1.6.2018

Kirjablogin kesäloma


Kirjablogini vetäytyy tänään parin kuukauden mittaiselle lomalle.  Lukeminen ja (jossain muodossa) myös kirjoittaminen toki jatkuvat silloinkin, kun blogi on tauolla.

Olen keräillyt pikkuhiljaa kasaan japanihenkistä kesälukemistoani, mistä voi jo arvata minne seuraavat teemaviikkoni suuntaavat...

Toivottelen kaikille lukijoilleni ihanaa kesää ja hyviä lukuhetkiä!
Nähdään elokuussa!  

30.5.2018

Ihmemimmi Alice Munro


Olen huomannut käyttäytyväni tiettyjen kirjailijoiden suhteen oudon nurinkurisesti: kun kohtaan  kirjailijan, jonka tyyli iskee kirjamakuni ytimeen, saatan ruveta säästelemään hänen teoksiaan - vaikka kaiken järjen mukaan minun pitäisi tuossa tilanteessa rynnätä lukemaan kaikki, mitä häneltä käsiini saan. En tiedä, mistä moinen himmailu johtuu, ehkä minä vain tahdon säilyttää sykähdyttävimmät lukukokemukset tulevaisuuteen, pahimpia tai parhaimpia päiviä varten.
Tällaisia säästöön laittamiani kirjailijanimiä ovat muun muassa Don DeLillo, Italo Calvino, Virginia Woolf, Sarah Waters, muutamia mainitakseni.... Ja tietenkin on upea kanadalainen nobelisti Alice Munro, jonka selkeään ja koruttomaan tyyliin ihastuin heti ensikohtaamisella, ja niin voimakkaasti että ensimmäisenä Munro-teoksenani lukemani Kallis elämä -kokoelman tekstijuoksutukset tulivat jopa uniini.

Olen sitten pikkuhiljaa keräilllyt hänen tuotantoaan kirjahyllyyni sekä kovakantisina painoksina että pokkari-ja e-kirjaversioina. Hetken mielijohteesta luin toukokuussa kaksi hyllystä löytynyttä kokoelmaa peräkkäin ja nyt olen, jos mahdollista, entistäkin vakuuttuneempi Munron kirjailijakyvyistä - ja liitelen kirjallisissa taivaissa...

Mikä on hänen salaisuutensa?  Millä ihmeen konstilla hän nappaa lukijansa otteeseen, joka pitää kuin kokon kynsi kertomuksesta toiseen, kertaakaan herpaantumatta? Mistä hänen päällisin puolin yksinkertaisten, arjelta tuoksuvien novelliensa taikavoima kumpuaa?

Hänen arkiset tarinansa ovat useinkin niin yllättäviä, että toisessa yhteydessä ja toisin äänenpainoin kerrottuina ne olisivat sopivaa kamaa iltapäivälehtien klikkiotsikoiksi. Mutta Munron kertomana  tabloidimatskukin muuttuu syväksi, ihmistä ymmärtäväksi ja kaikin puolin loisteliaaksi kirjallisuudeksi.


Munro tekee taikojaan ja  kiertää lukijansa korkkiruuville: usein käy nimittäin niin, että novellin tapahtumat ja tunnelmat, joiden äärellä tunnen olevani jo tarinan ytimessä, liukuvat syrjään ja tekevät tilaa jollekin muulle, niin että juttu vaihtaa suuntaansa lennossa. Ja mikä hassuinta, temppu toimii joka kerta.

 Munro raottaa henkilöhahmojensa kulisseja, paljastaa heidän todelliset minänsä, pelkonsa, toiveensa, omimmat ajatuksensa. Kaiken sen, mikä on liian kipeää muistettavaksi ja muille jaettavaksi.
Eikö tämä olekin niin tuttua myös elävästä elämästä: kuinka monta kertaa kerromme itsellemme ja toisillemme  tarinoita peitelläksemme jotakin muuta - oikeastaan ilman, että edes huomaamme, mistä on kysymys. Yllättävät tapahtumat saavat alitajuiset kulissimme natisemaan ja piilossa pysyneet asiat - kokonaiset toiset maailmat - välähtävät hetkiseksi esiin.
Juuri näissä pienissä, välähdyksenomaisissa paljastumisen hetkissä piilee Munron novellien suurin voima...

Ihmiskuvaajana Alice Munro on tietenkin varsinainen velho. En oikeastaan edes käyttäisi hänen yhteydessään sanaa ihmiskuvaaja, sillä hän ei missään tapauksessa vain kuvaa henkilöitään, vaan hyppää heidän nahkoihinsa, muuttuu henkilöhahmoikseen. Hän tekee tämänkin 'temppunsa' sillä intensiteetillä, että tarinat tuntuvat kumpuavan hänen omasta elämästään, vaikka tiedän, ettei asia näin olekaan.
Munron äärimmäisen eläytyvä kerronta johdattaa lukijaa ymmärtämään - toisinaan hyvinkin syvien vesien kautta - hänen henkilöidensä motiiveja ja valintoja: miksi joku jää vaikeaan suhteeseen, josta kaiken järjen mukaan pitäisi ottaa hatkat, miksi joku toinen lähtee silloin kun pitäisi jäädä? Millaista on elää kylmässä ihmissuhteessa, tai seurata vierestä läheisen ihmisen itsetuhoisia elämänvalintoja?
Munro käsittelee ihmissuhteiden valta-asetelmia useimmiten naisen näkökulmasta, kuitenkin ilman moralisointia puoleen tai toiseen...

Yksi tämänkertaisen lukurupeaman mieleenpainuneimmista kertomuksista luotaa vavisuttavasti psykopaatin  toimintatapoja ja sitä, kuinka helposti hänen uhrinsa oma tahto ja ajatusmaailma murtuvat.  Synkässä kertomuksessa  raa'an kohtelun uhriksi joutunut nainen on valmis antamaan anteeksi jopa pahimman mahdollisen... En paljasta tässä kyseessä olevan novellin nimeä, jotta ne jotka eivät näitä kokoelmia ole vielä lukeneet, saisivat avata Munron varsin korkkiruuvimaisesti rakentaman kertomuksen ihan itse.

Nykyisen, paljon mediahuomiotakin saaneen ajatuksen mukaan kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää ihmisen empatiataitoja ja sosiaalista älykkyyttä, kykyä asettaa itsensä toisen asemaan. Alice Munron teokset ovat mielestäni tässä suhteessa mitä parhainta luettavaa. Hänen tarinoidensa äärellä meillä on  mahdollisuus - kaunokirjallisen nautiskelun ohella - terästää  henkistä näkökykyämme ja oppia jotakin oikeasti uutta itsestämme ja toisistamme.

** Munron teoksista lisää muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä,  Luettua elämää, Lukuisa,   Pieni kirjasto, Tea with Anna Karenina, Reader why did I marry him? ja Tänään luin.

Viha, ystävyys, rakkaus (Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage. Stories, 2001)
Tammi 2002
Suomentanut Kristiina Rikman
Alkuperäiskieli: englanti

ja

Liian paljon onnea (Too Much Happiness, 2009)
Tammi 2010
Suomentanut Kristiina Rikman


26.5.2018

Toukokuun pihavärit - ja peurojen ihanuudesta...

Vaikka blogini sisältää nykyisin oikeastaan vain kirjajuttuja, en voi olla jatkamatta kesäistä 'kukkapostausperinnettäni'. Tapa toimii myös mainiona päiväkirjana: vanhoja postauksia selaamalla näen, mitä metsäpuutarhassa on kukkinut minäkin vuonna...


Tänä keväänä luulin näkeväni pitkästä aikaa tulppaanien kukoistuksen, siksi suureksi ne saivat kasvaa ennen kuin valkohäntäpeurat huomasivat ne.  Edellisenä iltana lisäsin 'historiallisten tulppaanieni nurkkaukseen' vielä  hitusen kevätkasvua, seuraavana aamuna nurkkaus, kuten myös muut tulppaani-istutukset, oli parturoitu maan tasalle. Nykyään moinen enää naurattaa, ensimmäisinä vuosina tuli oikeasti itku  <3 

Peurat suorastaan rakastavat kukkia - edes aidat (sähköisetkään) eivät estä ystäviemme herkutteluhetkiä...  Tässä bloggauksessa näkyvät kukat suojellaan joka yö verkoin ja harsoin, ja kunhan  kesä etenee, piha on öisin kuin hunnutettu morsian. Peurat nauttivat kukkalounaita myös päivisin, kunhan vain talon väki suvaitsee olla häiritsemättä kulinaristeja...

Ja joka vuosi tuomme pihalle jotakin uutta parturoitujen sipulikukkien tilalle. Puodista noudetut kesäkukat pelastavat tilannetta...


Toisaalta, ovathan ne peurat ihania. Aina kun niitä tapaa, mieli sykähtää onnesta - sittenkin... 

Monet tunnistavat peuran sielu- ja voimaeläimekseen. Sen sanotaan edustavan lempeyttä puhtaimmillaan, eikä ihme: peuraperheen yhteiselossa on jotakin maagisen ihanaa, äidistä ja vasoista tuntuu aina huokuvan rauhaa ja välittämistä...



Neilikoihin rakastuu aina vaan...


18.5.2018

Seilin naiset ja Pariisin

Katja Kallio: Yön kantaja 

Aleksander Dumas nuorempi: Kamelianainen


Tapasin lyhyen ajan sisällä kaksi elämän- ja kauneudennälkäistä nuorta naista, Amandan ja Marqueriten, jotka kumpikin saavat maksaa epäsovinnaisesta, paheksutusta elämäntavastaan kovan hinnan: toinen heistä menettää elämänsä, toinen vapautensa. Turussa syntynyt, irtolaisena maailmalla kuljeskeleva ja hullun paperit saava Amanda päätyy avovankilaa muistuttavalle Seilin saarelle, naisille tarkoitettuun mielisairaalaan, ja Marquerite, kauneudellaan koko Pariisin hurmannut kurtisaani, hylkää todellisen rakkautensa ja riutuu keuhkotautiin - vain velkojat seuranaan.


 Eletään 1800-luvun keskivaihetta ja loppupuolta. Kaksinaismoralismi kukoistaa: seksuaalisuus (varsinkin naisen) on tabu, samaan aikaan kun prostituutio ja ihmiskauppa kukoistavat oikeastaan kaikissa yhteiskuntaluokissa. Marquerite edustaa prostituution kunniallisinta ja yhteiskunnallisesti ehkäpä hyväksytyintä ääripäätä: hän on arvostettu ja ihailtu kurtisaani, jonka ylellinen elämäntapa kalliine huoneistoineen, hevosvaunuineen, yksityisine teatteriaitioneen ja timantteineen tulee niin kalliiksi, että hän hyväksyy rakastajikseen vain todella rikkaita herrasmiehiä, sellaisia jotka voivat taata hänen tulevaisuutensa - ja tarvittaessa kuitata hänen velkansa. 
Pariisin kauneimmaksi naiseksi sanottu Marquerite  kuljettaa mukanaan kameliakimppua, jonka kukkien väri vaihtuu hänen kuukautiskiertonsa mukaan. Tarinan tämä yksityiskohta oli minulle uusi ja jostakin syystä aivan erityisen surullinen (olen tutustunut Kamelianaiseen vain leffaversiona).
 Sitä, mikä on saanut Marqueriten valitsemaan elämänpolkunsa, ei tarina kerro. Näen vain kauniin, hauraan ja herkän nuoren naisen, joka kaikkien kokemustensa jälkeen vielä rakastuu aidosti  ja tekee rakastettunsa - ja tämän perheen - vuoksi äärettömän vaikean uhrauksen. 
Dumas itse glorifioi Marquetin enkelimäiseksi jumalattareksi, mikä nuorelle miehelle suotakoon...

Amanda myy itseään Auransillan alla jokaiselle, kaikille, joilla on heittää hänelle lantti tai pari. Hänen ei tarvitsisi välttämättä tehdä mitä tekee, ei ainakaan elääkseen, sillä noilla sillanalustienesteillään  hän ostaa itselleen asuja, jotka eivät oikeastaan kuulu hänen yhteiskuntaluokassaan olevan naisen garderopiin: Värikästä silkkiä! Samettia! Pitsiä kauluksissa ja hihansuissa! Ylellisyyttä, joka vetää Amandaa puoleensa kuin magneetti. Ympäristö tuomitsee moiset hullutukset: moni arvaa, millä tavoin tyttö  on hepenensä hankkinut
Amanda on villi ja kesyttämätön, vähän hullukin, mutta hän osaa kirjoittaa kauniilla käsialalla, ja vielä tässä maailmanajassa se on harvinainen taito.


Rakkaus ylellisyyteen (jota aivan hyvin voi kutsua viattomaksi kauneudenkaipuuksi: kukapa nainen ei sitä tunnistaisi?) yhdistää heitä melkein liikuttavalla tavalla. Marqueritelle ylellisyys on paitsi intohimo myös osoitus asemasta ja samalla hänen valitsemansa tien jatkumisen tae. Amanda näkee vaatepuullaan perhosten väreissä kimmeltävän puvustonsa vasta lupauksena, enteenä jostakin aivan nurkan takana odottavasta. Hän unelmoi hyvästä elämästä, ei niin kuin muut turun työläistytöt, vaan jostain suuremmasta, loistokkaammasta... Puvut seuraavat häntä Seiliin ja täällä ne sanalla sanoen pelastavat hänet pahimmalta.

Mistä he olisivat keskustelleet, jos olisivat tavanneet? Olisivatko Turun nokisimmissa kortteleissa kasvanut, riehakkuuteen taipuvainen tytöntyllerö ja todellinen maailmannainen löytäneet kohdatessaan yhteisen sävelen, sielunkumppanuuden? Uskallan uumoilla, että Amandalle Marquerite olisi ollut peittelemättömän ihailun kohde (ehkäpä näin todella olikin: tästä lisää tämän jutun lopussa!) 
Kuinka erilaiset heidän elämäntiensä olivatkaan, ja kuitenkin...

Ranskan kieli olisi kyllä Amandalta sujunut, sillä ennen 'diagnoosiaan' hän ehtii paeta Pariisiinkin, ainakin omien sanojensa mukaan, ja millaisella vempeleellä: harvassa ovat ne, jotka ovat matkustaneet kuumailmapallolla Turusta Ranskaan! Pallon kuljettajana ja Amandan matkakumppanina toimii ranskalainen herra Duplessis, josta on määrä tulla hänen rakastajansa, mutta  kohtalo päättää toisin. Unelmaa vaiko totta? Onko vastauksella edes väliä: Amanda muistaa kasvojaan hyväilleen tuulen tunnun vielä vuosia myöhemmin, Seilin mielisairaalaan jouduttuaan...

Katja Kallio valottaa Seilin sairaalasaaren oloja todentuntuisesti, aikalaislähteisiin nojautuen. Yön kantaja pohjautuu tositapahtumiin ja kertoo Seilin potilaana vuosina 1891-1918 olleen Amanda Fredrika Aaltosen tarinan.

Seilin arki on ankaraa, niin ankaraa että ympäristön pienetkin inhimillisyyden välähdykset saavat potilaiden elämän keikahtamaan vaarallisesti epätasapainoon, haluamaan ja vaatimaan lisää valoa ja toivoa, jotakin sellaista, minkä pitäisi kuulua ihmiselle luonnostaan, mutta joka täällä herättää lopulta vain halun paeta tai kuolla... Siksikö kaikki inhimillisyys kuoritaan täällä pois - onko turtuminen parempi vaihtoehto kuin 'turhan toivon' antaminen? Miten järkyttävä ajatus! 
Monelle potilaalle Seili on pikemminkin säilytys- kuin hoitopaikka. Diagnoosit olivat usein tuulesta temmattuja tai vasta kehittymässä olevan psykiatrian oppikirjoista vedettyjä. Amanda saa kuukautistensa aikaan 'hulluuskohtauksia', jotka nykypäivänä diagnosoitaisiin ja hoidettaisiin toisin. 

Mutta tunteet eivät täälläkään kuole: Amanda rakastuu, kuten Marqueritekin tahollaan. Seilissä vain ei käytetä rakkaudessakaan suuria sanoja, ei niin kuin Pariisissa. Täällä puhuu hiljaisuus.

Yön kantajassa kuulemme Amandan oman äänen, mutta Kamelianaisen Marqueriten tarinan kertoo rakastettuaan epätoivoisesti muisteleva nuori mies, joka on itseasiassa Aleksandre Dumas nuoremman oma alter ego: teos perustuu hänen ja  nuorena kuolleen pariisilaisen kurtisaanin Alphonsine Duplessin lyhyeksi jääneeseen rakkaustarinaan. Teos saavutti valtaisan suosion heti ilmestyttyään, eikä ihme, sillä se pitää sisällään kaikkea, mitä romantiikan ajan lukija saattoi vetävältä romaanilta toivoa: toivoton rakkaustarina, joka huokuu ajan moraalisia  ihanteita ja väräjäviä intohimoja, luonnonromantiikkaa, jopa aitoa goottikauhua. Ja kaiken keskuksena hehkuvat raastava, saavuttamaton rakkaus - ja kuolema. Nykylukijan silmissä kertomus on perin hämmentävä: en ole pitkään aikaan lukenut mitään näin sentimentaalista, peittelemättömän ihanteellista tarinaa. Dumas oli teosta kirjoittassaan vasta 23-vuotias, jäytävää ikävää, ihanteita ja puhdasta moraalia pursuava kirjailijanalku. Tämä mielessä alkavat sympatiapisteet ropista...

Ja lopuksi sarjassamme Kiehtovat kirjalliset yhteensattumat:
Aleksandre Dumas omisti teoksen rakastetulleen, Alphonsine Duplessille. Tuo (melko harvinainen) sukunimi hypähti silmiini, koska olin törmännyt siihen juuri Kallion Yön kantajassa. Nyt kiinnostaisi, valitsiko Kallio tuon nimen kuumailmapallonkuljettaja Duplessille itse, vai löytyykö nimi'oikean' Amanda Aaltosen potilaskertomuksesta? Villi arvaus: jos asia on viimeksi mainitulla tavalla, olisiko Aaltonen lukenut Kamelianaisen, jossain määrin jopa samaistunut Dumasin kertomukseen?


Katja Kallio: Yön Kantaja
Otava 2017

Aleksandre Dumas nuorempi: Kamelianainen (La Dame aux Camélias, 1848)
Kirjahyllystä löytyneen suomennoksen kustantaja: Ex Libris, 1968
Suomentanut Kyllikki Villa
Alkuperäiskieli: ranska

11.5.2018

Suomalaisen periksiantamattomuuden ytimessä. Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta



Jos suomalaiselta älymystöltä ja kulttuuriväeltä olisi 1800-luvun polivälissä kysynyt, tunsivatko he olevansa osa ainakin jossakin suhteessa itsenäistä kansakuntaa, vastaus olisi varmastikin ollut vahva kyllä. Olihan Suomen suurruhtinaskunnan asema Venäjän kainalossa hyvinkin itsenäinen ja tunnustettukin: meillä oli oma, Ruosin vallan ajoilta peräisin oleva perustuslakimme ja suurimmasta osasta asioitammekin saimme päättää itsenäisesti valtiopäivillä. Taide ja kirjallisuus olivat puhjenneet kukkaan heräilevän kansallistunnon inspiroimina : oli kehitetty omaa kulttuuria, sävelletty jo ikiomaa sydänlaulua. Suomen Suuri Kertomus oli alkanut hahmottua, se oli saanut innostuksensa maailmalta, mutta sen raaka-aineet oli löydetty kotoa, syvistä metsistä, salomaiden kirkkaista lähteistä, sinitaivaalta. Nämä pian yli 150 vuotta sitten syntyneet suomalaisen sielun kuvat kuuluvat yhteiseen alitajuntaamme vieläkin...

Idea kansallisesta heräämisestä syntyi pienen piirin sisällä ja sai siellä miltei sankarillisia piirteitä. Hassua kyllä, tarinan sankarit, nuo työtäpelkäämättömät suoraselkäiset, torpissaan ja maatilkuillaan sinnittelevät ihmiset eivät oikeastaan tienneet nousseensa moiseen heroistiseen asemaan. Suurimmalle osalle tuon ajan suomalaisista omasta elinpiiristä ja päivittäisestä toimeentulosta huolehtimisessa oli  riittävästi työtä ja pohdittavaa, niin että se, mihin kansakuntaan sattui kuulumaan, oli heille tuolloin verraten yhdentekevää. Vasta kun suomalaisten syvät kansankerrokset saivat edes tasavertaisuutta muistuttavan oikeuden ja mahdollisuuden koulutukseen, alkoivat asiat tältäkin osin muuttua. Mutta nyt menen asioiden edelle ja sivuun, joten palatkaamme asiaan:

Sivistyneistöllä ja taideväellä oli aikaa pohtia syntyjä syviä - ja hyvä niin. Lopputulosta kehtaa hehkuttaa: mitä kaikkea taiteen kultakausi pitikään sisällään, mitä kaikkea kauas tulevaisuuteenkin vaikuttavaa se synnytti.  Jos kiinnostusta riittää, tietoa ja tunnelmia tuosta ajasta saa ammennettua esimerkiksi Markku Valkosen upeasta Kultakausi-teoksesta (WSOY 2007).

Mutta sitten tuuli kääntyi.
Kirjallisuushistorioitsija ja tietokirjailija Minna Maijala tiivistää sortokauden alun näin:

Keväällä 1899 Suomi joutui ankaran Venäjältä suuntautuvan paineen kohteeksi. Venäläismieliset lehdet olivat jo pitkään paheksuneet Suomen erityisasemaa autonomisena suuriruhtinaskuntana ja kun nationalistisen ääriliikkeen poliittinen valta oli vuosisadan loppuun mennessä kasvanut riittävän vahvaksi, muuttuivat puheet teoiksi, jotka järkyttivät sekä Suomessa että Euroopassa. Valistuksen korkeimmat arvot, sananvapaus ja kansalaisvapaus, katosivat hetkessä, ja tilalle tuli ankara sensuuri, yhdistys- ja kokoontumisvapautta rajoitettiin ja kansalaisten toimia alkoi valvoa mittava santarmi- ja urkkijajärjestelmä.

Venäjällä oli tietenkin omat sisä- ja ulkopoliittiset syynsä toimintatapojensa muutokseen. Venäjän tuon aikaisista intresseistä ja poliittisesta ilmapiiristä saa hyvän yleiskuvan esimerkiksi Risto Volasen teoksesta Suomen synty ja kuohuva Eurooppa (Otava 2017).
Nyt käsittelyssä oleva Minna Maijalan teos keskittyy nimensä mukaisesti Suomen päähän,  suomalaisten omiin reaktioihin sortovallan alla. Nämä kaksi kirjaa täydentävät tältä osin hienosti toisiaan, joten jos Suomen historia kiinnostaa, suosittelen lukemaan teoksia tietyiltä osiltaan jopa rinnakkain.

Tuntuu, ettei Maijala ole jättänyt yhtäkään kiveä kääntämättä 1800-1900-lukujen vaihteen sortokautta tutkiessaan ja tätä kirjaa kirjoittaessaan, sillä teos on äärimmäisen paneutunut, satojen ja taas satojen yksityiskohtien kirjoma. Maijala on käyttänyt lähteinään aikalais- ja silminnäkijäkertomuksia, kirjallisuutta, valikoituja sanomalehtiartikkeleita, sekä kulttuuriväen jälkeensä jättämiä päiväkirjoja ja laajaa kirjeenvaihtoa, ja luonut aineistonsa pohjalta suomalaisen taistelu- ja selviytymistarinan vailla vertaa. Mukana on monia tuttuja nimiä kirjailijoista ja kustantajista lehtimiehiin, tulisieluisia taiteilijoita ja säveltäjiä lähipiireineen... Myös sivistyneistöön kuuluvat naiset ovat läsnä, he ottavat näinä vuosina ensimmäisiä askeleitaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen tiellä.

Pääsemme Maijalan johdolla näkemään, kuinka kulttuuria ja kansallisaatetta rakennettiin, ja kuinka sitä sortovuosina puolustettiin kaikin mahdollisin ja melkeinpä mahdottominkin keinoin, niin ettei henkilökohtaisilta tragedioiltakaan aina säästytty. Ainakin aluksi yhteinen asia koettiin näinä vuosina omaa etua tärkeämmäksi, niinpä koko sivistyneistö tuntui puhaltavan yhteen hiileen. Ajan kuluessa rintama tietenkin repesi kielikysymykseen ja muihin poliittisiin näkemyseroihin. Kuitenkin vastarinnan ydin säilyi: oman kulttuuri ja kansallinen identiteetti, yhteydet Eurooppaan ja sen valistuksesta kumpuaviin arvoihin - sekä sananvapaus - olivat asioita, joiden säilyttämisen puolesta tehtiin töitä öitä myöden ja tunteja laskematta...

Vaikka sortokauden tapahtumat olivat minulle päällisin puolin tuttuja, en voinut ennen tätä lukukokemusta kuvitellakaan, kuinka erityislaatuinen, vaikea ja vaarallinen tuo ajanjakso tosiasiassa olikaan  Alussa sortotoimia vastustavan Kagaalin (so. salaisen vastarintajärjestö)  periaatteena oli toimia rauhanomaisin keinoin, muttaVenäjän otteen kiristyessä halu suoraan toimintaan kasvoi. Onneksemme tukea alkoi pahimmassa vaiheessa tulla myös Suomen rajojen ulkopuolelta...

Satoja tuhansia puumerkkejä keränneitä kansalaisadresseja ja kansanvalistusta, yöllisiä kokouksia, henkilöpalvontaa, heinälatoihin piilotettuja painokoneita, laittomia, hameiden alla kuljetettuja  lehtolehtisiä, kauniiksi  metaforiksi muunneltuja kapinarunoja, sanomalehtien salaviestejä, helposti huiputettavia sensuuriviranomaisia, poliittisia taisteluja,  pidätyksiä, pakoja ja maastakarkotuksia. Koti-ikävää, sensuroituja kirjeitä ja salaisia laivamatkoja myrskyssä.   Ja vihdoin myös Etelä-Amerikka, minne Suomi ja osa suomalaisista siirrettäisiin, jos pahin tapahtuisi (utopioita syntyi näinkin.)

Bobrikov, Schauman, tulinen aate ja Senaatin rappuset...

Luin tätä  tietoteosta kuin  seikkailukertomusta. Samalla sain uusia näkökulmia suomalaiseen, sortokauden ajan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Voinkin hyvillä mielin suositella  kirjaa kaikille historia- ja taidefriikeille. Vakuutuin Minna Maijalan varsin valloittavasta tyylistä jo hänen edellisen tietokirjansa Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth  (Otava 2014) parissa ja tämänkertainen lukukokemus vain vahvisti näitä hyviä tuntemuksia.


Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta 
Otava 2017

3.5.2018

Keväisiä blogisuunnitelmia...

Kevät herättää minussa joka vuosi jonkinlaisen irtipäästämisen halun, niin että olo on kuin ammulla kevätlaitumella. Tuo kummallinen keväthuumaus yltää toisinaan blogiin asti, niin että esimerkiksi viime keväänä suljin tämän 'konttuurin' jo toukokuun puolen välin aikoihin. Tällä kertaa kirjoitusintoa riittänee pidemmälle, ainakin juhannukseen saakka...

Kirjablogini täyttää juhannuksen seudulla jo viisi vuotta. Matkaa on tullut taitettua jo sen verran, että  tunnen tarvetta hiukan uudistaa bloggaustapaani niin, että teen siitä entistä vapaamuotoisempaa.  
Yksinkertaisimmillaan muutos saattaa merkitä sitä, että en enää arvioi teksteissäni yksittäisiä teoksia. Juttujen pääpaino on kuitenkin yhä kirjoissa ja kirjallisuudessa.

Mukaan saattaa tulla yllättäviä kirjayhdistelmiä, erilaisia maan ja taivaan väliin mahtuvia ajankohtaisia tai ikuisesti ihmismieltä kaihertaneita aiheita, joita pohdin teksteissäni lukukokemusteni kautta jne jne.
Katsotaan nyt, mitä tästä tulee. Voi käydä niinkin, että palaan entiseen bloggaustyyliin vähän äkkiä...


Toki aion kirjoittaa myös yksittäisistä teoksista niin kuin tähänkin saakka, esimerkiksi seuraava bloggaus tulee käsittelemään erästä hyvin antoisaa ja mielenkiintoista tietokirjaa...

Blogini kolmannet teemaviikot ovat vuorossa kesän mentyä. Suunnitelmissa oli keskittyä tällä kertaa venäläiseen nykykirjallisuuteen, mutta fiilikset eivät nyt vie siihen suuntaan, vaan haluan kesälukemistokseni  jotakin kevyempää. Annan intuition johdattaa minut sopivan teeman äärelle...

Ihanan toukokuun ja hyvien lukuhetkien toivotus! 

26.4.2018

Huhtikuun dekkareita: Nuotio & Soininen, Davidkin ja Griffiths

Tässä kuussa olen etsiytynyt (muun lukukimarani ohella) myös astetta kevyemmän kirjallisuuden pariin. Valikoin keväisiin iltoihin kolme hyvin erilaista dekkaria, joista kustakin lyhyesti seuraavassa. 

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Nuotion ja Soinisen taidedekkarissa jahdataan Albert Edelfeltin taidetta Pariisissa, Turussa ja Helsingissä.  
Iäkäs taide-entuasisti A.S. Merenmaa saa yllättävän yhteydenoton nuorelta elokuvaohjaajalta Salome Virralta: Merenmaalla on omistuksessaan teos, joka kiinnostaa Salomea sekä ammatillisista että henkilökohtaisista syistä. Edelfeltin  Pariisissa 1884 maalaaman Nainen Pariisissa -taulun tarina on täynnä avaamattomia salaisuuksia, joiden ratkaisu saattaa löytyä taulun lukuisista luonnoksista: Kuka oli tuo taulun salaperäinen kaunotar, millainen oli hänen kohtalonsa? Salomella on asiasta omat ajatuksensa ja intuitionsa, joiden vahvistukseksi vanhan herrasmiehen apu olisi enemmän kuin tarpeen... Merenmaa on aluksi epäileväinen, mutta yhtäkkiä hän huomaa olevansa jutussa kiinni sydäntään myöten.

Nuotio ja Soininen käyttävät teoksessaan aikahyppelyjä ja näkökulmatekniikkaa, kirjeromaaniksikin heidän yhteistä teostaan voisi tituleerata. Pääosan nappaavat Salomen ja Merenmaan sähköpostit, jotka pitkinä ja kirjeenomaisina vievät ajatukset aikaan, jolloin tällainen paneutuva, hengeltään hyvin henkilökohtaisellekin tasolle uppoutuva kirjeenvaihto oli luonnollinen osa ihmisten sosiaalista elämää. Kirjailijoiden idea yhdistää sähköinen viestintä jo kauan sitten unohtuneeseen kirjekulttuuriin on oivallinen ja tuo tarinaan viehättävää menneen maailman tunnelmaa.

Kirjailijakaksikko Nuotio & Soininen lennättää meidät 1800-luvun Pariisiinkin, missä Edelfeltin asuinpaikan portinvartijan vaimo kertoo oman versionsa maalarimestarin elämästä Nainen parvekkeella -teoksen syntyaikoihin. Tarina sivuaa Edefeltin tunnetuimman mallin ja rakastajattaren Virginien kohtaloa, joka tutkimuksista huolimatta on jäänyt hämärän peittoon. Taideteoksen salaisuutta ratkoessaan Salome saa uutta tietoa myös henkilökohtaisesta historiastaan: Yksityiset maailmat järkkyvät tässä kertomuksessa siis monella aikatasolla.

Nuotio ja Soininen ovat punoneet taidearvoituksen ympärille lempeästi etenevän ja rauhallisen dekkarin, josta kelpaa nautiskella vaikkapa cafe au laitin, croissanttien ja kevätsateen kera.

Kirjailijakaksikon taidedekkarisarjan toinen osa on ilmestynyt tänä keväänä. 

Muualla blogeissa muun muassa: Kirja hyllyssä,  Kirja vieköön,  Kirsin kirjanurkka, Lumiomena ja Tuijata. kulttuuripohdintoja.


Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016



Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus



Samuel Davidkinin esikoisdekkarissa kaivaudumme Helsingin katujen ja kortteleiden alle pelastamaan sukupolvesta toiseen varjeltuja, mutta juuri nyt erityisvaaraan joutuneita salaisuuksia.

Davidkinin kirja toi teemoillaan mieleeni pari vuotta sitten lukemani Geraldine Brooksin teoksen  Kirjan kansa (People of the Book), jonka tarina punoutui vahvasti juutalaisen kulttuuriaarteistoon kuuluvan, vanhan kirjoituskokoelman ympärille. Esikoisten lunastus kulkee tarinallisesti toki aivan eri teitä, mutta tälläkin kertaa olemme kultttuurihistoriallisesti merkittävän aineiston jäljillä. 

Tarina alkaa kun Helsingin poliisilaitoksen rikoksentorjuntayksikössä eräänlaisena 'freelancerina' toimiva Leo Asko saa kutsun tulla tutkimaan Ullanlinnassa tapahtunutta huoneistomurtoa. Asunnosta löytyy nuori, juutalainen mies surmattuna ja sängyn alle piilotettuna. 
Samaan aikaan  Leo saa vihiä kaupungin eri puolilla tapahtuvista salaperäisistä, peitellyistä  kaivauksista, joita tutkiessaan hän löytää viittauksia hebreankielisiin teksteihin. Voisivatko Ullanlinnan surmatapaus ja kaivaustyöt liittyä yhteen? Leo päättää pyytää apua Helsingin juutalaiseen seurakuntaan kuuluvalta Daniel Janovskyltä, joka on aiemmin saanut lähtöpassit poliisista kulttuuristen väärinkäsitysten vuoksi. Tutustumme siis jälleen yhteen uuteen dekkarikaksikkoon, jotka  tukevat ja täydentävät toisiaan tapauksen edetessä - ja panosten kovetessa. 

Samalla kun seurasin dekkarin perustarinan etenemistä, imin itseeni tietoa Suomen juutalaisten pitkästä historiasta ja heidän rikkaasta kulttuuristaan - jotka  vaikuttavat ihmisten elämään vielä nykyäänkin - sekä arjessa että syvällä filosofisella tasolla. 

Mielenkiintoisen dekkarisarjan aloitus on saanut jatkoa tänä keväänä.

Lisää kirjasta muun muassa täällä: Kirjan pauloissaKirsin Book ClubKirsin kirjanurkka ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus
Johnny Kniga 2016


Elly Griffiths: Risteyskohdat


Briteissä jo kymmenisen vuotta ilmestynyttä, hurjan suosion saavuttanutta Ruth Galloway-dekkarisarjaa alettiin kääntää vihdoin myös suomeksi - sarjan kaksi ensimmäistä osaa sai käännöksensä viime vuonna ja lisää on tulossa parin suomennoksen vuosivauhdilla.

Kiinnostuinpa sitten minäkin ottamaan tästä 'uutuudesta' selvää, erityisesti siksi, että sarjan  keskeisenä teemana on arkeologia, yksi nuoruuteni erityisistä kiinnostuksen kohteista. Sarjan päähenkilö on arkeologi Ruth Galloway, jolta Risteyskohdissa pyydetään ensimmäisen kerran virka-apua rikostutkintaan: tuulisen Norfolkin rannalta, vuoroveden rusikoimalta marskimaalta, löytyy luuranko, jonka ajoittamisessa tarvitaan Ruthin asiantuntijuutta: olisiko kymmenen vuotta sitten kadonneen lapsen kohtalo viimein ratkennut - surullisimmalla mahdollisella tavalla?  Pienestä, aamupäivän mittaisesta keikasta käynnistyy tapahtumaketju, joka ravisuttaa pientä yhteisöä  ja myös Ruthin henkilökohtaista elämää ja lähipiiriä.
(Suhteet Norfolkin poliisiin - ja erityisesti erääseen rikoskomisario Harry Nelsoniin - on nyt luotu, joten jatkoa seuraa: Briteissä ilmestyi tänä keväänä kymmenes Ruth Galloway -tarina.)

Sarjan eka osa on varsin lempeä dekkari. Tarina ei mässäile väkivallalla, eikä toisaalta sisällä mitään hiuksia nostattavaa jännitystä, sen paremmin kuin psykologisia kiemuroitakaan. Kerronta on suoraa ja  rentoa,  hyvin viihdyttävää, hyvin brittiläistä.  Griffiths on kirjoittanut päähenkilöstään mutkattoman nelikymppisen akateemisen naisen, joka asuu kahden kissansa kanssa yksinäisellä marskimaalla, menneiden aikojen myyttisten tarinoiden ja haamujen naapurina. Ruthista löytyy tarttumapintaa: urallaan kovanluokan ammattilainen on yksityiselämässään kovin tavallinen, hitusen epävarma ja syrjäänvetäytyväkin, mutta yhtä kaikki ihan mahdottoman symppis. Niin mukava hän on, että oikean hetken tullen etsiydyn hänen seuraansa vielä ainakin yhden tarinan verran.

Synkähköstä aiheestaan huolimatta Risteyskohdat onkelpo valinta viihdyttävän, vetreästi ja suht harmittomasti kulkevan  dekkarin nälkään.

Elly Griffiths: Risteyskohdat (The Crossing Places, 2009)
Tammi 2017
Suomentanut Anna Lönnroth
Alkuperäiskieli

Muualla blogeissa: Kirjakaapinkummitus, Kirsinkirjanurkka,  Lumiomena ja Yöpöydän kirjat

20.4.2018

Kazuo Ishiguro: Me orvot


Viime vuonna Nobel-palkinnon saanut kirjailija Kazuo Ishiguro on kuljettanut minua tähän asti maasta, aikakaudesta ja tunnelmasta toiseen, niin että hänen jokaisen romaaninsa viitekehys on poikennut edellisestä. Tähän mennessä olen päässyt hänen seurassaan perinteiseen englantilaiseen kartanomiljööseen (Pitkän päivän ilta), sodanjälkeiseen Hiroshimaan (Silmissä siintävät vuoret), tieteistarinoita muistuttavaan tulevaisuuteen (Ole luonani aina) ja Kuningas Arthurin aikaisille ikiaikaisille nummiseuduille (Haudattu jättiläinen). Tässä vaiheessa osaan odottaa häneltä - no, oikeastaan jo ihan mitä vain.

Tällä kertaa matkaan hänen mukanaan 1930-luvun Shanghaihin, missä nuori, englantilaissyntyinen Christopher Banks elää suhteellisen suojattua lapsuutta liikemiesisänsä ja länsimaiden Kiinaan suuntautuvaa ooppiumikauppaa vastustavan äitinsä kanssa. Kun vanhemmat katoavat mystisesti, pojan elämä kääntyy ylösalaisin: hänet lähetetään kotiin Britanniaan tuntemattoman tädin hoiviin.

Vuosia myöhemmin, syksyllä 1937, Christopher palaa Sanghain kansainväliseen siirtokuntaan selvittämään vanhempiensa katoamistapausta. Hän on tässä vaiheessa elämäänsä luonut itselleen jo varsin merkittävän ja tunnustetun uran salapoliisina.  Kansainvälinen siirtokunta, joka siintää Christopherin muistoissa auvoisena ja rauhallisena lapsuusmaisemana, ei ole enää entisensä. Japanin ja Kiinan välinen sota on alkanut, epätietoisuus - ja silkka epäusko - täyttävät Shanghain ja sen kainalossa uinuvan siirtokunnan, jonka suojissa porukka yrittää jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Mutta japanilaisten laivaston tykinjyly kuuluu kauas - heidän meluisimpiinkin illanviettoihinsa - ja tuo pahaenteistä viestiä tulevasta.

Näissä olosuhteissa Christopherin vanhempien etsiminen näyttäytyy lukijalle mahdottomana tehtävänä, ja silti hän kulkee pyrkimystään kohti kuin sokea Reetta: tässä vaiheessa Ishiguron kerronta nyrjähtää (hyvässä mielessä) kohti surrealismia. Se mielentila, johon Christopher lopulta päätyy,  tietynlainen kohtalonuskoinen ja ajaton kaikkivoipaisuuden tunne, on minulle tuttu omasta unimaailmastani: minne huomio kiinnittyy, sinne avautuu tie...

Me orvot huokuu samaa vähäeleistä, hiljaista tyylikkyyttä kuin Ishiguron muutkin romaanit. Rakastan hänen kerrontatapaansa myös siksi, ettei hän pohjustele romaaninsa käänteitä, vaan antaa lukijan hypätä tilanteisiin oikeastaan täysin 'kylmiltään', mistä syystä teksti tuntu aina hyvin autenttiselta. Me orvoissa tämä autenttisuus, 'hetken päällä eläminen',  tulee mielestäni esiin erityisen voimakkaasti.

Romaanin kansiliepeen esittelytekstissä Ishiguron sanotaan luoneen romaanissaan koskettavan tarinan häiriintyneestä mielestä, minä puolestani näin Christopherin enemmänkin eräänlaisena eksykkönä, joka laittaa kaiken peliin etsiessään tietään takaisin kauan sitten kadotettuun maailmaan. Tuon saman eksymisen tunteen tunnistin monessa muussakin tämän kirjan henkilössä. Niinpä, enemmän kuin pelkästään vain yksittäisen ihmisen kamppailusta ja mielenhäiriöstä, tämä kirja kertoo mielestäni kokonaisesta aikakaudesta, ensimmäisen ja toisen maailmansotien välisestä ajasta, jolloin maailma muuttui nopeammin kuin koskaan aiemmin. Kaipuu kadotettuun maailmaan  ja siitä kumpuava kummallinen, kaihertava orpouden ja ulkopuolisuuden tuntu lienevät olleen tuon ajan ihmiselle tuttuakin tutumpia.

 Ishiguro avaa sotien välisen aikakauden traumaa tavalla, jonka yksin hän taitaa. Ja niin, ovathan Ishiguron käsittelemät teemat tuttuja myös nykyiselle ajalle, eli ei mitään uutta auringon alla...

Muissa blogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaaLumiomena, Oksan hyllyltä, Tarukirja ja Täällä toisen tähden alla.


Kazuo Ishiguro: Me orvot (When We Were Orphans, 2000)
Tammi 2002
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

15.4.2018

Elena Ferrante: Amalian rakkaus


Elena Ferranten Napoli-sarjaan ihastuneena otin luettavakseni  kirjailijan vuonna 1992 ilmestyneen esikoisromaaninsa, jossa on nähtävissä samat vahvat Napolilaisen elämänpiirin elementit kuin hänen myöhemmässä tuotannossaan. Siinä missä Napoli-sarja syväluotaa elämänikäisen ystävyyssuhteen monimutkaista dynamiikkaa, heittäytyy Amalian rakkaus äidin ja tyttären väliseen, ystävyttä  ehkäpä vieläkin monisyisempään ja dramaattisempaan suhteeseen: Mistä ovat äitien ja tyttärien välit tehty? Muustakin kuin rakkaudesta, ikuisesta äitimyytistä, niistä enemmän tai vähemmän suloisista muistoista, jotka osaltaan  määrittävät aikuistuvan tyttären identiteettiä hamaan tulevaisuuteen?

Ferrante asettaa lukijansa pohhdittavaksi mielenkiintoisia kysymyksiä: Opimmeko koskaan tuntemaan vanhempiamme kunnolla, sellaisina kuin he ovat todemmillaan, ilman vanhemmuuden painolastia, ilman heille asettamiamme odotuksia siitä, millainen vanhemman (tässä romaanissa juuri äidin) tulisi olla, vai katsommeko heitä aikuisiällämmekin lapsen silmin ja lapsen odotuksin? 

Mitä tapahtuu, kun huomaamme muistoihimme perustuvan kuvan vanhemmistamme olevan vähintäänkin puutteellinen tai peräti totuudenvastainen? Tähän tilanteeseen joutuu Ferranten romaanin nimihenkilön Amalian aikuinen tytär Delia, joka äitinsä kuoleman jälkeen kohtaa vihdoin Sen Toisen ja ehkä todemman Amalian, naisen, joka on kyennyt taitavasti piiloutumaan Delialta. Tyttären täytyy rakentaa suhteensa äitiin nyt uudelleen, mikä Amalian yllättävän poismenon jälkeen tietenkin erittäin haastavaa ja traagistakin.

Kuka Amalia oli? Vastausta etsiessään Delia joutuu kulkemaan syvälle muistoihinsa, sinne missä menneisyys, nykyisyys ja äidin ja tyttären maailmat - heidän henkilökohtaiset todellisuutensa - törmäävät yhteen niin ettei Delia tiedä, mikä on todellisuutta, mikä valhetta tai vain unta... 

***
Äidin salattua elämää avatessaan Delia joutuu kohtaamaan myös italialaiseen kulttuuriin liittyvän miehisen hegemonian. Näitä samoja, sukupuolirooleihin liittyviä kysymyksiähän Ferrante käsittelee ansiokkaasti myös Napoli-sarjassaan. Tällä kertaa katse suuntautuu naisen hartioille laskettuun äiti-myyttiin, joka katolisessa ja sydämeltään varsin patriarkaalisessa Italiassa tuntuu erityisen vahvalta.

Amalian rakkaus on parasta lukemaani Ferratea. Suosittelen, suosittelen, suosittelen!


Romaanista lisää täällä: Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämääOksan hyllyltäReader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Täysien sivujen nautinto.



Elena Ferrante: Amalian rakkaus (Amore molesto, 1992)
Avain 2005
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Alkuperäiskieli: italia

10.4.2018

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet



Päässäni on kaksi kotia: se, joka minulla oli ennen Paratiisia, ja se, joka minulla oli Paratiisissa. Ensimmäinen ja toinen koti. Ensimmäinen oli niistä parempi. Oikea talo. Isällä ja äidillä oli hyvät työpaikat. Meillä oli paljon ruokaa. Meillä oli vaatteita. Lauantaisin radiot soi täysillä ja kaikki tanssi, koska silloin ei ollut muuta tekemistä kuin juhlia ja olla onnellinen. Ja sitten muutin toiseen kotiini – Paratiisiin, joka oli pelkkää peltiä peltiä peltiä

Zimbabwelaisen Noviolet Bulawayon hurmaavan ja järkyttävän romaanin minäkertoja, nuori  Kulta-tyttö asuu perheensä ja ystäviensä kanssa Paratiisiksi nimetyssä slummissa, jonne he ovat paenneet hallinnon väkivaltaisuuksia ja taloja maan tasalle hävittäviä puskutraktoreita. En tunne Zimbabwen lähihistoriaa kovinkaan hyvin, mutta oletan tapahtumien liittyvän maan presidenttinä toimineen Robert Mukaben masinoimaan maauudistukseen, jonka yhteydessä Zimbabwen valkoiset maanviljelijät ja heidän maan alkuperäiskansaan kuuluvat työntekijänsä ovat kokeneet raakaa väkivaltaa ja tyranniaa.

 Pieni pakolaisyhteisö elää paremman väen asuinalueen kylkeen nousseessa slummissaan miten kykenee ja unelmoi paremmasta - jotkut ovat lähteneet etsimään parempaa elämää Etelä-Afrikkaan ja palanneet kotiin kuolemansairaina, toiset pistävät toivonsa länsimaihin muuttaneisiin täteihin ja serkkuihin, Jumalaan tai ehkä sittenkin seurakunnan hypnoottiseen johtajaan, Profeetta Ilmestykset Bitchington Mborroniin, jonka ääni on kuin eläin, iso, vihainen ja kumoon kaatava. Elämä täällä on selviytymistä, toivon ylläpitämistä. Sillä jos toivo sammuu...

On suorastaan ihmeellistä miten toimintakykyisinä lapset näissä olosuhteissa säilyvät:  Kulta ja hänen ystävänsä tarkkailevat  tätä kaikkea lapsenomaisella uteliaisuudella ja rohkeudella, näkevät ympäristönsä jopa realistisemmin, paljaammin kuin aikuiset -  ja muokkaavat näkemänsä itselleen ymmärrettävää muotoon. Itsestäänselvyydet häviävät, niiden tilalle astuu ihmettely - ja lukijassa ristiriitaisia tunteita herättävä tilannehuumori. Siksi varsinkin romaanin alku täyttyy leikistä ja valosta -  lasten edesottamukset herättivät minussa sen verran iloista hyrinää ja naurunkiherrystä että aloin uumoilla saaneeni lukuun todellisen hyvän tuulen kirjan. Mutta tunnelmani muuttuivat pian: leikin ja naurun takaa paljastuva todellisuus on karu, niin karu, että halusin lastata Kullan, Sbhon, Chipon, Stinan, Kovanaaman, Luojatietää'n lentokoneeseen  heti siinä paikassa ja tuoda heidät turvaan.

Tulee päivä, jona Kulta matkustaakin tätinsä luo Yhdysvaltoihin, kullanhohtoisena kimmeltävään Paratiisiin, jossa pitkään varjellut unelmat vihdoin toteutuisivat. Toiveiden ja todellisuuden välinen kuilu kuitenkin paljastuu täälläkin ylittämättömäksi, vaikka aineellinen puute vaihtuukin yltäkylläisyyteen. Bulawayo kirjoittaa länsimaiseen kulttuurin onttoudesta tavalla, joka saa minut kiemurtelemaan...

Bulawayo pääsi esikoisromaaninsa kera vuoden 2013 Man Booker -kirjallisuuspalkinnon pitkälle listalle, eikä suotta: Hän kuvaa lapsuutta ja nuoruutta, sekä kulttuurien välisiä eroja herkästi  ja moniulotteisesti niin, että ihmismielen koko tunnekirjo on esillä periaatteessa tarinan alusta loppuun saakka. Tämä on tarina jossa nauru ja naskalinterävä havainnoinnointi kätkevät sisäänsä syvää surua ja kyyneliä ja jossa kyyneleet pyyhitään pois ennen kuin ne hukuttavat meidät...

Kirjailija on luonut teokseensa upean rakenteen: hän on antanut tarinan vetovastuun lapsen ja nuoren naisen silmin maailmaa katselevalle Kullalle, mutta silloin tällöin kertojaksi nousee tuntematon Kaikkitietävyys - hänen äänensä tuo tarinaan ajallista ulottuvuutta, sillä siinä soi Kullan ja hänen kansansa koko pitkä historia...


Muualla blogeissa muun muassa: Kirjainten virrassaKirjasfääri, Kirjapolkuni Kirsin kirjanurkka, Luettua,  Lumiomena ja Mari A:n kirjablogi.

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, 2013)
Gummerus 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Alkuperäiskieli: englanti

23.3.2018

Jhumpa Lahiri: Kaima



Ihan ensimmäiseksi: olipa ihanaa saada pitkästä aikaa käsiinsä suoraan kerrontaan nojaava, täyteläinen sukuromaani! Useimmat viime aikoina lukemistani romaaneista ovat olleet tyyliltään enemmän tai vähemmän lyyrisiä, herpaantumatonta keskittymistä ja oikeaa mielenvirettä vaativia. Siksi Lahirin suora tyyli maaliskuun lukukimaraani tarpeellista vaihtelua.

Kuten kaikki hyvät romaanit, Kaima on monta: se on sukutarina, siirtolaistarina, kasvutarina - ja kyllä, myös myös moniulotteinen rakkaustarina, sanan laajimmassa merkityksessä.  Kaima oli  lukukokemuksena lämmin ja kotoinen, hieman surumielinenkin: pääsin lähelle intialaistaustaisen Gangulin perhettä, eläydyin heidän elämäänsä niin, että unohdin heidän olevan 'vain' romaanihenkilöitä. Siinä vaiheessa kun tunsin hengittäväni heidän kanssaan samaa ilmaa, en enää voinut laskea kirjaa kädestäni.

Tarina alkaa 1960-luvun Kalkutassa. Toisilleen tuntemattomat Ashima ja Ashoke ovat juuri solmineet vanhempiensa heille järjestämän avioliiton. Pian häiden jälkeen 19-vuotias Ashoke nousee lentokoneeseen ja matkustaa yksin maapallon toiselle puolelle Yhdysvaltojen Bostoniin, missä hänen tuore aviomiehensä opiskelee insinööritieteitä ja kirjoittaa väitöskirjaansa. Uusi elämä alkaa kertarysäyksellä, Perhe ja ystävät ovat jääneet 12 000 kilometrin päähän Kalkuttaan, muuttuneet heikkojen puhelinlinjojen kannattelemiksi ääniksi, joihin nuori morsian ikävissään takertuu.

Elämällä on kuitenkin taipumus asettua uomiinsa. Tuoreet aviopuolisot tutustuvat toisiinsa, syntyy molemminpuolinen luottamus ja kunnioitus, lapset syntyvät ja uudet, intialaistaustaiset ystävät täyttävät heidän kotinsa. Kaikesta huolimatta Ashima tuntee heräävänsä eloon vain kotona Kalkutassa, missä he vierailevat aina kun Ashoke saa pidemmän loman ja talous antaa myöten.

Silti he kumpikin yrittävät sopeutua tähän maahan, joka on ja tulee olemaan heidän lastensa Gogolin ja Sonian kotimaa. Kulttuurien törmäyksiltä ei voi kuitenkaan välttyä. Ensimmäinen kunnon törmäys sattuu sairaalassa esikoisen synnyttyä: näyttää siltä, ettei kukaan tässä maassa tajua, kuinka suuri merkitys ihmisen nimellä ja nimeämisellä on intialaisessa kulttuurissa. Nimen täytyy olla täsmälleen oikea, tarkkaan harkittu, yleensä suvun vanhimpien valitsema. Ashima ja Ashoke ovat odottaneet isoäidin valitseman nimen sisältämää kirjettä kuukausia turhaan, ja nyt isoäiti on sairastunut, herennyt vallan puhumattomaksi...
Ja kuinka ollakaan, sairaalan henkilökunnan kiireisen ymmärtämättömyyden  ja postin hidastelun (!) seurauksena poika saa nimekseen Gogol...

Gogolin nimen ihmeellinen, sattumusten ja kohtalokkuuden värittämä tarina on osa tämän romaanin sielua ja punaista lankaa. Ashoken pojalleen valitsemaan nimeen liittyy paljon painolastia,  henkilökohtaisia kipupisteitä ja merkityksiä, jotka ovat liian raskaita yhden ihmisen  kannettaviksi. Mutta nimi sisältää myös avaimen ymmärrykseen ja hyväksymiseen, avaimen, jota Gogol voi käyttää, kun aika on kypsä...

Intialaistaustainen, Lontoossa syntynyt Jhumpa Lahiri (1967) tietää, mistä kirjoittaa. Kaimassa hän kuvaa erittäin tarkkanäköisesti sitä monimutkaista prosessia, jonka maahanmuuttajaperheet joutuvat läpikäymään asettuessaan uusiin, tuntemattomiin olosuhteisiin. Kysymys on myös sukupolvikokemuksesta: Gogolin ja Sonian vanhemmat haluavat lapsilleen parasta mitä Amerikka voi  tarjota, mutta yrittävät samalla sitoa heidät tiukasti omaan menneisyyteensä, tapoihin, joita lapset eivät halua enää noudattaa Yrityksistään huolimatta Ashima ja Ashoke joutuvat seuraamaan vierestä, kuinka Gogol ja Sonia loittonevat heistä yhä kauemmas, kuinka he kasvaessaan alkavat näyttää ja kuulostaakin melkein vierailta ihmisiltä.

Lapset joutuvat kahden tulen väliin: he tasapainoilevat kulttuurien välimaastossa, kumartelevat niille kummallekin, samalla kun yrittävät etsiä itseään ja omaa tapaansa elää.
Ja vaikka he ovat syntyperäisiä amerikkalaisia, jokin sanoittamaton ja tarkemmin nimeämätön erottaa heidät valtaväestöstä. Trumpin kaudella tämä kysymys on noussut jälleen ajankohtaiseksi: montako sukupolvea tarvitaan, ennen kuin ihminen hyväksytään nahkoineen päivineen Yhdysvaltain kansalaiseksi, ilman nolostuttavia uteluita hänen kotimaastaan? (Nämä nolot utelut lienevät tuttuja myös monelle maahanmuuttajataustaiselle suomalaiselle.)

Romaanin edetessä tarinan vetovastuu siirtyy nuorelle Gogolille, jolle maailma näyttäytyy täysin erilaisesta kulmasta kuin Amerikkaan aikoinaan saapuneille Ashimalle ja Ashokelle. Gogol on vanhempiaan vapaampi tekemään päätöksiä, hän  etsii tiensä ja toimensa, rakkautensa ja intohimonsa itse, mutta hänen kertomuksensa tuo esiin myös länsimaisessa kulttuurissa piilevän paradoksin: Rajoittamattomalta tuntuva vapaus saattaa olla ihmiselle myös taakka.

Omaa historiaansa (ja vähän itseäänkin) paetessaan Gogol kulkee kehää ja  päätyy lopulta sinne, mistä kaikki alkoi...

"Muistatko sinä vastedes tämän päivän, Gogol?" isä oli kysynyt kääntyen katsomaan häntä kädet painettuina pään kahden puolen kuin korvaläpät. 
"Kuinka kauan minun pitää muistaa?"
Tuulen puuskien takaa hän kuuli isän naurun. Isä seisoi ja odotti että Gogol tavoittaisi hänet, ojensi kätensä kun Gogol tuli lähemmäksi. 
"Yritä muistaa tämä aina", hän sanoi, kun Gogol oli kohdalla, ja ohjasi poikansa hitaasti aallonmurtajaa pitkin sinne missä äiti ja Sonia odottivat. "Muista että sinä ja minä kuljimme yhdessä tämän matkan, että me menimme yhdessä paikkaan, josta ei voinut mennä enää minnekään."

Lisää Kaimasta muun muassa täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitusMari A:n kirjablogiOksan hyllyltä,


***Tämän postauksen myötä blogi siirtyy vajaan kahden viikon mittaiselle pääsiäislomalle. Toivotan lukijoilleni hyvää ja rauhallista pääsiäisaikaa!


Jumpa Lahiri: Kaima (The Namesake, 2003)
Tammi 2005
Suomentanut Kersti Juva
Alkuperäiskieli: englanti