Äänikirjana
Oli vihdoin minunkin aika tutustua ilmiöön nimeltä Sofi Oksanen.
Latasin Puhdistuksen äänikirjaversion läppärilleni jo viime kesänä, mutta sen kuunteleminen keskeytyi kirjan puolivälissä useiksi kuukausiksi (ei teoksen itsensä tähden vaan omassa arkielämässäni tapahtuneiden yhteensattumien vuoksi). Päätin nyt syksyn tullen kuunnella kirjan alusta alkaen uudelleen. Koska tuosta toisestakin kuuntelukerrasta on vierähtänyt jo pari kolme viikkoa ja koska en kuuntelusessioiden yhteydessä malttanut pysähtyä tekemään yhtäkään muistiinpanoa, koostuu tämänkertainen kirjajuttuni yksinomaan niistä vapaasti mielessä kelluvista ajatuksista ja tunnelmista, jotka kuuntelukokemus jälkeensä jätti.
Ilmiö nimeltä Sofi Oksanen: onkohan niin, että juuri tuon määritelmän vuoksi olen pyrkinyt välttelemään Oksasen kirjoja. Olen - hyvin lapsekkaasti, kyllä! - ajatellut hänen olevan liian puhuttu, liian suosittu innostuakseni tosissani hänen kirjoistaan, ajatellut että noin suuriin mittaluokkiin nousseessa suosiossa on pakko olla vähintään puolet pelkkää ilmaa, hypetystä ja hysteriaa. Yhä uudelleen saan kuin varkain itseni kiinni tekemästä arvioita asioista, joihin en itse ole tutustunut. Hetkinen hei, minähän pidän itseäni ennakkoluulottomana ja uteliaana lukijana... (juu juu ja hah).
Jälleen kerran joudun (ilokseni) toteamaan että olin ennakkoluuloineni väärässä: Sofi Oksasen Puhdistus on hieno kirja. Kun sen asettaa omaan kontekstiinsa, oikealle aikaradalleen historian virrassa, se on todella hieno kirja, hypetyksensä ja palkintonsa ansainnut. Oksanen tuntuu osuneen kultasuoneen juuri oikeaan aikaan: Baltian maiden lähihistoria on odottanut, suorastaan huutanut kirjallista ulostuloa. Oksasen tehtävä on ollut vaativa, mutta hän näyttää suoriutuneen siitä loistavasti. Puhdistus tuo eteläisen naapurimme kohtalonvuodet ihollemme riipaisevan kaunistelemattomina. Romaanin eräänä vahvana teemana on naisen asema muuttuvassa ajassa: naisten hyväksikäytön hiljainen hyväksyminen tuntuu olevan systeeminen ilmiö, olipa yhteiskuntajärjestelmä millainen hyvänsä.
Oksanen avaa Viron historiaa kahden vahvan naishahmon kautta. Iäkäs Aliida Truu ja hänen elämäänsä yllättäen ilmestyvä sisarentytärensä Zara tietävät kumpikin, miltä tuntuu menettää vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa; tietävät, miten maailma makaa silloin kun kun vaihtoehtoja on täsmälleen kaksi: joko tai. Minkälaista on elää olosuhteissa, joita määrittävät pakkovalta, jatkuva pelko ja ahdistus. Miten helppoa silloin onkaan alistua systeemin vaatimuksiin, toimia systeemin parhaaksi, muuttua osaksi koneistoa. Olen törmännyt samaan havaintoon useassa tänä syksynä lukemassani kirjassa: ihminen pystyy tekemään hämmästyttävän suuria kompromisseja selviytyäkseen - tai suojellakseen (jossakin toisessa maailmanajassa itsekkäiksi miellettyjä) pyrkimyksiään.
Aliiden ja Zaran tarina alkaa vuodesta1992. Viro on itsenäistynyt mutta Aliide pelkää. Hänellä on kommunistimenneisyys joka ennen tuntui tuovan naiselle turvaa, mutta nyt, yhtäkkiä muuttuneessa maailmassa kaikki tuntuukin kääntyneen päälaelleen. Zaran dramaattinen saapuminen suvun kotitilalle sysää Aliiden tilaan, jossa vanhat, huonosti haudatut muistot nousevat hänen tietoisuuteensa entistäkin piinaavampina. Tuossa hänen edessään seisoo hänen sisarentyttärensä, jonka äidin Aliide on jo kauan sitten päättänyt iäksi unohtaa...
Oksasen saattelemana vajoamme Aliiden menneisyyteen, joka on täynnä kaunaa ja kateutta, mutta myös kaipuuta onneen, jota tavoitellessaan hän oli valmis uhraamaan kaiken. Kaunassaan piehtaroivan vanhan naisen teot olisi helppo tuomita, mutta näin ei käy, sillä hän jakaa monien neuvostosysteemin valtaan pakotettujen naisten kohtalon. Kidutuksen, hyväksikäytön ja häpeän jäljet eivät katoa - eivät vuosikymmenissäkään.
Sekä Aliide että Zara ovat systeemin uhreja. Siinä missä Zara on päättänyt paeta vallankäyttäjiään, Aliide on valinnut maastoutumisen ja systeemiin sulautumisen tien. Kumpikin on oppinut olemaan varpaillaan, valmis kohtaamaan vaaran missä ja milloin vain, reagoimaan mahdollisimman nopeasti kaikkeen hälyyttävään. Aliide yrittää peittää pelkonsa kokemuksen tuomiin rutiineihin, mutta nuori Zara osaa olla vain säikähtynyt kauris ajovaloissa.
Tämä epämääräinen, elämää halvaannuttava varuillaan olemisen tunne nousee mielestäni Puhdistuksen kantavaksi teemaksi, niin yksilöiden kuin kokonaisten kansakuntien tasolla. Voi miten ovelasti vallan systeemit käyttävätkään läpättäviä sydämiämme hyväkseen - aina ja ikuisesti. Ei tarvita kuin pieni epävarmuuden häivähdys ja olemme satimessa.
1992 Länsi-Viro: Pelko palaa illaksi kotiinsa.Takana on kaksikymmentäneljä vapauden vuotta - ja kauriinsydämet läpättävät taas...
Aliide kuuli tutun tömähdyksen ikkunassa mutta oli kuin ei olisi huomannut mitään. Jatkoi muina naisina kahvinjuontiaan. Huljutteli kupin sisältöä kuten hänellä oli tapana, tutki kermapyörrettä kahvin pinnassa, taivutti päätään radion suuntaan ikään kuin sieltä olisi tullut jotain tärkeää.
Tyttö tietenkin säikähti ääntä heti. Hänen ruumiinsa nytkähti ja silmät pyörähtivät äänen suuntaan. Ripset levisivät siipinä elohiiren alkaessa nykiä vasemmassa kulmassa. Ja hänen äänensä tuskin kuului kun hän kysyi, mikä se oli?
Sofi Oksanen sai Puhdistus-romaanistaan Finlandia-palkinnon vuonna 2008, Runeberg-palkinnon vuonna 2009, Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010, sekä seitsemän muuta suomalaista tai kansainvälistä palkintoa.
Puhdistusta on luettu ja siitä on kirjotettu kirjablogeissa niin paljon, että liitän tähän yhteyteen vain Googlen hakulinkin.
Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
WSOY:n äänikirja, 2010
Lukijat: Annu Valonen ja Taisto Oksanen