22.2.2018

Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

Viime vuonna vietetyn Suomi 100 -juhlavuoden tiimoilla ilmestyi useita aihetta käsitteleviä tietoteoksia. Runsaasta tarjonnasta valikoin luettavakseni yhteiskuntatieteiden tohtori, poliittisena valtiosihteerinä toimineen Risto Volasen kirjan, joka käsittelee Suomen kansallisvaltion syntyä huomattavasti pidemmältä aikajänteellä kuin yleensä on tapana: Volanen aloittaa teoksensa Ranskan vallankumouksesta, siis vuodesta 1789 ja päätyy 1920-luvulle, ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin.
Volanen liittää Suomen pitkän, itsenäistymiseen johtaneen tien osaksi eurooppalaista poliittista-  ja sotahistoriaa, kiinteäksi osaksi sen vuosisataista kuohuntaa, ja tarkastelee Suomen kohtalon teitä totuttua laajemmasta, eurooppalaisesta näkökulmasta.

Volasen mukaan Suomella on ollut oma (joskin melko passiivinen) roolinsa eurooppalaisen politiikan pelikentällä aina Napoleonin ajoista lähtien.  Tätä kirjaa lukiessa silmät avautuvat: missä piileksiikään se mielikuvieni lintukotomainen, suurista linjoista täysin syrjään jäänyt läntti Euroopan reunalla? Tämän kirjan sivuilta en sitä löytänyt!

Volanen on sisällyttänyt teoksen 400 sivuun hämmästyttävän määrän historiaa, niin että  periaatteessa Euroopan koko 1800-luvun sekä 1900-luvun alun tärkeimmät käänteet tulevat käsitellyksi. Volanen ei tietenkään pelkästään ylöskirjaa tapahtumia, vaan myös analysoi tapahtumien taustoja ja niiden merkityksiä ja tarkastelee niitä myös uusista kulmista.

Kuljemme haipakkaa läpi Euroopan kuohuvan vuosisadan, haistelemme valistusaatteista polttoaineensa saaneen Ranskan vallankumouksen nostattamia tuulia, näemme kuinka  kansallisvaltiot ja uudet suurvallat nousevat, kuinka suurvallat alkavat harjoittaa uudenlaista etupiiriajattelua ja tasapainopolitiikkaa, kuinka tilanteet muuttuvat, rauhoittuvat, kriisiytyäkseen taas uudelleen jossakin muualla, ja kuinka koko Eurooppa syttyy tuleen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. 

Ja tämän kaiken keskellä sinnittelee pieni Suomi ja tarttuu hetkiinsä. Ensimmäisen kerran jo silloin, kun suurvalta-asemansa jo kauan sitten menettänyt Ruotsi sanalla sanoen luovutti Suomen alueen venäjälle vuosien 1808-1809 sodassa ja Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta. Se, että Suomi sai pitää muun muassa oman, Ruotsin vallan aikaisen perustuslakinsa ja monet muut vapautensa, oli pitkälti Aleksanteri I:n harjoittaman hyväksyntäpolitiikan ansiota, mutta oma osansa oli suomalaisilla itsellään.
Volanen kertoo, kuinka Suomi kaikessa hiljaisuudessa kulkee kohti kansallista heräämistä, omaa kansallistuntoa ja lopulta itsenäisyyspyrkimyksiä. Päämäärätietoisuus näkyy laajalla rintamalla, eikä se näytä laantuneen autonomian ajan venäläistämiskausinakaan, ei edes kuuluisan helmikuun manifestin jälkeen...

Suomen irrottautuminen Venäjästä kesken kaiken ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän sisäisiä myllerryksiä ei ollut helppo, eikä maamme asema itsenäisenä kansakuntana ollut vielä millään muotoa taputeltu, vaikka itsenäisyys oli julistettukin. Volanen avaa tuohon monipolviseen prosessiin liittyviä, hyvin yllättäviäkin seikkoja asiantuntevalla ja mielenkiintoa herättävällä tavalla.

Samalla kun Suomi odotti ulkopoliittisesti tärkeitä tunnustuksia muun muassa Englannilta ja Yhdysvalloilta, maan sisäinen tilanne riistäytyi käsistä; vastasyntyneen maan  infrastuktuuri oli hajallaan, ulkomaankauppa tyrehtynyt, työväestö ja torpparit potivat nälkää ja puutetta,  yleinen epäjärjestys häilyi kaiken yllä. Vain parisen kuukautta itsenäisyysjulistuksen jälkeen, tammikuun lopulla 2018,  syttyi verinen, kansan rujosti kahtia jakanut sisällisota, jonka muistot häilyvät yhä vieläkin jossakin yhteisen muistimme pinnan alla.

Volanen näkee sadan vuoden takaisen sisällissodan Venäjältä levinneenä vallankumouksena. Hänen mukaansa sodan syyt nähdään nykyisin väärästä, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanitrilogian pohjalta syntyneestä näkökulmasta. Volanen avaa ajatuksiaan tästä aiheesta tarkemmin juuri ilmestyneessä, Lasse Lehtisen kanssa kirjoittamassaan kirjassa 1918 - Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018).

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa -teoksen mielenkiintoisin anti löytyy mielestäni suomalaisen mielenlaadun kuvauksissa: olemme osanneet luovia hankalissa paikoissa, nähneet hetkemme ja tarttuneet niihin. Tämä taito käy ilmi läpi itsenäistymistarinamme, alkaen autonomian alussa vaikuttaneista kylmähermoisista Turun realisteista aina P. E. Svinhufvudiin, joka matkasi joulukuun lopussa 1917 Pietariin pyytämään Leniniltä Suomen itsenäisyyden tunnustamista taktisesti erittäin sopivalla hetkellä, kesken maailmansodan jatkoa käsittelevien neuvottelujen. Lenin allekirjoitti paperin keskiyöllä 31.12 ja kysäisi Svinhufvudilta, oliko tämä nyt tyytyväinen.

- Erittäin tyytyväinen, vastasi Svinhufvud.


Vaikka kysymyksessä on laaja, poliittista historiaa käsittelevä teos, pysyi tällainen tavallinen, historiasta ja jonkin verran myös politiikasta kiinnostunut lukijakin kaiken aikaa Volasen tekstin messissä. Suosittelenkin teosta kaikille historiasta kiinnostuneille.

Ken tälle matkalle uskaltautuu, pidelköön hatustaan kiinni!


Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa
Otava 2017

18.2.2018

Taiteilijanaisia-teemaviikkojen yhteenveto



Muutaman viikon mittainen kirjallinen matkani taiteen maailmaan on nyt takana. Tällä kertaa kiinnitin huomioni kuvataidetta tekevien naisten elämäntarinoihin. Uskomattomien hienojen taiteilijakuvausten ohella sain kurkistaa taiteilijuuden vähemmän kiitolliseen puoleen: siihen, millaista on olla luovaa työtä tekevä nainen pitkälti miesten hallitsemalla alalla.


Naisten osa taiteen maailmassa ei ole koskaan ollut helppo. Tämän tiesin toki jo ennestään, mutta asia vain vahvistui tämän pienen, pintaraapaisuksi jääneen turneeni aikana: näin, kuinka sukupuolittunut taiteen kenttä oikeasti on - yhä vieläkin, mutta varsinkin menneinä vuosisatoina taiteilijanaisten asema oli surkea.

Kuljin taiteilijanaisten rinnalla vuosisatojen mittaisen  polun, sillä lukemieni teosten aikajänne yltää  aina 1700-luvulta viimeisiin vuosikymmeniin. Tutustuin taiteilijoihin, jotka omalla työllään ovat murtaneet lasikattoja tulevien taiteilijasukupolvien edeltä, mutta jotka ovat itse jääneet taidehistorian kirjoituksessa varjoon. Tämä on ollut taiteilijan kohtalo: naisten tekemä taide miellettiin pitkään pelkäksi harrasteluksi, sillä heillä ei katsottu olevan riittäviä henkisiä kykyjä eikä näkemystä 'vakavasti otettavan taiteen' tekemiseen.  Todellisten mahdollisuuksien puute  ja koulutuksellinen epätasa-arvoisuus esti naisia kasvamasta täyteen taiteelliseen mittaansa, samaan aikaan kun miestaiteilijat saivat kehittää itseään vapaasti miten mielivät. Mikä noidankehä ja mitä resurssien hukkausta!
'Mahdollisuuksien tasa-arvoa' naiset joutuivat odottamaan vielä kauan, kauan..

Teemaviikkojeni 12 kirjan joukossa on elämäkertoja, fiktiivisiä päiväkirjoja ja romaaneja.
Tapasin teosten sivuilla upeita taiteilijoita, joista jokaisella on oma tarina kerrottavanaan. He ovat ensisijaisesti yksilöitä, eikä heitä mielestäni missään tapauksessa voi lokeroida ainakin omasta mielestäni kovin kummalliselta kalskahtavan 'naistaiteilija'-määreen alle. Olen tietoisesti yrittänyt kaikissa postauksissani välttää tuota määrettä, vaikka monet kirjoittajat sitä teoksissaan käyttävätkin.
En voi olla maitsematta tässä, että esimerkiksi Helene Scjerfbeckin sanotaan suorastaan kartelleen   'naistaiteilijoiden yhteisnäyttelyitä'. Hän halusi nousta esille omana itsenään, ei jonkin ulkoapäin määriteltyyn ryhmään lokeroituna. Näin siitä huolimatta, että hän tunsi taidemaailman lait omakohtaisesti  - ja arvosti naispuolisia taiteilijatovereitaan.

*
Viimeisten vuosikymmenten aikana taidehistoriaa on ryhdytty kirjoittamaan uudestaan. Historian hämäristä nostetaan esiin tekijöitä, jotka vasta nyt, kymmeniä tai satoja vuosia kuolemansa saavat ansaitsemansa arvostuksen, oman paikkansa taiteen pitkässä historiassa. Tätä tutkimustyötä on tavallisen taiteenrakastajankin ilo seurata: elämme mielenkiintoista 'löytöjen aikaa'.

Naisten asema taidemaailmassa on juuri nyt mitä ajankohtaisin puheenaihe. Vanhat, itsestäänselvinä pitämämme käsitykset, arvot  ja valtasuhteet natisevat liitoksistaan. Keskustelua on ollut kiintoisaa seurata: onko taiteen kentällä tullut vihdoin se aika, jolloin naiset murtautuvat rytinällä ulos vanhoista rooleistaan ja asettuvat vihdoin viimein täysin tasavertaisiksi, arvostetuiksi taiteentekijöiksi ja vaikuttajiksi?

 Elokuva- ja näyttämötaiteen alalta alkunsa saanut Me too -kampanja ei ole syntynyt tyhjästä - se on ilmentymä jostakin, joka on jo pitkään odottanut hetkeään leimahtaa  liekkiin. Tuo kampanja on nyt vauhdittamassa muutosta - niin taiteen kentällä kuin muuallakin yhteiskunnassa.


Linkkilista Taiteilijanaisia-teemaviikkojen teoksiin:

Ulla Aartomaa: Naisten salonki - 1700-luvun eurooppalaisia naistaiteilijoita

Kim Todd: Chrysalis. Maria Sibylla Merian and the Secrets of Metamorphosis

Jouni Kuurne: Mathilda Rotkirch. Taiteilija ja matkailija

Riitta Konttinen: Fanny Churberg

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala










16.2.2018

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

”...halusin lentää ja hönkiä tulta. Ne olivat minun hartaimmat toiveeni, mutta ne oli kielletty, tai siltä minusta ainakin tuntui. Meni hyvin kauan, hyvin hyvin kauan, ennen kuin annoin itselleni luvan lentää ja hönkiä tulta..."
Harriet Burdenin sisällä palaa. Lahjakas kuva- ja käsitetaiteilija pursuaa taiteentekemisen himoa, mutta tuntee törmäävänsä yhä uudelleen ja uudelleen New Yorkin taidemaailmassa vellovaan sukupuoliseen syrjintään. Epätoivoisista yrityksistä huolimatta hän ei saa taiteelleen nostetta; arkisen näköisellä, keski-ikäisellä naisella ei ole taiteilijalle tarpeellista mediaseksikkyyttä, eikä näin ollen myöskään  'taiteellista uskottavuutta'. Kaikki toki tuntevat Harrietin 'sen glamoröösin taidekauppiaan rikkaana, keski-ikäisenä (ja aika äkäisenä) leskenä, joka miehensä perintörahojen turvin elättää kolossaalisessa talossaan sivuraiteille eksyneitä taivaanrannan maalareita ja puuhailee siinä sivussa jotain epämääräisiä taidehommeleita
On niitäkin, jotka muistavat Harrietin pitäneen joskus jonkin näyttelynkin, mutta hei, kävikö siellä kukaan?

Tämä tarina voisi olla tosi. New Yorkin taide-elämä on miesten hallitsemaa aluetta, sanoo Siri Hustvedt: kaupungin taidetarjonnasta vain kaksikymmentä prosenttia on naisten tuottamaa, vaikka taideoppilaitosten opiskelijoista valtaosa on naisia. Epäsuhta ei voi selittyä taiteen 'laatueroilla'. 

Tämä karmea vääristymä on Säihkyvän maailman lähtölaukaus. Olemmeko edes tajunneet, kuinka paljon taiteellista (ja muuta) potentiaalia menetämme joka hetki, kun noin puolet porukasta joutuu (rakenteellisen syrjinnän ja alitajuntaamme iskostettujen mielikuvien vuoksi) dissauksen kohteeksi? 

Säihkyvässä maailmassa Hustvedt kysyy, täytyykö naisen häivyttää sukupuolensa saadakseen taiteelleen - ja itselleen - näkyvyyttä? Ajatus tuntuu paradoksaaliselta, mutta siinä on pelottavaa logiikkaa. 
Mitä tapahtuu, kun taidetta tekevä nainen piilottaa sukupuolensa, kääriytyy tuntemattomuuden viittaan, miehisen naamion taa. Tämä kirja on fiktiivinen ajatuskoe, mutta vastaavia kokeita on tehty myös elävässä elämässä -  meillä Suomessakin: kirjallisuuden puolelta muistamme tapaus Jukka Larssonin...

Harriet tunnustaa eräässä lukuisista muistikirjoistaan, että häntä piinaa halu kostaa; kostaa kaikille ääliöille, tyhjäpäille ja typeryksille, jotka vuosien ajan ovat ymmärtäneet hänen taiteensa väärin ja jotka silkkaa typeryyttään eivät ole nähneet Harriet Burdenia, vaikka ovat katsoneet. Harrietin ajatus kostosta on avoimen aggressiivinen, mikä jo sinänsä sotii yhteiseen alitajuntaamme iskostunutta, ihanteellista naiskuvaa vastaan: aggressionsa suoraan esittäville, 'hankalille naisille' on varattu oma erityinen, usein huumorilla ryyditetty paikkansa kulttuurissamme, ja tuon 'hankalan naisen' Harriet täyttää kyllä mennen tullen ja ihan joka suhteessa. Hustvedt on kirjoittanut Harrietin riemastuttavan vaikeaksi ihmiseksi, mutta yllättävästi nuo vähemmän ihastuttavat luonteenpiirteet eivät vie voimaa tarinan ytimeltä, vaan päinvastoin voimistavat sitä entisestään. 

Yksi tapa kostaa on saattaa vastapuoli naurunalaiseksi, Harriet tuumii ja päättää piilottaa tuotantonsa - ja itsensä - hyväksyttyjen taidekonventioiden taa. Ja sitten, sitten vain odoteltaisiin suurta paljastusta...
Hän hankkii itselleen kolme pseudonyymiä, kolme nuorta ja erittäin mediaseksikästä miestaiteilijaa, joiden nimissä Harriet luo taidettaan kuin riivattuna. Syntyy kolme näyttelyä, joista kaikista tulee menestyksiä, ja kriitikot suorastaan laulavat kliimaksia...

Jutun juonen voi jo melkein kokemuksesta arvata, juuri näinhän se menisi, eikö? Säihkyvä maailma voisi jonkun muun kirjailijan käsissä jäädä hyvinkin stereotyyppiseksi tarinaksi maailman epäoikeudenmukaisuudesta, mutta onneksi puikoissa on Hustvedt: hän kaivautuu syvemmälle, tarkastelee romaanihenkilöitään ja heidän valintojaan kriittisesti, koettelee heidän ajatuksiaan - ja laittaa tätä kautta myös omat ajatusrakennelmansa testiin;  Säihkyvä maailma on mielestäni hyvin reflektiivinen romaani. 

Hustvedt kokoaa Harrietin tarinan monista, toisiaan tukevista - ja toisiaan haastavista - palasista. Kertojana toimii kuvitteellinen toimittaja, joka kokoaa taiteilijan elämää kirjoihin ja kansiin tämän kuoleman jälkeen. Aineiston rungon muodostavat Harrietin lukuisat, aakkosittain merkityt  päiväkirjat, ja niistä piirtyvää kuvaa tarkennetaan lähipiirin haastatteluilla, lehtiarvioilla ja muilla kirjallisilla kommenteilla. Tämä kaikki tekee Säihkyvästä maailmasta myös rakenteellisesti mielenkiintoisen. Teksti vilisee intertekstuaalisuutta sekä viittauksia taiteisiin ja filosofiaan, psykiatriaan ja muihin tieteenaloihin. Luin teoksen e-formaattina, jossa e.m. viittausten perinpohjaiset selitykset on sijoitettu kirjan loppuun. Jätin ne useimmiten huomiotta, enkä silti kokenut jääväni mistään paitsi.  

Hustvedtin suuren kiinnostuksen psykoanalyysiin aistii. Hän luotaa henkilöitään piinallisen tarkasti, sukeltaa heidän mieleensä ja alitajuntaansa, nostaa esiin vuosia, jopa vuosikymmeniä piilossa pysyneitä kysymyksiä ja solmukohtia, jotka vaikuttavat voimakkaasti paitsi Harrietin ja hänen lähipiirinsä elämään ja heidän välisiin suhteisiinsa, myös taiteeseen.

Tulee aika, jolloin Harriet ja hänen pseudonyyminsä alkavat sulautua yhdeksi. Esiin nousee kysymys, missä ovat minuutemme rajat, voiko täydellisesti eriytynyttä 'minuutta' olla edes olemassa.  Hustvedtin pohdinnat olemassaolosta ja identiteetistä saivat minut täydellisen haltioitumisen valtaan.

Säihkyvä maailma on täydellisen nerokas romaani.   


Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma (The Blazing World, 2014)
Otava 2014
Suomentanut Kristiina Rikman
Alkuperäiskieli: englanti

12.2.2018

Harri Kalha: Rut Bryk. Elämän taide

En ikinä ole analysoinut omia ajatuksiani ja tunteitani tämmöisissä asioissa - kaikki tapahtuu jollain lailla tiedottomasti, siltä minusta tuntuu. Ihmisillä on sellaisia vaistoja, joita on aivan mahdoton selittää. 
Kansainvälisesti tunnettu ja palkittu keramiikkataiteilija Rut Bryk (1916-1999) kuuluu taideteollisuutemme kultakauden mestareihin. Graafikoksi kouluttautunut Bryk sai oman ateljeen Arabian tehtailta vuonna 1942 ja sen turvaama taiteellinen vapaus antoi hänelle mahdollisuudet nousta Suomen taiteen huipulle. Herkkien satutunnelmien tulkista tuli ajan oloon abstraktin ilmaisun uudistaja.
Soho. 1968

  Minä havahduin (varmasti monen muun tavoin) Brykin taiteeseen viime vuonna,  hänen juhlavuotenaan Espoon modernin taiteen museossa EMMA:ssa järjestetyn näyttelyn tiimoilla.
Näyttelyn kuratoi Helsingin yliopiston taidehistorian ja sukupuolentutkimuksen dosentti Harri Kalha, jonka käsialaa on myös tämä juhlanäyttelyn yhteydessä julkaistu kirja. Olen palannut teoksen pariin yhä uudelleen ja uudelleen, sillä sen anti on mielestäni ehtymätön!

Ja mikä parasta, EMMA:n tuottama näyttely on paraikaa esillä Turun taidemuseossa, jossa Brykin taidetta voi käydä ihailemassa toukokuun kolmanteentoista päivään (13.5.) asti.

Elämän taide luo mielenkiintoisen ja monipuolisen katsauksen Brykin elämään ja taiteeseen. Se on tietenkin myös varsinaista katselunautinnon ilotulitus, mistä kiitos kuuluu ensisijaisesti taiteilijalle itselleen, mutta myös kirjan laadukkaalle toteutukselle ja painatukselle. Yritin ottaa muutaman valokuvan kirjan upeista aukeamista, mutta talvikauden pimeys ei suosi sisäkuvauksia...

Leikki. 1957


 Elämän taide esittelee Brykin tuotantoa todella laajalla kaarella. Kalha todella pysähtyy (ja siinä samalla pysähdyttää myös lukijansa) Brykin upeiden teosten äärelle: katsantokannassa saavat tilaa yhtä hyvin taidehistorialliset detaljit kuin henkilökohtainen eläytyminen. Tämä akateemisuuden ja henkilökohtaisuuden kombinaatio tekee teoksesta erityisen viehättävän ja lähestyttävän. Kirjan äärellä tunsinkin tutkiskelevani Brykin teoksia todellisen taiteenystävän opastuksella. Kahlan tulkinnat toivat katselukokemukseeni syvyyttä ja innoittivat minua tekemään teoksista myös omia tulkintojani.

Puhtaan taidenautinnon lisäksi teos tekee jumalaisen hienon sukelluksen 1900-luvun taidesuuntauksien ja -konventioiden saloihin: Kalhan tekstiä lukiessa teoksen sisältämä tuhti tietoaineskin sujahtaa mieleen kuin itsestään... Ei siis ole ihme, että teos pääsi viime vuonna tietoteosten Finlandia-ehdokkaaksi.

*
Rut Brykin taiteellinen tie oli pitkä ja monivaiheinen. Hänen vuosikymmenten pitusen taiteilijauransa aikaan osui myös Suomen taideteollisuuden loistokas ja unohtumaton kultakausi, johon  Bryk oli omalta osaltaan vaikuttamassa.

Kaupunki auringossa, 1975. 2,96 x 4,79 m. Taidemuseo  HAM

Rut sai kipinän taiteisiin jo lapsena: isä, puolanjuutalainen asianajaja ja perhostutkija Felix Bryk oli opiskellut taidetta Krakovan yliopistossa ja äiti Aino Mäkisen sisko oli naimisissa taiteilija Pekka Halosen kanssa. Varhaislapsuutensa Rut vietti Ruotsissa mutta muutti äitinsä ja sisarustensa kanssa Suomeen vanhempiensa eron jälkeen. Kesät perhe vietti Karjalassa ädin lapsuusmaisemissa, jotka vaikuttivat vuosia myöhemmin Brykin kuvakieleen.
Taiteellisesti ja matemaattisesti lahjakas pääsi opiskelemaan arkitehtuuria, mutta veljiensä vastustuksesta (!) johtuen päätyi taideteolliseen korkeakouluun, graafiselle linjalle.
Jo opiskeluajat toivat esiin  Brykin erityislaatuisuuden. 30-luvun ankaran funktionaalisuuden 'vastaisesti' hänen työnsä hehkuivat  väriä ja omakohtaisuutta. Ilmaisukeinokseen hän löysi erityisesti linoleikkauksen, jonka karkeahko viiva siirtyi myöhemmin myös hänen keraamisiin töihinsä.

Keramiikan Bryk löysi taideakatemiassa jatko-opintojensa aikana. Harjoittelukausi Arabian tehtailla avasi uusia ovia, ja taiteilija tunsi tulleensa kotiin...
Bryk koki Arabian taideosaston työilmapiirin heti omakseen: " Minua viehätti se suuri vapaus, jolla he tekivät töitään. Kukaan ei pakottanut mihinkään, jokainen teki sitä, mitä halusi ja silloin, kun halusi. -- Tunnelma osastolla oli merkillinen, enkä usko, että sellaista tunnelmaa enää missään voisin kokea", hän muisteli myöhemmin. Taideosaston käytävät olivat sakeana inspiraation tähtisumua - taiteilijayksilöiden luomisvimma oli vapauden kääntöpuoli, sen luonnollinen edellytys. 

Taiteilijana Bryk oli kokeileva, kaiken aikaa uutta etsivä ja tietyssä mielessä myös ajan taidekäsityksiä kyseenalaistava: jos hän milloin sai päähänsä lisätä teoksiinsa esimerkiksi Arabian ullakolta löytämiään vanhoja, romantiikkaa tihkuvia siirtokuvia tai modernistien karttamaa kultausta, hän teki niin siekailematta. Leikkiin rinnastuva taiteellinen kokeilevaisuus ja jatkuva tekemisen kautta oppiminen olivat käsitykseni mukaan olennainen osa Brykin luomisprosessia - ja juuri näitä ominaisuuksia ihailen hänessä henkilökohtaisesti eniten.

Puu. 1978-1980. 2,42 x 3,81 m. Suomen Pankki.

Tämä uskalias taiteentie vei Brykiä grafiikasta tekstiilitaiteen kautta keramiikkaan, josta lopulta tuli hänen omin materiaalinsa. Hänen taiteellinen ilmaisunsa muuttui vuosien kuluessa dekoratiivisesta, naivistisen poeettisesta ilmaisusta kohti abstraktimpaa, mutta hän teki muutoksen omilla ehdoillaan, ei sinällään 'ajan vaatimusten' vuoksi. Oma näkemys korostui, ja juuri sen vuoksi Bryk kuuluu aikansa taideuudistajiin: hän ei toistanut jo olemassaolevaa, vaan loi uutta: suuria linjoja ja pintoja,  elävää ja hengittävää keramiikkaa, joka saa katsojansa sanattomaksi...

Vapaus oli tärkeää myös yksityiselämässä: luulenkin, että Rut Brykin ja Tapio Wirkkalan hyvin tasa-arvoiselta vaikuttanut taiteilija-avioliitto omalta osaltaan tuki Rutin vapaata ajattelua ja tekemistä. Tuntuu kuin heidän yhteiselonsa oli match made in heaven, sillä he eivät koskaan kyseenalaistaneet toistensa taiteilijuutta, tarvetta omaan tekemiseen ja taiteelliseen vapauteen. Vaikka Wirkkala nousi paremmin suuren yleisön tuntemaksi, heidät molemmat noteerattiin oman alansa kansainvälisessä piirissä todellisiin huipputekijöihin.
*

Juuri tällä hetkellä olen rakastunut erityisesti Brykin abstrakteihin, moniulotteisiin teoksiin, joiden (usein) monokromaattiset pinnat heräävät eloon valon vaikutuksesta. Noita töitä valitsin myös tämän jutun yhteyteen. Voisin tarkastella teosten  kompositiota, huolellisesti aseteltuja yksityiskohtia ja erilaisilla lasitteilla käsiteltyjä  pintoja tuntikausia...   Mikä keramiikan moniulotteisuus, pintojen elävyys, värien juoksu... On kuin itse luonto heräisi teoksissa eloon:

Suolampi, 1978.  125 x 146 cm.

Brykin taide on hyvin voimaannuttavaa: Se ruokkii samaan aikaan silmiä, sydäntä ja älyä.
Ja tämä Harri Kalhan Rut Bryk. Elämän taide on erinomainen johdatus taiteilijaneromme maailmaan. Suosittelenkin kirjaa täydestä sydämestäni!
Muista myös Turun taidemuseon Rut Bryk: Taikalaatikko -näyttely, 13.5. saakka!



Harri Kalha: Rut Bryk. Elämän taide
EMMA 2016
Kirjan graafinen muotoilu ja taitto: Anne Kaikkonen

7.2.2018

Maaria Oikarinen: Lucian silmät

Nyt tarvitaan kultamaalia, Janna päätti. Hän otti väriä suoraan purkista ja hakkasi sen palettiveitsellä maalauksen pintaan. Hyvä hyvä. Lisää vain iskuja, karatekuningattaren otteet. Jos kultaa, sitten myös hopeaa, samalla lailla palettiveitsellä, ristikkäin kullan kanssa. Sitten. Eikös punainen kaipaisi vähän vastaväriä? Mutta hitusen vain, pikkuriikkisen. Ruohonvihreää, aivan hellästi, huntuna tummimpien kohtien päälle.
Mikäs nyt tuli? Tuli tönkkö kohta. Pitäisi peittää paksummalla. Hittoon vihreä, pinkkiä päälle. ei saatana mikä mutavelli, noinko vahva pigmentti tuossa vihreässä onkin. Pannaan pursotuksia päälle, ne toimivat aina...
On kausia, jolloin Jannan on elettävä ja maalattava, hengitettäväkin niin kuin käsillä oleva hetki olisi viimeinen. Kausia, joina vimma nousee, iskee tuhansina, kultaa pirskovana energiana läpi kehon ja mielen, jolloin ajatukset ja ideat virtaavat vapaina, mutta vaikeasti kiinni otettavina.

 Kausia, jotka antavat Jannalle jumalatarten voimat ja repivät hänen sisikuntansa kappaleiksi.

Taidemaalari Maaria Oikarisen esikoisteos Lucian silmät ui kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa elävän taiteilijan mielen syövereihin.
Romaanin lehtiarvioista olen saanut lukea, että aihe on Oikariselle tuttu myös omakohtaisesti. Romaani ei ole kirjoittajan elämäkerta, mutta kokemuksellisuuden aistii tekstin henkeäsalpaavasta autenttisuudesta. Monesta yhteydestä tutut, 'nerouden,luovuuden ja hulluuden' yhdistävät kliseet puuttuvat, kerronta on virkistävän vetävää ja värikästä, suoraa.

Tarinan alussa Janna työstää tulevaa näyttelyään hurjan hypomanian vallassa. Kuvat kimpoilevat kankaille hänen avoimena ammottavan alitajuntansa syövereistä, tai ehkäpä jostain vieläkin syvemmältä, ihmiskunnan yhteisestä muistista, rakkauden ja himojen jumalattarilta, joiden tulkiksi Janna on valittu.
Syntyy kuva palavasilmäisestä kuningattattaresta, Luciasta.

Kirkkain värein maalattu, lääkekapseleilla viimeistelty Lucia... liian polttava ja vaarallinen kuolevaisen katseelle.
Työn edetessä Lucian voima siirtyy Jannaan itseensä, hänen ihonsa alle...

Kiihtyvä hybris vie Jannan lopulta suljetulle osastolle lepäämään. Sitä ennen: vuorokausien unettomuutta, shampanja-aamiaisia tyhjään vatsaan, luottorajat ylittäviä asustehumputteluja, miehiä jonoksi saakka, puhetta puhetta puhetta puhetta, lisää shampanjaa... Silmät, jotka eivät saa lepoa, vaikka ne sulkisi.

Silmien sulkeuduttua tulevat muistot entisestä elämästä, ajalta ennen Petriä, Jannan nykyistä aviomiestä. Menneisyys puskee läpi monien vuosien torjunnan, lihallistuu, saa äänen ja katseen, voiman, joka vetää häntä mukaansa sinne, mistä kukaan ei enää...

 Sitten: putoaminen, tyhjiö.

Oikarinen antaa teoksessaan äänen myös Petrille ja Hilma-tyttärelle, joiden osuudet tuovat teokseen kaivattuja rauhan hetkiä.
Sekä Petrillä että Hilmalla on käytettävinään kokemuksen tuomia selviytymiskeinoja, niin että  arki rullaa ja elämä pysyy edes jotakuinkin tolpillaan Jannan elämänmyllerryksestä huolimatta. Petrin kertomukseen olisin kuitenkin kaivannut lisää nyansseja;  teksti kulkee hänen osaltaa pitkälti arjen pyörittämisen, selviytymisen  ja muistojen tasolla. Mietin, missä olivat ne reaktiot, joiden ihmisessä luulisi tällaisessa, kaaosmaisessa perhe- ja parisuhdetilanteessa heräävän? Joka tapauksessa Petri on tämän kertomuksen zen.

Ehkäpä juuri tuo Petrin tasaisuus on Jannan ja samalla koko heidän uusperheensä pelastus, ajattelin lukiessani. Jos Petri olisi väri, hän olisi ruiskukan, sinikellon sininen. Turvallisuuden ja rauhan väri...
Kiitos kun annoit minulle sinisen. En ole muistanut sinistä. On ollut räyhävärejä, riitavärejä ja piruvärejä, sietämättömiksi saturoituja ultravärejä, rienaavia fluori- ja kadmiumvärejä, Myrkkyvärejä. Sitten tappoväri, sairaalan valkoinen, ja murhaväri, taivaan harmaa. On hyvä katsella sinistä. Kirjoitit minulle kesätaivaan, tulevien kesien taivaat...

Lucian silmät -romaanista kertovat myös Kirjavinkit ja Tekstiluola.


Maaria Oikarinen: Lucian silmät
Arktinen banaani 2017

3.2.2018

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Tove Jansson kuuluu itseoikeutetusti suomalaisen taiteen unohtumattomaan tarinaan.

Ennen 2014 vietettyä Tove Janssonin juhlavuotta suuri yleisö oli tottunut näkemään renessanssimaisen monitahoisen Janssonin ensisijaisesti 'Muumien äitinä', mutta kiitos hienosti järjestettyjen 100-vuotisjuhlallisuuksien, hänen kuvansa on kirkastunut ja monipuolistunut.

Iki-ihanien Muumikirjojen lisäksi taiteilija ehti moneen. Hänen tuotantonsa on niin laaja, että siinä riittäisi tehtävää parille kolmellekin taiteilijalle. En voi olla ihailematta Janssonin suvereenia kykyä hypätä taiteenlajista toiseen, keskittyä kulloiseenkin tehtävään kuin mitään muuta ei olisikaan. Mistä hän löysi aikaa ja energiaa kaikkeen tähän: maalaamiseen, romaaneihin, novelleihin ja lastenkirjoihin, teatteriin, suuriin julkisiin taideteoksiin, pila- ja sarjakuviin, lehtiartikkeleihin, kirjojen kuvituksiin, matkustamiseen, bisneksen pyörittämiseen... Hänen sisäinen palonsa ja intonsa tehdä työtä on täytynyt olla aivan omaa luokkaansa.

Taiteilija ateljeessaan vuonna 1956.

Tuntuu, että kaikki, mitä Tove koki ja näki, muuttui taiteeksi. Valtavan laajalla repertuaarillaan hän on myös  kouluesimerkki taiteilijasta, joka ei koe tarvetta sitoutua vain yhteen taidelajiin tai ilmaisumuotoon. Kun lahjakkuus ilmenee näin monella saralla, on taiteilija vapaa toimimaan tilanteen ja tunteen mukaan. Täydellinen vapaus altistaa taiteen tekijän toisaalta myös hajottaville voimille, minkä myös Tove Jansson sai kokea.

Tutustuin Janssonin elämään ja tekoihin kolmisen vuotta sitten Boel Westinin kirjoittaman Tove Jansson.Sanat, kuvat, elämä. -teoksen kautta, joka lähestyi kohdettaan yksityiskohtaisesti ja tarkasti, hieman akateemisemmalla otteella kuin nyt luvussani ollut Tee työtä ja rakasta, joka vankasta tietopohjastaan huolimatta on Westinin teosta lukijalähtöisempi: teos on  kauniisti taitettu ja runsaalla kuvituksella ryyditetty. Karjalainen tarkastelee Janssonin taiteilijuutta ja työtä laajaa, historiallista taustaa vasten, ja toisaalta kerronnassa on myös hyvin henkilökohtaista otetta.

Jansson kuuluu niihin taiteilijoihin, joiden uravalinta on saanut pontta kodin ilmapiiristä ja omien vanhempien  taiteilijuudesta. Kuvanveistäjä Viktor Jansson ja graafikko Signe Hammarsten-Jansson olivat kumpikin tuotteliaita ja tunnettuja taiteentekijöitä. Oli alusta asti selvää, että Tove valitsi itselleen taiteilijan tien. Muuta vaihtoehtoa ei kertakaikkiaan ollut olemassa, eikä hänen unelmiaan ja tavoitteitaan kotona koskaan kyseenalaistettu. Töitä oli tehtävä lujasti, se oli oikeastaan ainoa tyttärelle asetettu vaatimus: taidetta oli tehtävä intohimolla! Tuota periaatetta Tove noudattikin elämänsä loppuun saakka.

Karjalainen on löytänyt Janssonista monia kiinnostavia kerroksia, jotka (kuten luovien ihmisten kohdalla usein) ovat keskenään jopa ristiriitaisia. Esiin tulee Janssonin miltei täydellisyyteen pyrkivä työteliäisyys, joka yhdistyy sangen mielenkiintoisella tavalla hänen vapaudenkaipuuseensa. Tuloksena on varmastikin ollut ainakin jonkinlainen sisäinen kamppailu, joka voi olla luovalle ihmiselle yhtä hyvin stressitekijä kuin mitä hedelmällisin lähtökohta taiteen synnyttämiseen.

Janssonin intohimo ja lahjomattomuus näkyy myös suhteessaan ympäröivään maailmaan ja sen tapahtumiin: Valveutunut asenne näkyy ehkä selvimmin esimerkiksi hänen toisen maailmansodan aikaan piirtämissään, sensuurin hampaisiin joutuneissa lehtikuvituksissa ja pilakuvissa. Tove oppi vähitellenkiertämään tiukkoja sääntöjä kuitenkin niin, että kuvien sanoma tuli esiin viittauksina ja mielleyhtyminä.
Tietyllä lahjomattomuudella hän asettui myös oman isänsä saksalaismielisyyttä vastaan, minkä vuoksi isän ja tyttären välit viilenivät.

Tove Jansson: Stalinia kuvaava pilakuva vuonna 1940 ilmestyneessä Garm-lehdessä, ennen ja jälkeen sensuroinnin.

Myös Janssonin ihmissuhteet olivat erikoisella tavalla mutkikkaita: hän rakastui usein hyvin vahvoihin persoonallisuuksiin, ihmisiin, jotka vaativat rakastetultaan paljon, jopa niin, että Tove saattoi rakkauden huumassaan unohtaa omat tarpeensa  ja vapaudenkaipuunsa. Toisaalta nämä samat vahvat ihmiset olivat tärkeitä vaikuttajia ja kaikupohjia Janssonin etsiessä omaa tietään, omaa taiteellista ilmaisuaan.
Vasta taiteilija Tuulikki Pietilä tuntuu olleen ihminen, jonka hän saattoi kokea tasaveroiseksi kumppanikseen.

Mielenkiintoista on, että välit entisiin rakastettuihin säilyivät lämpiminä läpi vuosien. Tämä hyvien suhteiden ylläpito on ollut Janssonille luonteenomaista, paitsi yksityiselämässä, myös työn saralla. Hän taisi ymmärtää verkostoitumisen merkityksen jo kauan ennen kuin koko sanaa ei ollut vielä edes keksitty. Yhteyksiä pidettiin yllä huomiota herättävän tiiviisti, tämä ilmenee hänen laajasta ja hyvin arkistoidusta kirjeenvaihdostaan, johon myös Tuula Karjalainen on päässyt perehtymään.

Janssonin Omakuva vuodelta 1975 vaikuttaa. 

 Hajottiko Tove Jansson itseään liikaa taiteen saralla? Pohdin tätä kysymystä usein tätä kirjaa lukiessani. Tove rakasti eritoten vapaata taidemaalausta, ja siihen hän oli myös kouluttautunut, mutta sille ei tahtonut löytyä aikaa muilta töiltä, etenkään sen jälkeen kun Muumit löivät itsensä läpi maailmanlaajuisesti. Tove ryhtyi hoitamaan Muumibisnekseen liittyviä asioita - ja silläkin saralla hän tahtoi pitää langat hyvin pitkälle omissa käsissään.
On suorastaan ihmeellistä, etteivät Muumihuuma ja bisneksen pyörittäminen sittenkään tappaneet herkän taiteilijan luomisvoimaa: taidetta nimittäin syntyi, kirjoja syntyi... En ymmärrä, mistä hän ammensi kaiken energiansa ja keskittymiskyynsä.

Oliko Janssonin salaisuus Porvoon edustalla sijaitseva Klovharun saari, jonne hän  vetäytyi Tuulikki Pietilän kanssa aina kuin vai aikaa riitti? Tänne syntyi ajan oloon heidän oma Muumilaaksonsa, pieni mökki vailla sähköä tai muita mukavuuksia. Täällä hänelle olivat läsnä vain meri, aika, aurinko ja oma rakastettu...

Suosittelen tätä lukukokemusta lämpimästi!

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös muun muassa: Jokken kirjanurkkaKannesta kanteenLumiomenaLuettua elämää, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto ja Täällä toisen tähden alla,

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta
Tammi 2013

30.1.2018

Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä

- Kaikki minussa tahtoo maalata, huokaan Helenalle, kun koulutunnit iltapäivällä ovat ohi. - Sormenpäät, keuhkot, unet, ajatukset, kaikki minussa pyrkii väreihin. Mitään minä en ole yhtä paljon kuin maalari.

Käyskentelen jälleen  jo tutuiksi tulleissa maisemissa Pariisin taiteilijakortteleissa, Bretagnen tuulisilla rannoilla, St. Ivesissä, meren ja tuulen syleilyssä... Kuljen Hyvinkään hiljaisuudessa, siellä missä kaikki maailmalla nähty on kirkastunut arkea kannatteleviksi muistoiksi...

Näille Helene Schjerfbeckin ja hänen taiteilijatovereidensa jalanjäljille minua ovat johdatelleet taidehistorioitsija Riitta Konttinen (kirjallaan Oma tie) ja runoilija Rakel Liehu (Helene-romaanillaan). Nyt tuohon joukkoon liittyy kirjailija Mila Teräs tällä viime vuonna ilmestyneellä romaanillaan. Luin Jäljet ja Liehun vuonna 2003 ilmestyneen Helenen aivan perätysten, mikä toi taiteilijan elämään mielenkiintoista kaksoisvalotusta. Eri sukupolvia edustavien kirjailijoiden teokset soivat viehättävällä tavalla yhteen, mutta erottuvat silti omanlaisikseen.

Liehun tavoin Teräs on kirjoittanut romaaninsa minä-muotoon. Kerronta on lyyristä ja paikoin hyvinkin tunnelmoivaa. Tälläkin kertaa kuulen Helenen äänen, jollakin salaperäisellä tavalla tunnen jälleen pääseväni lähelle taiteilijan perusolemusta. Ajatukset maadoittuvat arkeen kuin juuret, vaikka sitten kohta jo haaveillaankin, kaivataan pois jonnekin, missä mieli ja sivellin saisivat lentää vapaina...

Vaikka Teräksen teksti soi lyyriikkana, hänen kuvansa Schjerfbeckistä on viiltävän realistinen. Taiteilija ei etsi inspiraatiota, sitä häneltä ei koskaan näy puuttuvan: hän kaipaa tilaa ja rauhaa tehdä työtään, aikaa maalaukseen, ajatustyöhön, yksinäisyyteen, mutta elämä pistää vastaan: Helenen vanheneva, sairas äiti vaatii tyttäreltään jatkuvaa hoivaa ja läsnäoloa ja kotitöiden tarkkaa suorittamista ja jopa hänen oma terveydentilansa asettaa maalaamiselle epäoikeudenmukaisilta tuntuvia reunahtoja.  Elämän realiteetit ja luomisen halu iskevät kipunoiden yhteen...

Asioita, jotka kannattelevat: muistot Pariisista ja muilta matkoilta, ajoilta jolloin Helenasta kuoriutui Helene...
Ja se nuori mies, metsänhoitaja ja taiteilija, joka odottamatta ilmestyy Helenen elämään ja asettuu hänen sydämeensä, mies, joka näyttää ymmärtävän kaiken, Aivan Kaiken... Voiko tuollaista miestä olla olemassakaan?
Helene on 56-vuotias ja Einar Reuter häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi. Mutta mitä ovat vuodet silloin kun ihminen löytää sielunkumppaninsa?

Väri on enemmän kuin väri. Värissä värähtelee kaikki. Kaikki keväät, jotka luulin kadottaneeni. 
Milloin kankaalle on viimeksi virrannut tällaista hellyyttä? 
Niin kuin hän olisi juuri herännyt ja niin kuin vain minä saisin nähdä tämän auringon värittämän, vahvan niskan. Tunteen, sisäisen intohimon on annettava kypsyä, kehittyä hurmioon saakka, myrskyyn...

Sitten:

Lattia putoaa altani.
Miksi Jumala kouraisee juuri siitä kohdasta, mistä koskee kaikkein kipeimmin?

Teräksen romaani on tummia juonteita täynnä, mutta niitä vasten elämän kirkkaat hetket loistavat miltei ylimaallisen kauniina ja eteerisinä.
Ikääntynyt, jo yli kahdeksankymmentävuotias  Helene maalaa elämäänsä yhä uudelleen ja uudelleen, keskustelee ystävänsä, taiteilija, kirjailija ja naisasia-aktivisti Helena Westermarckin kanssa, hänen, jota ei enää ole, mutta joka elää yhä Helenelle ja Helenessä. Kun kaikki muut ovat menneet, taiteilijatoveruus jää.

Taiteilija voi mennä vain itseensä, katsoa säkenöivän paljasta, kovaa itseään en face, ja päästää sitten irti viivan vimman. 

Olen työstänyt nuoruuden aiheitani vuosikymmenet, tehnyt niistä lukemattomia uustulkintoja. Omia kasvojani olen niissäkin tulkinnut hartaimmin, siirtynyt haparoiden heijastuksesta heijastukseen.
Valo lennähtää ikkunasta huoneeseen ja laskeutuu telineelle kuin sudenkorento.
Nyt -
Helene Schjerfbeck: Omakuva. Valoa ja varjoa. 1945


 ***
Sekä Liehun että Teräksen Schjerfbeck-romaanit voi lukea taiteilijan elämäkertatietoja tuntematta.  Minä luin teokset Riitta Koistisen  yksityiskohtaisen ja suorasanaisen Schjerfbeck-elämäkerran  jälkeen, mikä sopi ainakin itselleni paremmin kuin hyvin: vankat taustatiedot tukivat lukukokemusta.

Jäljet-teosta on luettu kirjablogeissa paljon. Siitä  ovat kirjoittaneet  muun muassa Hemulin kirjahylly, KirjasähkökäyräKirja vieköönKulttuuri kukoistaa,  Leena Lumi, Luetut kirjat,
Mari A:n kirjablogi,  Oksan hyllyltä,  Sinisen linnan kirjasto ja Tuijata.


Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä
Karisto 2017

26.1.2018

Rakel Liehu: Helene


Helene Schjerfbeckin elämästä ja taiteesta on kirjoitettu vuosikymmenten vieriessä monia elämäkertoja  ja kaunokirjallisia teoksia, eikä kiinnostus näytä laantuvan, sillä uusi Schjerfbeck-elämänkertaromaani, Mila Teräksen Jäljet, ilmestyi tämän vuoden alussa. Ennen kuin tartuin  Teräksen tulkintaan, luin runoilija Rakel Liehun noin viidentoista vuoden takaisen romaanin Helene.  Luin teokset peräkkäin, mikä toi kumpaankin lukukokemukseen vielä ylimääräistä hohtoa ja syvyyttä. 

Helene-romaani tuo yhteen kaksi vahvaa taiteilijaa: taidemaalari Helene Schjerfbeckin ja runoilija ja kirjailija Rakel Liehun. Lukiessa minusta  tuntuu siltä kuin he olisivat tämän kirjan myötä kohdanneet toisensa ajan ulottumattomissa ja tunnistaneet toisissaan ystävän, todellisen sielunsisaren,  On kuin Helene itse olisi valinnut Liehun  kertomaan tarinansa. 
Käsissäni on taideteos, joka ei kulu sadannellakaan lukukerralla.  Liehun teksti on sitä laatua, joka tyydyttää taiteenystävän (tai miksipä ei kenen tahansa lukijan) kauneudennälkää jo yksittäisillä lauseillaan. Tästä syystä luin Heleneä mahdollisimman hitaasti: en tahtonut kulkea yhdenkään tähtikirkkaan ajatuksen ohi keskittymättä. Viimeksi hidastelin tällä tavoin lukiessani Jukka Viikilän romaania Akvarelleja Engelin kaupungista. Ei ole sattumaa, että molemmat kirjailijat ovat  runoilijoita. 

Kun näin ilmaisuvoimainen kerronta yhdistyy herkkävireisen taiteilijan elämäntarinaan, lukijan on helppo juopua onnesta. Tahtoisin levittää Rakel Liehun eteen punaisen maton ja heitellä hänen jalkoihinsa krysanteemeja, ruusuja ja liljoja ja kiittää kirjallisuuden jumalia siitä, että meillä on joukossamme näin äärettömän taitavia kirjoittajia, taivaallisia valontuojia!

*

Liehu on kirjoittanut teoksen rohkeasti minämuodossa, ja tämä ratkaisu onkin mitä onnistunein. Minun oli hyvin helppoa luiskahtaa kirjan kautta Helenen ajatuksiin, hänen omimpaan maailmaansa, vaikka päiväkirja onkin fiktiivinen. Kuitenkin: näin hän oli saattanut maailman hahmottaa, näin ajatella. Kirjaa lukiessani mietin, olisiko Helene tunnistanut itsensä Liehun tekstistä. Jotenkin minä intuoin, että lähellä ollaan...

Pont-Aven, Bretagne 1883
Olipa kerran -juuri niin, tämä on satu, ei tällaista tapahdu kenellekään, olipa kerran Pont-Aven, Le pays d'amour, soma pieni kylä - mutta voinko puhua siitä?
Voin piirtää maiseman.
Tytön onkimassa.
Voin piirtää hurskaan hautajaiskulkueen viireineen. ja lammen, joka odottaa metsän uumenissa kuin kristallipikari...

Kuljemme Helenen mukana hänen elämänsä tärkeissä käännekohdissa, kohtaamisissa, suurimmissa iloissa ja suurimmissa suruissa, niissä hetkissä, jotka vaikuttivat hänen uraansa ja tapaansa hahmottaa maailmaa. Saamme kosketuksen Venäjän vallan aikaiseen Helsinkiin, käväisemme Helenen lapsuuden kesien masemissa Syndbyn kartanolla, hengitämme hänen kanssaan Pariisin, Bretagnen ja Englannin rannikkoseudun inspiroivaa ilmapiiriä, ja lopulta päädymme Ruotsiin, Mariefredissä sijaitsevaan lepokotiin, jossa miltei kaiken nähnyt, kuuluisuutensa noussut Schjerfbeck yhä vain maalaa, kahdeksankymmentävuotiaana kuukausipalkkalaisena...

Kun maalasin Tammisaaressa Einaria, panin taakse kaiken meri-ilman kimmellyksen... 
Maalaustaide on plus indiscret, häikäilemättömämpi kuin mikään. Se on todistus tekijänsä senhetkisestä moraalisesta tilasta. INTOHIMOSTA. 
Siitä näkee, jo kimpusta vähäisiä kieloja näkee, suhtautuuko työhönsä välinpitämättömästi vai ei. 

 Tammisaari 1930
Istun kevättä kantavan luumupuuni alla. Toukokuun ilma on niin kirkas, että sitä ei melkein ole. Myin 'Punaposkisen tytön. Kauppalasku vihdoinkin maksettu. 

 Me  juovumme taiteesta ja luovuuden riemusta - johon sekoittuu  elämän reaaliteeteistä juontuvaa katkeruutta.  Lapsuuden vaikeudet, naimattoman naisen rooli perheen huoltajana, rakkaudet, jotka eivät koskaan saavuttaneet lakipistettään... Niin sanotut  hiljaiset vuodet Hyvinkäällä... Ja myös se kuuluisa 'naistaiteilijan osa', olla jostain syystä aina vähän vähemmän kuin miespuoliset kollegat... Senkin rajan Helene lopulta ylitti.

Ennen kaikkea rakkaus: rakkaus taiteeseen, luovuus, joka etsi polkunsa ja kehityslinjansa, joka kasvoi ulos kaikista kehyksistä ja rajoista... rakkaat taiteilijaystävät.
Valo ja väri, ne aineettomat, jotka nostivat elämän kaiken maallisen yläpuolelle. Taide, jota hän hengitti niin kuin ilmaa hengitetään...

Parilla viivalla. Siihen olen aina kurkottanut, gauguinmaisen nopeaan vetäisyyn. Hyräilen kuten tavallisesti maalatessani, hyräilen, ettei ajatus säpsähtäisi katkeaisi, lyön samalla jalallani tahtia. 
Maalatessani olen Se-joka-loi-kuun-ja-auringon, maalatessani nukun elämänpuun alla ja näen unia, ajuruohon tuoksuisia ja humalluttavia.


Rakel Liehu: Helene
Wsoy 2003

23.1.2018

Riitta Konttinen: Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä


Riitta Konttinen aloittaa Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämää luotaavan suurteoksensa pienellä mutta merkityksellisellä kertomuksella suklaarasiasta, jonka Albert Edelfelt antoi Schjerfbeckille palkkioksi tämän Edefeltin ateljeessa tekemästä, useiden viikkojen mittaisesta työstä Pariisissa talvella 1886-1887. Suklaarasia, josta Helene ei itse halunut myöhemmin paljoa puhella, mutta jonka tarina siirtyi meille jälkipolville Helenen taiteilijaystävän välityksellä...

Tarina suklaarasiasta paljastaa jotakin olennaista niistä asenteista, joita naispuolisiin taiteilijoihin ja heidän työhönsä kohdistui vain vähän yli vuosisata sitten. Eteenpäin oli päästy sitten 1700-luvun ja 1800-luvun alun, mutta kehitys oli tuskastuttavan hidasta. Naisten tekemää taidetta ei yksinkertaisesti arvostettu, vaan sen katsottiin olevan heidän kohdallaan korkeintaan viehättävää, harrastukseksi soveltuvaa näpertelyä. Naisista ei yleisen käsityksen mukaan oikein ollut ammattitaiteilijoiksi - Taiteen kentällä toimivien miehisten hegemonioiden mukaan heillä ei ollu tarpeeksi sisäistä voimaa ja sisäistä näkemystä, sopivaa sielunelämää. Vain harvat naistaitelijat mursivat lasikaton.
Omakuva 1884-1885. Kansallisgalleria, Ateneumin taidemuseo

Yksi näistä rajoja rikkoneista naisista on aikalaiskuvauksissa 'hauraaksi raajarikoksi' leimattu Helene (Helena) Schjerfbeck. On jollain tavalla kuvaavaa, että juuri hänenlaisellaan 'hauraalla sielulla' oli loppujen lopuksi tarvittava voima löytää oma tiensä Suomen taiteen huipulle huolimatta niistä lukuisista, ammatillista ja yksityiselämään liittyvistä esteistä, joita hänen tielleen osui ja joita sille ehdoin tahdoin asetettiin. Tämä teos, jossa saamme seurata Schjerfbeckin tietä taiteen marginaalista yhdeksi Suomen arvostetuimmista kuvataiteilijoista on kertakaikkisen vaikuttavaa ja voimaannuttavaa luettavaa.

 Riitta Konttisen Oma tie on ensimmäinen laaja ja yksityiskohtainen selvitys Helene Schjerfbeckin elämästä. Teos perustuu Schjerfbeckin laajaan kirjeenvaihtoon, jota hän kävi lukuisten taiteilijaystäviensä, tukijoidensa ja muun lähipirin kanssa. Aikaisemmin ilmestyneiden elämäkertojen hellimä kuva miltei täydellistä erakkoelämää viettäneestä, riutuneesta ja syrjäänvetäytyvästä  naisesta on poissa - eteemme piirtyy taiteilija, joka toki viihtyi paremmin tarkkailijana kuin seuran keskipisteenä  ja joka joutui kamppailemaan sekä ympäristönsä että itse itselleen asettamiensa paineiden kanssa, mutta joka samalla uskoi itseensä ja omiin visioihinsa.

Konttinen valottaa taiteilijamme elämäntietä varhaislapsuudesta vanhuuteen. Scherfbeckin taiteellinen intohimo, joka syttyi viisivuotiaana koetun onnettomuuden toipilasvuosina, paloi läpi vuosikymmenten, myös niinä kausina, jolloin hänen luovuutensa luultiin jo sammuneen.
Pääsemme todistamaan pienen Helenan taiteilijataipaleen alkua; sairastelun vuoksi elämästä syrjään jäänyt tyttö sai isältään värikynät ja ryhtyi piirtämään itselleen uusia maailmoita, salaa kaikilta muilta... Vintin rappusista putoaminen oli aihettanut Helenalle vamman, joka jätti hänelle pysyvän vamman, minkä vuoksi hän sai kantaa raskasta 'raajarikon' leimaa lopun ikänsä ja vielä sen jälkeenkin. Mielestäni myös Konttisella on muutamin kohdin tarve tulkita asioita tätä
kautta.

Antaudun Helenen mukaan... Varhaisvuodet Helsingissä ja Sjundbyn historiallisessa miljöössä piirustuskouluineen ja toipumisineen,  taideopinnot kotimaassa ja Pariisissa, Vuodet maailmalla; Pariisi, Bretagne, St Ives. Vaikutteita, taiteilijatoveruutta, opiskelua, maalaamista, näyttelyitä ja tunnustuksia - mutta myös yksinäisyyttä, epävarmuutta tulevasta, epäonninen rakkaus, jonka muisto varjosti Heleneä kauan...
Mutta korkeimmalle kohoaa taide, oma näkemys, johon oli uskottava silloinkin, kun se kyseenalaistettiin. Oli haettava omaa tyyliä ajan muotia ja makua vastaankin, vaikka harteilla lepäsi jo valmiiksi raskas taakka: 'naistaiteilijuus'...
"Yhtä merkillinen kuin vaikeasti selitettäväkin tosiasia on, että useimmat nuoremmista naistaiteilijoistamme ovat radikaaleja naturalisteja, jotka näyttävät pitävän kauneutta miltei luonnon tekemänä erehdyksenä, jota sen vuoksi täytyy huolellisesti välttää ja korjata. Ja joskus he todella onnistuvat. Mikäli olette maallisen vaelluksenne aikana kohdannut rumempia ihmiseksemplareja kuin kuin neiti Schjerfbeckin 'Kaksi sisarusta'(1881) tai neiti Westermarckin Silittäjättäret (1883), niin lienevät taiteilijattaret vihjeestä kiitollisia."(Helsingfors Dagblad)
Saunan edessä (Diana) 1915-1917. Hämeenlinnan taidemuseo
Ei liene ihme, että Schjerfbeck kaipasi pois, Pariisiin, St Ivesiin, taiteilijayhteisöihin, joihin kotimaan ummehtuneista taidekeskusteluista kantautui vain repaleisia kaikuja. Ulkomailla oli hyvä elää ja hengittää vielä silloinkin, kun arvostus kotimaassa alkoi kasvaa. Saan seurata Schjerfbeckin luomistyötä läheltä, sillä hänen teostensa syntyprosesseista löytyy paljon yksityiskohtaisia kirjemerkintöjä, joiden ansiosta esimerkiksi sellaiset työt kuin Toipilas, Tanssiaiskengät ja Haavoittunut soturi hangella saavat uutta, henkilökohtaista ulottuvuutta.

*
Tulivat hiljaiset vuodet, tuli sairastelu ja vastuu vanhenevasta äidistä. Helene vietti aikaa sanatorioissa ja  muutti (lääkärin määräyksestä) Hyvinkäälle, joka tuohon aikaan sijaitsi käytännössä Jumalan selän takana. Puhuttiin luomistyön hiipumisesta, erakoituvasta taiteilijasta, jonka ura lopahti ennen aikojaan. Kuinka väärässä aikalaiset olivatkaan...Oman tien ja uusien ilmaisukeinojen  hakeminen jatkui, vaikka Schjerfbeck ei esiintynytkään näyttävästi julkisuudessa. Ystävyyssuhteet taiteilijatovereihin säilyivät ja elämään tuli myös uusia, tärkeitä sielunkumppaneita. Kirjat nousivat näinä vuosina arvoon arvaamattomaan... Maalaamiselle ei jäänyt aikaa eikä voimia , toivo ja uupumus vuorottelivat, ja uskon, että toisinaan silkka sitkeys ja toivo saada maalata vielä joskus rauhassa, ilman muita huolia, pitivät hänet jotakuinkin pystyssä ja toiminnassa.

Olen melkein varma siitä, että Helenen Hyvinkäällä viettämä hiljainen kausi kantoi hedelmää tulevina vuosina, joita Schjerfbeckin taiteilijaystävät kuvasivat hänen renessanssikseen. Sama voima, joka on aistittavissa jo hänen nuoruuden tuotannossaan, jalostui ajan myötä suurien linjojen taiteeksi, yksinkertaiseksi, voimakkaaksi, sydänjuuriin asti vaikuttavaksi. Tuo voima, elämän henkäys  - vastustamaton kaipuu löytää tie taiteen ja kauneuden perusytimeen - säilyi Helenessä hänen elämänsä loppuun asti.

*
Taidehistorian professori, emerita Riitta Konttinen on armoitettu taidekirjojen luoja. Luulenpa, että minun on palattava hänen tuotantoonsa vielä tämän kevätkauden aikana, sillä näin hyviä lukukokemuksia tahtoo aina vain lisää...

Punatäpläinen omakuva 1944. Ateneumin taidemuseo

* Omasta tiestä on kirjoittanut myös Kirja vieköön -blogin Riitta


Riitta Konttinen: Oma tie. Helene Schjerfbeckin elämä
Otava 2004/ 2016

20.1.2018

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala



Jos Ellen Thesleff(1869-1954)  olisi sattunut syntymään mieheksi, olisi hänen upeita töitään voinut ihailla Matissen ja muiden taiteen kaapin päälle nostettujen mestareiden rinnalla - näin kertoo Hanna-Reetta Schreck vastikään ilmestyneessä Thesleffin elämäkerrassa. Thesleff oli lähellä todellista läpimurtoa, mutta joutui sukupuolensa vuoksi väistymään.  Tähän tuttuun tarinaan törmäsin aivan liian usein taiteentekijänaisia käsittelevää kirjallisuutta lukiessani.

Mutta eihän hän Matissea rinnalleen tarvitse... Pari vuotta sitten Turun taidemuseossa järjestetty Ellen Thesleff-suurnäyttely oli  ainakin itselleni niin mykistävä kokemus, että se jätti varjoonsa monen muun aikalaistaiteilijan näyttelyn, vaikka vertailut ovatkin sinällään turhia, eikä taidemakuja voi panna paremmuusjärjestykseen. Tuo Turun taidemuseon näyttely oli muuten ensimmäinen Thesleffin taiteen suurkatsaus ja omalta osaltaan osoitus siitä, että uskomattoman upeille naispuolisille taiteilijoillemme annetaan vihdoinkin heille  kuuluva arvo. 

 Taidehistorian tutkija Hanna-Reetta Schreckin upea ja runsas Ellen Thesleffin elämäkerta on osa viimeaikaista suuntausta, jossa naispuoliset taiteilijamme vihdoin viimein  saavat jakamattoman ja ansaitun huomion. Schreck tuo kirjassaan esiin pelottoman ja intohimoisen tekijän, jonka elämänmittainen taiteellinen kaari oli henkeäsalpaavan laaja, alkaen nuoruusvuosien realismista ja päätyen myöhäisvaiheen hyvin moderniin ilmaisuun. 
Joka kerta Ellen Thesleffin teoksia katsellessani koen ihmeellistä voimaantumista. Niistä suoraan sieluun sinkoutuvassa säteilyssä on korutonta taikaa..
Ellen Thesleff: Kaiku 1891
Ellen oli niitä, joiden sisällä asuu Voima isolla V:llä. Sellainen, joka on läsnä jo nuoruudessa ja joka vain vahvistuu kun taiteilija ikääntyy. Tuon voiman voi tuntea jo yllä näkyvässä Kaiku-teoksessa, jonka Ellen maalasi maalauskoulusta valmistuttuaan, vasta 22-vuotiaana. 

Ellen sai kotoaan loistavan itsetunnon, hän sai alusta asti kokea ympärillään rakkautta ja hyväksyntää, ja se oli jotakin, mitä kaikilla naistaiteilijoille ei 1800-luvun maailmassa ollut suotu. Ellenin isä, harrastelijamaalari Alexander Thesleff toimi tyttärensä ensimmäisenä opettajana ja oli nähtävästi taiteilijan tukena myöhemminkin, sillä isän kuoleman jälkeen Ellen jätti maalaamisen suhteellisen pitkäksi ajaksi. Tauko sysäsi hänet taiteelliseen muutokseen, kohti vieläkin voimallisempaa, omempaa ilmaisua. 

Perheen tuki ja keskinäinen rakkaus säilyi isän kuoleman jälkeen: Schreck on tätä kirjaa varten käynyt läpi Thesleffin laajaa kirjeenvaihtoa, jossa näkyy hänen läheinen suhteensa kahteen muuhun sisarukseen, Thyraan ja Gerdaan. Kirjeet avaavat oven taiteilijan yksityiseen maailmaan, tekemisen ja luomisen iloon, mutta myös arkeen, joka saattoi olla aineellisesti uskomattoman niukkaa, niin että taiteilija joutui joskus elämään jopa nälkärajoilla. 
Ellen Thesleff: Omakuva 1894-1895

 Ellen teki mitä tahtoi, leikkasi hiuksensakin lyhyiksi ja pukeutui miesten vaatteisiin, haastoi ajan sopivaisuuskäsityksiä jopa hurjaluonteista Fanny Chulbergia railakammin. Voin uskoa, että vapaamielinen Pariisi, jonne hän lähti 1890-luvulla opiskelemaan ja maalaamaan, sopi hänelle paremmin kuin pieni, ahdas Suomi. Eikä Pariisikaan lopulta riittänyt: henkinen koti löytyi Firenzestä, renessanssimestareiden kaupungista, jossa Ellen työskenteli ja vietti aikaa muun muassa Callenien ja Hugo Simbergin kera. Mukana kulkivat myös oma äiti ja sisarukset - jälleen yksi osoitus perheen merkityksestä ja yhtenäisyydestä. Italiassa Ellen solmi läheisen suhteen englantilaiseen teatterimieheen, melkoisen boheemiin Gordon Graigiin, mutta ei  sitonut itseään tähän saati muihinkaan miehiin. Vapauttaan rakastava nainen pysyi naimattomana koko elämänsä.

Italiassa Ellen löysi myös värit - uudelleen, voisi sanoa - ja toi ne kankailleen luonteelleen ominaisesti sielunsa syvyyksistä, mitään pelkäämättä. Tästä hyvänä esimerkkinä on esimerkiksi vuonna 1906 syntynyt teos Tyttöjä niityllä, josta näkyy hyvin myös se, kuinka Ellen vuosisadan vaihteessa alkoi siirtyä kohti yksinkertaisempaa, voimakkaampaa ilmaisua.

Ellen Thesleff: Tyttöjä niityllä, 1906
Kaltaiseni taiteen rakastaja, joka ei tunne taidehistorian käsitteistöä niin hyvin, että pystyisi analysoimaan näkemäänsä ja kokemaansa ' akateemisin sanakääntein', pystyy puhumaan taiteen voimasta vain sielunsa ja sydämensä äänellä.  Tärkeintä on etsiytyä taiteen ääreen ja avata sydämensä. 

Tärkeintä on absoluuttisen kauneuden etsintä, huudahtaisi Ellen... 

Minä maalaan kuin jumala -teos kannustaa juuri tällaiseen taiteen kokemiseen: Vaikka teos on myös hyvinkin analyyttinen (ovathan sen juuret Schreckin valmistumassa olevassa väitöskirjassa), se hehkuu aitoa lämpöä ja innostusta taiteeseen, eikä voi olla tartuttamatta sitä myös lukijaansa. Se, että alan asiantuntijat tuovat taidetietoutta ja -elämyksiä näin inspiroivasti ja paneutuneesti tavallisten lukijoiden ja taiteen ystävien ulottuville, on sydäntä lämmittävää!
Olemmekohan saamassa Riitta Konttisen rinnalle uuden, upean taidekirjoittajan?

*Lisää Ellen Thesleffin tarinasta muun muassa näistä blogeista: Kirja vieköön, Leena Lumi ja Tuijata.


Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017

17.1.2018

Riitta Konttinen: Fanny Churberg


"Ja minä - alan ehkä vähitellen todellakin tulla maalariksi - niin merkillistä, että tuskin uskallan sitä uskoa. Minäkö taidemaalari? siinä kuvitelmassa on viehätystä, joka saa minut unohtamaan, että minusta ehkä tulee eräs kurjimpia, jonka kaulaan olisi pitänyt sitoa myllynkivi ja joka pitäisi upottaa proosan syvyyteen. Tuomio, - jota kaikin tavoin koetan välttää, - joko lopettamalla kesken - tai pyrkimällä eteenpäin niin kuin ei vielä kukaan nainen ole pyrkinyt..."

Fanny Churberg (1845-1892) oli 1800-luvun suomalaisen taiteen outolintu, kapinallinen, joka herätti aikalaisissaan ristiriitaisia tunteita niin taiteellaan kuin omalla eksentrisellä olemuksellaankin. Se, että tämä ajan taidepiirejä kohauttanut taiteilija sattui vielä olemaan nainen, teki hänestä vieläkin suuremman ihmetyksen (ja paheksunnan) kohteen. 

Kuka oli tämä omapäinen, kiihkeäluontoinen ekspressionisti, ja millä mandaatilla hän uskalsi asettua vallitsevaa,  harmoniseen ilmaisuun pyrkivää taidekäsitystä vastaan, uskalsi maalata niin kuin tunsi, tavalla, josta aikalaiskäsitysten mukaan puuttui niin kauneudentajua kuin naisellista kosketustakin? Voin vain kuvitella, kuinka vaikeana luonteena Churbergia kaikessa ehdottomuudessaan pidettiin, mitään hän ei tehnyt puolivillaisesti, 'vasemmalla kädellä', vaan vaati kaiken, erityisesti itseltään. 

Fanny Churberg: Kuutamo, harjoitelma. 1878

Fanny Churberg peri originellin, tulisen luonteensa kiivauteen taipuvaiselta lääkäri-isältään, joka jäi elättämään perhettään yksin vaimon kuoltua Fannyn ollessa kaksitoistavuotias. Isän lapsilleen jättämä henkinen perintö oli raskas, ja myöhemmin Fanny yrittikin kaikin tavoin torjua ajatusta suvussa kulkevista mielenterveydellisistä ongelmista, joskus niin kiivaasti, että torjunnan takana saattoi piillä pelko omastakin henkisestä tilasta. 

***
Maalaaminen oli tullut Fannyn elämään kuin varkain ja se nousi vähitellen monien harrastusten joukosta etusijalle. Muutto Helsinkiin oli tärkeä sysäys taiteelliselle tielle, olihan Helsinki (Turun ohella) aina taidekaupunki Suomessa. Piirustuskoulun ovien avauduttua Fanny oli kaksikymmenvuotias nuori nainen. 

Opinnot jatkuivat Düsseldorfissa, jolla 1800-luvun puoliväliin asti oli ollut suorastaan edistyksellinen maine idealistisesti sävyttyneen realismin kehtona. Jo Churbergin aikoina  kaupungin taidepiirejä alettiin muualla Euroopassa pitää taantumuksellisina. Ainoa Düsseldorfin kultakaudelta jotakuinkin hengissä säästynyt maalaustaiteen alue oli maisemamaalaus, johon Fanny Churberg sittemmin erikoistuikin.

Jo Düsseldorfin aika oli Fannylle ristiriitainen: kieltä hyvin osaavana hän tunsi olonsa toisaalta hyvinkin kotoisaksi, mutta kulmikkaasti käyttäytyvää, erikoisesti pukeutunutta nuorta naista kummeksuttiin, eikä hän säästynyt törkeiltä huuteluiltakaan...

Fanny Churberg: Rapakivikallioita. 1871

Kotimaassa Churbergin Düsseldorfilaiselta koulukunnalta vaikutteita saaneeseen maalaustapaan suhtauduttiin äärimmäisen ristiriitaisesti: toisaalta hänen rohkeuttaan ihailtiin, toisaalta töiden sanottiin olevan liian räikeitä ja täysin vailla sitä korkeaa harmoniaa, jota taiteen haluttiin ilmentävän ja jota esimerkiksi A. Edelfeltin sanottiin puhtaimmillaan edustavan.
Churbergin erikoista värien käyttöä kummasteltiin: hän saattoi toisinaan maalata  täysin sekoittamattomilla väreillä ja käytti ajan tyylille vieraita, räikeitä ja toisaalta hyvin raskaiksi miellettyjä sävyjä...
F.Churberg: Talvimaisema 1880

Myös siveltimen käytössään Churberg meni aikalaistensa mielestä liiallisuuksiin. Leveät, paksuja maalikerroksia kankaalle roiskivat siveltimenvedot kertoivat kertakaikkisesta epänaisellisuudesta. Toisaalta monikerroksisten, paakkuisten maalikerrosten rinnalla saattoi samassa teoksessa olla jotakin hyvin kevyesti maalattua. Tällainen ennennäkemätön tyylivaihtelu vaihtelu sekoitti monen kriitikon pään.

Fanny Churbergin oma taidekäsitys oli ihanteellisuuteen ja romanttiseen realismiin nojaava. Toimiessaan aktiivisen taiteilijauransa jälkeen taidekriitikkona, hän kirjoitti kaipaavansa taiteelta sitä ihanteiden kirkastamaa realismin muotoa, jonka myötä löytyisi jälleen se runouden kaikkiin tuuliin hajonnut kultatomu, jota kuihtunut romantiikka nyt itkee. 

Fanny itse eli niin kuin kirjoitti. Hän oli syvästi uskonnollinen, isänmaallinen fennomaani, luonnonromantikko, joka löysi taiteelleen kaikupohjaa etenkin Runebergin tuotannosta. Hän halusi olla leimallisesti suomalainen taiteilija, suomalaisen luonnon kuvaaja. Luonteensa mukaisesti Fanny rakasti vahvoja aiheita, myrskyä, tuulta, ukkosta, luonnon mystiikkaa, vaaraa, Draamaa. Tärkeintä oli Tunne!

Fanny Churberg: Kaski 1872
Churberg lopetti taiteilijanuransa vuonna 1880, ollessaan vasta 35-vuotias, luultavasti todellisen taiteellisen 'läpimurtonsa' kynnyksellä. Äkillisen lopettamispäätöksen syitä on pohdittu pitkään. Yksi todennäköisimmistä syistä lienee Fannyyn kohdistettu nuiva, jopa epäoikeudenmukainen kohtelu, johon syyllistyivät jopa eräät hänelle läheiset miestaiteilijat, siis omat kollegat.Riitta Konttinen arvelee, että taiteilijan taistelu tuulimyllyjä vastaan kesti niin kauan kuin virtaa riitti, sen jälkeen tuli pysähdys.
Aikanaan vetäytymisen syyksi laskettiin myös taiteilijan mielenterveydelliset ongelmat, jotka varmasti moninkertaistuivat hänen persoonaansa ja työhönsä kohdistuvan jatkuvan arvostelun vuoksi. Churberg viettikin lopettamispäätöksensä jälkeiset vuodet muun sanatorioissa ja kylpylöissä - ja toivuttuaan pahimmasta suuntasi energiansa uusiin haasteisiin: Suomen käsityön ystävien johtamiseen sekä taidekritiikkiin.
Tulisieluinen isänmaanystävä ei hiljentynyt vaan kantoi ihanteidensa soihtua nyt uusilla poluilla...

Maalaaminen lienee ollut kuitenkin hänen sydämenlauluaan, sillä puolihuolimattomat huokaukset paljastivat ehkä hänen syvimmät tunteensa:

Silloin minä sentään elin...

Fanny Churberg: Metsänsisusta 1879
 Riitta Konttisen kertakaikkiaan upeaa kirjaa lukiessani mieleeni tuli Eino Leinon runo Se kuitenkin liikkuu, jossa aistin samaa periksiantamattomuutta, taistelutahtoa ja tulta kuin Fanny Churbergin elämässä.

.... Kun vieno joutuu keskeen karkean,
niin useasti karkeampi voittaa.
Ken kuulee ärjyessä ulapan,
jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa?
Ja lapsi vaikee. Min’ en vaiennut,
näin monta sortuvan, en sortunut,
ma opin sotalaulut lainehilta
ja tarmon julman taivaan jumalilta,
voin käyttää kalpaani kuin kanneltain,
löin monta iskua ja itse sain:
se kuitenkin liikkuu!

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi

Riitta Konttinen: Fanny Churberg
Otava 1994