20.10.2017

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet


Jatkan viime postauksen Eurooppateemaa vielä Emma Puikkosen vuosi sitten ilmestyneellä, surrealistisella episodiromaanilla Eurooppalaiset unet.
Teos koostuu tuokiokuvista, joissa eri puolilla Eurooppaa elävät ja vaeltavat ihmiset linkittyvät toisiinsa hienoin, miltei näkymättömin juostein. Ajallisesti teos liikkuu vapaasti lähihistoriassa ja -tulevaisuudessa, vuosien 1980 - 2027 välillä.

 Tarinoiden taustalla häilyvät suuret, yhteiseen muistiimme piirtyneet ja maailmaamme muokanneet tapahtumat: Lech Walesa aloittaa lakon Gdanskin satamassa;  Berliinin muuria murretaan, rautaesirippu repeilee...
Puikkosta lukiessani näin taas ihmeellisen kirkkaasti sen, kuinka pitkät ja syvällekäyvät jäljet toinen maailmansota Eurooppaan jätti. Sodasta on kulunut nyt yli seitsemänkymmentä vuotta, ja yhä me tunnemme sen jälkijäristykset.
Eletään hetkeä, joka jää historiaan, eletään yhtä niistä kummallisista väreilevistä tunneista, joiden aikana valitaan tie, tulevaisuudelle jokin umpihanki tai polunkatkelma. Puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Juuri nyt kukaan ei tiedä mihin kaikki johtaa. Mitä tapahtuu? Onko nyt aika? Sähkö ja rauta maistuvat kielen päällä.
Suurista taustalinjoista Puikkosen katse kohdentuu ihmisiin ja heidän arkeensa. Tavallinen elämä nivoutuu historian käänteisiin hienovaraisesti, hyvin uskottavasti. Tarinat poukkoilevat villisti ajasta ja paikasta toiseen - ja silti niiden keskinäinen suhde on tarkkaakin tarkempi:

Euroopan teitä työkseen suhaava rekkakuski Toma seuraa ikävöi lastaan ja vaimoaan, kaikkea sitä arkisuutta, mikä kotiin liittyy ja törmää Espanjan pitkissä tunneleissa unenomaiseen näkyyn vaeltavista kansanjoukoista....
Seuraavassa hetkessä olemme Berliinissä, muurin itäpuolelle jääneen muistisairaan äidin ja aikuisen tyttären kohtaamisessa; heidän yhteisen tarinansa ei koskaan ehtinyt alkuaan pidemmälle, vieläkö on aikaa kirjoittaa uusi?
Jossakin toisaalla makaa onnettomuudessa pahasti loukkaantunut Johannes. Aivojen vammasta johtuen maailma syöksyy hänen tajuntaansa väkivaltaisesti, ilman rajoittimia. Hän näkee tuhansienkin kilometrien takaiset tapahtumat mielessään kirkkaina kuvina, kuin televisioruudulta. Loputtoman uutisvirran katkaisee vain silmien sulkeminen. (Näinkö me muutkin suojelemme itseämme maailmalta, mietin lukiessani.)

Ja lopulta, kaukana tulevaisuudessa somalitaustainen toimittaja Immi kirjoittaa kovalla rahalla ostettuja uutisia ja uneksii tunnelista, jossa ihmiset vaelsivat etsien pääsyä ulos. Mukana oli soihtuja, kärryjä, kattiloita, nukkeja ja ämpäreitä täynnä perunaa. Ihmiset huusivat iskulauseita ja kävelivät, kävellessään puhuivat hiljaisella äänellä siitä, millainen olisi se maa johon he olivat matkalla: tämän tunnelin läpi, pimeyden läpi, tulvien ja mutavyöryjen ja hallitsijoiden ja päivän uutisten halki... Tarina kiertyy takaisin alkuun ja jatkuu senkin jälkeen, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt...

Luin teoksen ensimmäisen kerran noin viitisen kuukautta sitten. Koska en oikeastaan koskaan malta kirjoittaa muistiinpanoja lukiessani, palasin kirjaan tätä bloggausta varten vielä uudelleen. Huomasin, että  Eurooppalaiset unet kestää (ja ansaitsee) ainakin kaksi lukukertaa: sisäkkäisten, toisiinsa spiraalimaisessa yhteydessä olevien tarinoiden hienous tuli tällä toisella lukukerralla esiin entistä kirkkaampana.

Puikkosen surrealismiin vivahtava  kerrontatyyli ilahduttaa. Eurooppalaiset unet onkin  juuri sellaista kirjallisuutta, joka on lähellä omaa sydäntäni; oivaltavaa ja mieltä avaavaa, ilmaisultaan tiukkaa, selittelemätöntä. hiukan arvoituksellista ja lukijaansa arvostavaa.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Wsoy 2016 

15.10.2017

Karin Bojs: Homo europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia


Homo europaeus on kirja täynnä kiehtovia kysymyksiä: mistä me eurooppalaiset olemme peräisin, millaista oli esi-isiemme ja -äitiemme elämä? Milloin ja mistä musiikki ja taiteet tulivat elämäämme? Millainen on historiallinen ja kulttuurinen yhteytemme muuhun maailmaan?

Alkuperästämme on esitetty aikojen kuluessa monenlaisia ajatuskuvioita ja teorioita. Uudet tutkimusmenetelmät yhdistettynä monitieteelliseen osaamiseen romuttavat aiempia käsityksiämme maanosamme historiasta. Geenitekniikka ja etenkin mitokondriaalisen DNA:n (klik)  tutkimus on avannut ennennäkemättömiä  ikkunoita historian hämärään.

Jos joku vielä  hautoo ajatuksissaan illuusiota  eurooppalainen elämänmuodon ja kulttuurin neitseellisestä synnystä eräänlaisessa muusta maailmasta eristyneessä kuplassa, hänelle ilmoitettakoon: sen ajatuksen voit viimeistään nyt unohtaa. 

Uuden tutkimustiedon on laittanut kirjoihin ja kansiin Dagens Nyheterin tiedetoimittaja Karin Bojs, joka innostui kirjaprojektista tutkiessaan sukunsa historiaa yhä tarkemmaksi (ja helpommaksi) käyvän geenitekniikan avulla. Teos onkin mielenkiintoinen sekoitus yksityistä sukukertomusta ja tieteen popularisointia. Mieleeni muistuu hiljattain lukemani Bea Uusman teos Minun rakkaustarinani ( Like 2015), jossa Uusma tutkii sata vuotta sitten kadonneen naparetkueen kohtaloa hyvin henkilökohtaisella otteella. Sama henkilökohtaisuus huokuu myös tämän kirjan sivuilla.

Viime vuosina tehdyt tutkimukset ovat antaneet runsaasti uutta tietoa ensimmäisten nykyihmisten siirtymisestä Afrikasta ensin Lähi-Itään ja sitä kautta Eurooppaan noin 50 000 vuotta sitten. Matkallaan he kohtasivat alueelle jo satoja tuhansia vuosia sitten asettuneita neanderinihmisiä, ja nuo kohtaamiset saattoivat sujua myös tähän tapaan
Nainen, josta tulisi sukulaiseni, laskeutui mäkeä pitkin joutuisin askelin. --- ... nuori ja siro, hänen tukkansa oli musta ja kihara ja ihonsa tummanruskea. Lukuunottamatta nyöriä lantiolla hänellä ei ollut lainkaan vaatteita. Nyöristä roikkui rivi punaisiksi ja vihreiksi värjättyjä simpukankuoria. Ne heiluivat rytmikkäästi hänen askeltensa tahdissa. Alastomien rintojen välissä killui nahkahihnaan kiinnitetty amuletti: Pieni gasellinsarvesta valmistettu lintuhahmo.  Ylhäällä vuorilla nainen oli tavannut miehen. Miehen siemenet olivat nyt hänen kohdussaan. 
Näiden kohtaamisten muistoa kannamme yhä mukanamme: meissä kaikissa on pari kolme prosenttia neanderinihmisten perimää. Vaikka nämä geenit voivat nykymaailmassa myös haitallisia (ne liittyvät esimerkiksi diabeteksen syntymekanismeihin), olivat kohtaamiset tuolloin elintärkeitä, sillä risteymät estivät tehokkaasti Afrikasta lähi-Itään vaeltaneen pienen nykyihmisryhmän  sisäsiittoisuutta. Ensimmäinen kiitos selviytymisestämme kuuluu siis neanderinihmisille...

Toinenkin kiitos kuuluu oikeastaan (alkuaan) vieraille kulttuureille: Bojs kertoo kirjassaan tutkimuksista, jotka ovat osoittaneet läpi aikakausien toistuneiden muuttoaaltojen vaikuttaneen ratkaisevasti Euroopan väestöpohjan ja kulttuurin kehitykseen. Kirjailija vie meidät vuosituhanten takaiselle, värikylläiselle elämysmatkalle eurooppalaisen elämänmuodon ja kulttuurin kehitykseen, joka olisi ollut hyvin toisenlainen ilman muualta tulleita vaikutteita.  Olemme sekoituksia sekä geneettisesti että kulttuurisesti ja samalla jotakin enemmän kuin vain 'osiemme' summa.

Bojs sivuaa kirjassaan myös arkeologian ja perinnöllisyystieteen historiaa ja arkeologian kentällä käytävää kädenvääntöä perinteisten tutkimusmenetelmien ja geenien kartoitukseen perustuvien uusien tekniikoiden paremmuudesta. Eri puolia edustavien tutkimusryhmien välinen kamppailu on yllättävän mielenkiintoista seurattavaa. Bojs ei itse ota asioihin kantaa, vaan tuo eri näkökohdat esille puolueettomasti (ja hyvin mielenkiintoisesti).

Bojsin kotimaassa Ruotsissa arkeologian ja perinnöllisyystieteen välisellä liitolla on kannettavanaan raskas taakka: rotuoppi nousi täällä 1900-luvun alussa arvoon arvaamattomaan.  Muistissa ovat saamelaisiin (ja muihin vähemmistöihin) kohdistuvat eugenistiset 'tutkimukset', niitä seurannut rodullistaminen ja syrjintä.
Aiheesta voi lukea myös Tapio Tamminen Finlandia-palkitusta teoksesta  Kansankodin pimeä puoli (Atena 2015).

Muistamme, mitä rotuoppi sai aikaan Euroopassa toisen maailmansodan tietämillä. Historiasta ei kuitenkaan opittu mitään, sillä nuo samat mielettömät opit valtaavat jälleen alaa. Jo yksin tästä syystä olisi ensiarvoisen tärkeää, että arkipuheessammekin yleiset,  rotuun viittaavat käsitteet heitettäisiin  romukoppaan: maapallolla elää tätä nykyä vain yksi ihmislaji, Homo sapiens, eikä lajimme rodullisiin luokitteluihin ole olemassa minkäänlaisia biologisia perusteita.


Karin Bojs: Homo europeaus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia (Min europeiska familj - de senaste 54 000 åren, 2015)
Minerva 2016
Suomentanut Jänis Louhivuori
Alkuperäiskieli; ruotsi

11.10.2017

Jyrki Heino: Kello

Ei ole kulunut kuin pari kesäistä kuukautta siitä kun luutnantti Carl Wennehielm ja kaupunginviskaali Appengren selvittivät Turun kaupunkia kuohuttaneen Hirwisalon murhatapauksen (Jyrki Heino: Kellari, S&S, 2012) - ja taas mennään!

Tällä kertaa tämä mainio, 1700-lukulainen dekkarikaksikko saa selvitettäväkseen, jos mahdollista, Hirvisaloa vieläkin kinkkisemmän jutun.
Nyt he kaiken lisäksi joutuvat jättämään rakkaan kotikaupunkinsa Turun ja matkaamaan tuskin kuljettavia kärrypolkuja jumalan selän takana häämöttävään Savoon - ja Pietariin. Matkustaminen oli tuohon maailmanaikaan täynnä riskejä ja dramatiikkaa, eikä niiltä vältytä tälläkään matkalla.

 Kello vie lukijansa hyvin autenttiselle - ja pomppuilevalle - matkalle halki parin sadan vuoden takaisen Suomen. Eletään aikaa, jolloin välimatkat ovat pitkiä ja raskaita, asujaimisto harvaa, laajojen saloseutujen eristämää. Siksi tuntuu miltei mahdottomalta, että täältäkin, monen päivämatkan päässä Turusta Wennehielm ja Appelgren tapaavat omaan luokkaansa kuuluvaa väkeä, ihmisiä, joiden kanssa he keskustelevat sivistyneesti ajan muoti-ilmiöistä, politiikasta ja kulttuurin uusista tuulista ja nautiskelevat Euroopasta tuoduista viineistä, samaan aikaan kun ympärillä humisevat mittaamattomat, susien ja karhujen asuttamat metsät. 1700-luvun loppu on - sekin - ollut suurien vastakohtaisuuksien aikaa...

Jyrki Heino kutoo tarinansa taitavasti maan  historiallisiin käänteisiin.
On syksy 1797, Turku valmistautuu tärkeään ja suuresti odotettuun vierailuun. Uusi kuningas, Kustaa III:n saappaisiin astunut Kustaa IV Aadolf on lähtenyt Pietariin kosiomatkalle ja aikoo matkallaan viivähtää muutaman tuokion Turussakin.

Kuninkaan seurueeseen kuuluu myös  kenraali Pehr Swanstråle, joka - hieman yllättäen - ottaa vierailunsa aikana yhteyttä salapoliisisankariimme. Kenraali esittää Wennehielmille pyynnön, josta kunnian mies ei voi kieltäytyä: Swanstrålen ainoa poika on kadonnut jo vuosia sitten Porrassalmen kauhistuttavissa taisteluissa ja nyt isä tahtoisi selvittää tämän kohtalon. Tutkimusten vauhdittamiseksi hän ojentaa Wennehielmille pojalle kuuluneen kellon, joka on vastikään ja  hyvin salaperäisesti palautunut perheelle. Ensimmäinen johtolanka löytyykin tuota pikaa: kellon koneisto kätkee uumeniinsa erään tuttuakin tutumman monogrammin...

Heino kuljettaa tarinaansa rauhallisesti ja kiireettömästi, vanhan ajan dekkariperinteitä kunnioittaen. Romaanin ajankuva on tälläkin kertaa nautittavaa luettavaa, lukija saa kuin huomaamattaan tietoa Suomen historian käänteistä, mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia detaljeja unohtamatta.  Turun yliopiston biokemian professorina toimiva Heino harrastaa vapaa-ajallaan historian tutkimista ja kirjoittamita. Rakkaus entisiä aikoja kohtaan näkyy: Wennehielm-romaanit kuvaavat 1700-luvun elämää, ihmisiä, sen juhlaa ja arkea vivahteikkaasti ja monipuolisesti.
Dekkarisarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta. Kello on järjestyksessä toinen.

Sarjan 1. osa:  Kellari

Jyrki Heino: Kello
Kustantamo SS 2014

8.10.2017

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Joihinkin kirjailijoihin sitä vain ihastuu niin paljon että voi puhua jo fanittamisesta. Minullakin tällaisia kirjailijarakkauksia on syttynyt. Yksi yllättävimmistä salamarakastumisista iski lukiessani muutama vuosi sitten Haruki Murakamin Norwegian Woodia: kirjan unenomainen, surrealistinen ja 'uuskumma' maailma hämmästytti ja sai selkäpiin kihelmöimään innostuksesta: mitään tällaista en ollut koskaan aiemmin lukenut. Ihastus vain kasvoi kun huomasin, että tarinoidensa outoudesta huolimatta, tai oikeammin sen välityksellä, Murakami pystyy porautumaan arkitodellisuuteen kuin jyrsin; hänen tarinansa eivät eksy uuskummuuden tuuliin, vaan maadoittuvat nykyhetkeen.

 Tuon ensimmäisen lukukokemuksen jälkeen olen palannut kirjailijan tuotantoon yhä uudelleen ja rakkaus on säilynyt kutakuinkin muuttumattomana; Murakamin kirjat ovat viimeisen päälle viritettyjä, viihdyttäviä, mieltä ja sielua ruokkivia. Oi milloin, oi milloin hän saa Nobelinsa.... Eivät kai tekstin sujuvuus ja viihdyttävyys sulje Murakamilta N-ovea?

Elokuussa aina yhtä sekaista kirjahyllyäni selaillessani huomasin, että Murakamin ensimmäinen suomennettu teos oli jäänyt minulta jostain syystä lukematta. Se ilta ja yö ja seuraava päivä kuluivat Suuren lammasseikkailun merkeissä.  Sain muistutuksen siitä, miksi rakastuin Murakamiin: teos pursuaa sitä samaa surrealistista, ihanaa camp-henkeä, johon olen törmännyt Norwegian Woodin jälkeen myös 1Q84-trilogiassa, Kafkassa rannalla ja Sputnik -rakastetussani.
Sen sijaan viime vuosien tuotannossa (esimerkiksi Miehiä ilman naisia -novellikokoelmassa) camp on kyllä aistittavissa, mutta huomattavasti liudentuneena. 

Suuri lammasseikkailu on surrealismin juhlaa. Kerronta on suoraa, jopa perinteikästä, mutta kirjan ensimmäinen, tarinallinen  taso on puhdasta popilla maustettua campia... Tarinaan on uskallettava sukeltaa pää edellä; nyt ei ole kysymys tarinan uskottavuudesta vaan heittäytymisestä. Arkimaailma ja toiset, luonnonlaeista riippumattomat todellisuudet limittyvät toisiinsa taianomaiseksi, itsensä ympäri kieppuvaksi suppiloksi, johon lukija solahtaa kuin Ihmemaan Liisa kaninkoloon. 

Kirjan pintatason tapahtumissa ei ole tälläkään kertaa päätä eikä häntää (vaikka tarinassa saparot vilkkuvatkin): päähenkilö on nimettömäksi jäävä mies, markkinointiyrityksen tekstitoimittaja, joka saa hyvin erikoisen toimeksiannon: yrityksen julkaisema, kauniilla, lammasniittyä esittävällä kuvalla koristettu mainos on tuhottava. Pyynnön takana on kasvoton, Pomoksi kutsuttu äärioikeistopoliitikko joka - kuin varkain - on vallannut maan poliittisen kentän, samoin  kuin markkinointi- ja tiedotusmaailman. Lammaslaidunkuva on arkaluontoinen, sillä siinä näkyvien kolmenkymmenenkolmen eläimen joukossa esiintyy yksi Pomolle erityisen tärkeä, pitkään teillä tietämättömillä ollut tähtikuvioinen lammas.
 Tekstitoimittajan on viipymättä ryhdyttävä etsimään kadonnutta lammasta; tehtävästä kieltäytyminen tai siinä epäonnistuminen tietävät hänelle kuolemaa.
Entä kuinka tuo lammasreppana liittyy vakavasti sairastuneen, kuolemaansa odottavan vallankäyttäjään? Sitäpä en nyt kerrokaan...

 Seikkailu johdattaa sankarimme ja hänen yliluonnollilla korvilla(!) varustetun tyttöystävänsä  kuvankauniiseen Hokkaidoon, jylhien vuorien saarelle. Lopulta mies jää yksin - ja joutuu kohtaamaan totaalisen eristäytymisen - samalla kun selittämättömät tapahtumat ja muistot tulvivat hänen ylitseen. Nämä kaikki ainekset ovat tuttuja Murakamin myöhemmästäkin tuotannosta. Jälleen kerran hän altistaa henkilönsä täydelliselle yksinäisyydelle, tilaan, jossa aistit tarkentuvat äärimilleen, jossa arkitodellisuus ja fantasia kohtaavat ja luovat lukijankin mieleen uusia, ennen kohtaamattomia maailmoita... Tässä suhteessa Murakami on hyvin jungilainen....

 Suuren lammasseikkailun hullun pintatarinan alitse kulkee monenlaisia virtoja. En tunne Japanin historiaa ja poliittista elämää niin hyvin, että voisin yhdistää kertomuksen aineksia (mahdollisiin) todellisiin tapahtumiin, joten luin tarinaa hyvin pitkälle omasta, kotimaisesta näkövinkkelistäni. Kirjassa on kuitenkin mistä ammentaa, vaikka osa sen merkityksistä jäisikin piiloon. Pomon salatussa persoonassa, hänen salakavalassa tavassaan vedellä naruja on kuitenkin jotakin hyvin tuttua ja yleismaailmallisestikin ajankohtaista... Kirja on ilmestynyt sentään jo 35 vuotta sitten!
"Me rakensimme kuningaskunnan", mies aloitti uudelleen. "mahtavan maanalaisen kuningaskunnan. Me vedimme mukaan kaiken. Politiikan, talouden, joukkotiedotuksen, virkavallan, kulttuurin, kaikenlaista mistä te ette osaisi uneksiakaan. me sulautimme järjestöömme myös sellaisia aineksia, jotka olivat meille vihamielisiä. Järjestelmästä järjestelmän vastustajiin, kaikki. Hyvin harvat, jos ketkään, huomasivat että heidät oli vedetty mukaan. --"

Mää...  mää.. ää...

Linkit muihin Murakami-lukukokemuksiini: 


_____


Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu (Hitsuji omeguru böken, 1982)
Tammi 1993, pokkaripainos 2009
Suomentanut Leena Tamminen kirjan engl. käännöksestä.
Alkuperäikieli: japani

5.10.2017

Meillä on uusi kirjallisuuden nobelisti - ja hieno sellainen!


Jokasyksyinen jännitysnäytelmä on taas nähty ja koettu. Tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja on japanilaissyntyinen brittikirjailija Kazuo Ishiguro (1954).

Jonkinlainen yllätys tämä oli - henkilökohtaisesti hyvin mieluinen sellainen. Julkisuudessa ovat pyörineet sellaiset nimet kuin Margaret Atwood tai Haruki Murakami (joka viimeksimainittu on ollut  omalla suosikkilistallani siitä lähtien kun hänen tuotantoonsa ensimmäistä kertaa tutustuin).

Mutta että Kazuo... Pitkästä aikaa voin täydestä sydämestäni onnitella Ruotsin akatemiaa hyvästä valinnasta ja suositella voittajan tuotantoon perehtymistä, ellei sitä joole tehnyt.

Olen lukenut Ishigurolta neljä kirjaa ja rakastunut täysillä niihin kaikkiin.  Vuosien varrella olen  kuvaillut lukukokemuksia muun muassa tähän tapaan:

 "Olen yksinkertaisesti lääpälläni Kazuo Ishiguron selkeään ja alleviivaamattomaan tapaan kirjoittaa elämästä. Hänen viileän eleetön kerrontansa vetää minua puoleensa kuin magneetti ja sytyttää minussa halun sukeltaa tarinoiden pinnanaliseen myrskykeskukseen, sinne missä kaikki alkaa..."

  "Tutustuin Ishiguron teoksiin vasta pari vuotta sitten lukemalla hänen varhaistuotantoonsa kuuluvan romaanin Silmissä siintävät vuoret, ja seuraavaksi vuoroon tullut  Pitkän päivän ilta  muutti innostukseni jo rakkaudeksi. Tämän viimeisin lukukokemukseni jälkeen olenkin jo valmis kiertymään rusetiksi Ishiguron sormen ympäri: tuntuu siltä kuin olisin tuntenut hänet aina..."

"Ishiguron teosten huimaavuus ja huumaavuus eivät paljastu kirjojen ensimmäisiltä sivuilta eivätkä yksittäisistä tekstinpätkistä, vaan ohuin, brilliantein kirjainlangoin yhteenkiedotusta kokonaisuudesta, osiensa summasta ja jostakin vielä enemmästä, jossa on mukana taiteen myös taikaa. Ishiguron teosten voima paljastuukin usein viiveellä ja niin kävi nytkin. Tarinan todellinen paino iski tajuntaani vasta hyvän aikaa lukukokemukseni jälkeen. Putosin romaanissa kohtaamieni ihmisten suruun, joka ensin oli ollut yksin heidän, mutta jonka yhtäkkiä tunsin myös omakseni, siksi suruksi joka jokainen ihmisolento kantaa mukanaan syntymästä kuolemaan."

Kirjoihin ja niiden herättämiin tunnelmiin voi tutustua muun muassa alla avautuvista linkeistä:







4.10.2017

Juha T. Hakala: Luova laiskuus

Anna ideoille siivet

Mistä luovuus kumpuaa? Millaiset ihmiset ovat luovia? Voiko luovuutta kehittää vai onko se vain synnynnäinen ominaisuus samalla tavalla kuin vaikkapa silmien ja hiusten väri?
Kumpuavatko luovuus ja 'hulluus' samasta lähteestä? Miten luovuus ja epäjärjestyksen tai suoranaisen kaaoksen sietäminen liittyvät yhteen? Entäpä miten kiire ja stressi vaikuttavat luovuuteen? Mitä tehdä, jos pelkkä ajatus uuden oppimisesta tai esimerkiksi työpaikalla tapahtuvista muutoksista ahdistaa?

Miten vapautua tyhjän kankaan/paperin, tai loputtomilta (ja niin turhilta) tuntuvien työprojektien aiheuttamasta ahdistuksesta?

Kasvatustieteen professori, filosofi Juha T. Hakalan Luova laiskuus -teoksen viesti on selvä: luovuus kuuluu meille kaikille ja on parhaimmassa tapauksessa läsnä kaikessa mitä teemme, olipa kyse sitten taiteen tekemisestä, opiskelusta, töistä, harrastuksista tai ihmissuhteista. Sen voima vain tuppaa arjessa unohtumaan siinä määrin että yhtäkkiä toimiikin pelkällä automaattiohjauksella. Teos pursuaa ideoita luovuudenlähteen uudelleen aukaisemiseksi - ja mikä parasta, mitään ihmetemppuja ei tarvita vaan kyse on oikeastaan näkökulman muuttamisesta, urautuneelta polulta sivuun astumisesta - ja silmien avaamisesta. Luovuus on meissä  jo valmiina.

Vaikka teoksen anti oli minulle jo ennestään tuttua, itse havaittua ja koettuakin, ei pieni muistutus luovuuteen liittyvistä ilmiöistä tehnyt pahaa. Allekirjoitan Hakalan ajatukset ideoiden hitaasta kypsymisestä, 'valmistautuneen mielen' kohdalle osuneista onnellisista sattumista, näkökulman vaihtamisen voimasta, projektien pilkkomisesta (vain muutamia avainjuttuja tässä mainitakseni).
Hakala esittää ajatuksensa lukuisten, todellisesta elämästä ammentamiensa esimerkkien kautta, keveästi ja huumorilla höystettynä. Teoksen 'henkilögalleriasta' voi bongailla Nobel-palkittuja tieteentekijöitä, taiteilijoita, yrityksiä, graduntekijöitä, keksijöitä, ja monia monia muita, kevätvasikoiden lailla raja-aitojen yli hyppiviä ihmisiä (ja organisaatioita) jotka ovat uskaltaneet kyseenalaistaa lauseen: 'Mutta kun tämä on aina tehty näin!'.

Hakala kirjoittaa aiheesta mukavan rennolla ja inspiroivalla otteella. Jutut vievät mukanaan ja saavat lukijan milloin hymyilemään, milloin nyökkäilemään innostuneesti. Vaikka teksti on kevyttä, asiaa on paljon ja sen takana on paljon kokemusta ja asiantuntemusta. Hakala on muiden toimiensa ohella vetänyt vuosien ajan muun muassa graduryhmiä, joissa hän on auttanut opinnäytetöihinsä sotkeentuneita opiskelijoita pääsemään eroon 'gradukauhustaan'.
Hakalalta on muuten tänä vuonna ilmestynyt päivitetty versio Uusi graduopas -teoksesta (Gaudemus), joka tarjoaa käytännön neuvoja tutkielman kanssa tuskaileville.

Juha T. Hakala: Luova laiskuus
Gummerus 2013

2.10.2017

Antti Tuomainen: Parantaja


viimekesäisen dekkariviikon makoisaksi pohjasokeriksi löytyi Antti Tuomaisen kansainvälinen läpimurtoteos, joka sai kotimaassakin erityistunnustuksen kun se ilmestyttyään palkittiin Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnolla.
Parantaja onkin yksi parhaista lukemistani suomalaisista rikosromaaneista, ja siten myös parasta lukemaani Tuomaista: vaikka kirjassa onkin jonkin verran kirjailijan muista teoksista tuttuja aihiota, se on ehkä eniten 'omanlaisensa' sekä kontekstiltään että tunnelmaltaan.

Kyseessä on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Ilmastonmuutos on totta, Helsingissä vallitsee miltei täydellinen anarkia, sillä yhteiskuntaa aiemmin koossa pitäneet valtarakenteet ja infrastruktuuri ovat katoamassa, kaupunki lainehtii, vielä pahemmilta tulva-alueilta pakenevat ihmiset täyttävät kaupungin samaan aikaan kun sen alkuperäiset asukkaat pakenevat pohjoiseen, jotkut aina  Norjaan asti, missä hyvän elämän edellytyksiä vielä löydettävissä.

  Kertomus vie meidät Tuomaisen tuotannosta tuttujen kysymysten äärelle. päädymme pohtimaan muun muassa sitä, kuinka pitkälle ihminen voi ja saa mennä puolustaessaan omia - ja myös yleisesti hyvänä pidettyjä - arvoja. Kyse on siis  jälleen kerran moraalista. Tällä kertaa lukijan on kuienkin helppo vallita puolensa, sillä Parantajassa alkusyillä ja seurauksilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Asetelma on absurdiudessaan murheellinen: Helsingin yössä liikkuu hyväosaisia ja heidän perheitään murhaava psykopaatti, joka näin luulee pelastavansa hukkumaisillaan olevan maailman.
Parantaja, pelkkä nimimerkki, otti vastuun murhista. Se ilmoitti kostavansa tavallisten ihmisten puolesta, ilmoitti olevansa tuhoaan kohti kulkevan maailman viimeinen totuuden ääni, sairaan maapallon parantaja. Siksi se oli murhannut teollisuusyrityksen johtajan ja tämän perheen. Ja siksi se tulisi edelleen murhaamaan niitä, joiden väitti vaikuttaneen ilmastonmuutoksen kiihtymiseen. Johanna ilmoitti asiasta poliisille. Poliisi tutki ja teki minkä voi. Surmattuja toimitusjohtajia ja poliitikkoja ja heidän perheitään oli nyt kaikkiaan yhdeksän.
Tuomainen kertoo tarinan ylläolevassa lainauksessa vilahtaneen Johannan miehen, Tapanin,  näkökulmasta. Toimittajana työskentelevän Johannan ja Tapanin suhde on tähän saakka tuntunut olevan vakaalla pohjalla, heidän rauhallinen, sopusointuinen rakkaustarinansa luo Parantajan kylmään ja kovaan maailmaan mielenkiintoista ja tarpeellista konstrastia. Tuomaisen kaunokirjallinen ote lämmittää lukijaa...

Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu; Johanna katoaa ja  jättää jälkeensä vain viimeisen rakastavan viestin. Tästä alkaa Tapanin kilpajuoksu aikaa ja tuntematonta vihollista vastaan...

Kirja saa vahvan lukusuositukseni. Parantaja on kirjahistoriani  ehdottomasti pelottavin (ja eräällä tavalla myös ajankohtaisin) Helsinki-kuvaus!

Tuomaiselta olen lukenut myös:
Veljeni vartija
Tappaja toivoakseni & Synkkä kuin sydämeni
Mies joka kuoli
Kaivos


Antti Tuomainen: Parantaja
Helsinki-kirjat 2010

29.9.2017

Antti Tuomainen: Tappaja toivoakseni & Synkkä niin kuin sydämeni


Suomen kansainvälisesti tunnetuin rikoskirjailija Antti Tuomainen nousi 2015 ilmestyneellä Kaivos-teoksellaan kotimaiseksi dekkaristisuosikikseni. Vetävä juoni ja kerronnan kaunokirjallinen ote vakuuttivat tämän, suomalaiseen dekkaritarjontaan lievästi sanoen 'varautuneesti' suhtautuvan lukijan. Viime vuonna ilmestynyt Mies joka kuoli ja vähän vanhempaa tuotantoa edustava Veljeni vartija olivat nekin vahvoja, hyvän jälkimaun jättäneitä lukukokemuksia. Viime kesäisen dekkariviikon päätinkin viettää yksinomaan Tuomaisen teosten parissa. Ensimmäiseksi käteen tarttui hyllyssä jo hyvän aikaa odotellut esikoiskirja;

Antti Tuomainen: Tappaja toivoakseni

Teoksessa on jo läsnä Tuomaisen myöhemmästäkin tuotannosta tuttuja teemoja: syvälle käyvät moraalikysymykset, vastuun ja koston, hyvän ja pahan, rikosten ja rangaistusten monimutkainen rajankäynti tuovat lukukokemukseen kaunokirjallisia syvyyksiä, jonkalaisiin dekkareita lukiessaan ei kovin usein törmää.

Näihin ikuisuuskysymyksiin joutuu vastaamaan myös tämän tarinan päähenkilö, alkoholisoitunut ja velkaantunut televisiokäsikirjoittaja Anto, jonka elämä on kuin vahingossa suistanut lain hämärälle puolelle. Anton menneisyydestä löytyy useita epämääräisiä sattumuksia ja tekoja, joita mies itse kuvaa mieluiten sanalla 'ystävänpalvelus'.

Tarinan alussa kaikki  näyttää sujuvan kuitenkin hiukan valoisammin. Anto yrittää päästä takaisin normaaliin elämään, hänellä on takanaan kahden kuukauden rikkeetön raitiusjakso ja edessä lupaava kesä orastavine rakkaussuhteineen. Suunnitelmat menevät uusiksi, kun ystävä menneisyydestä ottaa Antoon yhteyttä ja pyytää tältä  'ystävänpalvelusta': Anton taloudelliset huolet olisivat ainiaaksi ohi, jos hän suostuisi päästämään pari raa'an tapon tehnyttä miestä päiviltään. Moraaliseen vaakakuppiin kilahtavat nuoren äidin ja kahden surmaajan elämät. Voiko pohjatonta surua koskaan hyvittää?

Tuomaisen esikoinen kulkee raiteillaan mallikkaasti ja hyvällä vauhdilla. Tarinassa on kylläkin jonkin verran toisteisuutta, niin että Helsingin sateiset kadut ja kaarteet tulevat lukijalle varmasti tutuiksi; bensaa ja kengänpohjia palaa... En erityisemmin ihastunut teoksen rekvisiitanomaiseksi jääneeseen naiskuvaukseenkaan. Kirjan tarjoamaan kokonaiselämykseen moiset detaljit eivät kuitenkaan vaikuttaneet...

Viihdyin Anton seurassa niin hyvin, että viimeisen sivun käännettyäni tartuin hetsiltään Tuomaisen seuraavaan hyllystä löytyneeseen, eli:

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Tällä kertaa sompailin länsi-uusimaalaisissa kartanomaisemissa ja Helsingin Eirassa. Kuten koordinaatit kertovat, tarinassa liikutaan rahakkaissa ja vaikutusvaltaisissa piireissä. Kalliiden kulissien takana elämä ei kuitenkaan ole aina sitä, miltä näyttää.

Romaanin keskushenkilö kolmekymppinen Aleksi Kivi, jonka elämä on pysähtynyt - kahdenkymmenen vuoden takaiseen päivään, jona hänen äitinsä katosi mystisesti ja jälkiä jättämättä. Kaikki viittaa rikokseen, mutta koska ruumista tai kunnollisia johtolankoja, saati epäiltyjä ei ole löytynyt, juttu on jäänyt selvittämättä. Ei liene ihme, ettei Aleksin surutyö ole päässyt alkuaan pidemmälle.
On vain aavistuksia, intuitiota, vuosia mielessä pyörineitä hämäriä muistikuvia... Jotta elämä voisi jatkua - tai pikemminkin alkaa - Aleksin on saatava selville, mitä hänen äidilleen tapahtui. Miehen tie vie Kalmelan kartanoon, upporikkaan liikemiehen Henrik Saarisen ja tämän tyttären Amanda Saarisen palvelukseen...

Pidän Tuomaisen tavasta luoda jokaiseen rikosromaaninsa päähenkilöään myöten uusi henkilögalleria. Nykyisen 'sarjatykityksen' aikakautena tällainen 'kerrasta poikki' -tyyli tuntuu raikkaalta ja toimivalta. Toisaalta, nyt kun olen lukenut Tuomaisen koko tähän saakka ilmestyneen tuotannon (yhtä teosta lukuun ottamatta), olen erottavinani teosten päähenkilöillä monia yhteisiä piirteitä. Voisi puhua melkeinpä Tuomaiselle ominaisesta 'arkkityypistä', jota kirjailija varioi ja kehittelee eteenpäin kirja kirjalta. Päähenkilön näkökulma on aina hiukan valtavirrasta poikkeava, sivusta katsova, mikä onkin erinomainen alkuasetelma rikosromaanille.

Tarinassa riittää juonenkäänteitä ja vetävyyttäkin. Koska Tuomaisen kerrontatyyli on enemmänkin toteavaa kuin (painostavaa) jännitystä lataavaa, pysyvät lukijan niskahiukset kuosissaan. Kesäiltaiset lukutuokioni etenivät mukavan leppoisissa tunnelmissa, siitäkin huolimatta, että romaanissa on myös väkivaltaisia kohtauksia.
Yhden ainakin omasta mielestäni täysin turhan, saippuasarjamaisen juonenkäänteen olisin heivannut tarinan lopusta kokonaan pois. Se ei kuitenkaan pilannut muutoin erinomaista dekkarikokemusta.


Antti Tuomainen: Tappaja toivoakseni  Alkuperäinen kustantaja: Myllylahti 2006, Like 2013
                             Synkkä niin kuin sydämeni Like 2013

27.9.2017

Leena Krohn: Hotel Sapiens


Leena Krohnin lukeminen on ollut minulle aina yhtä virkistävää, yllätyksellistä - ja jollain lailla myös hyvin ylellistä. Tuo viimeinen määritelmä vaatii ehkä pientä avaamista: Krohnin tapa luoda sanataidetta on niin uniikki, että koen pääseväni hänen seurassaan osalliseksi  jostakin hyvin ainutlaatuisesta ja jäljittelemättömästä, premium-luokan lukukokemuksesta.

Krohn kuvittaa maailmaamme ja tulevaisuuttamme dystopian keinoin. Eteemme avautuu skenaarioita, jossa olemme maalanneet itsemme nurkkaan, menettäneet 'herruutemme' omalle luomuksellemme, tekoälylle, jolle villeissä unelmissamme olimme varanneet hyvän rengin pestin, mutta josta loppujen lopuksi tuleekin sitten se äärettömän huono isäntä.

Hotel Sapiens - teoksessakin eletään tällaista 'inhimillisyyden jälkeistä' aikaa. Yksinäiseen, sankkojen sumupilvien saartamaan hotelliin on kerääntynyt kirjava joukko ihmisiä, jotka saattavat olla lajissaan viimeisiä...Sapiensin taustatarina peittyy sumuun, aika (ja sen myötä historia) ovat menettäneet merkityksensä.  Tämä novellikokoelmaa muistuttava pieni suuri romaani tutustuttaa meidät omituiseen yhteisöön, ihmisiin, jotka tuntuvat elävän enää vain muistoilleen. Kalliisti vaalitun menneisyyden ja nykyhetken väliin jää maailmaa muuttanut tapahtuma, josta Krohn kertoo kuitenkin hyvin niukasti, kuin sivulauseessa.

Tekoäly, joka on oppinut ohjelmoimaan itse itseään ja jatkamaan omaa evoluutiotaan tasoille, joita ei ole enää mahdollista ennustaa, hallitsee hotellia ja sen asukkaita pitkämielisen kaitsijan tavoin. Ihminen on tässä systeemissä pelkkä tuottamaton kuluerä, joten mieleen nousee kysymys: mikäli koneet ovat jo voittaneet taistelun maailman herruudesta, miksi Hotel Sapiensin asukkaita vielä näin hoidetaan? Mitä koneet asukkailta tahtovat?  Tarkkailevatko ne heitä oppiakseen ihmisiltä vielä jotakin? Sitä, kuinka ohjelmoida koneelle sielu ja mieli, yksilöllinen ajattelu, tunteet?
Mutta tarvitaanko moisia ominaisuuksia enää mihinkään, jos olemassaolo tiivistyy tehokkuuden maksimointiin.

Mitä meille jää, kun elämämme, tunteemme ja tietoisuutemme käyvät tarpeettomiksi, kun 'evoluutio' hyppää kylmästi ylitsemme ja siirtyy tasoille joita emme kaikessa viisaudessammekaan pysty hallitsemaan? Mikä on ihmisen arvo koneiden hallitsemassa maailmassa? Millaisesta tulevaisuudesta haaveilemme?
Mitä yhteistä voi olla pilvellä ja kellolla  - minun katsettani lukuun ottamatta?  Toinen on syntynyt, toinen tehty, toinen on kaaosta, toinen järjestystä. Mutta kummatkaan eivät ole vapaita, sillä ne eivät voi valita mitään. Toinen on kaaoksen vanki, toinen järjestyksen. Minun vapauteni on minun epätäydellisyydessäni. Minä olen kellon ja pilven, ajan ja ikuisuuden lehtolapsi. 

Leena Krohn: Hotel Sapiens 
Teos 2013

23.9.2017

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013) kuului viime talveni kirkkaimpiin lukukokemuksiin. Surumieltä ja elämänhuumaa pursuava teos oli lyyrisyydessään sydänjuuria sykähdyttävä, suoranaista impressionismin  juhlaa.

Tuon huikean teoksen innoittamana päätin tarttua Haahtelan uutuusromaaniin Mistä maailmat alkavat. Tiesin jo mitä odottaa, olin lukenut kirjasta muutamia arvioita ja kuullut Haahtelan romaaninsa tiimoilta antaman haastattelun; luvassa olisi hieno taiteilija- ja kasvukertomus, tarina kauneudesta, nuoruudesta ja unelmista...

Kaikki alkaa 1950-luvun lopun Helsingistä. Sota on koettu ja ohitettu, uusi sukupolvi tahtoo (jälleen kerran) kaataa kaiken entisen. Helsingin taide-elämä on yllättävän vireää, inspiraatiota ja uusia näkökulmia haetaan Amerikoista ja tietenkin edelleen myös Länsi-Euroopan suurista taidekaupungeista. Ilmassa on innostunutta odotusta, sähköä, polemiikkia ja leiskuntaa...

Helsingin taidepiireihin pelmahtaa kuin jumalten johdattamana myös teoksen keskushenkilö, elokuvateatterin paikannäyttäjänä elantoaan hankkiva Visa. Eräänä päivänä tämä, ihan tavallinen, urheilua harrasteleva nuori mies näkee elokuvan Vincent van Goghista - ja pian seisommekin Kaivopuiston talvi-illassa todistamassa Visan taiteellista heräämistä; hetki on ilmestyksenomainen, miltei pyhä.  Poika löytää oman tiensä niin helposti ja sadunomaisin elkein, että skeptinen puoleni nosti päätään;  voisiko se käydä näin - oikeassa elämässä?
Niin,  kaikkien ei ehkä sittenkään tarvitse tehdä matkaansa vaikeimman kautta.

Haahtela on kirjoittanut teoksestaan taiteilijan päiväunen. Hän antaa Visan lentää vapaana kohti unelmaansa, vailla paineita tai ennakkokäsityksiä siitä, mitä taiteen pitäisi olla ja miten siihen pitäisi suhtautua. Visa voi rakastua taidemuotoihin, joita hänen aikanaan pidetään auttamattomasti vanhentuneina, vaikuttua vanhojen mestareiden tavasta luoda teoksiinsa valoa ja ilmaa, rakastua hiljaisuuteen ja pieniin hetkiin silloinkin kun taiteen tulisi ryskyä ja pauhata. Tästä kaikesta seuraa tietenkin se, että Visa ei koskaan pääse taiteen kuumimpaan sisäpiiriin. Marginaaliin asettuminen ei tunnu häntä kuitenkaan suuremmin haittaavan. 

Eellä mainitsemassani haastattelussa Haahtela kertoi Visassa olevan myös hitusen verran hänen omaa alter egoaan, onhan kirjailija harrastanut taidemaalausta nuoresta pojasta lähtien. Henkilökohtaisuuden aistii varsinkin taiteen olemusta sivuavissa pohdinnoissa - uskon että kuulemme niissä paljon Haahtelaa itseään.

Haahtelalle ominaiseen  tapaan romaanissa on runsaasti kauniita ja kuulaita hetkiä ja syvällistä, ajatuksia herättävää pohdintaa taiteen tekemisestä ja elämästä, mutta tällä kertaa lukuelämykseni jäi jollain tapaa puolitiehen. Lukiessani en voinut olla miettimättä, oliko tämä jo 'liiankin täydellinen taiteilijatarina' ja puuttuiko Haahtelan siveltimenkeveästä tekstistä tällä kertaa kunnollinen vastapaino. Tietyissä kohdin ärsyynnyin myös metaforien runsauteen. Nämä kaikki mainitsemani asiat ovat tietenkin mitä suurimmassa määrin makukysymyksiä...

Haahtelalta olen lukenut myös:
 Perhoskerääjä
 Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Otava 2017

20.9.2017

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina


Piileekö Elena Ferranten Napoli-sarjan suosion salaisuus kirjailijan kurittomuudessa, häpeämättömässä tavassa rikkoa kirjallisuuden rajoja? Ihailen kovasti hänen raisua tapaansa yhdistää italialaisista telenoveloista ja muusta romanttisesta viihteestä tutut ainekset rankkoihin yhteiskunnallisiin teemoihin. Ja kuin pisteenä iin päälle, hän tekee tuon tempun vielä pelottavan tarkalla psykologisella silmällä.
Ferrante osaa häivyttää viihteen ja 'vakavasti otettavan kirjallisuuden' rajat niin että se, mitä jäljelle jää, on yksinkertaisesti vain 'hyvää kirjallisuutta'. 

Tässä sarjan toisessa osassa eletään jo 1960-lukua. Sarjan keskushahmot, kaupungin köyhimmissä kortteleissa kasvaneet Lenu ja Lila, ovat pian parikymppisiä. Tyttöjen kompleksinen suhde on tämänkin kertomuksen ydinmehua ja nyt, aikuisuuteen siirryttäessä se saa vielä aivan uusia muotoja. Lapsuudessa syntynyt kaksoistähti on sammumaillaan, sillä elämän realiteetit vetävät tyttöjä eri suuntiin.  Ystävyys säröilee raastavasta mustasukkaisuudesta ja syvälle käyvistä vihan ja kaunan tunteista. Kaikesta huolimatta he ovat, varsinkin alitajunnan tasolla, yhä sidoksissa toisiinsa.

Italialainen yhteiskunta näyttäytyy Ferranten kirjoissa luokkatietoisena patriarkkaattina. Väkivaltaa pidetään miltei normina, hiljaisesti hyväksyttynä tapana hoitaa perhesuhteita ja elämässä eteen tulevia ristiriitatilanteita. Naisten asemasta ei täällä voi oikeastaan edes puhua, ei varsinkaan alempien yhteiskuntaluokkien kohdalla.

Sekä Lenu että Lila pyrkivät kohti parempaa elämää, mutta heidän tiensä poikkeavat mielenkiintoisella tavalla toisistaan; Lenu puurtaa, jatkaa opintojaan korkeakoulussa ja löytää sisällään uinuneen kirjailijan, kun taas Lilan ratkaisut tuntuvat kumpuavan kuin toisesta maailmasta. Hänen kohtalonsa kuvaa loistavasti sitä  asemaa, johon kunnianhimoinen, mutta koulutusta vaille jäänyt nuori nainen tässä maailmanajassa ja -paikassa joutuu. Kun vaihtoehdot ovat vähissä, on tartuttava opportunistisella ahneudella vaikka oljenkorsiin.

Ferrante kutoo tarinansa täyteen hämmentäviä, tummia sävyjä. Napoli hehkuu aurinkoa ja elämää, mutta silti mikään tässä kirjassa ei ole La dolce vitaa. Onnea eivät tuo välimeren rannalla vietetyt suloiset kesäpäivät, ei kuuma asfaltti jalkojen alla, eivät kellohelmat eivätkä tähtikirkkaat, pehmeät yöt... Sillä jotain puuttuu aina, on saatava enemmän, on rikottava omat ahtaat rajat, hamuiltava saavuttamatonta...
...Käsi kädessä, kahden vieraissa kaupungeissa - se olisi ollut oikea päätös sille päivälle. Jos mikään ei voinut meitä pelastaa, ei raha, ei miehenruumis eikä edes koulunkäynti, niin yhtä hyvin voisimme panna kaiken sileäksi. Rinnassani kasvoi hänen raivonsa, voima joka tuntui yhtä aikaa tutulta ja vieraalta ja täytti minut irti repäisemisen riemulla. Halusin sen ottavan vallan... 
Bloggaus Napolisarjan 1. osasta: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina (Storia del nuovo cognome, 2012)
Wsoy 2017
Suomentanut Helinä Kangas
Alkuperäiskieli: italia