tiistai 23. elokuuta 2016

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Aikansa  supersankari. Pohjolan Leijona. Riskejä rakastava huimapää ja maineikas sotasankari. Protestanttien pelastaja. Mies, joka nosti  Ruotsi-Suomen Eurooppalaiseksi suurvallaksi.  Ruotsin ehkä merkittävin kuningas. Muistamme hänen Vasa-laivansa ja sankarillisen kuolemansa Lützenin taistelussa vuonna 1632, ehkä myös sen, että hän perusti Turkuun maamme ensimmäisen hovioikeuden. Mutta mitä muuta myytin takaa löytyykään?

Vuosina 1611-1632 Ruotsia hallinneen Kustaa II Aadolfin sankarimaine nousi jo kuninkaan elinaikana hysteeriseksi henkilöpalvonnaksi, joka jatkui elävänä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Jotakin ihan erityistä karismaa tästä punakutrisesta, vain 17-vuotiaana valtaan nousseesta kuninkaasta on täytynyt löytyä, miten muutenkaan hänen vuosisadasta toiseen jatkunutta palvontaansa voisi selittää - olkoonkin että apuja kulttimaineen kasvattamiseen on tullut niin kronikoitsijoilta, historioitsijoilta kuin uskonnollisilta propagandisteiltakin. Toisaalta ihailun ymmärtää hyvin: Kustaan hallintokauden aikana Ruotsista muodostui todellinen Eurooppalainen suurvalta.

Myös Suomen historiassa Kustaa II Aadolfin rooli on ollut merkittävä. Hänen vaikutuksistaan on kuitenkin tehty täällä  yllättävän vähän nykyaikaista tieteellistä tutkimusta. Modernin kokonaistulkinnan puuttuessa käsitys Kustaa II Aadolfin hallituskaudesta perustuu pirstaleiseen, osin ikivanhaan tutkimukseen. Mirkka Lappalainen on tarttunut Leijonaa harjasta ja ryhtynyt paikkaamaan rohkeasti tätä historiankirjoituksessamme piillyttä mustaa aukkoa: Pohjolan Leijona -teoksessa Lappalainen vie lukijansa mieleenpainuvalle matkalle  Kustaa II Aadolfin aikaiseen Suomeen: kuinka sekasortoinen ja sisällissodan repimä, emämaastaan melkein irronnut maankolkka valjastettiin vain parissakymmenessä vuodessa kovan keskusvaltaisen kurin ja uskonnollisen fundamentalismin ikeeseen, osaksi uutta suurvaltaa. Ja voi, kuinka ristiriitaiseksi tuo aika lopulta muodostuikaan! Lappalaisen teos antaa 1600-luvun alun Suomesta huikean moniulotteisen kuvan, jota hipaisen tässä jutussa höyhenen lailla, vain pariin pääteemaan keskittyen.

   Kustaa sai despoottimaisin ottein valtakuntaansa hallinneelta isältään, Kaarle IV:ltä perinnöksi sekasortoisen maan. Protestanttien ja katolisten valtataisteluista syntyneet sodat olivat enemmänkin arkipäivää kuin poikkeustila ja suomalaiset joutuivat ensin suojaamaan Tukholmaa idästä ja etelästä tulevilta hyökkäyksiltä ja joutuivat myöhemmin myös raskaan veronkannon ja värväystoiminnan  ikeeseen; jotenkin nämä jatkuvat kahinat oli kustannettava - ja mistäpä muualta varat olisi hankittu kuin (Suomen) salomaiden perukoilla eläviltä talonpojilta. Aika kävi heille erityisen raskaaksi. Pian tosin huomattiin, että tehokas  veronkanto ja sotilaiden pakkovärväys olivat maan olemattoman hallinnon ja infrastruktuurin takia mahdottoman vaikea tehtävä. Suomi oli laitettava ruotuun. Se, kuinka takaperoinen maa otettiin uudelleen Tukholman pihtiotteeseen ja kuinka uutta hallintoa alettiin rakentaa, oli Kustaa II Aadolfilta ja hänen käsikassaranaan toimineelta kansleri Axel Oxentiernalta varsinainen hattutemppu.

Muutos  ei kuitenkaan käynyt hetkessä: virkaatekevät tahot olivat vielä henkilökohtaisessa luottamussuhteessa hallitsijaan ja automaattisten, byrokraattisten hallintorutiinien syntyminen ja vakiintuminen vei oman aikansa. Ne aateliset, jotka olivat saaneet säilyttää päänsä 1590-luvun sisällissodan jälkimainingeissa, saivat asemansa takaisin, sillä oppineista oli nyt huutava pula. Kuninkaalle varmasti uskollisia aatelisia houkuteltiin Suomen takamaille myös ulkomailta (oli suoranainen ihme, että heitä asettui Suomeen uudistuksen pieniksi työmuurahaisiksi...). Merkantilismista tuli valtakunnan ideologia: ulkomaankauppaa vähennettiin, ja maan sisäistäkin kaupankäyntiä rajoitettiin.

Säätyrajoistakin alettiin pitää entistä tiukemmin kiinni: kunkin säädyn tuli toimittaa Jumalan sille asettamat tehtävät mahdollisimman tehokkaasti ja nurkumatta: näin yhteiskunta saavuttaisi ihanteellisen, jumalallisen tasapainon. .Kustaa II Aadolf halusi saada hallintaansa myös maan uskonnollisen elämän: katoliset karkotettiin maasta kuoleman uhalla, Karjalassa majailevia kreikkalaiskatolisia sentään siedetiin juuri ja juuri. Ihmisiä tpettiin yhä noituudesta syytettyinä. Kuningas uskoi vanhatestamentilliseen puhdasoppisuuteen, jonka vaalijaksi Jumala oli hänet asettanut. Ruotsi-Suomi eli pian hyvin suljetussa ja omavoimaisessa kuplassa, jota eivät edes 1600-luvun lopussa muualla Euroopassa puhaltaneet valistuksen tuulet läpäisseet...

  Vaikka suomalaiset talonpojat ja porvaristo osoittivat Kustaa II Aadolfille uskollisuutta, olihan hän pelastanut maankolkan sekasorrolta ja valtaapitävien väkivallalta, ja oikeuslaitosta ja infrastruktuuriakin rakennettiin, oltiin silti menossa kohti syvännettä, josta ei hetkeen noustaisi. Kun katse keskittyi Tukholmaan, Suomi menetti aateliston silmissä vetovoimaansa ja muuttui pikku hiljaa entistä köyhemmäksi ja hiljaisemmaksi maankolkaksi.
 Kustaa II Aadolfin aikana aloitetut jähmeähköt hallintokäytänteet ja uskonnollinen fundamentalismi nopeuttivat myöhemmin myös Ruotsin  suurvalta-aseman rappeutumista. Mutta mikä ihmeellisintä:  näinä vuosina maahan istutettiin kuitenkin hyvin toimivan Pohjoismaisen valtion perusteet.

Tartun Mirkka Lappalaisen teoksiin aina innolla, siksi mukaansatempaavasti hän historiasta kirjoittaa. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut Pohjolan Leijona on ollut hyllyssäni ilmestymisestään lähtien ja olen käyttänyt sitä tähän saakka pääasiassa selailu- ja hakuteoksena. Tänä kesänä luin kirjan vihdoin kannesta kanteen. Teos on avartava, suorastaan hurmaava lukukokemus!

Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Hyllytonttu, Kirjakuiskaaja, Kujerruksia,  Nipvet, Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja.

Olen lukenut Mirkka Lappalaiselta myös nämä teokset:
Maailman painavin raha
Susimessu

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Atena 2014

***
Seuraavissa postauksissani keskitynkin syksyn uutuusteoksiin...

lauantai 20. elokuuta 2016

Juha Mäntylä: Milt

Klubi oli pieni, mutta sen intensiivinen tunnelma oli tehnyt siitä kuuluisan ja jokainen halusi soittaa siellä. Sinne oli vaikea löytää. Se oli keskellä ei-mitään, sen ympärillä oli pieni kylä, kylän ympärillä suo, ja kun tarpeeksi kauas meni, tuli meri vastaan. Ja kun merta seilasi, pääsi New Orleansiin.
Viime syksynä sain kunnian tutustua tähän kuuluisaan klubiin ja sen legendaarisiin jazz-iltoihin kirjassa Audrey, rakkaani. Ihastuin Juha Mäntylän positiiviseen kerrontatyyliin ja kirjoitin teoksen nostattamista ajatuksistani tähän tapaan:

  Minulle jäi tästä pienoisromaanista todella hyvä mieli: kirja on ylistyslaulu jazzille, positiiviselle elämänasenteelle ja ihmisille, jotka kulkevat rohkeasti kohti unelmiaan. Juuri tässä on mielestäni Audrey, rakkaani -teoksen vahvuus: Mäntylä antaa unelmien liitää vapaasti - juuri sinne minne ne haluavat, vaikka sateenkaaren tuolle puolen.

Tänä syksynä Mäntylän ensimmäinen jazzromaani on saanut itsenäisen jatko-osan, joka säihkyy  samaa, tummien sävyjen kirkastamaa positiivista elämänasennetta kuin edeltäjänsäkin. Kirja pulppuaa puhdasta, sadunomaista uskoa elämän ja unelmien voittoon. Jos minulta joskus kysyttäisiin, kuka on Suomen positiivisin kirjailija, valintani osuisi muitta mutkitta Juha Mäntylään. Tällaisia tarinoita tarvittaisiin nykymaailmassa paljon, paljon enemmän. Luojalle kiitos, meillä on J. Mäntylä.

  Miltin mukana matkaamme jälleen Tuorilaan ja  jazzin sykkivään kotikaupunkiin, New Orleansiin. Audrey, rakkaani -teoksesta tuttu, nimettömäksi jäävä tuorilalainen mies kertoo tällä kertaa  trumpetisti Milton Kingin tarinan. Jazz on Miltin elämä.  Hän ei voisi kuvitellakaan itselleen muunlaista kohtaloa kuin seurata muusikoille varattua kivistä, unelmien tähtisateella reunustettua tietä. Miltin  haaveena on päästä soittamaan New Orleans -jazzin pääkadulle, musiikkia kellon ympäri sykkivälle Bourbon Streetille, maailman arvostetuimmille klubeille, maailman parhaiden jazzmuusikoiden rinnalle. Miltin sydän sykkii Ella Fitzgeraldin, Louis Armstrongin, Duke Ellingtonin, Dave Brubeckin tahtiin. Kukapa ei tahtoisi edes kerran elämässään soittaa legendojen kanssa, säihkyä heidän rinnallaan...

   Mutta Miltin arki on kuitenkin jotakin aivan muuta kuin tähtisadetta. Isän vanha, rikkinäinen ja epävireinen trumpetti kainalossaan hän juoksee koe-esiintymisestä toiseen, juuri niin kuin isä Joshuakin teki omana aikanaan, ja saa osakseen vain pään pudistuksia ja myötähäpeää. Legendaarisen  Jazz-loungen omistajatar Lady Summertimekin näyttää Miltille ja hänen kovia kokeneelle trumpetilleen tylysti ovea. Milt putoaa pohjalle, mutta sitten hänen elämäänsä alkaa virrata valoa - hyvin yllättävältä taholta. 
Tässä vaiheessa haluaisin kertoa tarinan kulusta sinulle vaikka ja vallan mitä, mutta parasta lienee, että tartut tähän mainioon pienoisromaaniin itse ja luet jatkon...

  Milt huokuu musiikkia ja todellista musiikkirakkautta. Mäntylän valitsema, jazzin peruskuvioita seuraileva kerrontatyylikin soveltuu jazzromaaniin tietenkin kuin nakutettuna. Kuinka höyhenenkeveästi pääsinkään Miltin seurassa New Orleanssiin ja takaisin, kuinka kevyesti askel lensikään tämän lukukokemuksen jälkeen... Toivon, että tuorilalainen mies jatkaa jazztarinointiaan!

Olisikohan Milt käynyt heittämässä keikkaa myös New Orleansin Bourbon Streetillä sijaitsevalla legedaarisella Preservation Hallilla? Ken tietää... 
Preservation Hall, Bourbon Street, New Orleans.


Muualla blogeissa: Kulttuuri kukoistaaKrista /Suomi lukee.

Juha Mäntylä: Milt
Reuna 2016

Arvostelukappale. Kiitokset kirjailijalle.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kallimpaa


Kiinalaissyntyisen Yiyun Lin Yksinäisyyttä Kalliimpaa sai minut jälleen kerran havahtumaan siihen surulliseen tosiasiaan, ettemme me ihmiset varmasti koskaan tule  täysin ymmärtämään toisiamme. Empatia ja usein ne valitettavan hatariksi jäävät yrityksemme päästä lähelle toisen ihmisen sisintä kuuluvat olennaisena  osana ihmisyyteen, mutta kykymme irrottautua omista ajatusmalleistamme ja asenteistamme, katsoa asioita oikeasti toisin silmin, on silti tavattoman rajallinen. Tästä seuraa, että elämän kestävästä yritteliäisyydestämme huolimatta jotain jää aina puuttumaan ja huomaamme jääneemme sisimmässämme yksin - kuin toistensa ohitse tuikkiviksi tähdiksi äänettömällä taivaalla...

  Yiyun Lin kuvaa tätä ihmisen eksistentiaalista yksinäisyyttä riipaisevan tarkasti. Tarina kertoo neljästä kiinalaisesta nuoresta, joiden elämät risteävät kuin sattumalta 1980-luvun lopun Pekingissä. Taivaallisen aukion verilöylystä on kulunut vain muutama kuukausi, ja kaupunkilaiset yrittävät elää arkeaan niin kuin parhaiten taitavat. 1960-luvun kulttuurivallankumouksen vaietut muistot varjostavat kaikkien tarinan neljän nuoren elämää. Yksinäisyydestä kumpuava hurja halu saada olemiselleen ja ajatuksilleen oikeutusta ja kaikupohjaa on eräs tämän romaanin kantavista teemoista. Usein tuo halu on piilotettu näkymättömiin, mutta sen kumu kuuluu romaanin jokaiselta sivulta.

Parikymppinen Shaoai on lähipiiristään ainoa, joka avoimesti vastustaa Kiinan nykyhallintoa ja osallistuu verilöylyksi muuttuneeseen opiskelijamielenosoitukseen Pekingin keskustassa. Löyhähkön ystäväpiirin kolme muuta nuorta ovat teini-ikäiset koulutoverit Boyang ja Moran, sekä kahden katolisen tädin tiukasti kasvattama, itseensä sulkeutunut Ruyu, joka saapuu Pekingiin kouluun, toteuttamaan tätien hänelle kaavaileman, tähtikirkkaan tulevaisuusvision ensimmäistä vaihetta.
Tarina saa miltei irrationaalisen käänteen, kun Shaoai yllättäen myrkytetään. Hän ei kuole, vaan vammautuu vakavasti. Syyllistä ei kovistakaan yrityksistä saada selville, epäilysten varjot jäävät varjostamaan monen ihmisen elämää ja yhteys Boyangin, Moranin ja Ruyun välillä katkeaa. Elämä, joka tuntui jo aiemminkin häilyvältä kuin hämähäkin verkko, on saanut käänteen, josta ei voi enää toipua. Hiljaisuus laskeutuu näyttämölle.

  Houkutus yrittää ymmärtää näiden neljän nuoren ihmisen ajatuksia on suuri, mutta lukiessani käsitän, että joskus olisi osattava vain kuunnella ja ottaa tarina vastaan tulkintoja tekemättä (ja se jos mikä on minulle vaikeaa). Silti toistelen mielessäni tyhmiä kysymyksiä: millaista on elää ja kasvaa 1900-luvun lopun Kiinassa, keskellä suuria taloudellisia ja poliittisia myllerryksiä, keskellä hiljaisuuteen pakotettua epävarmuutta. Miltä tuntuu kätkeä pelkonsa ja ottaa vastaan uusi uljas maailma niin kuin kaikki olisi kohdallaan? Vastauksia en saa, sillä he piiloutuvat minulta taitavasti.  Alkuvaiheessa etenkin Ruyu, mutta myöhemmin myös Boyang ja Moran tekevät minulle sanalla sanoen ärsyttävän henkisen katoamistempun. Miksi nämä ihmiset eivät avaudu minulle, kyselen melkein voipuneena ja sitten, taas kovin stereotyyppisesti, sorrun ajatukseen, että  kätkeytyminenhän nyt kuuluu itämaiseen kulttuuriperintöön. Ei ei ei!
Mutta niin vain on, että tämän tarinan sisälläkin heitä yritetään kovasti ymmärtää ja tulkita. Hiljaisuus ja salaperäisyys synnyttävät suorastaan hallitsemattomia tulkintojen ryöppyjä. Minusta tuntuu, että he taitavat itse jopa salaisesti nauttia tilanteesta...

Vuosia myöhemmin tapaamme heidät jälleen. Boyang on jäänyt Pekingiin ja tekee uraa taloudellisessa nousukiidossa. Hänestä on tullut opportunismiin taipuvainen, keski-ikäinen mies, jonka elämän keskeiseksi, joskin kovin haileaksi ilonaiheeksi on noussut pintaliitoon rakastuneiden nuorten naisten ylläpitäminen. Ruyu ja Moran ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin, ja ovat hekin - täkäläisistä sosiaalisista verkostoistaan huolimatta - henkisesti hyvin eristäytyneitä. Kaikki kolme ovat jumittuneet historiaansa, hetkeen, joka lopullisesti tuntui määrittävän heidän elämänsä suuntaviivat ja jolle he tahtomattaan uhraavat loppuelämänsä. Kysymys kuuluukin, haluavatko he tehdä tilinsä selviksi menneisyytensä kanssa.

Yiyun Lin romaani jätti minut mielenkiintoisen, erittäin hyvää tekevän hämmennyksen valtaan. Samalla kun luin tarinaa Kiinan kameleonttimaisesta lähihistoriasta, sain eteeni peilin, joka pakottaa minut tutkimaan oman ymmärrykseni ja tulkintojeni perusteita. Li  upottaa kerrontaansa teräviä huomioita paitsi kiinalaisesta kulttuurista, myös minulle niin tutuista länsimaalaisista asenteista. En voinut olla hymyilemättä Ruyun ja Moranin amerikkalaisten ystävien, aviomiesten ja rakastajien miltei pakonomaiselle innokkuudelle ymmärtää ja tulkita kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa, sillä tunnistan tuon suuren ymmärtämisen halun myös itsessäni. Suoraviivaiset, omien käsitystemme ja arvojemme värittämät tulkinnat osoittautuvat usein vain niin hellyttävän (ja hävettävän) naiiveiksi. Silti ymmärrykseen on hyvä pyrkiä ja siinä samalla huomata - ja hyväksyä - omat rajansa: tämän parempaan eivät rahkeet tällä kertaa riitä... Samalla tajuaa entistä selvemmin sen, että vain tieto auttaa kirkastamaan asenteita ja ymmärrystä.

Yiyun Li muutti Kiinasta Yhdysvaltoihin 26-vuotiaana, tarkoituksenaan suorittaa immunologian tohtorin tutkintoa Iowan yliopistoon. Kirjoittaminen veti kuitenkin lapsesta saakka kirjoja rakastanutta Litä vastustamattomasti puoleensa. Lukemattomia kirjallisuuspalkintoja napsinut  Li asuu nykyään Kaliforniassa miehensä ja kahden lapsensa kanssa, opettaa yliopistossa ja kirjoittaa - jumalaisen hyvin, jos minulta kysytään.  Yksinäisyyttä kalliimpaa on hänen kolmas suomennettu teoksensa. Novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö (Tammi 2012), ja romaani Kulkurit (Tammi 2013) hyppäsivät lukulistalleni tältä istumalta, sillä haluan lukea lisää tätä ajatusteni suloista hämmentäjää.

Muualla: Kirjojen keskellä, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kulttuuri kukoistaa,  Lukutoukan kulttuuriblogiTuijata. Kulttuuripohdintoja ja Ullan luetut kirjat.

Tammen Keltainen kirjasto blogissani

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kallimpaa (Kinder Than Solitude, 2014)
Tammi, 2015
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Katarina Wennstam: Kivisydän

Ensin pieni tunnustus: ruotsalaiset dekkarit eivät ole pitkään aikaan kuuluneet erityiseen lempilukemistooni, sillä sain niistä vuosia sitten yliannostuksen. Alkujaan suurella liekillä palanut (skandi)dekkari-innostukseni lopahti, kun tarinat alkoivat toistaa samaa, pian jo ennalta-arvattavaa kaavaa. Mihin kaikki uniikit kertomukset olivat kadonneet? Missä piileskelivät kaikki intohimoisesti ja kunnianhimoisesti työhönsä suhtautuvat dekkaristit? Kuolivatko he sukupuuttoon sellaisten persoonien kuin Henning Mankellin ja Stieg Larssonin myötä?

  Eivät sentään, sillä olen suureksi ilokseni alkanut viime aikoina löytää uusia ruotsalaisia helmidekkaristeja. Yksi heistä on Katarina Wennstam. jonka tuotantoon hurahdin viime kesänä luettuani hänen uuden dekkarisarjansa avausosan Petturi (Otava 2015).
 Rikostoimittajana työskentelevän Wennstamin kirjallinen tyyli on realistinen ja jäntevä: tarinoissa pohditaan rikosten taustaa, rikoksiin syyllistyvien ihmisten taustoja ja motivaatioita ja kurkistetaan poliisityön ja oikeuslaitoksen kulissien taa: millaista on työskennellä jatkuvan paineen alaisena olosuhteissa, joissa pienetkin muotovirheet ja (ainakin näin maallikon silmissä) muut täysin merkityksettömiltä vaikuttavat seikat saattavat keikauttaa tutkinnan tai sitä seuraavan oikeusprosessin päälaelleen. Syyllisen paljastuminen on Wennstamin kirjoissa marginaalinen (juonen)käänne: tuntuu kuin hän aloittaisi siitä, mihin monet perinteiset dekkarit päättyvät.

 Wennstam ei pelkää aiheitaan: aiemmissa rikosromaaneissaan hän on käsitellyt muun muassa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja maahanmuuttajien ongelmia. Tällä kertaa aiheena on rikoksista pahin, lapseen kohdistuva väkivalta. Teema on ahdistava, mutta Wennstam onnistuu välttämään ylilyönnit: hän kirjoittaa mässäilemättä, herkkää aihetta ja henkilöhahmojaan kunnioittaen, mutta ei kuitenkaan siloittele kertomaansa: se, mikä kirjassa tapahtuu, koskettaa ja itkettää lukijaansa aidosti. Jos Kivisydän saa estettyä yhdenkin lapseen kohdistuvan väkivaltatapauksen,  on teoksen arvo mittaamaton.

  ... sillä tämä tarina voisi olla täyttä totta. Järkyttävän tapahtumasarjan uhri on puolivuotias Gloria-tyttönen, jonka äiti tuo eräänä joulukuun iltana Tukholman Astrid Lindgren -lastensairaalan päivystykseen huolesta hulluna. Äidin kertoman mukaan  tyttö on valahtanut veteläksi kesken tavallisten iltatoimien ja sairaalaan tullessa lakannut jo hengittämästä. Käy ilmi, että sairaalan käytävällä koomaan vaipuva Gloria on vakavasti loukkaantunut. Tapauksen yllä leijuu pahaenteinen hiljaisuus, sillä perheelläkään ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä siitä, kuinka Glorian vammat ovat syntyneet. Poliisitutkinta aloitetaan välittömästi. Kohtaamme jälleen dekkarisarjan ensimmäisestä osasta tutut rikoskomisario Charlotta Lugnin ja Glorian edunvalvojaksi ryhtyvän asianajaja Shirin Sundinin. Sydäntäsärkevän ja ammatillista kestokykyäkin koettelevan jutun lisäksi he kumpikin joutuvat kohtaamaan tahollaan oman yksityiselämänsä kipupisteet.

Wennstam saa minulta täydet pisteet ja vahvan suosituksen. Olen napsinut myös hänen aikaisempia teoksiaan lukulaitteelleni, oikeaa hetkeään odottelemaan.

Lugn-Sundin -dekkarisarjan aloitusosa Petturi

Kivisydäntä on luettu myös muun muassa näissä blogeissa: Kirja vieköön, Mari A:n kirjablogi  Rakkaudesta kirjoihin ja Ullan luetut kirjat.


Katarina Wennstam: Kivisydän (Stenhjärtät, 2012)
Otava 2016
Suomentanut Anja Meripirtti
Alkuperäiskieli: ruotsi

perjantai 12. elokuuta 2016

Liebster Award -haasteita


Olen saanut kaksi mukavaa Liebster Award -haastetta Kirjasähkökäyrä-blogin Mailta ja Kirja vieköön blogin riitta k:lta.
Lämpimät kiitokseni sekä Maille että riitta k:lle!

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto  (viereinen kuva) esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 , jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Main kysymykset:

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.
 Elän nyt hetkessä ja valitsen tähän uusimpia kirjailijarakkauksiani. Mukana myös pari vanhempaa (muttei millään muotoa väljähtynyttä) rakkautta: irlantilainen Colm Tóibín, italialainen Italo Calvino, brasilialainen Clarice Lisbector, Japanilainen Haruki Murakami, japanilais-englantilainen Kazuo Ishiguro... Voi ei, joko tähän tuli viisi...

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.
Colm Tóibín. Nora Webster
Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

3. Oletko käynyt kyseisessä maassa ja mikä siellä oli kivointa?
Valitettavasti matkustavaisuuteni ei ole yltänyt näihin maihin...

4. Kun olet kirjastossa, mitä teet siellä ensimmäisenä sen jälkeen, kun olet tervehtinyt kirjastonhoitajaa?
Suuntaan uutuushyllyille

5.  Mikä on kirjastosi kiinnostavin kirjahylly?
No se on tuo uutuushylly, sitten suuntaankin jo  kaunokirjallisuuteen ja hstoriaan.

6. Onko kirjastossasi jotain toimintoja, joita et ymmärrä esim. urheiluvälineiden lainausta?
Minä ajattelen asiasta näin: he, jotka tulevat kirjastoon muiden aktiviteettien houkuttamina, saattavat eräänä kauniina päivänä pysähtyä tutkimaan myös kirjatarjontaa... Kaikenlaiset aktiviteetit, jotka vetävät kirjastoon porukkaa, ovat siis kannatettavia.

7. Käytkö kirjaston järjestämissä tilaisuuksissa esim. kirjapiirissä, kirjailijoiden tapaamisissa jne.?

Käyn, mutta aivan liian harvoin.

8. Mitä kirjoja lainasit viimeksi kirjastosta?
Se oli jokin historiateos, jota en raaskinut ostaa omaan hyllyyn.

9. Mitä kirjoja ostit viimeksi kirjakaupasta/kirpparilta/tai jostain muualta?
Viimeisimmät antikkaostokseni: äsken mainitsemani Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit, Herta Müllerin Sydäneläin sekä Jun'ichirō Tanizakin Unien silta. Perästä kuuluu!

10. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
Yritän liikkua mahdollisimman paljon ja sen lisäksi rakastan korujen suunnittelua ja tekemistä...

11.Valitse näistä mieleisesi mikä kuvaa sinua: multasormi, viherpeukalo, jauhopeukalo, mämmikoura, liimanäppi, poropeukalo, taikasormi, kultasormi, remonttireiska, vauhtiveikko, huuliveikko, taivaanrannan maalari, runoniekka, tai keksi itse nimitys ja kerro hieman taustaa nimitykselle :)
Tämä on niin helppo! Olen taivaanrannan maalari: kaikenlainen (haaveellinen) suunnitteleminen on minulle enemmän kuin puoli ruokaa. Voisin viettää päiviä vain suunnittelemalla kaikenlaista, pilviä tuijotellen!

Riitan kysymykset:

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1-5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.
 Katso edellinen kysymyskimara.

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.
Katso edellinen kysymyskimara

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen?
Lähempäna tuhatta kuin viittäsataa.

4. Kirjahyllysi aarre?
Tähän laitan nyt ensimmäisen, joka tuli mieleen: pitkäaikaisen kirjailijarakkauteni, venäläissyntyisen Andreï Makinen koko tuotanto (yksi teos taitaa vielä puuttua).

5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
Katso edellinen kysymyskimara, vastaus numero 10.

6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?
Luen montaa kirjaa kerrallaan. Tämän tavan olen omaksunut vasta kirjabloggaamisen myötä. Yleensä pidän samaan aikaan luettavien kirjapinossa paria erityylistä romaania, sekä yhtä tietokirjaa. 

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?
Yleensä iltaisin, joskus luen myös heti herättyäni. 

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?
Olen kirjoitellut romaanintekeleitä lapsesta saakka. Varsinkin aikuisiän yritelmät ovat kuitenkin jääneet aloituksiksi, sellaisiksi korkeintaan viidenkymmenen sivun pituisiksi innostuksenpuuskiksi. Yhteen aikaan kirjoitin paljon novelleja. 
Mutta mutta... mutta: tätäpä en paljastakaan ;)

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?
Mitä mitä, onko syksyssä muka huonoja puolia? ;) Minä rakastan syksyä! Kirpeät, värikkäät syyspäivät ovat melkein parasta mitä tiedän: aurinko, hyvät eväät ja puolukka- tai sienimetsä -kombo on ylittämätön. Lisää kuvaan tuoksut!  <3 Syksyiltaisin saa halutessaan nyhjöttää kotona kirjan kanssa kaikessa rauhassa, ilman omantunnon soimauksia tai sosiaalisia paineita. Huonona puolena mainitsen loppusyksyn pimeyden.

10. Hullaannutko joulusta?  
Pidän joulusta, mutta en tunnusta hullaantuvani siitä. No..Saatan kyllä ottaa jouluvalot esiin jo lokakuun puolella (sellaiset nätit tuikut, ei mitään tähtiä sentään). Mutta lasketaanko sellainen hullaantuneisuudeksi?

11. Kuinka nollaat nuppisi?
Tänä kesänä olen nollannut pääkoppaani katselemalla  kreisi-sitkomeja (monet niistä ovat ällistyttävän nokkelia!) ja - heti kun iskias antoi myöten -  harrastamalla villiä  tanssia räikkärokin säestyksellä. Suosittelen! ;)
***

Haaste on kierrellyt blogeissa niin vauhdikkaasti, että en haasta tällä kertaa ketään erityisesti.
Kiitokset Maille ja Riitalle vielä kerran!