten lapsuusmuistojen kuvailussa. Noissa hetkissä on kosolti samaistumispintaa ja lapsenomaista rempseyttä. Kukapa meistä ei muistaisi, miltä tuntuu olla 12-vuotias...

Kirjan tiedot postauksen lopussa.


Shari Lapena: Vieras talossa


Kanadalainen Shari Lapena on minulle  uusi kirjailijatuttavuus. Useimmille dekkarien ystäville hän lienee jo tuttu - viime vuonna suomennettu Hyvä naapuri sai osakseen paljon kiitosta.

Vieras talossa jää mieleeni yhdeksi kuluneen kesän koukuttavimmista ja kinkkisimmistä trillereistä. 
Jälleen kerran on kysymys muistoista, muistamisesta ja unohtamisesta. Teema on ollut läsnä niin monessa viime aikoina lukemassani dekkarissa, että pelkään pian kyllästyväni siihen. Tämän kirjan kohdalla tuota vaaraa ei ollut, sillä Lapena saa aiheeseen tarpeeksi kierrettä.

Tapaan miellyttävän pariskunnan, Karen ja Tom Kruppin, jotka ovat hiljattain avioituneet ja asettuneet asumaan kauniille, varakkaalle asuinalueelle. 
Eräänä päivänä Tom huomaa Karenin lähteneen kotoa niin  kovalla kiireellä, että ruoanlaitto on jäänyt puolitiehen. Puhelin ja laukku löytyvät eteisestä - ja Karen myöhemmin sairaalasta, jonne hän on joutunut kolaroituaan miltei sekopäisenä kaupungin huonomaineisimmalla alueella. Karen ei muista, miksi hän on lähtenyt kotoaan, miksi hän ylipäätään oli autoillut noilla vaarallisilla kaduilla, sillä hän kärsii aivotärähdyksen aiheuttamasta amnesiasta. Tilanne saa entistä vakavamman sävyn kun kolaripaikan läheltä löytyy teloitustyyliin ammuttu mies.

Samaan aikaan kun Karen yrittää päästä tilanteen tasalle, muistaa edes jotakin tuon kohtalokkaan illan tapahtumista, hän huomaa - miltei intuitiivisesti - jonkun tarkkailevan taloa. Joku tunkeutuu heidän kotiinsa, tutkii heidän elämäänsä pienintä yksityiskohtaa myöten. Liittyykö tunne tapahtuneeseen vai alkaako hän seota? Aviopuolisoiden keskinäinen luottamus alkaa jo natista, mutta onneksi on ystävä, joka pitää Karenin pinnalla silloinkin kun kaikki tuntuu hajoavan...

Lapena leikittelee mahdollisuuksilla, joista kaikki voisivat periaatteessa tarjota jutun ratkaisun. Tätä tasapainoilua mahdollisten totuuksien välillä oli mielenkiintoista seurata, varsinkaan kun en ihan oikeasti etukäteen arvannut, kumpaan suuntaan vaaka lopulta kallistuisi. 

Vaikka Lapenan kerronta on suht rauhallisesti etenevää, jännitettä riittää. Tästä opimme ainakin sen, ettei jännitteen ylläpito välttämättä vaadi shokeraavia leikkauksia ja cliffhangereita.

Kirjan tiedot postauksen lopussa

Ruth Ware: Valhepeli


Kerronnaltaan hitusen junnaava Valhepeli kertoo neljästä kouluaikaisesta ystävyksestä, joita nuoruudessa tapahtunut tragedia ei jätä rauhaan.

Muistot: yksi yhteinen kouluvuosi  - ja maailman ihanin kesä, joka lopulta muuttui painajaiseksi, muutti heidät ja erotti heidät. He olivat silloin 15-vuotiaita villikkoja, vihasivat sisäoppilaitoksen ankaraa ja tekosiveää ilmapiiriä, karkasivat ikkunasta kesäöiseen vapauteen, kokeilivat siipiään. Ja sitten tuo ilta, joka muutti kaiken. He lupasivat pysyä uskollisina ystävyydelleen, puhua toisilleen aina totta - jo heidän leikkimänsä valhepelin säännöt kielsivät sen: huiputa muita, älä koskaan ystäviäsi.

Kaksikymmentä vuotta on kulunut. He ovat rakentaneet itselleen elämää, jossa ei kuulu muistaa eikä pelätä menneisyyttä. Ja sitten tapahtuu jotakin, joka nostaa pelon pintaan, saa painajaiset palaamaan.
He rientävät toistensa luo, vieraina ja silti pelottavan tuttuina. Tyrskyävän meren rannalla nököttävä vanha mylly, joka vähä vähältä vaipuu yhä syvemmälle rantahiekkaan ja aaltoihin, on heille vieläkin kuin koti - ja samalla viiltävä muistutus tragediasta...

Mitä tuona kohtalokkaana iltana tapahtui, kuka puhuu palturia ja kuka totta - Siinä Valhepeli pähkinänkuoressa.  Sen verran voin tässä paljastaa, että kyllä, kysymys on kuolemantapauksesta ja siihen kietoutuneista huhuista, vielä varhaisemmasta menneisyydestä - ja puhtaasta rakkaudesta.

Englannin rannikkoseudulle sijoittuva kertomus hyppehtii katkeransuloisten nuoruusmuistojen ja nykyhetken välillä varsin viihdyttävästi, toisinaan junnaavasti, asioita ja lauseita toistellen, kuten alussa jo totesin. Mitään Wau-elämystä en tästä saanut, enkä henkilökohtaisesti allekirjoita kannen lupausta kirjan  'aidosta hyytävyydestä'.

Loppuun vielä pieni kevennys: minulla on tapana bongailla kirjoista kielikorvaani särähtäviä  lauseita. Käännösromaanien kohdalla on vaikea erottaa ovatko 'sylttytehtaalle vievät jäljet' kirjailijan vai suomentajan.  Valhepelissä silmiini osui muun muassa seuraavaa:

 Kasvoni näyttivät väkinäisen jäykiltä. 
En ymmärrä, minkälaista tunnetilaa tai aikomusta tämän lauseen on tarkoitus kuvastaa. Ymmärtäisin paremmin, jos väkinäisyys pilkistäisi jonkin positiivisemman ilmeen takaa.

ja tämä seuraava on jo klassikko:
Verhot oli vedetty niiden ikkunoiden eteen, joissa oli verhot. 

***


Kirjojen tiedot:
C.J. Tudor: Liitu-ukko (The Chalk Man, 2018)
WSOY 2018
Suomentanut Raimo Salminen
Alkuperäiskieli: englanti

Shari Lapena: Vieras talossa (A Stranger in the House, 2017)
Otava 2018
Suomentanut Antti Saarilahti
Alkuperäiskieli: englanti

Ruth Ware: Valhepeli (The Lying Game, 2017)
Otava 2018
Suomentanut Terhi Kuusisto
Alkuperäiskieli: englanti

26.8.2018

Karl Axel Björkin kuulumisia...

Virpi Hämeen-Anttilan Koston kukat ja Tiergartenin teurastaja



Virpi Hämeen-Anttilan historiallinen dekkarisarja yksityisetsivä Karl Axel (Kalle) Björkin tutkimuksista eteni männä kesänä jo viidenteen osaansa. Aloin seurata sarjaa heti ekan osan ilmestyttyä, sillä sydämessäni on oma erityinen nurkkauksensa historiallisille romaaneille ja dekkareille. Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvissa tarinoissa on lisäksi vielä erityistä lumovoimaa. Menneisyyden Helsingin tunnelma on ollut näissä tarinoissa niin vahvasti läsnä, että kaupunki on oikeastaan yksi sarjan päähenkilöistä. (Ja tähän liittyen joudunkin hiukan kitisemään yhdestä kirjailijan tekemästä päätöksestä, mutta siitä lisää tämän postauksen loppupuolella.)

Sarja on edennyt mukavan rauhallisesti ja tyylikkäästi, ilman turhia revittelyjä. Tietty vanhanaikaisuus vetoaa ja se, että Hämeen-Anttila taustoittaa tarinansa erinomaisesti. Ajankuva on kirkas, jokainen historiallinen yksityiskohta harkittu ja varmasti oikealla paikallaan. Romaanien  taustalla häämöttävät poliittiset tapahtumat antavat lukukokemukseen vielä erityistä toden tuntua.

Tähän saakka olen seurannut sarjaa kovakantisista, kauniiseen vintagetyyliin painetuista kirjoista,  mutta viimeksi ilmestyneet kaksi seikkailua päätin ottaa kuunteluun. Formaatin muutos ei vaikuttanut kokemukseen . Olen kirjojen ’kuluttajana’ varsin helppo tapaus: se, miltä alustalta ja missä muodossa kirjani nautin, on minulle oikeastaan samantekevää. Tärkeintä on sisältö.

Hämeen-Anttila on kirjoittanut Karl Axel Björkiin hiljaista karismaa. Sisäasiainministeriössä  ministeri Ritavuoren alaisuudessa eräänlaisena konttuurirottana  työskentelevä Kalle rakastaa rikosten ratkomista ja on tähän mennessä joutunutkin harrastuksineen jos jonkinlaisiin seikkailuihin. Yksityiselämässään eri yhteiskuntaluokkien välillä tasapainotteleva Kalle välttelee köyhtynyttä perhettään ja luo suhteita rikkaampaan sukuhaaraansa, niihin ihmisiin, jotka tuntuvat luonteimmin tukevan nuoren miehen haparoivia toiveita päästä ’elämässä eteenpäin’.  Järjestystä, kauneutta ja elämän pikku ylellisyyksiä arvostava Kalle on tällä hetkellä jo varsin äveriäs mies perittyään kaukaisen sukulaisensa, mutta ei sittenkään osaa luopua oppimastaan vaatimattomasta elämäntyylistä. Poikamiesboksi vaatimattomine keittomahdollisuuksineen ja rautaisine vannoineen kelpaa vielä... vakiintuminenkin kiinnostaisi semminkin kun kaksi kaunista nuorta naista osoittaa kiinnostuksen merkkejä, toinen heistä hänen rikas pikkuserkkunsa, vaan jokin estää: Kalle ei saa mielestään salaista rakkauttaan venäläiseen, kohtalokkaaseen Katjaan...

 Koston kukissa elämme jäätävää, pimenevää marraskuuta vuonna 1922. Kalle tylsistyy ministeriössä, vaikka  Suomen ja Venäjän välisellä rajalla tapahtuu jos minkälaista liikettä ja joukkojen siirtelyä. Työpäivät venyvät, virkistystä suovat illat ystävien ja sukulaisten seurassa.

Sitten ilta oopperassa, jossa kaunis, nuori laulajatar murhataan klassisesti näyttämölle - loistavan Carmen-esityksen päätteeksi. Kalle pääsee tapauksen tutkimuksissa aitiopaikalle, mutta surman jäljet haalenevat. Kuka muistaa nuorta kiitettyä tähteä kuihtuneella kukkakimpulla, johon liitetty viesti  tihkuu syytteleviä sanoja ja ruokottomuuksia? Kalle on nyt elementissään, hän päättää napata murhaajan.

Koston kukat päättyy historiasta tuttuun murhenäytelmään sisäasiainministeriössä. Taustalla häilyvät 1920-luvun epävakaat poliittiset olot...

Tiergartenin teurastaja jatkaa juttua välittömästi siitä hetkestä, johon Koston kukat jää. Sisäasiainministeriön tilanne on kaoottinen, eikä Kalle voi tutkia esimiehensä kuolemaa, vaikka haluaisi. Paras vain tarttua läheiseksi käyneen Gustav-sedän tarjoukseen ja lähteä Berliiniin tutkimaan sukuyhtiön kirjanpidossa ilmenneitä epäselvyyksiä.

Ensimmäistä kertaa sarjan aikana päädymme jonnekin muualle kuin Helsinkiin. Vaikka Hämeen-Anttila kertookin 1920-luvun Berliinistä samalla asiantuntevuudella ja tarkkuudella kuin saman aikakauden Helsingistä, tulen tätä teosta lukiessani vakuuttuneeksi siitä, että suuri osa Björk-sarjan viehätystä piilee juurikin sen taitavassa Helsinki- kuvauksessa. Berliiniin siirryttyämme jotakin puuttuu! Toisaalta Suomen tietyillä piireillä oli 1920-luvulla vahva yhteys Saksaan. Tältä kannalta katsottuna Berliiniin siirrtyminen on luonnollinen valinta - jos kerran jonnekin oli lähdettävä.
Ja luohan Tiergartenin teurastaja varsin mielenkiintoisen kurkistusaukon 1920-luvun Berliiniin, kummalliseen, ristiriitaiseen kaupunkiin kahden maailmanpalon välissä...

Saksa on taloudellisessa ahdingossa, mutta Berliinissä kukkii uudenlainen vapauden ilmapiiri, joka toimii kasvualustana uudenlaisille taiteellisille kokeiluille.
Mutta on muutakin kuin vain 'taiteellista vapautta': rikollisuus kasvaa ja saa uusia ilmenemismuotoja. Kaupunki kärsii muun muassa ennennäkemättömästä intohimo- ja sarjamurha-aallosta. Tällaiseen tapaukseen törmää myös Kalle heti Berliiniin saavuttuaan: hän näkee kirkuvat lehtiotsikot lapsia tappavasta Tiergartenin teurastajasta, jota poliisit ovat jahdanneet kuukausia - tuloksetta. Kallen uteliaisuus ja salapoliisivaistot heräävät ja pian hän jo kulkee kaupungin hämärillä kujilla kammottavaa, kasvotonta tappajaa etsien ...

Tiergartenin teurastajassa Hämeen-Anttila kuljettaa sarjaansa kohti kovempaa, nykytrendien mukaista rikoskirjallisuutta. Teos sisältää useita kohtauksia, jotka ainakin minä luokittelen (sarjan aiemman hengenkin huomioon ottaen) hyvinkin raaoiksi, jopa makaabereiksi. Ihmettelen, miksi Hämeen-Anttila vääntää viileäntyylikästä sarjaansa tällaiseen suuntaan. Jäin kaipaamaan sarjan edellisisten osien rauhallista, 'trendielementeistä' vapaata kerrontaa.
Vai onko niin, ettei 1920-luvun Berliinistä  kertakaikkiaan voi kirjoittaa ilman verta ja lattialla lilluvia suolenpätkiä?

Tässä tarinassa menetämme myös yhden sarjaa kannatelleista, Kallen yksityiselämään kuuluvista jännitteistä. Olisiko Kalle tämän jälkeen valmis heittämään hyvästit menneisyydelle?


* Lisää Björk-sarjasta ja 1920-luvusta Virpi Hämeen-Anttilan blogissa Kadonnutta 20-lukua etsimässä.

Ajatuksiani muista Björk-sarjan kirjoista:
Yön sydän on jäätä 
Käärmeitten kesä
Kuka kuolleista palaa

Virpi Hämeen-Anttila:
Koston kukat 
Otava 2017
Tiergartenin teurastaja 
Otava 2017

22.8.2018

Trilleripläjäys. Camilla Grebe, A. J. Finn, Pierre Lemaitre

Kuuntelin ja luin kesällä paljon kirjoja eräällä nimeltämainitsemattomalla kirjasovelluksella. Suorastaan ahmin trillereitä, dekkareita ja muuta 'kevyeksi kesäluettavaksi' laskettavaa kirjallisuutta.  Ensimmäiseksi trillerien kimppuun!

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta


Grebe jatkaa ruotsalaisten dekkaristien voittokulkua maailmalla. Stieg Larssonin Millenium-sarjaa kevyesti henkivä Kun jää pettää alta on saanut dekkarien ystävät polvilleen monissa maissa. Dekkarin resepti on tietenkin takuuvarma: tarvitaan kohtalokas rakkaustarina, epävarma kertoja, persoonallisuushäiriö, vanhaa suolaa ja hämärää menneisyyttä. Tarvitaan petos, joka vaatii oikaisuaan...

Nykyisen (enemmän kuin tervetulleen) trendin mukaisesti tämänkin dekkarin pääosan ovat saaneet naiset. On vaateliikkeessä työskentelevä Emma Bohman, joka rakastuu kohtalokkaasti työnantajaansa, julkkisuudessa ryvettyneeseen, ristiriitaiseen ja silti niin ihanaan Jesper Orreen, ja on Hanne Lagerlind-Schön, muistisairautensa kanssa taisteleva viisikymppinen psykologi, joka ryhtyy avustamaan Tukholman poliisia hankalassa murhatapauksessa, joka muistuttaa vuosia sitten sattunutta, ratkaisemattomaksi jäänyttä juttua. 

 Tarina alkaa kun Peter Orren  asunnosta löytyy raa'asti surmattu nainen. Katkaistu, tarkoin aseteltu pää, oveen suuntautuvat silmät... Naista on vaikea tunnistaa - poliisi on ymmällään, ratkaisevat tunnit kuluvat ja jäljet haalenevat. Ja Peter - hän on kadonnut kuin tuhka tuuleen...

Alkavaa dementiaa sairastava Hanne tuo dekkarigenreen jälleen hiukan uudentyyppisen tutkijahahmon. Muistilappujen varassa elävä psykologi on sympaattinen ja lähestyttävä, uskottavakin. Hannen työkomennus Tukholman poliisissa saa annoksen henkilökohtaista särmää, kun hän kohtaa täällä entisen rakastajansa, rikoskomisario Peter Lindgrenin. Kuinka Hannen ja Peterin yhteistyö sujuu -  yhteisen, vähemmän onnellisen  menneisyyden varjossa?

En kokenut tätä teosta kuunnellessani suurensuuria jännityksen väristyksiä. Syynä saattoi olla se, että aavistin lopputuleman, toisin sanoin ' haistoin syyllisen' jo melko varhaisessa vaiheessa tarinaa. Jaksoin silti seurata Greben juonenkehittelyä, sillä hän onnistuu luomaan teoksestaan varsin mielenkiintoisen epikriisin tuhoavan luonnehäiriön synnystä - ja sen karmeista seurauksista.

**Kirjan tiedot postauksen lopussa.

A. J. Finn: Nainen ikkunassa


Muistan joskus keväällä lukeneeni tästä Hitchcockin Takaikkuna-leffasta inspiraationsa saaneesta trilleristä monia ylistäviä blogiarvioita. Kun Hesari julkaisi kirjasta vielä mitä suitsuttavimman erikoisartikkelin, päätin minäkin antaa Finnille mahdollisuuden vietellä minut (oletetuilla) kertojakyvyillään. Olisiko maailman tämän hetken myydyin kirja niin hyvä kuin...Valitsin kirjan kuunneltavakseni eräänä lämpimänä ja tapahtumattomana kesäpäivänä.

Valinta oli loistava. Entisessä elämässään kustannuspäällikkönä toiminut, rikoskirjailija Patricia Highsmithistä väitellyt A. J. Finn tietää, kuinka kirjoitetaan vetävä, lukijansa koukuttava trilleri. Hitchcock häivähtää taustalla, kyllä, mutta todellakin vain häivähtää. Nainen ikkunassa on esikuvastaan selvästi erottuva, tähän hetkeen ankkuroituva moderni jännitystarina.

Tarinan päähenkilö Anna Fox kärsii elämää täydellisesti invalidisoivasta, postraumaattisesta agorafobiasta eli julkisten paikkojen pelosta. Vaiva on äitynyt hänen kohdallaan niin pahaksi, ettei hän pysty poistumaan kotoaan edes pieneen puutarhaansa ilman kaikennielevää kuolemanpelkoa. Lastenpsykologina toiminut Anna täyttää päivänsä netin keskustelupalstoilla, naapurien tarkkailulla, vanhoilla mustavalkoleffoilla - ja turruttaa itseään viinan ja psyykelääkkeiden sekoituksilla.

Päivien kulku muuttuu, kun Anna saa uudet naapurit, näköetäisyydelle puiston toiselle puolen muuttavat Russelit. Tapahtuu murha, ainoana todistajanaan perhettä ikkunastaan seuraava Anna. Hän näkee Jane Russelin hoipertelevan olohuonessaan, hopeaa välkehtivä veitsi rinnassaan...

Finn viivyttää tapahtumien kulkua, valmistelee, hämää, leikittelee lukijansa kanssa.
Palaamme Annan traumaattiseen lähimenneisyyteen ja taas takaisin nykyhetkeen, elämään, jonkalaista hän ei osannut odottaa pahimmissa painajaisunissaankaan. Olemme vankina Annan kanssa hänen hulppeassa nelikerroksisessa huvilassaan, yksin, ahdistuneina ja ahdistettuina.
Talo, jonka piti olla Annan turvapaikka, ei enää pysty suojelemaan häntä uhkaavalta vaaralta.

Saamme myös  kaikkia jännitysfriikkejä syleilevän loppukohtauksen...

... ja todistamme hetkeä, jolloin  Annan on vihdoin käännyttävä, kohdattava se, mikä häntä eniten pelottaa...

** Kirjan tiedot postauksen lopussa.

Pierre Lemaitre: Verihäät


Sokerina tämänkertaisen kimaran pohjalla on ranskalaisen lempidekkaristini Pierre Lemaitren uusin suomennos, hämmentävän hieno Verihäät. 
Lemaitre ei petä koskaan - olen toistellut tätä lausetta täällä blogissakin varmaan väsyttävyyksiin asti, mutta sanonpa sen taas: tuntuu että jokaisen uuden lukukokemuksen myötä Lemaitre vain paranee. Teos on Lemaitren vanhempaa tuotantoa, ilmestynyt ranskassa jo ennen suuren suosion saavuttanutta Verhoeven-sarjaa. Hienoa, että saimme tämän nyt suomeksikin!

Tällä(kin)  kertaa Lemaitre kiepauttaa lukijansa mielen solmuun useampaan kertaan. Juuri kun luulen tajuavani jutun juonen, hän vaihtaa suuntaa ja tarjoaa minulle uuden kieron yllätyksen - ja minä seuran huuli pyöreänä perässä.

Lemaitre yhdistää pirullisen, ihmismielen syvyyksiä luotaavan  juonensa kaunokirjallisesti korkeatasoiseen kerrontaan. En tiedä, voiko trilleriltä enää enempää vaatia. Ei ole sattumaa, että mies on pokannut itselleen useita kansainvälisiä dekkaripalkintoja. Ja olemmehan me suomalaisetkin muistaneet häntä: Suomen dekkariseura myönsi hänelle ulkomaisen jännityskirjallisuuden kunniakirjan vuonna 2017.

Kuten niin monessa tänä kesänä lukemassani dekkarissa, putoan tämän kirjan seurassa riekaleisten muistojen ja unohduksen hämärään. Tapaan lastenhoitaja Sophien, joka on alkanut unohdella asioita jopa sitä tahtia, ettei enää voi puhua normaalista hajamielisyydestä  - kokonaisia päiviä katoaa,  hän ei pysty enää luottamaan itseensä eikä toimiinsa...

Kauhein tapahtuu kun hän eräänä aamuna löytää pienen hoidokkinsa huoneestaan kuristettuna. Mikään ei viittaa siihen, että huoneistoon olisi tunkeuduttu Sophien ja lapsen vanhempien nukkuessa. Sophie on pelosta suunniltaan, hänellä on omat kammottavat epäilynsä jotka pakottavat hänet pakenemaan...Tästä alkaa järkyttävä, pelottava, painajaismainen  matka alas - yhä alemmas ihmismielen pimeimpiin kerroksiin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sain vilunväristyksiä jotakin kirjaa lukiessani. Siinä taitaakin muuten olla paras todiste kirjan vaikuttavuudesta.

Kirjojen tiedot:

Camilla Grebe: Kun jää pettää alta (Älskaren från huvudkontoret, 2015)
Gummerus 2018
Suomentanut Sari Kumpulainen
Alkuperäiskieli: ruotsi

A.J. Finn: Nainen ikkunassa (The Woman in the Window 2018)
Otava 2018
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Alkuperäiskieli: englanti

Pierre Lemaitre: Verihäät (Robe de marié, 2009)
Minerva Crime 2018
Suomentanut Kaila Holma
Alkuperäiskieli: ranska



20.8.2018

Paluu kirjablogiin

Vuosisadan ehkä lämpimin kesä jatkuu, mutta nyt on kuitenkin aika palata ruotuun. Viime päivinä olen jo kuopinut maata päästäkseni kertomaan kesäisistä lukukokemuksistani...


Kulunut kesä oli kirjojen osalta hyvin erikoislaatuinen, sillä lukemiseni painottuivat selkeästi kahteen teemaan: luin paljon japanilaista (tai Japaniin sijoittuvaa) kirjallisuutta ja sen lomassa kuuntelin tai luin ison pinon trillereitä ja dekkareita. 
Joinakin todella kuumina päivinä helle esti syvälliseen, pohdintoja vaativaan tekstiin paneutumisen, ja silloin tuli avuksi kunnon viihde: imin dekkareita kuin sieni.  


Tuleville Japani-viikoilleni olen lukenut 14 teosta. Kokemus on ollut todella antoisa! Muutama kirja on vielä tulossa, joten teosten kokonaismäärä tulee olemaan lähellä kahtakymmentä.
Mietin julkaisisinko kaikki Japani-bloggaukseni yhteen pötköön vai vähitellen pitkin syksyä. 
Pelkään, että pitkään jatkuva teemaputki saattaa ruveta jossakin vaiheessa puuduttamaan blogin lukijoita, joten tätä täytyy  vielä miettiä...

Mitäs muuta. Ai niin:
Tänä kesänä ryhdyin lukemaan/kuuntelemaan kirjoja erään (tässä nimeltämainitsemattoman) tilauspalvelun kautta. Siirtymä oli helppo, sillä olen lukenut e-kirjoja jo pitkään. Palvelun kautta pääsen käsiksi järjettömän suureen määrään kirjoja pientä kuukausimaksua vastaan. Olen löytänyt ko. puljusta sen verran paljon luettavaa, että diili kannattaa. Se ei toki korvaa vanhaa systeemiä kokonaan. sillä monet 'omimmat' kirjani löytynevät tulevaisuudessakin kirjastosta, kirjakaupoista ja/tai antikvariaateista.
Yhtä asiaa jään tilauspalvelu-ideassa ihmettelemään: miten kirjailijoiden ja kustantajien tässä systeemissä käy?

Tässäpä tärkeimmät kirjauutiseni lyhyesti. Mukavaa alkuviikkoa!



1.6.2018

Kirjablogin kesäloma


Kirjablogini vetäytyy tänään parin kuukauden mittaiselle lomalle.  Lukeminen ja (jossain muodossa) myös kirjoittaminen toki jatkuvat silloinkin, kun blogi on tauolla.

Olen keräillyt pikkuhiljaa kasaan japanihenkistä kesälukemistoani, mistä voi jo arvata minne seuraavat teemaviikkoni suuntaavat...

Toivottelen kaikille lukijoilleni ihanaa kesää ja hyviä lukuhetkiä!
Nähdään elokuussa!  

30.5.2018

Ihmemimmi Alice Munro


Olen huomannut käyttäytyväni tiettyjen kirjailijoiden suhteen oudon nurinkurisesti: kun kohtaan  kirjailijan, jonka tyyli iskee kirjamakuni ytimeen, saatan ruveta säästelemään hänen teoksiaan - vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi tuossa tilanteessa rynnätä lukemaan kaikki, mitä häneltä käsiini saan. En tiedä, mistä moinen himmailu johtuu, ehkä minä vain tahdon säilyttää sykähdyttävimmät lukukokemukset tulevaisuuteen, pahimpia tai parhaimpia päiviä varten.
Tällaisia säästöön laittamiani kirjailijanimiä ovat muun muassa Don DeLillo, Italo Calvino, Virginia Woolf, Sarah Waters, muutamia mainitakseni.... Ja tietenkin on upea kanadalainen nobelisti Alice Munro, jonka selkeään ja koruttomaan tyyliin ihastuin heti ensikohtaamisella, ja niin voimakkaasti että ensimmäisenä Munro-teoksenani lukemani Kallis elämä -kokoelman tekstijuoksutukset tulivat jopa uniini.

Olen sitten pikkuhiljaa keräilllyt hänen tuotantoaan kirjahyllyyni sekä kovakantisina painoksina että pokkari-ja e-kirjaversioina. Hetken mielijohteesta luin toukokuussa kaksi hyllystä löytynyttä kokoelmaa peräkkäin ja nyt olen, jos mahdollista, entistäkin vakuuttuneempi Munron kirjailijakyvyistä - ja liitelen kirjallisissa taivaissa...

Mikä on hänen salaisuutensa?  Millä ihmeen konstilla hän nappaa lukijansa otteeseen, joka pitää kuin kokon kynsi kertomuksesta toiseen, kertaakaan herpaantumatta? Mistä hänen päällisin puolin yksinkertaisten, arjelta tuoksuvien novelliensa taikavoima kumpuaa?

Hänen arkiset tarinansa ovat useinkin niin yllättäviä, että toisessa yhteydessä ja toisin äänenpainoin kerrottuina ne olisivat sopivaa kamaa iltapäivälehtien klikkiotsikoiksi. Mutta Munron kertomana  tabloidimatskukin muuttuu syväksi, ihmistä ymmärtäväksi ja kaikin puolin loisteliaaksi kirjallisuudeksi.


Munro tekee taikojaan ja  kiertää lukijansa korkkiruuville: usein käy nimittäin niin, että novellin tapahtumat ja tunnelmat, joiden äärellä tunnen olevani jo tarinan ytimessä, liukuvat syrjään ja tekevät tilaa jollekin muulle, niin että juttu vaihtaa suuntaansa lennossa. Ja mikä hassuinta, temppu toimii joka kerta.

 Munro raottaa henkilöhahmojensa kulisseja, paljastaa heidän todelliset minänsä, pelkonsa, toiveensa, omimmat ajatuksensa. Kaiken sen, mikä on liian kipeää muistettavaksi ja muille jaettavaksi.
Eikö tämä olekin niin tuttua myös elävästä elämästä: kuinka monta kertaa kerromme itsellemme ja toisillemme  tarinoita peitelläksemme jotakin muuta - oikeastaan ilman, että edes huomaamme, mistä on kysymys. Yllättävät tapahtumat saavat alitajuiset kulissimme natisemaan ja piilossa pysyneet asiat - kokonaiset toiset maailmat - välähtävät hetkiseksi esiin.
Juuri näissä pienissä, välähdyksenomaisissa paljastumisen hetkissä piilee Munron novellien suurin voima...

Ihmiskuvaajana Alice Munro on tietenkin varsinainen velho. En oikeastaan edes käyttäisi hänen yhteydessään sanaa ihmiskuvaaja, sillä hän ei missään tapauksessa vain kuvaa henkilöitään, vaan hyppää heidän nahkoihinsa, muuttuu henkilöhahmoikseen. Hän tekee tämänkin 'temppunsa' sillä intensiteetillä, että tarinat tuntuvat kumpuavan hänen omasta elämästään, vaikka tiedän, ettei asia näin olekaan.
Munron äärimmäisen eläytyvä kerronta johdattaa lukijaa ymmärtämään - toisinaan hyvinkin syvien vesien kautta - hänen henkilöidensä motiiveja ja valintoja: miksi joku jää vaikeaan suhteeseen, josta kaiken järjen mukaan pitäisi ottaa hatkat, miksi joku toinen lähtee silloin kun pitäisi jäädä? Millaista on elää kylmässä ihmissuhteessa, tai seurata vierestä läheisen ihmisen itsetuhoisia elämänvalintoja?
Munro käsittelee ihmissuhteiden valta-asetelmia useimmiten naisen näkökulmasta, kuitenkin ilman moralisointia puoleen tai toiseen...

Yksi tämänkertaisen lukurupeaman mieleenpainuneimmista kertomuksista luotaa vavisuttavasti psykopaatin  toimintatapoja ja sitä, kuinka helposti hänen uhrinsa oma tahto ja ajatusmaailma murtuvat.  Synkässä kertomuksessa  raa'an kohtelun uhriksi joutunut nainen on valmis antamaan anteeksi jopa pahimman mahdollisen... En paljasta tässä kyseessä olevan novellin nimeä, jotta ne jotka eivät näitä kokoelmia ole vielä lukeneet, saisivat avata Munron varsin korkkiruuvimaisesti rakentaman kertomuksen ihan itse.

Nykyisen, paljon mediahuomiotakin saaneen ajatuksen mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ihmisen empatiataitoja ja sosiaalista älykkyyttä, kykyä asettaa itsensä toisen asemaan. Alice Munron teokset ovat mielestäni tässä suhteessa mitä parhainta luettavaa. Hänen tarinoidensa äärellä meillä on  mahdollisuus - kaunokirjallisen nautiskelun ohella - terästää  henkistä näkökykyämme ja oppia jotakin oikeasti uutta itsestämme ja toisistamme.

** Munron teoksista lisää muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä,  Luettua elämää, Lukuisa,   Pieni kirjasto, Tea with Anna Karenina, Reader why did I marry him? ja Tänään luin.

Viha, ystävyys, rakkaus (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage. Stories, 2001)
Tammi 2002
Suomentanut Kristiina Rikman
Alkuperäiskieli: englanti

ja

Liian paljon onnea (Too Much Happiness, 2009)
Tammi 2010
Suomentanut Kristiina Rikman