18.1.2019

Risto Isomäki: Viiden meren kansa


Millaista väkeä olivatkaan ensimmäiset nykyisen Suomen ja Viron alueita asuttaneet ihmiset? Mistä he tulivat ja miten elivät? Millaiset ilmiöt muokkasivat muinaisten suomalaisten arkea, uskomuksia, kulttuuria ja identiteettiä?

 Näitä kysymyksiä on muassaan pohtinut tuotteliaana tieto- ja romaanikirjailijana sekä tiedetoimittajana tutuksi tullut Risto Isomäki, joka viime syksynä ilmestyneessä episodiromaanissaan vie lukijansa pitkälle aikamatkalle menneisyyteen. Ensimmäinen matkaetappimme löytyy esihistorialliselta kaudelta, seitsemäntuhannen vuoden takaa - ja siunatuksi (tai vähemmän siunatuksi) lopuksi tupsahdamme keskelle pohjoista ristiretkeä. Teoksen aikajänne on siis useamman tuhannen vuoden mittainen.

Esihistoriallista aikaa Isomäki on käsitellyt viimeksi mielenkiintoisessa ja tiedepiireissä ristiriitaisiakin ajatuksia herättäneessä teoksessaan Miten salpausselät syntyivät (into 2015), jossa hän esitti uusia ja yllättäviä teorioita Salpausselän reunamuodostelmien alkuperälle. Olisiko Isomäen uusin romaanikin saanut alkusysäyksensä tässä yhteydessä?

Viiden meren kansa  on saanut kehyksensä tieteestä, uusimmista arkeologisista, kielitieteellisistä ja geenivirtoja koskevista tutkimuksista, mutta sen käänteet ovat fiktiota. Tätä seikkaa Isomäki tähdentää teoksen pitkissä jälkisanoissa: Viiden meren kansa ei ole dramatisoitu tietokirja, vaan kaunokirjallinen teos, jossa kirjailija on käyttänyt täydellistä taiteellista vapauttaan.  Fiktioaineksen seassa pilkahtelee luonnollisesti pohdintoja myös siitä, miten kaikki on voinut tapahtua. Isomäki tulkitsee uutta tietoa varsin vapaasti -  ja ehkä siksikin tahtoo selittää ja  tulkintojaan hyvinkin tarkasti noissa edellä mainitsemissani jälkisanoissa.

Ensimmäisessä tarinassa suuntamme nykyisen Pohjanlahden kainaloon, Yli-Iin Kierikkiin, josta on löydetty noin 7 000-vuoden ikäisen kylän jäänteitä.
Alueen asukkaat ovat hylkeenpyytäjiä, ehkäpä aina Pyreneiltä asti tänne muuttaneiden ihmisten jälkeläisiä. Meri on hyinen, kesäaikaankin täynnä suuria, jäävuorista irronneita jäälohkareita - ja maa elää: kyliä on siirrettävä tämän tästä lähemmäs rantaa, sillä maa kohoaa jääkauden jälkeen kovaa vauhtia. Kyläkulttuuri kukoistaa ja rantaviivaa täplittävät asujaimistot erikoistuvat: kauppaa käydään ja kylien välille solmitaan yhteyksiä myös avioliittojen välityksellä. Tarinoita ja uskomuksia syntyy  - ne ovat mitä todennäköisimmin heijastuksia  todellisista, ihmisten elämään vaikuttaneista luonnontapahtumista, jopa -mullistuksista...

Isomäen kirjassa todellakin tapahtuu suuria: tsunamit hukuttavat alleen kokonaisia kyliä, taivaan yli lentää häikäisevän kirkas, leimuava, kuolemanpelkoa levittävä tulipallo, joka saa taivaanrannan leimuamaan ja päivän pimenemään. Jotkut noiden aikojen tapahtumista ovat saattaneet jättää jälkensä maailman mytologiohin: miten houkuttavaa olisikaan ajatella, että tarustoissa kuvatut ylimaallisen kestävät miekat olisi taottu Suomenkin yli lennähtäneen, ja Viron Kaaliin mätkähtäneen meteoriitin törmäyksessä muodostuneesta teräksestä. Isomäki kertoo, että tätä uudenlaista rautaa saatettiin oikeastikin kuljettaa Kaalista pitkienkin matkojen taa - hurjaan hintaan.

 Kaiken  myräkän ja myrskyilyn keskellä ihmiset jatkavat elämäänsä, syntyvät, perustavat perheitä, huolehtivat jälkikasvunsa ja koko kylän tulevaisuudesta. Pääsemme hetkiseksi mukaan heidän elämänmenoonsa, istumme hylkeennahkakanootissa säihkyvien jääkiteiden koristamalla merellä, kuljemme tulen  korventamalla suolla etsimässä auringon pojan jälkiä, palvomme luonnon voimia suurista kivistä rakennetuissa jätinkirkoissa ja linnavuorilla, kirjaamme sukumme historian pyhien palvontapaikkojen karhikkopuihin. Esi-isien ja luonnon henget ovat läsnä ja usein meno äityy villiksi...

Kun ristiretkeläiset ja heidän jälkeensä saapuvat uudet valloittajat saapuvat ristein ja verta janoavin miekoin vyötettyinä pohjolan rannoille, kaikki muuttuu. Isomäki kertoo kuolemanretkueiden tempauksista seikkailunhaluisten - ja perin kokemattomien - nuorten  miesten näkökulmasta: he ovat todistamassa kirjoihin ja kansiin säilöttyjen 'suurten tarinoiden' aidompaa, inhorealistista ja hyvin rumaa puolta.
Kuin pisteenä iin päälle Isomäki punoo teokseensa oman versionsa Köyliöjärven kansantarusta: mitä tapahtuikaan kun talonpoika Lalli ja Piispa Henrik kohtasivat toisensa Köyliöjärven jäällä?


Mainiosta Viiden meren kansasta lisää täällä: Annelin kirjoissa, Kirja hyllyssä, KirjasähkökäyräKulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.


Risto Isomäki: Viiden meren kansa
into 2018

14.1.2019

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


Kun viime syksynä, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintomanöövereiden yhteydessä kuulin pienen otteen Eeva Turusen palkitusta esikoiskirjasta, ihastuin kuulemaani heti ja päätin että tähän kirjaan minä vielä tartun. Turusen teksti kuulosti irtonaiselta ja uudelta,  samaan aikaan hyvin leikkisältä ja hyvin vakavalta.

Otin teoksen lukuuni jouluna ja totesin aiemmin kuulemani maistiaisen vieneen minut oikeille jäljille: Neiti U (jne) on hersyvä, havainnoiva,  raikas, laidaton, mahdoton, odottamaton, yhtä aikaa riehakas ja herkkä, suomalaisen sanataiteen rajoja rikkova timanttiosuma. Mikä onni, että HS päätti palkita Turusen:  Neiti U:n kaltainen kirja ansaitsee kaiken mahdollisen rummutuksen.

Eeva Turunen (joka muuten on siviiliammatiltaan arkitehti) sanoo kirjoittaneensa teoksensa työnsä ohessa pienissä pätkissä kerrallaan. Teos onkin fragmentaalinen, kuin pienistä erivärisistä rantakivistä tai tiilistä yhteen naputeltu. Tekstissä vilahtelee vanhahtavia lauserakenteita ja sanoja, jotka uusiin konteksteihin liitettyinä luovat teokseen mielenkiintoisen, hyvällä tavalla vinksahtaneen tunnelman.
Teos virtaa minne haluaa ja vielä reilusti yli, niin ettei välimerkkejäkään aina tarvita. Kaikesta tästä ylitsevuotavuudesta huolimatta Turusen lukeminen on helppoa, sillä ilmaa riittää joka suuntaan.
Kokoelma koostuu seitsemästä tekstistä, joista toiset muistuttavat rakenteeltaan runoutta, toiset lähenevät novellimuotoa, mutta eivät lopultakaan asetu mihinkään ennalta määriteltyyn kirjalliseen muottiin. Blogillisteknisistä syistä listaan kirjan novellikokoelmien joukkoon.

Vaikka Turunen kirjoittaa humoristisesti, hän tekee sen 'täydellisen vakavalla naamalla'. Juuri tällainen huumori vetoaa minuun parhaiten. Se on sitä huumorin lajia, joka kaihtaa itsestäänselvyyksiä ja pitää sisällään valtameren syvyisiä merkityksiä -  usein myös surua ja  tragediaa.

Tapaamme tämän teoksen sivuilla muiden muassa tulivuoren alla vaeltavan neiti N:n, entisiä heilojaan muistelevan neiti U:n, suhteensa kipupisteissä kahlaavan neiti A.n ja syntymäpäiviään viettävän neitiherran. Neitien olomuoto ja on pelonsekainen ja häilyväinen, mutta kaikista epävarmuuksistaan huolimatta he haluavat haukata maailmasta oman maittavan palasensa.

Ilmassa on varovaista, juuri ja juuri koossa pysyvää rohkeutta.

Lukiessani saan neiteihin välittömän kosketuksen. Minkäänlaisia esteitä ei tiellämme ole: kaikki mitä Turunen kirjoittaa, virtaa vapaasti ja suodattamattomana suoraan sieluun. 

Rakkaus ja rakastamisen vaikeus ovat kokoelman tärkeitä teemoja, samoin kuin yksinäisyys, toiseuden kokemukset ja erilaiset, jopa fobian puolelle kääntyvät pelot. Tummista aiheistaan huolimatta kokoelma ei raskas, sillä Turunen laittaa pelot ja epävarmuudet linkoukseen - kääntää niitä ympäri ympäri ympäri tuhat kierrosta minuutissa - kunnes ne muuttavat muotoaan, poksahtavat  ja hajoavat oman painonsa alle.

 Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on Eeva Turusen esikoiskirja. Mielenkiinnolla jään seuraamaan minkälaisia kirjallisia liikkeitä hän tulevaisuudessa tekee: jatkuuko  kielellinen tutkimusmatka?  Mitä on odotettavissa seuraavaksi?


Teoksesta lisää muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tieKulttuuri kukoistaa,  Luettua elämää, Lumiomena ja Reader why did I marry him.


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Siltala 2018

10.1.2019

Michelle Obama: Minun tarinani


Tulen muistamaan aina erään marraskuisen yön vuonna 2008: Istun television ääressä ja seuraan Yhdysvaltojen presidentinvaalien ääntenlaskentaa - tulos kääntyy lopulta historialliseksi: Barack Obamasta  tulee Yhdysvaltojen ensimmäinen mustaihoinen presidentti. Kuulen korvissani Obaman iskulaseen Yes We Can, kyynelehdin hiukan - ja tunnen voimaannuttavaa onnea. Monille yhdysvaltalaisille Obaman valinta merkitsi tietenkin omaa sentimentaalista hetkeäni enemmän: oli lupa odottaa muutosta, todellista ja käänteen tekevää. Vaikka Obaman valtakaudella oli luonnollisesti myös ongelmansa, hän totta totisesti sai aikaan muutoksia, muun muassa paljon puhutut sosiaaliset uudistukset, joita juuri nyt on ryhdytty ajamaan voimallisesti alas.

Nuo hetket vuosien 2008 ja 2009 vaihteessa olivat toivoa antavia ja taianomaisia,  siitäkin huolimatta että Yhdysvallat ja koko muu maailma kärsi jättimäisestä lamasta. Muistan uuden presidenttiparin virkaanastujaiset, muistan hieman jännittyneen virkavalan, heidän yhteisen tanssinsa: muistan ajatelleeni kuinka upean ja suorastaan uljaan roolimallin maailman tytöt ja naiset saivat Barack Obaman vaimosta Michelle Obamasta. Tässä oli First Lady, joka seisoisi miehensä rinnalla, mutta joka olisi samalla itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva - nainen, jolla oli poliitikon vaimon roolin lisäksi myös oma vahva elämänsä ja oma historiansa.

Michelle Obaman muistelmateosta on osattu odottaa ja se ilmestyi suomeksikin miltei samaan aikaan kuin rapakon takana. Teos on keikkunut meillä pohjolassakin eniten myytyjen ja eniten lainattujen kirjojen listoilla. Minä otin teoksen lukuuni vähän ennen joulua ja sain kirjan päätökseen vastikään.
Michellen kirjaa oli ilo lukea. Yhdysvaltojen entinen ensimmäinen nainen jakaa lukijoidensa kanssa niin hyvät kuin huonot hetkensä, avaa yksityiselämäänsä ja julkista rooliaan yllättävänkin avoimesti, vaikka tietenkin tiedämme, ettei kaikkea voi paljastaa, jotakin jää aina piiloon ja arvoitukseksi, ja hyvä niin.

Teoksessaan Michelle muistaa niitä tuhansia ihmisiä, joita hän miehensä virkakaudella tapasi: useat tapaamisista jättävät hänen sydämeensä ikuisen lämmönhehkun, mutta tietenkin joukkoon mahtuu myös negativisia kokemuksia - melkein kaikkea taivaan ja maan väliltä. Hän kiittää perhettään, sukuaan, edellisiä sukupolvia, jotka raivasivat tietä sille, että se, minkä piti olla mahdotonta, kävikin mahdolliseksi. Sydäntä lämmittävä havainto oli  myös Michelle uskallus olla terveellä tavalla ylpeä itsestään - omista toimistaan ja saavutuksistaan. Pienenä sivujuonteena minun on pakko sanoa että tällaista asennetta soisi viljeltävän enemmän myös täällä Suomessa: viimeksi tänään satuin kuuntelemaan juttua ravintoloitsija-kokista, joka oli perustanut Helsinkiin erittäin laadukkaan fine dining - ravintolan. Kun tästä laatuasiasta kokille mainittiin, hänen ensimmäiset sanansa olivat: no, laadukas ja laadukas...  Mistä ihmeestä tämä itsensä alentamisen kulttuuri meillä juontaa?

Tässä muistelmateoksessa kohtaamme naisen, joka on suunnattoman päämäärätietoinen, työteliäs, kunnianhimoinen. Nämä ominaisuudet iskostuivat Michelleen jo lapsena, Chicagossa, South Siden köyhälistöalueella, missä hän syntyi ja kasvoi työtä pelkäämättömien vanhempiensa ainoana tyttärenä. Monen muun afroamerikkalaisen suvun tavoin myös Michellen suku oli siirtynyt aikoinaan etelävaltioista Yhdysvaltojen pohjoisosiin paremman elämän toivossa, mutta kuten suurin osa maan mustasta kansanosasta on saanut tuta, heillä ei sielläkään ollut todellisia mahdollisuuksia koulutukseen, saati kykyjään vastaavaan sosioekonomiseen nousuun.  Vielä 1970-luvulla mustien lasten koulutukseen panostaminen oli perin harvinaista South Siden kaltaisissa paikoissa, mutta  Michellen ja tämän veljen vanhemmat valitsivat toisin: he tekivät kaikkensa lastensa koulutuksen järjestämiseksi ja loppuun saattamiseksi. Jos vaellamme Michellen sukupuussa vain neljä sukupolvea historiaan, löydämme amerikan häpeällisille juurille: Michellen iso-iso-iso-isoisä Jim Robinson syntyi orjaksi vuonna 1850. Vähän yli sadan vuoden kuluttua hänen jälkeläisensä astelisi valkoiseen taloon. Talon valtiattarena Michelle toimikin voimakkaasti tasa-arvoisemman koulutuksen puolesta. Erityisesti tyttöjen koulutus oli ja on yhä lähellä hänen sydäntään.

Michelle loisti koulussa, varsinkin kun hän tahmeahkon ja turhauttavan alun jälkeen  siirtyi sopivan, älyllistä haastetta tarjoavan opettajan huomaan. Koulutien jälkeen opinnot jatkuivat Princetonissa ja  Harvardin oikeustieteellisessä. Michelle klaarasi kovan tason koulutuksen vastoin kaikkia ulkopuolisia odotuksia, ainaiset epäilijät ympärillään: tosiasiassa vain oma lähipiiri uskoi tämän sinnikkään nuoren naisen mahdollisuuksiin. Sen lisäksi, että Michellen täytyi suoriutua opinnoistaan kuten kenen tahansa opiskelijan, hänen piti kaiken aikaa osoittaa olevansa riittävän hyvä ja oikeassa paikassa. Tämänkaltainen tilanne vie ihmiseltä yllättävän paljon voimia, mutta Michelle selvisi päättäväisyytensä ja yhä kohoavan sisunsa ansiosta. Michelle jos kuka tietää, millainen tie mustan amerikkalaisen täytyy kulkea päästäkseen osoittamaan todelliset kykynsä, ollakseen samalla viivalla valkoisten kanssa. Yiopistoaikanaan hän toden totta havaitsi kuuluvansa vähemmistöön, ja tunsi itsensä kuin vieraaksi pääosin valkoisista koostuvan opiskelijajoukon keskellä.

Mutta Michelle pärjäsi ja pääsi lopulta korkeapalkkaiseen työhön arvostettuun lakiasiaintoimistoon - jälleen yksi lasikatto oli murrettu. Täällä hän kohtasi ensi kertaa myös Havaijilla syntyneen Barackin, joka tuolloin oli vielä oikeustieteen opiskelija - älykkään, rennon, mutta yhtä kaikki kunnianhimoisen nuoren miehen, jonka tulevaisuudensuunnitelmat uinuivat vielä ruususen untaan - mutta olivat varmasti jo kehittymässä...

Seurustelunsa alussa he tuskin  tiesivät, minne heidän yhteinen tiensä johtaisi. Noina vuosina Michellelle  tapahtui myös jonkinlainen  ammatillinen/yhteiskunnallinen herääminen: vaikka hän rakasti korkeapalkkaista huipputyötään, jotakin tuntui silti puuttuvan: harkinnan jälkeen Michelle irtisanoutui lakifirmasta, pestautui voittoa tavoittelematttoman toimijan palkkalistoille ja alkoi tehdä sitä mitä oli rakastanut jo Princeton-vuosinaan: tavoitteena oli auttaa vähemmistöihin kuuluvia nuoria paremman koulutuksen ja mahdollisuuksien äärelle. Palaset alkoivat viimein loksahdella kohdilleen. Samoihin intresseihin oli myös Barack tahollaan suuntautumassa ja pian kuvaan astuisi politiikka. Yhdysvaltojen seuraavan hallitsijaparin tarina oli puhkeamaisillaan kukkaan.

Michelle kertoo kirjassaan, että Barack ja hän ovat parina varsinaiset Jing ja Jang, ja ehkä siksi niin hyvä yhdistelmä kuin ovat. Rauhallinen Barack tuo hänen elämäänsä rentoutta ja tyyneyttä ja on aina kunnioittanut vaimonsa itsenäisyyttä, halua omaan elämään ja uraan. Barackin poliittinen ura tuli Michellelle yllätyksenä, eikä aivan miellyttävänä sellaisena: hän tiesi, mitä poliitikolta ja poliitikon vaimolta tultaisiin vaatimaan, eikä pelkkä kotona miestään odottelevan vaimon, eräänlaisen sivustakatsojan rooli tuntunut houkuttavalta. Mutta kaikeen voi tottua ja kasvaa, ja niin kävi myös Michellen kohdalla: Barackin noustessa paikallispoliitikasta senaattiin Michelle loi itselleen selviytymisstrategian, joka piti kutinsa myös korkeimmalla tasolla, tiukimmissa mahdollisissa tilanteissa.

Näistä tilanteista, kamppailuistaan yksityisen ja julkisen elämän kulisseissa Michelle kertoo suorastaan ahmittavan kiinnostavasti: kuinka yhdistää perhe-elämä, parisuhde, omat ammatilliset ambitiot ja korkean tason politiikka sujuvaksi, elettäväksi arjeksi?
Miten kasvattaa lapsista järjellisiä olentoja keskellä mailman suurinta mediasirkusta? Mistä löytää yhteistä aikaa? Miten säilyttää itsenäisyytensä ja sisimpänsä koskemattomana, kun ympärillä kuohuvat poliittiset myrskyt, tai silloin kun yksinkertaisesti haluaisi viheltää pelin poikki edes hetkeksi, mutta ainut mahdollisuus on vain jatkaa? Kun yksityisyys vain - katoaa?

Mikä nainen, mikä tarina, ei ihme, että Obaman elämäkertaa on luettu ja kehuttu niin paljon. Kirja saa myös minulta  mitä lämpimimmän lukusuosituksen!

Michellestä lisää muun muassa täällä: Amman lukuhetkiHemulin kirjahyllyKirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa ja Leena Lumi.


Michelle Obama: Minun tarinani
Otava 2018
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti