Hannu Raittila: Canal Grande

 Hotellin kapeissa kierreportaissa kiroan Venetsian koristeellisen epäkäytännöllisyyden. Vaihtaisin maalarimestarin taidokkaasti marmoroimat seinät ja aistikkaan takorautakaiteen heti asialliseen hissiin, jolla pääsisi alas suoraviivaisesti ja vaivattomasti. A propos asiallisuus: insinöörimme ilmaisi kerran kanavista puhuessamme yksityisen näkemyksensä näistä kaupungin tunnusomaisista kulkuväylistä. Hänen nähdäkseen ne olisi kaikki viisainta täyttää ja asfaltoida!

 Hannu Raittilan mainiossa, vuoden 2001 Finlandia-palkinnon voittaneessa teoksessa suomalainen, asialleen kirkkasotsaisesti omistautunut valtuuskunta lähtee pelastamaan Venetsiaa acqua altalta eli  korkealta vedeltä. Perillä heitä odottaa kuitenkin mitä voittamatomin vastustaja, ylpeä, itsetietoinen kaupunki ja sen asukkaat, tuhatvuotisen kulttuurinsa marinoimat. 

commons.wikimedia.org

Matkasta muodostuu unohtumaton tragikomedia, historian, taiteen, eurooppalaisuuden, surkeiden sattumusten ja kulttuuristen yhteentörmäysten ooppera, jonka libretto ei säästele  ketään eikä mitään. Raittila pistelee, nauraa - ja naurattaa, mutta  lukija aistii karnevaaliräimeen takana myös kirjailijan aidon rakkauden Venetsiaa ja sen historiaa kohtaan.

 Sekalaisesta seurakunnasta koostuvalla asiantuntijaryhmällä on Venetsiaan tullessaan suuret ja idealistiset tavoitteet, joita sekä Unesco, Italian hallinto sekä Euroopan Unioni ovat tukemassa - mutta kaikki ovat unohtaneet suurista suunnitelmistaan jotakin olennaista: Venetsia elää omaa elämäänsä, jonka kulkuun eivät mitkään maailman voimat tunnu vaikuttavan.

  Seitsemän veljeksen Juhania muistuttava insinööri Marrasjärvi, snobahtava kulttuuriasiainneuvos Snell,  juoksutyttö Tuuli, latinantaidoillaan ja triviatiedoillaan itsensä hurmannut historian dosentti Heikkinen, sekä Thomas Mannin Venetsialle lopullisesti antautuva toimittaja Sarapää... Kun yhtälöön lisätään vielä muutama venetsialainen pikkurikollinen, kattojen yllä saunova konsuli, venetsian byrokraatit ja suomalainen lasitaide, on hurmaava sekametelisoppa valmis.
Mainitsen tässä vaiheessa, että jossakin vaiheessa kirjaa mieleeni muistuivat Arto Paasilinnan parhaiden päivien mestariteokset...

Kirjan alussa kaupunki valmistautuu jokatalvisiin tulviin - ja karnevaaliaikaan. Valtuuskunta otetaan avosylin vastaan, heidän suunnitelmiaan kuunnellaan vilpittömän innokkaasti, mutta toimeenpano - kuka haluaisi kiirehtiä kun asioissa voidaan edetä rauhallisemminkin?
Päivät muuttuvat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, niin että pian tuntuu kuin he olisivat iän kaiken olleet osa Venetsian hitaasti aaltoilevaa arkea. Se, miten valtuuskunnan jäsenet kohtaloonsa reagoivat, on varsin mielenkiintoista luettavaa. Raittila on piilopsykologi!

Pelastusoperaatioon osallistuvien elämä muuttuu lopulta varsinaiseksi hyggeilyksi pitkine lounaineen, taide-elämyksineen  ja kyllä; varsin järjettömine veneretkineen. Venetsia on hitaan elämän ylistys ja on siitä huolimatta alati liikkeessä ja täynnä toimintaa.  -  Turhaa  ja päämäärätöntäkö? Insinööri Maarrasjäreltä voisimme saada tästä tyhjentävän ja aivan varmastii ärräpäitä tihkuvan vastauksen.

Täällä kaikki on yhtä aikaa aitoa ja näyteltyä, tyyliä ja täydellistä tyylittömyyttä. Jopa Canal Grandea hopeoiva kuutamo on keinotekoinen!  Kun pakkanen ja lumi saapuvat, kun kaupungin sydänvirta jäätyy tämän ikuiselta tuntuvan näytelmän kulissiksi, pääsevät todelliset bakkanaalit alkamaan...


Hannu Raittila: Canal Grande
Wsoy 2001

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632

Aikansa  supersankari. Pohjolan Leijona. Riskejä rakastava huimapää ja maineikas sotasankari. Protestanttien pelastaja. Mies, joka nosti  Ruotsi-Suomen Eurooppalaiseksi suurvallaksi.  Ruotsin ehkä merkittävin kuningas. Muistamme hänen Vasa-laivansa ja sankarillisen kuolemansa Lützenin taistelussa vuonna 1632, ehkä myös sen, että hän perusti Turkuun maamme ensimmäisen hovioikeuden. Mutta mitä muuta myytin takaa löytyykään?

Vuosina 1611-1632 Ruotsia hallinneen Kustaa II Aadolfin sankarimaine nousi jo kuninkaan elinaikana hysteeriseksi henkilöpalvonnaksi, joka jatkui elävänä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Jotakin ihan erityistä karismaa tästä punakutrisesta, vain 17-vuotiaana valtaan nousseesta kuninkaasta on täytynyt löytyä, miten muutenkaan hänen vuosisadasta toiseen jatkunutta palvontaansa voisi selittää - olkoonkin että apuja kulttimaineen kasvattamiseen on tullut niin kronikoitsijoilta, historioitsijoilta kuin uskonnollisilta propagandisteiltakin. Toisaalta ihailun ymmärtää hyvin: Kustaan hallintokauden aikana Ruotsista muodostui todellinen Eurooppalainen suurvalta.

Myös Suomen historiassa Kustaa II Aadolfin rooli on ollut merkittävä. Hänen vaikutuksistaan on kuitenkin tehty täällä  yllättävän vähän nykyaikaista tieteellistä tutkimusta. Modernin kokonaistulkinnan puuttuessa käsitys Kustaa II Aadolfin hallituskaudesta perustuu pirstaleiseen, osin ikivanhaan tutkimukseen. Mirkka Lappalainen on tarttunut Leijonaa harjasta ja ryhtynyt paikkaamaan rohkeasti tätä historiankirjoituksessamme piillyttä mustaa aukkoa: Pohjolan Leijona -teoksessa Lappalainen vie lukijansa mieleenpainuvalle matkalle  Kustaa II Aadolfin aikaiseen Suomeen: kuinka sekasortoinen ja sisällissodan repimä, emämaastaan melkein irronnut maankolkka valjastettiin vain parissakymmenessä vuodessa kovan keskusvaltaisen kurin ja uskonnollisen fundamentalismin ikeeseen, osaksi uutta suurvaltaa. Ja voi, kuinka ristiriitaiseksi tuo aika lopulta muodostuikaan! Lappalaisen teos antaa 1600-luvun alun Suomesta huikean moniulotteisen kuvan, jota hipaisen tässä jutussa höyhenen lailla, vain pariin pääteemaan keskittyen.

   Kustaa sai despoottimaisin ottein valtakuntaansa hallinneelta isältään, Kaarle IV:ltä perinnöksi sekasortoisen maan. Protestanttien ja katolisten valtataisteluista syntyneet sodat olivat enemmänkin arkipäivää kuin poikkeustila ja suomalaiset joutuivat ensin suojaamaan Tukholmaa idästä ja etelästä tulevilta hyökkäyksiltä ja joutuivat myöhemmin myös raskaan veronkannon ja värväystoiminnan  ikeeseen; jotenkin nämä jatkuvat kahinat oli kustannettava - ja mistäpä muualta varat olisi hankittu kuin (Suomen) salomaiden perukoilla eläviltä talonpojilta. Aika kävi heille erityisen raskaaksi. Pian tosin huomattiin, että tehokas  veronkanto ja sotilaiden pakkovärväys olivat maan olemattoman hallinnon ja infrastruktuurin takia mahdottoman vaikea tehtävä. Suomi oli laitettava ruotuun. Se, kuinka takaperoinen maa otettiin uudelleen Tukholman pihtiotteeseen ja kuinka uutta hallintoa alettiin rakentaa, oli Kustaa II Aadolfilta ja hänen käsikassaranaan toimineelta kansleri Axel Oxentiernalta varsinainen hattutemppu.

Muutos  ei kuitenkaan käynyt hetkessä: virkaatekevät tahot olivat vielä henkilökohtaisessa luottamussuhteessa hallitsijaan ja automaattisten, byrokraattisten hallintorutiinien syntyminen ja vakiintuminen vei oman aikansa. Ne aateliset, jotka olivat saaneet säilyttää päänsä 1590-luvun sisällissodan jälkimainingeissa, saivat asemansa takaisin, sillä oppineista oli nyt huutava pula. Kuninkaalle varmasti uskollisia aatelisia houkuteltiin Suomen takamaille myös ulkomailta (oli suoranainen ihme, että heitä asettui Suomeen uudistuksen pieniksi työmuurahaisiksi...). Merkantilismista tuli valtakunnan ideologia: ulkomaankauppaa vähennettiin, ja maan sisäistäkin kaupankäyntiä rajoitettiin.

Säätyrajoistakin alettiin pitää entistä tiukemmin kiinni: kunkin säädyn tuli toimittaa Jumalan sille asettamat tehtävät mahdollisimman tehokkaasti ja nurkumatta: näin yhteiskunta saavuttaisi ihanteellisen, jumalallisen tasapainon. .Kustaa II Aadolf halusi saada hallintaansa myös maan uskonnollisen elämän: katoliset karkotettiin maasta kuoleman uhalla, Karjalassa majailevia kreikkalaiskatolisia sentään siedetiin juuri ja juuri. Ihmisiä tpettiin yhä noituudesta syytettyinä. Kuningas uskoi vanhatestamentilliseen puhdasoppisuuteen, jonka vaalijaksi Jumala oli hänet asettanut. Ruotsi-Suomi eli pian hyvin suljetussa ja omavoimaisessa kuplassa, jota eivät edes 1600-luvun lopussa muualla Euroopassa puhaltaneet valistuksen tuulet läpäisseet...

  Vaikka suomalaiset talonpojat ja porvaristo osoittivat Kustaa II Aadolfille uskollisuutta, olihan hän pelastanut maankolkan sekasorrolta ja valtaapitävien väkivallalta, ja oikeuslaitosta ja infrastruktuuriakin rakennettiin, oltiin silti menossa kohti syvännettä, josta ei hetkeen noustaisi. Kun katse keskittyi Tukholmaan, Suomi menetti aateliston silmissä vetovoimaansa ja muuttui pikku hiljaa entistä köyhemmäksi ja hiljaisemmaksi maankolkaksi.
 Kustaa II Aadolfin aikana aloitetut jähmeähköt hallintokäytänteet ja uskonnollinen fundamentalismi nopeuttivat myöhemmin myös Ruotsin  suurvalta-aseman rappeutumista. Mutta mikä ihmeellisintä:  näinä vuosina maahan istutettiin kuitenkin hyvin toimivan Pohjoismaisen valtion perusteet.

Tartun Mirkka Lappalaisen teoksiin aina innolla, siksi mukaansatempaavasti hän historiasta kirjoittaa. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut Pohjolan Leijona on ollut hyllyssäni ilmestymisestään lähtien ja olen käyttänyt sitä tähän saakka pääasiassa selailu- ja hakuteoksena. Tänä kesänä luin kirjan vihdoin kannesta kanteen. Teos on avartava, suorastaan hurmaava lukukokemus!

Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Hyllytonttu, Kirjakuiskaaja, Kujerruksia,  Nipvet, Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja.

Olen lukenut Mirkka Lappalaiselta myös nämä teokset:
Maailman painavin raha
Susimessu

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Atena 2014

***

Seuraavissa postauksissani keskitynkin syksyn uutuusteoksiin...

Laura Lindstedt: Oneiron

Ensimmäiseksi vastaani iskee valkoinen, ahdistava tyhjyys, mutta tiedän sen olevan harhaa, sillä he kaikki ovat jo täällä. Seitsemän toisilleen tuntematonta, eri kulttuureista lähtöisin olevaa naista on paiskattu samaan kuolemanjälkeiseen, ajattomaan välitilaan  ja juuri nyt, tässä olemattomassa olevaisuudessaan he yrittävät ymmärtää, mihin ovat joutuneet ja mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ihan vielä he eivät ole valmiita  kuoleman ajatukseen. He tuntevat yhä olevansa kehojensa sisäpuolella ja lihallisuudesta kertovat tunteetkin ovat jäljellä: tämän valkoisen, pyörryttävän tyhjyyden keskellä tuntuu olevan aivan yhtä helppoa kiihtyä, riidellä, hävetä, nauraa ja surra kuin missä tahansa muuallakin.

Nämä naiset ovat elämänsä aikana kohdaneet väkivaltaa, sairautta, häpeää, alistamista, he ovat tulleet jätetyiksi, petetyiksi, henkisesti aliarvostetuiksi ja hyväksikäytetyiksi. Kokemukset ovat lyöneet heihin leimansa niin, että he nyt, kuolemansa jälkeen, kokevat olevansa pelkkiä tyhjiä kuoria: kun yksi seitsemästä naisesta sattuman oikusta kadottaa kehonsa, hän lakkaa samalla hetkellä olemasta myös kaikilla muilla tasoilla. Lukiessani en voinut olla mietiskelemättä sitä, miten yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevat arvot ja asenteet muokkaavat naiskuvaa: määrittyykö nainen ihmisenä yhä vieläkin pääasiallisesti kehonsa kautta? Tämähän käy hyvin ilmi siinä, kuinka ympäristömme suhtautuu esimerkiksi vanheneviin tai vakavasti sairastuneisiin naisiin: karkeasti yleistäen, he lakkaavat olemasta.

  Sillä aikaa kun itse mietiskelin syntyjä syviä,  naiset alkavat ottaa valkoista tilaa haltuunsa, järjestää sitä, asettua taloksi: läpitunkematon tyhjyys kesytetään vaatteista, kengistä ja laukuista kyhätyillä seinämillä ja sohvilla ja tulipunainen pitkä peruukki muuntuu artefaktista lämpöä hohkaavaksi tulisijaksi. Tässä me naiset olemme virtuooseja: tapahtuipa meille mitä tahansa, pesänrakennusviettimme ei näytä sammuvan.

  Kauniin design-tulen ympärille kokoontuneet naiset joutuvat - vielä kerran - kohtaamaan  ruumiillisuuteensa liittyvät häpeäntunteet. Alastomuus paljastaa heidän haavottuvuutensa, mutta myös tasa-arvoistaa. Siinä he istuvat, herkkinä, enemmän ja vähemmän roikottavine nahkoineen ja tisseineen, koko ajan enemmän avoimimpina omille ja toistensa tarinoille, jotka nyt alkavat kuin itsestään pulputa ilmoille. On kysymys muistoista, häpeästä, uhmasta, vihasta  ja rakkaudesta; maailmasta, johon he uskoivat ja johon heillä on vielä pieni kosketus oman kehollisuutensa kautta. Ehkä olisi mahdollista kääntyä takaisinkin, jos vain joku kutsuisi, he saattaisivat...
Tästä alkaa kertomusten vyöry, joka lumoaa paitsi kaikki nämä seitsemän naista, myös lukijat, jotka salaa tarkkailemme heitä täältä toisesta ulottuvuudesta. Yritän sulautua tulen ympärille  levittäytyvään valkoiseen olemattomuuteen, se tuntuu vaikuttavan minuun yhtäkkiä kovin unettavasti. Nukahdan ja alan kuunnella...

  Laura Lindstedt solmii seitsemän naisen itsenäiset, novellimaiset tarinat yhtenäiseksi, soljuvaksi taideteokseksi. Jokainen tarina on teoksen kokonaiskuvan kannalta tärkeä, jokainen niistä valottaa naisena olemista omalla uniikilla tavallaan:
Newyorkilainen anoreksiaa sairastava performanssitaiteilija Schlomith, marseillelainen, kaksosia odottava Nina, moskovalainen, alkoholismiin taipuvainen kirjanpitäjä Polina,  senegalilaiskaunotar Maimuna, itävaltalaisneito Ulrike, hollantilainen, kurkkusyöpää sairastava ja puhekykynsä menettänyt Wlbgis ja brasilialainen, sydänsiirrosta toipuva Rosa Imaculada ovat tämän kirjan henkeäsalpaavan upeita sankarittaria ja kuten edellä juoksuttamistani lyhyistä kuvauksista voi päätellä, heidän tarinansa tulevat iholle.

 Eri kulttureista tulleiden naisten kohtaloita avatessaan Lindstedt tutkii naisiin kohdistuvia historiallisia ja kulttuurisia vääristymiä ja pakkovaltaa.
Kaikki he, enemmän ja vähemmän riutuneet ja väkivaltaa kohdanneet naiset kantavat yhteistä, täältä ikuisuuteen jatkuvaa raskasta naiseuden taakkaa, joka saa minut kysymään, onko meillä naisilla tosiasiallista ja aboluuttia itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseemme. Slomithin ja hänen kanssasisartensa tarinat saavat minut epälemään, onko naisella vieläkään muuta arvoa kuin hänen ruumiinsa arvo? En henkilökohtaisesti ole valmis uskomaan näin synkkään arvioon. Toisaalta voin olla jäävi tekemään tässä asiassa minkäänlaisia arviointeja, sillä ole elämässäni kokenut sukupuolista syrjintää, en väkivaltaa enkä muunlaistakaan kohtuutonta, henkilööni kohdistuvaa vallankäyttöä. Oneiron oli minulle tästä syystä jälleen kerran terveellinen muistutus asioiden todellisesta laidasta.

  Se, onko naisella todellista mahdollisuutta toimia ja tulla kohdelluksi elämänsä aikana 'täysimittaisena psykofyysisenä kokonaisuutena' niin että sekä hänen ruumiilliset että henkiset ominaisuutensa ja arvonsa tunnustetaan ja niitä kunnioitetaan,  lienee yhä vieläkin yksi tärkeimmistä tasa-arvoon liittyvistä peruskysymyksistä. Naisen oikeus henkisyytensä ja älynsä kehittämiseen on kautta aikain koettu yhteiskuntarauhaa uhkaavaksi tekijäksi. Yhä vielä on kovin hyväksyttyä sitoa nainen kuriin ja nuhteeseen kulttuurillisin ja uskonnollisin sitein. On piinaavaa seurata, kuinka amerikanjuutalainen Schlomith muuttaa koko elämänsä anorektiseksi performanssiksi osoittaakseen yleisölleen sen, kuinka sairas yhteiskuntamme suhde naisen kehoon on ja kuinka törkeästi naisen valta omaan kehoonsa on estetty sivistyneissä länsimaissa toimivien uskonnollisten yhteisöjen - siis muidenkin kuin muslimiyhteisöjen - sisällä, vielä raaemmilla tavoilla kuin muualla yhteiskunnassa.

Schlomithin elämänmittainen performanssiteos osoittaa karmaisevalla tavalla sen, mitä tapahtuu kun uskontoa harjoitetaan sananmukaisesti naisen kehon kautta: kun nainen ja hänen kuukautiskiertonsa demonisoidaan, kun naiseus kytketään pahuuteen ja epäpuhtauteen, kun naisen ruumista on jatkuvasti tarkkailtava ja psykoottisella huolellisuudella puhdistettava, kun se on kahlittava ja piilotettava näyvistä vain siksi, että tuhasia vuosia vanhat uskonnolliset dogmit täyttyisivät... Olemmeko sittenkään päässeet kovinkaan kauas noitavainojen ajoista? Ja mitä kertovat naisten itselleen asettamat ulkonäköön liittyvät sairaalloiset vaatimukset, joita viihdeteollisuus ja mainosmaailma ruokkivat, jotka pesiytyvät mieliimme  huomaamattamme?  Onko helpompi vain seurata virtaa kuin rikkoa kaava? Mitä ja keitä varten elämme, kysyy luurangolaihaksi itsensä riuduttanut Schlomith, joka oli valmis kuolemaan  missionsa tähden. Kuunteliko kukaan häntä todella vai tuomitiinko hänet omien demoniensa kiduttamaksi, julkisuushakuiseksi, miehiä vihaavaksi ja katkeroituneeksi ämmäksi tuhansien muiden kaltaistensa joukkoon? Ja entäs nuo kuusi muuta, jotka haluavat hekin jakamattoman huomioni; minun täytyy, täytyy kuunnella heitä, muistot on jaettava ennen kuin on liian myöhäistä...

 Oneiron ei unohdu! Luin teosta tarkoituksella hyvin reflektiivisesti, tunsin suorastaan lentäväni Lindstedtin tekstin mukana. Uskon, että tällainen liiteleväinen, kiinnittymätön lukutapa mahdollistaa uudenlaisten ajatusten ja mielleyhtymien syntymisen jossakin tulevaisuudessa. Lindstedtin teksti kestää mielestäni  tällaisen lukutyylin mainiosti, sillä se on äärimmäisen sujuvaa, hioutunutta ja siksi myös helposti ymmärrettävää. Se, että Lindstedt on työstänyt kirjallista timanttiaan peräti kahdeksan vuoden ajan, näkyy lopputuloksessa. Teos on perusasetelmaltaankin suorastaan nerokas. Kun romaanihenkilöt siirretään tilaan, josta normaalielämän muuttujat on karsittu mahdollisimman tarkasti pois, syntyy henkilö- ja tilannekuvauksiin aivan erityistä jännitettä: ajatonta tapahtumattomuutta vasten kuvattuina naisten elämäntarinat alkavat hehkua omaa valoaan taivaan ylle avautuvan sateenkaaren lailla.
On pakko huokaista: uudet, ihanat sisareni - kiitos, että olette olemassa!


*Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Oneironista ovat kertoneet myös muun muassa Anneli, Arja, Elina, Jussi, Katja, Krista, Liisa, Omppu, Tuijata ja Ulla.

** Toivotan  blogissa pistäytyville hyvää kansainvälistä ihmisoikeuksien päivää!


Laura Lindstedt Oneiron
Teos 2015

Sofi Oksanen: Puhdistus

Äänikirjana

Oli vihdoin minunkin aika tutustua ilmiöön nimeltä Sofi Oksanen.
Latasin Puhdistuksen äänikirjaversion läppärilleni jo viime kesänä, mutta sen kuunteleminen keskeytyi kirjan puolivälissä useiksi kuukausiksi (ei teoksen itsensä tähden vaan omassa arkielämässäni tapahtuneiden yhteensattumien vuoksi). Päätin nyt syksyn tullen kuunnella kirjan alusta alkaen uudelleen. Koska tuosta toisestakin kuuntelukerrasta on vierähtänyt jo pari kolme viikkoa ja koska en kuuntelusessioiden yhteydessä malttanut pysähtyä tekemään yhtäkään muistiinpanoa, koostuu tämänkertainen kirjajuttuni yksinomaan niistä vapaasti mielessä kelluvista ajatuksista ja tunnelmista, jotka kuuntelukokemus jälkeensä jätti.

  Ilmiö nimeltä Sofi Oksanen: onkohan niin, että juuri tuon määritelmän vuoksi olen pyrkinyt välttelemään Oksasen kirjoja. Olen - hyvin lapsekkaasti, kyllä! - ajatellut hänen olevan liian puhuttu, liian suosittu innostuakseni tosissani hänen kirjoistaan, ajatellut että noin suuriin mittaluokkiin nousseessa suosiossa on pakko olla vähintään puolet pelkkää ilmaa, hypetystä ja hysteriaa. Yhä uudelleen saan kuin varkain itseni kiinni tekemästä arvioita asioista, joihin en itse ole tutustunut. Hetkinen hei, minähän pidän itseäni ennakkoluulottomana ja uteliaana lukijana... (juu juu ja hah).

  Jälleen kerran joudun (ilokseni) toteamaan että olin ennakkoluuloineni väärässä: Sofi Oksasen Puhdistus on hieno kirja. Kun sen asettaa omaan kontekstiinsa, oikealle aikaradalleen historian virrassa, se on todella hieno kirja, hypetyksensä ja palkintonsa ansainnut. Oksanen tuntuu osuneen kultasuoneen juuri oikeaan aikaan: Baltian maiden lähihistoria on odottanut, suorastaan huutanut kirjallista ulostuloa. Oksasen tehtävä on ollut vaativa, mutta hän näyttää suoriutuneen siitä loistavasti. Puhdistus tuo eteläisen naapurimme kohtalonvuodet ihollemme riipaisevan kaunistelemattomina. Romaanin eräänä vahvana teemana on naisen asema muuttuvassa ajassa: naisten hyväksikäytön hiljainen hyväksyminen tuntuu olevan systeeminen ilmiö, olipa yhteiskuntajärjestelmä millainen hyvänsä.

  Oksanen avaa Viron historiaa kahden vahvan naishahmon kautta. Iäkäs Aliida Truu ja hänen elämäänsä yllättäen ilmestyvä sisarentytärensä Zara tietävät kumpikin, miltä tuntuu menettää vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa;  tietävät, miten maailma makaa silloin kun kun vaihtoehtoja on täsmälleen kaksi: joko tai. Minkälaista on elää olosuhteissa, joita määrittävät pakkovalta, jatkuva pelko ja ahdistus. Miten helppoa silloin onkaan alistua systeemin vaatimuksiin, toimia systeemin parhaaksi, muuttua osaksi koneistoa. Olen törmännyt samaan havaintoon useassa tänä syksynä lukemassani kirjassa: ihminen pystyy tekemään hämmästyttävän suuria kompromisseja selviytyäkseen - tai suojellakseen (jossakin toisessa maailmanajassa itsekkäiksi miellettyjä) pyrkimyksiään.

 Aliiden ja Zaran tarina alkaa vuodesta1992. Viro on itsenäistynyt mutta Aliide pelkää. Hänellä on kommunistimenneisyys joka ennen tuntui tuovan naiselle turvaa, mutta nyt, yhtäkkiä muuttuneessa maailmassa kaikki tuntuukin kääntyneen päälaelleen. Zaran dramaattinen saapuminen suvun kotitilalle sysää Aliiden tilaan, jossa vanhat, huonosti haudatut muistot nousevat hänen tietoisuuteensa entistäkin piinaavampina. Tuossa hänen edessään seisoo hänen sisarentyttärensä, jonka äidin Aliide on jo kauan sitten päättänyt iäksi unohtaa...

Oksasen saattelemana vajoamme Aliiden menneisyyteen, joka on täynnä kaunaa ja kateutta, mutta myös kaipuuta onneen, jota tavoitellessaan hän oli valmis uhraamaan kaiken. Kaunassaan piehtaroivan vanhan naisen teot olisi helppo tuomita, mutta näin ei käy, sillä hän jakaa monien neuvostosysteemin valtaan pakotettujen naisten kohtalon. Kidutuksen, hyväksikäytön ja häpeän jäljet eivät katoa - eivät vuosikymmenissäkään.

  Sekä Aliide että Zara ovat systeemin uhreja. Siinä missä Zara on päättänyt paeta vallankäyttäjiään, Aliide on valinnut maastoutumisen ja systeemiin sulautumisen tien. Kumpikin on oppinut olemaan varpaillaan, valmis kohtaamaan vaaran missä ja milloin vain, reagoimaan mahdollisimman nopeasti kaikkeen hälyyttävään. Aliide yrittää peittää pelkonsa kokemuksen tuomiin rutiineihin, mutta nuori Zara osaa olla vain säikähtynyt kauris ajovaloissa.
Tämä epämääräinen, elämää halvaannuttava varuillaan olemisen tunne nousee mielestäni Puhdistuksen kantavaksi teemaksi, niin yksilöiden kuin kokonaisten kansakuntien tasolla. Voi miten ovelasti vallan systeemit käyttävätkään läpättäviä sydämiämme hyväkseen - aina ja ikuisesti. Ei tarvita kuin pieni epävarmuuden häivähdys ja olemme satimessa.

1992 Länsi-Viro: Pelko palaa illaksi kotiinsa.
Aliide kuuli tutun tömähdyksen ikkunassa mutta oli kuin ei olisi huomannut mitään. Jatkoi muina naisina kahvinjuontiaan. Huljutteli kupin sisältöä kuten hänellä oli tapana, tutki kermapyörrettä kahvin pinnassa, taivutti päätään radion suuntaan ikään kuin sieltä olisi tullut jotain tärkeää. 
Tyttö tietenkin säikähti ääntä heti. Hänen ruumiinsa nytkähti ja silmät pyörähtivät äänen suuntaan. Ripset levisivät siipinä elohiiren alkaessa nykiä vasemmassa kulmassa. Ja hänen äänensä tuskin kuului kun hän kysyi, mikä se oli?

  Takana on kaksikymmentäneljä vapauden vuotta -  ja kauriinsydämet läpättävät taas...

  Sofi Oksanen sai Puhdistus-romaanistaan Finlandia-palkinnon vuonna 2008, Runeberg-palkinnon vuonna 2009, Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010, sekä seitsemän muuta suomalaista tai kansainvälistä palkintoa.
Puhdistusta on luettu ja siitä on kirjotettu kirjablogeissa niin paljon, että liitän tähän yhteyteen vain Googlen hakulinkin.

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
WSOY:n äänikirja, 2010
Lukijat: Annu Valonen ja Taisto Oksanen

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 2013. 526 s.
Julkaisija: Teos

  ''Kun sanon sydänsanan, tiedän, että Marina on kohta minun luonani. Siihen ei tarvitse edes ääntä, sydämen liike, sydän joka koskettaa sydäntä, saa sen liikkeelle.
Sydänsanoista tiedän, että me olemme yhtä suuta ja sydäntä, yhtä rytmiä ja hengitystä.
Sanojen kautta  tulen hänen kuvakseen, Marinan kuvaksi, minulla ei ole muita kuvia.' 

 Riikka Pelon Finlandia-palkittu teos johdattaa lukijansa unenomaiselle, pitkän muistijäljen jättävälle matkalle venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, hänen perheensä ja erityisesti Ariadna (Alja) Efronin, Marinan tyttären elämään. Venäjän vallankumouksen myrskyt ajavat runoilijan perheen pakomatkalle, pois kotimaasta: Marinan aviomies Sergei Efron pakenee heti vallankumouksen jälkeen, sillä hän on toiminut valkoisten puolella lääkintämiehenä. Marina seuraa miestään muutamaa vuotta myöhemmin Alja-tyttären kanssa, pakoon nälkää, pakoon uutta, ennaltaarvaamatonta neuvostovaltaa. Tie vie Saksaan, Ranskaan ja Tsekkoslovakiaan, missä Marina kirjoittaa merkittävimmät runoteoksensa.
Elämän rikkonaisuudesta ja useista, vuosia kestäneistä erossaoloista huolimatta perheyhteys säilyy vahvana. Sekä Marina että Sergei etsivät ja löytävät tahoillaan sivusuhteita, mutta jossakin syvällä, huomaamattomissa, kulkee yhteinen, vastoinkäymisiä - rakkauttakin - vahvempi virta, joka kantaa läpi elämän.

   Äidin ja pienen Alja-tyttären suhde on ylimaallisen vahva, miltei symbioottinen.  Alja kiertää äitiään kuin kaksoistähden puolikas toista; he ovat kuin yksi, samaa verta, samaa lihaa, samaa hengitystä. Kaksi yhtä vahvaa taivaanvaloa, joista toinen väistämättä haluaa nousta aikaa myöten oman taivaansa kirkkaimmaksi. Mietin lukiessani, mistä tämä uskomattoman luja yhteys äidin ja tyttären välillä voi juontua: Marinan äidinrakkaus on leijonaemomaisen voimakasta, mutta samalla hän tuntuu odottavan Aljalta enemmän kuin pieni tyttö kykenee hänelle antamaan. Lapsenrakkaudelleen uskollinen Alja pyrkii vastaamaan kuulaisesti äidin hänelle asettamiin vaatimuksiin: ehkäpä tytär yrittää alitajuisesti täyttää nälkään kuolleen sisarensa ja poissaolevan Sergein jättämää aukkoa äidin sydämessä. Mutta Alja on vielä lapsi, kuin laitumella vapaasti kirmaileva villivarsa, joka ei aina tahdokaan totella äitiä. Silloin pieni tyttö kieltäytyy kirjoittamasta ja juoksee äidin ulottumattomiin, aivan niin kuin kaikki muutkin pienet tytöt joskus tekevät.

   Paitsi vaatimuksissaan, Marina on ehdoton myös rakkaudessa: Hän rakastaa tytärtään enemmän kuin hengittämäänsä ilmaa, niin paljon, että uhraisi tämän puolesta oman elämänsäkin. Äiti antaa tyttärelleen lahjaksi kielen, josta tulee heidän yhteinen sydänkielensä, äänen, joka resonoi äidin äänen kanssa, yhteisen kiertoradan, jota he kulkevat niin kauan kuin Alja sallii...
Sillä jossakin vaiheessa koittaa se hetki, jona Aljan täytyy murtautua ulos tiiviistä äitisuhteestaan ja etsiä oma sydänäänensä, oma kiertoratansa. Irtautuminen tapahtuu odottamattomalla tavalla, salaa Marinalta. Aikuistuva Alja näkee itsensä osana uutta ja valoisaa neuvostoyhteiskuntaa, jonka ideologiaa kohti myös hänen isänsä tahollaan pyrkii. Neuvostoliitossa odottaa tulevaisuus, huumaavan uusi ja vapaa. Marina ja hänen runoutensa edustavat tyttären mielestä vanhaa ja väistyvää maailmaa, sellaista, jonka Alja haluaa jättää taakseen ja häveten unohtaa. Alja ja hänen isänsä pestautuvat Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja palaavat kotimaahan. Marina seuraa perässä tietämättä läheistensä yhteyksistä politiikkaan. Elämää rakastava Alja kurottaa lapsekkaan riemukkaasti kohti uutta maailmaa. Kun neuvostovallan todellisuus selviää, kun Isä aurinkoisen todelliset kasvot paljastuvat, on pakeneminen liian myöhäistä.

  Miltei kuukausi on kulunut siitä, kun laskin Jokapäiväisen elämämme kädestäni ja yhä vieläkin tarina soi minussa vahvana. Tällä romaanilla oli ja on taiteilijan sielu. Se on loisteliaasti kirjoitettu, runoon taipuva, yhtä aikaa kevyt ja raskas. Kirja, joka vaatii lukijaltaan keskittymistä ja todellista antautumista, toisinaan jopa uupumukseen saakka. Ja kaiken vaatii myös Pelon hahmottelema Marina Tsvetajeva, ehdoton niin taiteessaan kuin ihmissuhteissaan, ehdoton tyttärensä auktoriteettina ja sydänäänen alkuunsaattajana, ehdoton periaatteiltaan, rakkaudeltaan, ehdoton elämässään ja kuolemassaan. Pelo hahmottelee ikääntyvän Marinan tavalla, joka ensi alkuun herättää lukijassa jopa vastenmielisyyden tunteita: runoilija on itsesääliin ja itsetuhoon taipuvainen ilkimys, joka on kadottanut kyvyn inspiroitua ja luoda uutta: nuoruutensa ohittaneen runoilijattaren todelliset motiivit ja sisäinen vahvuus kirkastuvat lukijalle uudelleen tarinan loppupuolella.

   Riikka Pelo kirjoittaa äärimmäisen kaunista, voimallista ja monikerroksista kieltä. Äidin ja tyttären tarinat kulkevat tarinassa limittäin, kuin sylikkäin. Aikamatkailun väliin mahtuu huimia, uutta luovia proosarunohetkiä, joissa Pelo kirjoittaa pienen Aljan ja äidin välinen lujan yhteyden entistäkin selvemmin esiin. Jokapäiväinen elämämme on kaunis, hätkähdyttävän tosi kirja. Romaani on niin runsas ja monikerroksinen, että se kestänee vielä toisenkin - miksei useammankin - lukukerran. Uskon, että tulen löytämään kirjasta silloin jotakin aivan uutta, jotakin, joka jäi tällä ensimmäisellä lukukerralla vielä  näkemättä ja kokematta.

   Koska en tuntenut Marina Tsvetajevan ja Ariadna Efronin tarinaa ennestään, olisin kovasti kaipaillut lyhyehköä yhteenvetoa päähenkilöiden elämästä vaikkapa esipuheeksi: kirjan alkupuolella etsin tekstistä jonkinlaista viitekehystä, runkoa, johon tarina olisi asettunut. Lopulta tajusin hakea kaipaamani elämäkertatiedot itse. Pienen taustatutkimuksen jälkeen sain tarinan liepeestä paremman otteen ja lukeminen alkoi sujua.

  Jokapäiväistä elämäämme on luettu myös täällä: Café Voltaire,  Kirjakaapin kummitus, Kirjan pauloissa,  Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Luettua, Lumiomena,  Opuscolo, Pisara ja Rakkaudesta kirjoihin.