10.11.2018

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Ensi alkuun en aikonut tuoda 'Japanilaiseen syksyyni' yhtäkään Haruki Murakamin teosta, sillä olen teemaviikkojeni yksi tärkeimmistä  tarkoituksista on tutustua kirjailijoihin, joita en aiemmin ole lukenut - ja Murakamiahan minä olen hehkuttanut täällä blogissa muistaakseni jo yhdeksän teoksen verran. Mutta suunnitelmat muuttuvat: huomasin, että häneltä on melko lyhyen ajan sisällä tullut peräti kolme suomennosta, joihin en ole vielä ehtinyt tutustua, joten päätin päivittää tilannetta.

Valitsin luettavakseni vuonna 2015 suomennetun Maailmanloppu ja ihmemaa -teoksen. Jo kolmekymmentäkolme vuotta sitten japanissa ilmestynyt 'semitiiliskivimäinen' romaani on arvioiden mukaan yksi Murakamin pääteoksista.

Murakamia paljon lukeneena olen tottunut hänen teostensa henkeen, tietynlaiseen 'vapaaseen kreisiyteen', uuskummuuteen, unen, toden ja fantasiaelementtien villiin vuoropuheluun. Ja juuri noiden elementtien takia jaksan innostua hänen kirjoistaan yhä uudelleen ja uudelleen.
Tämänkertainen lukukokemus vei nuo elementit kuitenkin aivan uudelle tasolle: Maailmanlopussa ja ihmemaassa imeydyin fantasian ja surrealismin ytimeen, ja putkahdin sieltä vähän myöhemmin ulos mieli, sukat ja tukka makkaralla - aivan niin kuin tämän genren äärellä täytyy käydäkin.
Täytyy myöntää, että  luettuani viime aikoina paljon sellaisia sanoissaan säästeliäitä kirjailijoita kuin esimerkiksi Kawabata tai Tanizaki, minun oli orientoiduttava uudelleen Murakamin tyyliin, joka nyt tuntuikin yllättävän runsaalta ja pikkutarkalta.

Meno oli nyt niin villiä, että tarinan fantasia-ainekset suorastaan vyöryivät kirjan sivuilta (kyllä, myös sähkökirjan kohdalla voi käydä niin), tarttuivat lukijan hiuksiin ja silmäripsiin, tipahtelivat sohvalle ja mattojen alle, niin että sain lakaista tarinasta karanneita pieniä yksisarvisia, isännistään ja emännistään eksyneitä yksinäisiä 'varjoja' ja luettujen unien rippeitä lattioilta ja nurkista vielä viikon kuluttua siitä kun olin saanut kirjan päätökseen. Yksi eläinressukka taisi päästä karkuun kaapin taa (tätä se Murakamin lukeminen teettää!)

Sitä, mistä tämä tarina kertoo, on miltei mahdotonta avata ymmärrettävästi. Romaanin tapahtumat sijoittuvat kahteen erilliseen, toistensa lomiin liukuvaan todellisuuteen, 'Maailmanloppuun' ja 'Kovaksikeitettyyn ihmemaahan'. Kaiken taustalla häälyy taistelu tiedosta ja vallasta: Kovaksikeitetyssa ihmemaassa tapaamme nimettömäksi jäävän minäkertojan, joka on luovuttanut tietoisuutensa suuren, ihmismieltä ja valtavia tietomääriä tutkivan ja hallitsevan organisaation käyttöön. Organisaatiolla on vastassaan voimakas, tiedosta ja vallasta kilpaileva vihollinen, eikä aikaakaan kun olemme keskellä agenttielokuvia muistuttavaa välienselvittelyä, jonka keskelle asioiden perimmäisistä seikoista tietämätön päähenkilömme joutuu...

Ihmemaan  tapahtumat vaikuttavat myös päähenkilön mieleen rakennettuun simuloituun todellisuuteen, täydelliseen, varjottomaan ja sieluttomaan maailmaan, joka edustaa kaikkien maailmojen loppua. Täällä tapaamme kaikki yhteisen alitajuntamme pohjavirrat ja arkkityypit, satumaailmamme, pelkomme, toiveemme, painajaisemme... Tänne maailmamme myös loppuu, ellei sankarimme löydä pelastavaa tekijää ajoissa. Kilpailu aikaa vastaan käydään kahdella tietoisuuden tasolla, eikä hengähdystaukoja tarjoilla ilmaiseksi...

En tiedä ketään toista kirjailijaa, joka näin röyhkeän rohkeasti sekoittaisi samaan romaaniin kovaksikeitettyä agenttitarinaa, satueläimiä, tieteisjännäriä, 'sielutiedettä', filosofiaa - ja teinipojan fantasioita muistuttavia juonteita. Lopputulos on suorastaan häkellyttävä. Luulen, ettei Murakami kirjoittaessaan mieti tippaakaan sitä, onko hänen kirjoittamansa teksti 'vakavasti otettavaa kirjallisuutta' vai ei. Juuri tätä rohkeaa heittäytymistä ihailen Murakamissa eniten.

Ärsytyksen aiheitakin löytyi: Murakami kirjoittaa naisista tavalla, josta en tiedä, edustaako se hänen omaa naiskäsitystään vai onko kyseessä vain 'tosi kummallinen kerronnallinen ratkaisu'. Tällä kertaa kirjasta löytyy lukuisia naisten painoa ja muotoja kommentoivia kohtia, jotka muutaman kerran toistuttuaan alkoivat suorastaan nolottaa. Kaikeksi onneksi tällaiset nolot 'kauneusvirheet' katoavat tarinan valtaisaan kohinaan...

Tämä teos on silkkaa tajunnanvirtaa, mielen syvyyksiä ja loppuaan kohden kiihtyvää vauhtia.
Kirjan loputtua mieleen nousee yllättävän ajankohtaisia kysymyksiä: voisivatko kirjassa esitetyt skennaariot toteutua jopa lähitulevaisuudessa, kun tekoäly ja bittiteollisuus kehittyvät entistä nopeammin - luovat maailmoja ja vaikuttavat arkeemme -ja  mieleemme - jo nyt tavoilla, joista koskaan aikaisemmin ei ole osattu edes uneksia?

6.11.2018

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja


Jos Professori ja taloudenhoitaja -romaani pitäisi esitellä vain yhdellä virkkeellä, tietäisin heti mitkä sanat valitsisin: kyseessä on sympaattinen ja täydellisen vilpitön hyvän mielen romaani, sellainen kirja, jonka luettuaan jaksaa taas hetkisen uskoa maailman hyvyyteen.

Teoksen kirjoittaja,  yli 40 teosta julkaissut japanilainen Yoko Ogawa, on kotimaassaan arvostettu ja palkittu kirjailija. Vuonna 2003 Japanissa ilmestynyt Professori ja taloudenhoitaja nosti hänet lopulta myös  kansainväliseen suosioon - ja sitä kautta myös suomalaisille kirjamarkkinoille. Tällaisia taitavasti kirjoitettuja, positiivista energiaa huokuvia kirjoja ei ole koskaan liikaa, joten toivon hartaasti, että Ogawan suomentaminen jatkuu tämän kirjan jälkeenkin. Luullakseni romaanin käännös on tehty suoraan alkukielestä, mikä on aina plussaa. Mikäli suomennoksia ei enää tipu, kääntynen englanninnosten puoleen, joita on tullut muutama...

 Tässä tarinassa Ogawa tutustuttaa lukijansa vanhenevaan, onnettomuuden jälkeen muistinsa menettäneeseen matemaatikkoon, hänen talouttaan hoitavaan nuorehkoon naiseen ja tämän poikaan, joista tarinan edetessä hioutuu yhteen hiileen puhaltava, melkoisen sydämeen käyvä kolmikko.
 Vanha mies, jota kirjan kertojaminänä toimiva taloudenhoitaja alkaa kutsua professoriksi, on onnistunut vuosien aikana karkoittamaan luotaan liudan työhönsä tuskastuneita ja kyllästyneitä apulaisia - eikä alku tälläkään kertaa näytä lupaavalta. Mies, jonka muisti on vain 80 minuutin pituinen, ei varmasti kuulu maailman  helpoimpiin työnantajiin.

Ukkeli on käytännössä jumahtanut 1970-luvulle, aikaan ennen onnettomuuttaan. Hän muistaa menneisyytensä kristallinkirkkaasti, mutta nykyhetkestä vain pieniä pätkiä kerrallaan. Joka toinen tunti saapuu unohdus, joka nousuveden lailla vie kaiken vastikään tapahtuneen pois. Avuksi ovat tulleet post it -laput, joilla professori yrittää pitää itsensä kiinni nykyisyydessä. Hän kuorruttaa niillä jopa vaatteensa ja kulkee pienen talonsa huoneissa kuin kahiseva, syksyinen puu.

Uuden taloudenhoitajan saapuessa professori on hiljainen, ulkopuolisin silmin jopa umpimielinen, dementikkoa muistuttava ihmisreppana. Mutta minusta tuntuu siltä, että mies elää sisäisessä maailmassaan hyvinkin onnellisena: hän rakastaa matematiikkaa, eikä hän taida ikävöidä elämäänsä mitään muuta. Matematiikka tuo hänen elämäänsä kauneutta ja selkeyttä, sen kaltaista kirkkautta, jota hänen yksityisen maailmansa ulkopuolella tohottavilta ihmisiltä tuntuu puuttuvan.

Alku on vaikea: professorilla ja hänen taloudenhoitajallaan ei ole mitään yhteistä, heidän maailmansa eroavat toisistaan kuin yö ja päivä: nuori nainen poikineen elää vahvasti nykyajassa, vanhus taas omissa tieteellisissä sfääreissään, jotka eivät voisi tarinan minäkertojaa vähemmän kiinnostaa.
Sitten tapahtuu jotakin maagista: eräänä päivänä professori huomaa apulaisensa pojan puurtavan keittiönpöydän äärellä mahdottomilta tuntuvien laskutehtäviensä parissa. Pojan äiti kuuntelee kaksikon jutustelua puolella korvalla, kunnes yhtäkkiä tajuaakin, mistä professori puhuu: voiko matematiikka olla näin kiehtovaa, näin taianomaista? Kiinnostus lukujen taikapiiriä kohtaan vain kasvaa, ja pian matematiikasta tuleekin heidän yhteinen kielensä, polku keskinäiseen ymmärrykseen,  pieniin päivittäisiin onnenpilkahduksiin.
Heidän keskustelujaan seuratessani tunnen pientä kateutta: mikäli kouluaikaisista matikantunneistani olisi löytynyt edes pilkahdus samaa loogisuutta, hauskuutta ja luovuutta kuin professorin opetuksista, olisin uskoakseni todella nauttinut matematiikan opiskelusta.

Yhteys professorin ja hänen uuden taloudenhoitajansa välillä kehittyy hitaasti joksikin, jota voisi kutsua molemminpuoliseksi kunnioitukseksi ja kiintymykseksi, vaikka tutustumisrituaalit onkin käytävä läpi monta kertaa päivässä, yhä uudelleen ja uudelleen. Naisen 10-vuotias poika saa erityisaseman professorin sydämessä. Poika, jota professori alkaa kutsua Juureksi tämän neliöjuuren merkkiä muistuttavan päänmuodon vuoksi, tuo vanhan miehen elämään tuulahduksia siitä maailmasta, jonka ulkopuolelle mies on onnettomuutensa jälkeen jäänyt.

Tarina elää ja säkenöi pienissä, pian unohtuvissa hetkissä. Asioiden painoarvoa ei mitata tällä kertaa muistojen pysyvyydellä, vaan joillakin muilla, määrittelemättömillä, mielen ja sydämen salaisimpiin sopukoihin piiloutuvilla tekijöillä. Huomasin pohtivani kirjaa lukiessani muun muassa sitä, mitkä asiat määrittävät ja rakentavat minuuden: olemmeko tässä suhteessa pelkkiä muistojemme summia? Tarinan professoria ei ehkä voi  verrata dementiaa sairastaviin henkilöihin, mutta jotakin samaistumispintaa tästä kirjasta löytyy varmasti sillekin puolelle: Ogawa tuntuu nostavan esiin hyvin yksinkertaisen, mutta nykyisessä 'hoivabisneksessä' miltei järjestelmällisesti ohitetun kysymyksen: kuinka turvata muistisairaan henkilön oikeus hyvään ja ihmisarvoiseen elämään ja arkeen.

Professori ja taloudenhoitaja on  hieno ja herkkävireinen manifesti aidon ja kunnioittavan vuorovaikutuksen puolesta.


Yoko Ogava: Professori ja taloudenhoitaja ( Hakase no Aishita Sȗshiki, 2003)
Tammi 2016
Suomentanut Antti Valkama
Alkuperäiskieli: japani

1.11.2018

Shusaku Endo: Kuiskaus



Monet viime kesän ja tämän syksyn aikana lukemistani teoksista nivoutuvat jotakin kautta Japanissa toisen maailmansodan jälkeen  tapahtuneeseen kulttuuriseen murrokseen. Vanhojen ja uusien arvojen yhteentörmäystä ovat kuvanneet muun muassa Yasunari Kawabata, Kazuo Ishiguro ja Junichiro Tanizaki. Tämän pienen otantani perusteella otaksun, että kyseessä on yksi tärkeimmistä japanilaisen nykykirjallisuuden teemoista.

Ja nyt tuohon edellä mainitsemaani joukkoon liittyy myös Shusaku Endo, vuonna 1923 Tokiossa syntynyt kirjailija. Endo luetaan yhdeksi tärkeimmistä toisen maailmansodan jälkeen uransa  aloittaneista japanilaisista kirjailijoista. Hänet luetaan niin sanottuun Kolmanteen sukupolveen (The Third Generation of Postwar Writers , 第三の新人, daisan no shinjin),kirjailijaryhmittymään, jonka oli ensi alkuun hyvin vaikea asemoitua japanilaiselle kirjallisuuskentälle. Endo itse on kertonut, että 1950-luvulla juuri kukaan ei uskonut Kolmas sukupolvi -ryhmän mahdollisuuksiin tulla vakavasti otettaviksi kirjailijoiksi. Oliko sota-aika ja kirjailijoiden omat sotakokemukset vielä liian lähellä, liian vaikeita sulateltaviksi?
Jotenkin tämä asetelma tuo mieleeni toisen maailmansodan jälkeisen Suomen, sen  kuinka vaikeaa kaiken koetun käsittelemisen on täytynyt olla, ja kuinka pitkään sodan traumoja on sen jälkeen suomalaisessa kirjallisuudessa käsitelty. Sama ilmiö taitaa olla käynnissä myös japanilaisen kirjallisuuden puolella.
*
Shusaku Endon vuonna 1974 kirjoittama Kuiskaus on hieno, monisyinen kertomus toisen maailmansodan jalkoihin jääneistä ihmisistä ja heidän lapsistaan, uudesta sukupolvesta, joka on hylännyt aiempien sukupolvien arvomaailman, perinteiset ajatusmallit, jotka vielä ennen toista maailmansotaa olivat tuntuneet ihmisistä joltisenkin loogisilta ja läheisiltä.

Tarina kertoo pian eläkkeelle jäävästä, vaatimattomasta Ozusta ja hänen kunnianhimoisesta lääkäripojastaan Eicchistä. Hetimiten tulee selväksi, etteivät isän ja pojan maailmat voisi olla kauempana toisistaan: heidän keskinäinen dialoginsa on täynnä kyteviä kipunoita, hiljaisuutta ja huonosti peiteltyä pettymystä. Ozu edustaa tarinassa viatonta jalosydämisyyttä, hän on ihminen joka kaikista kokemuksistaan huolimatta uskoo vielä sellaisiin hyveisiin kuin kunnia, omanarvontunto ja rehellisyys. Poika taas - hän tuntuu loitontuvan yhä kauemmas isästään ja tämän vaalimista arvoista.
Tarina etenee kahdella aikatasolla: niistä ensimmäisellä kuljemme Ozun nuoruudenaikaisissa muistoissa ja toisella keskitymme seuraamaan Eicchin uraa - sekä isän ja pojan kiemuraista suhdetta.

Kirjan alussa elämme Ozun nuoruusvuosia. Tapaamme teinipojan, jolle maailma näyttäytyy kauniina paikkana - siihen saakka kunnes huolettomiin, ikuisilta tuntuviin päiviin sekoittuu epämääräinen aavistus tulevasta. Kun sota alkaa, Ozuun ja hänen ystäviinsä leviää innostunut, Japanin propagandakoneiston masinoima kiihtymys: Japanin voittoon ja Hitlerin apuun luotetaan vuorenvarmasti, miehet, joista suurin osa on pelkkiä poikia vasta, lähtevät valloittamaan maailmaa sydän taistelu- ja voitontahtoa uhkuen. He, jotka onnistuvat palaamaan sodasta  elossa, ovat sisimmässään kaikkea muuta paitsi eläviä. He eivät enää tunnista itseään eivätkä maata, josta kerran lähtivät...

Erityiseen valoon Ozun muistoissa nousee hänen ystävänsä Kampela, sameasilmäinen ja hidasliikkeinen nuorimies, joka tuntuu kantavan  laihoilla, kumaraisilla harteillaan koko maailmaa. Endo kuvaa Ozun ja Kampelan ystävyyttä vähäeleisesti - ja silti sydäntähivelevän kauniisti ja koskettavasti. Heidät liittää yhteen paitsi ystävyys, myös mitä hellyttävin rakkaustarina, jonka säikeet linkittyvät yllättävällä tavalla nykyaikaan, aina Ozun poikaan, Eicchiin asti.

Ozu kantaa Kampelaa ja tämän rakastettua Aikoa sydämessään läpi elämänsä. Heidän ystävyydessään ja Kampelan eriskummallisessa, sydäntäsärkevässä rakkaudessa kiteytyy kaikki se hyvä, mitä Endo tuntuu nykyajassa eniten kaipaavan.

***

Hyppäämme sotavuosista 1970-luvulle: Ozun poika Eicchi työskentelee tokiolaisessa sairaalassa ja pyrkii urallaan eteenpäin, mutta tuntee itsensä aliarvostetuksi ja osattomaksi. Katkerana hän seuraa, kuinka vaikutusvaltaisten perheiden pojat etenevät urillaan.  Eicchi syyttää tästä kaikesta isäänsä, joka ei pojan mielestä ole tavoitellut elämässään korkeampia oksia, asemaa, jolta jälkikasvu voisi ponnistaa. Katkeruus tekee Eicchistä kovan ja keinoja kaihtamattoman pyrkyrin. Sopivan tilaisuuden tullen hän heittää loputkin kunniantunnostaan pellolle ja antaa palaa ja sanoutuu irti moraalisesta vastuustaan - koka isä, koska huonot lähtökohdat...
Endo antaa sairaalamaailmasta koruttoman kuvan: päädymme maailmaan, jossa potilaiden etu ja ihmisarvo väistyy lääketieteellisten ja tieteentekijöiden  henkilökohtaisten ambitioiden, kateuden ja vehkeilyjen tieltä. Vanhojen japanilaisten, kunniantuntoa korostavien arvojen mureneminen näkyy romaanin sairaalajaksoissa korostetun selkeänä, toisinaan ehkä liiankin provosoivasti esitettynä, ajattelin minä lukiessani...

Teemallisesti toisistaan poikkeavista kerroksista ja monista kerronnallisista juonteistaan huolimatta romaani on yhtenäinen ja rauhallisesti etenevä. Endo nivoo aikajänteitä ja ihmiskohtaloita yhteen taitavasti ja tarkasti, päästää lukijan lähelle romaaninsa henkilöitä ja heidän tunteitaan. Kuiskauksessa sellaista hyvää tekevää  'vanhan ajan romaanin' henkeä, jollaiseen on aika ajoin ihana törmätä. Minun on tosin tunnustettava, etten ihan aluksi tahtonut saada tarinasta otetta (luulin törmänneeni vähän tylsähköön koulupoikaromaaniin), mutta pikku hiljaa, sivu sivulta, kirjan hienous alkoi paljastua. Ja niin kävi, että viimeisen sivun kääntyessä minä olisin tahtonut vielä jatkaa...

Blogin 'Japanilaisessa syksyssä' tähän mennessä ilmestyneet jutut:
Yasunari Kawabata: Lumen maa
Junichiro Tanizaki: Avain
Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Murasaki Shikibu: Genjin tarina 1 ja 2 /Kirsikankukkajuhla & Tuuli männyissä
Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea
Hiraide, Takashi: Kissavieras
Kawakami, Hiromi: Sensein salkku
Kawabata, Yasunari: Kioto
Tanizaki, Jun'ichirō: Unien silta
Natsume, Sōseki: Kokoro
Ekuni, Kaori: Blink blink
Kankimäki, Mia: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin


Shusaku Endo: Kuiskaus (口笛をふく時, 1974)
Otava 1985
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
Suomennos laadittu teoksen englanninkielisestä versiosta.
Alkuperäiskieli: japani