Mistä on vintagedekkarien naiset tehty?

Luvussa: Agatha Christien Askel tyhjyyteen, Alan Bradleyn Filminauha kohtalon käsissä, sekä Leonard Goldbergin Sherlock Holmesin tytär.

Tänä kesänä lukemiseni kevenivät sitä mukaa, mitä korkeammalle lämpömittarit  kiipesivät. Oli päiviä, joina lempilukemisiini tarttuminen olisi tuntunut ponnistukselta, ja silloin tulivat avuksi (siunatut) viihdepläjäykset, joita ahmin varjossa heilahtelevassa riippukeinussa retkottaen, useimmiten äänikirjoina.
 Dekkareita, dekkareita dekkareita, ja vielä kerran dekkareita... Vintagedekkareitakin, sellaisia, joilla tarkoitan sekä menneinä vuosikymmeninä kirjoitettuja että uusvanhoja teoksia. Tartuin nyt sellaisiinkin kirjoihin, joihin en ilman tätä 'infernaalista  hellekesää' olisi ehkä edes uneksinut tutustuvani:  Alan Bradleyn Flavia  de Luce-tarinoihin ja Sherlock Holmesista inspiraationsa saavaan Sherlock Holmesin tyttäreen.

Dame Agatha Christie kuului itseoikeutetusti kesän dekkarikimaraani, nyt kun tälle linjalle kerran lähdin. Valitsin kuunneltavakseni alkujaan näyttämölle sijoitetun tarinan Askel tyhjyyteen, jota kuvataan yhdeksi Christien hauskimmaksi kirjaksi. Röhönauruja tarina ei minussa kirvoittanut, hymähdyksetkin olivat harvassa, vaikka kirjan parissa viihdyinkin (no juu, joskus sitä vain torkahtaa miellyttävään lukijan ääneen, eikä herättyään jaksa enää ’kelata’ juttua taaksepäin, mutta voimme kutsua näitäkin tuokioita kirjojen parissa vietetyksi laatuajaksi, eikö?) Tunnustan, että nukahtelin näitä kaikkia kirjoja kuunnellessani - tai pikemmin värjyin jossakin unen ja valveen suloisessa välimaastossa.

Päädyin näiden kertomusten myötä pimenevälle nummelle ihmettelemään kapealta polulta rotkoon horjahtaneen miehen kohtaloa (Askel tyhjyyteen), pelivelkaisen nuoren aviomiehen ilmalentoa monikerroksisen kaupunkitalon katolta (Sherlock Holmesin tytär) ja lopuksi uppuroin lumen ympäröimään englantilaiskartanoon todistamaan elokuvadiivan päivien päättymistä (Filminauha kohtalon käsissä).
En esittele kirjojen tapahtumia ja tunnelmia tässä jutussa tämän kummemmin, vaan siirryn asiaan, johon (laiskahkosti) kiinnitin huomiota näitä kolmea dekkaria kuunnellessani. Ja kun ryhdyin kelaamaan vanhempia lukukokemuksiani, löysin mielenkiintoisen kaavan, joka tuntuu toistuvan...


Vintagedekkarien roolijaosta

Dekkareita lukiessani kiinnitän aina erityistä huomiota henkilökuvaukseen: saavatko kirjailijat puhallettua sankareihinsa sellaista eloa, joka saa minut kiinnostumaan ja parhaassa tapauksessa jopa koukuttumaan kirjaan? Olen tainnut sanoa tämän monta kertaa ennenkin: dekkarin henki (ja kiinnostavuus) elää tai kuolee henkilökuvauksen mukana.

  Vanhoissa ja niiden tyyliä jäljittelevissä uusvanhoissa rikostarinoissa sankarit voi luokitella mielestäni kahteen ryhmään: Toiseen ryhmään kuuluvat ne Sherlock Holmesin, Hercule Poirotin ja Neiti Marplen kaltaiset napakat, miltei yli-inhimillistä havainto- ja  päättelykykyä osoittavat tyypit, jotka tuntuvat ratkovan rikoksia siinä missä me me muut 'lapsille sopivia ristikoita'.  Sen toisen ryhmän muodostavat sitten ne elämässään enemmän tai vähemmän eksyksissä olevat, ressukkamaiset sankarit, joilla on messissä Hannu Hanhimaista  onnea ja nokkela ystävä tai muu apuri, vähän P. G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden tyyliin.

Milloin tällaisen ’vintagedekkarin’ sankarina on  nainen, hän ei koskaan voi olla tuo ressukkamainen hahmo. Nainen pärjää näissä tarinoissa vain, jos hän on normaalia älykkäämpi ja reippaampi, sanavalmis, itsenäisesti ajatteleva supernainen.
Sama kaava toistuu myös muussa 1900-alkupuolella kirjoitetuissa tai tuon ajan tyyliä jäljittelevässä viihdekirjallisuudessa. Mieleen tulevat heti esimerkiksi Hilja Valtosen itsenäiset, älykkäät ja sanavalmiit sankarittaret... ja tietenkin on muistettava  Jane Austen - hän  taitaa olla viihteen voimanaisten esiäiti.

Kirjallisuuden naiskuvan muutos, jossa pelastajaansa odottelevasta objektista tuli omilla aivoillaan ajatteleva, (pirtsakka) toimija, on ollut tietenkin yksi (tärkeä) askel sukupuolisen tasa-arvoistumisen tiellä. Viihdekirjallisuuden sisällä, ainakin sen tietyillä osa-alueilla, tästä pirtsakkuudesta ja luonteen ja älyn ylivertaisuudesta tuli naissankarin vakio ja linja tuntuu jatkuvan myös nykyaikana kirjoitetuissa, menneisiin vuosikymmeniin  sijoittuvissa dekkareissa.

Olisipa perin virkistävää tavata uusvanhojen dekkarien sivuilla ujo, sisäänpäin kääntynyt, jöröttävä sankaritar. Missä piileksivät naispuoliset Bertie Woosterit?
Nykyaikaan sijoittuvissa dekkareissa tästä kummallisesta 'voimanaisvakiosta' on onneksi päästy eroon. 2000-luvun  nainen voi tarinan keskushahmonakin olla täysi luuseri. Kuinka vapauttavaa!

Näissä kolmessa, sattumanvaraisesti valikoituneessa kirjassa tapaamme kolme reipasta ja älykästä naista: yksi heistä avustaa Christien Askel tyhjyyteen -teoksen nuorta, nyhverönoloista sankaria, toinen on Sherlock Holmesin salaisesta suhteesta syntynyt säkenöivän nerokas tytär  ja kolmas -pahnanpohjimmainen - on 11-vuotias rikoksista ja kemiasta (eritoten myrkyistä) kiinnostunut sanavalmis ja älykkyyttä tiukuva Flavia. Kaikki he edustavat edellä mainitsemaani superwoman-energiaa puhtaimmillaan.

(Ihan kuriositeettina: miksi ihmeessä esimerkiksi Goldbergin pitää kirjoittaa Sherlock Holmesin tyttärestä isänsä kopio? Juttu olisi kääntynyt paljon mielenkiintoisemmaksi, jos hän olisi uskaltanut heittäytyä mukaan geenien leikkiin ja luoda sankarittaresta jotakin aivan muuta... Vaikkapa yhdistää Holmesin vähemmän ihailtavat puolet (niitähän riitti, mutta kas kummaa, tytär ei näy niitä perineen!) äidin puolelta tulevaan taipumukseen rakastua jalokiviin, kultaan - ja vaaraan... ) Hahmo olisi saanut heti uutta kiinnostavuutta!

****

Miehille vintagedekkarit antavat enemmän tilaa. Holmesin ja Poirotin kaltaisten super-ihmisten lisäksi olen tavannut näissä tarinoissa miespuolisia keskushahmoja, jotka ovat kertakaikkisia nyhveröitä. Askel tyhjyyteen -teoksessa sellainen on luonnonlapsimainen papinpoika Bobby, joka ei oikein tiedä, mitä elämällään tekisi, ei ennen kun sekaantuu murhamysteeriin ja rakastuu - nokkelaan ja sanavalmiiseen apuriinsa Frankieen. Äsken mainitsinkin jo supersuositun J.P. Wodehousen toisinaan hyvinkin dekkarimaiset Jeeves-tarinat, joiden toinen keskushahmo, ylhäisöön kuuluva aikamiespoika Wooster, on toivoton haahuilija. Ihan vähän samaa henkeä aistin myös Virpi Hämeen-Anttilan Axel Björk -hahmossa, joka toisaalta on ahkera toiminnan mies, mutta jossa on mukana aimo annos naisia viehättävää ressukkaa.

Haastan kaikki dekkarikirjailijat kirjoittamaan menneelle vuosisadalle sijoittuvan rikostarinan, jonka keskushenkilönä on avuton, nyhveröintiin taipuvainen nainen. Jos tämänkaltaisia teoksia on jo ilmestynyt, vinkatkaa ihmeessä!


Kirjojen tiedot:

Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why Didn´t They Ask Evans?, 1934)
Ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1953 (WSOY)
Tarkistettu painos, suom.: Kirsti Kattelus
Äänikirjan (2010) lukija: Lars Svedberg
Alkuperäiskieli: englanti

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä ( I Am Half-Sick of Shadows, 2011)
Bazar Kustannus 2016
Suomentanut Maija Heikinheimo
Äänikirjan (2018) lukija: Krista Putkonen-Örn
Alkuperäiskieli: englanti

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär (The Daughter of Sherlock Holmes, 2017)
Bazar Kustannus 2018
Suomentanut Marja Helanen
Äänikirjan lukija: Erja Manto
Ajuperäiskieli: englanti

Sofi Oksanen: Puhdistus

Äänikirjana

Oli vihdoin minunkin aika tutustua ilmiöön nimeltä Sofi Oksanen.
Latasin Puhdistuksen äänikirjaversion läppärilleni jo viime kesänä, mutta sen kuunteleminen keskeytyi kirjan puolivälissä useiksi kuukausiksi (ei teoksen itsensä tähden vaan omassa arkielämässäni tapahtuneiden yhteensattumien vuoksi). Päätin nyt syksyn tullen kuunnella kirjan alusta alkaen uudelleen. Koska tuosta toisestakin kuuntelukerrasta on vierähtänyt jo pari kolme viikkoa ja koska en kuuntelusessioiden yhteydessä malttanut pysähtyä tekemään yhtäkään muistiinpanoa, koostuu tämänkertainen kirjajuttuni yksinomaan niistä vapaasti mielessä kelluvista ajatuksista ja tunnelmista, jotka kuuntelukokemus jälkeensä jätti.

  Ilmiö nimeltä Sofi Oksanen: onkohan niin, että juuri tuon määritelmän vuoksi olen pyrkinyt välttelemään Oksasen kirjoja. Olen - hyvin lapsekkaasti, kyllä! - ajatellut hänen olevan liian puhuttu, liian suosittu innostuakseni tosissani hänen kirjoistaan, ajatellut että noin suuriin mittaluokkiin nousseessa suosiossa on pakko olla vähintään puolet pelkkää ilmaa, hypetystä ja hysteriaa. Yhä uudelleen saan kuin varkain itseni kiinni tekemästä arvioita asioista, joihin en itse ole tutustunut. Hetkinen hei, minähän pidän itseäni ennakkoluulottomana ja uteliaana lukijana... (juu juu ja hah).

  Jälleen kerran joudun (ilokseni) toteamaan että olin ennakkoluuloineni väärässä: Sofi Oksasen Puhdistus on hieno kirja. Kun sen asettaa omaan kontekstiinsa, oikealle aikaradalleen historian virrassa, se on todella hieno kirja, hypetyksensä ja palkintonsa ansainnut. Oksanen tuntuu osuneen kultasuoneen juuri oikeaan aikaan: Baltian maiden lähihistoria on odottanut, suorastaan huutanut kirjallista ulostuloa. Oksasen tehtävä on ollut vaativa, mutta hän näyttää suoriutuneen siitä loistavasti. Puhdistus tuo eteläisen naapurimme kohtalonvuodet ihollemme riipaisevan kaunistelemattomina. Romaanin eräänä vahvana teemana on naisen asema muuttuvassa ajassa: naisten hyväksikäytön hiljainen hyväksyminen tuntuu olevan systeeminen ilmiö, olipa yhteiskuntajärjestelmä millainen hyvänsä.

  Oksanen avaa Viron historiaa kahden vahvan naishahmon kautta. Iäkäs Aliida Truu ja hänen elämäänsä yllättäen ilmestyvä sisarentytärensä Zara tietävät kumpikin, miltä tuntuu menettää vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa;  tietävät, miten maailma makaa silloin kun kun vaihtoehtoja on täsmälleen kaksi: joko tai. Minkälaista on elää olosuhteissa, joita määrittävät pakkovalta, jatkuva pelko ja ahdistus. Miten helppoa silloin onkaan alistua systeemin vaatimuksiin, toimia systeemin parhaaksi, muuttua osaksi koneistoa. Olen törmännyt samaan havaintoon useassa tänä syksynä lukemassani kirjassa: ihminen pystyy tekemään hämmästyttävän suuria kompromisseja selviytyäkseen - tai suojellakseen (jossakin toisessa maailmanajassa itsekkäiksi miellettyjä) pyrkimyksiään.

 Aliiden ja Zaran tarina alkaa vuodesta1992. Viro on itsenäistynyt mutta Aliide pelkää. Hänellä on kommunistimenneisyys joka ennen tuntui tuovan naiselle turvaa, mutta nyt, yhtäkkiä muuttuneessa maailmassa kaikki tuntuukin kääntyneen päälaelleen. Zaran dramaattinen saapuminen suvun kotitilalle sysää Aliiden tilaan, jossa vanhat, huonosti haudatut muistot nousevat hänen tietoisuuteensa entistäkin piinaavampina. Tuossa hänen edessään seisoo hänen sisarentyttärensä, jonka äidin Aliide on jo kauan sitten päättänyt iäksi unohtaa...

Oksasen saattelemana vajoamme Aliiden menneisyyteen, joka on täynnä kaunaa ja kateutta, mutta myös kaipuuta onneen, jota tavoitellessaan hän oli valmis uhraamaan kaiken. Kaunassaan piehtaroivan vanhan naisen teot olisi helppo tuomita, mutta näin ei käy, sillä hän jakaa monien neuvostosysteemin valtaan pakotettujen naisten kohtalon. Kidutuksen, hyväksikäytön ja häpeän jäljet eivät katoa - eivät vuosikymmenissäkään.

  Sekä Aliide että Zara ovat systeemin uhreja. Siinä missä Zara on päättänyt paeta vallankäyttäjiään, Aliide on valinnut maastoutumisen ja systeemiin sulautumisen tien. Kumpikin on oppinut olemaan varpaillaan, valmis kohtaamaan vaaran missä ja milloin vain, reagoimaan mahdollisimman nopeasti kaikkeen hälyyttävään. Aliide yrittää peittää pelkonsa kokemuksen tuomiin rutiineihin, mutta nuori Zara osaa olla vain säikähtynyt kauris ajovaloissa.
Tämä epämääräinen, elämää halvaannuttava varuillaan olemisen tunne nousee mielestäni Puhdistuksen kantavaksi teemaksi, niin yksilöiden kuin kokonaisten kansakuntien tasolla. Voi miten ovelasti vallan systeemit käyttävätkään läpättäviä sydämiämme hyväkseen - aina ja ikuisesti. Ei tarvita kuin pieni epävarmuuden häivähdys ja olemme satimessa.

1992 Länsi-Viro: Pelko palaa illaksi kotiinsa.
Aliide kuuli tutun tömähdyksen ikkunassa mutta oli kuin ei olisi huomannut mitään. Jatkoi muina naisina kahvinjuontiaan. Huljutteli kupin sisältöä kuten hänellä oli tapana, tutki kermapyörrettä kahvin pinnassa, taivutti päätään radion suuntaan ikään kuin sieltä olisi tullut jotain tärkeää. 
Tyttö tietenkin säikähti ääntä heti. Hänen ruumiinsa nytkähti ja silmät pyörähtivät äänen suuntaan. Ripset levisivät siipinä elohiiren alkaessa nykiä vasemmassa kulmassa. Ja hänen äänensä tuskin kuului kun hän kysyi, mikä se oli?

  Takana on kaksikymmentäneljä vapauden vuotta -  ja kauriinsydämet läpättävät taas...

  Sofi Oksanen sai Puhdistus-romaanistaan Finlandia-palkinnon vuonna 2008, Runeberg-palkinnon vuonna 2009, Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2010, sekä seitsemän muuta suomalaista tai kansainvälistä palkintoa.
Puhdistusta on luettu ja siitä on kirjotettu kirjablogeissa niin paljon, että liitän tähän yhteyteen vain Googlen hakulinkin.

Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
WSOY:n äänikirja, 2010
Lukijat: Annu Valonen ja Taisto Oksanen

Mietteitä ruotsalaisista dekkareista ja Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Mp3-äänikirjana

    Ruotsalaisen toimittaja ja kirjailija Stieg Larssonin  huippusuosioon noussut Millenium-dekkarisarja ilmestyi suomeksi juuri niinä vuosina, jolloin 'en voinut enää vilkaistakaan' ruotsalaisiin dekkareihin. Olin ahminut niitä siihen mennessä niin paljon, että huomasin osaavani jo ennustaa tarinoiden juonikuviot heti kansikuvan ja lyhyen esittelytekstin nähtyäni. Kirjailijat olivat alkaneet toistaa liiaksi itseään ja mikä pahinta, myös toinen toistaan. Ilmiön taustalla saattoi piillä ihan yleisinhimillisiä syitä, vaikkapa sellaisia kuin suosion aiheuttama laiskuus ja kiire. Ymmärrän, että viisas takoo silloin kun rauta on kuumaa, mutta minä olin saanut ruotsidekkaristeista tarpeekseni. Kun Milleniumin ensimmäinen osa sitten  ilmestyi, en olisi voinut olla siitä enää yhtään vähempää kiinnostunut, siitä huolimatta,  että kaikki tuntuivat puhuvan Milleniumista: sarja oli tajunnanräjäyttäjä,  kertakaikkinen tämä sinun täytyy lukea -tapaus. Sen sijaan, että olisin ryhtynyt ottamaan kirjoista selvää, innottomuuteni vain syveni, sillä kirjojen 'ylenmääräiseltä' tuntuva hehkutus saa minut aina pikuisen takajaloilleni (minussa on hitunen vastarannankiiskeä joidenkin asioiden suhteen, tunnustan).

  Noiden aikojen jälkeen Ruotsissa on ehditty kirjoittaa taatusti satoja ja taas satoja dekkareita. Toistavatko ne yhä sitä samaa, kymmenen vuotta vanhaa kaavaa vai olisiko jokin muuttunut? Vai pitäisikö tämä asia nähdäkin ihan toisessa valossa, niin, että tutuilla juonikuvioilla varustetulla 'ruotsigenrellä' vain on tietty asemansa (vähän samanlainen kuin Arlan maidolla) ja tuota asemaa eivät hetkauta tuulet, eivät tuiverrukset: hän, joka ruotsidekkarin luettavakseen poimii, tietää varmasti, mitä saa. Toistuvan kaavan mukaan kirjoitettu tarina tuo elämään rauhoittavaa jatkuvuutta ja tuttuutta. Voihan sen asiankin näinkin nähdä...
En tiedä, mitä ruotsalaiset dekkaristit ovat kymmenen viime vuoden aikana puuhailleet. Ehkä olisi korkea aika ottaa asiasta selvää. Ehkä.

  Mutta niin, pitihän minun tähän Larssonin Millenium-trilogiaan lopulta kuitenkin törmätä. Se tapahtui etsiessäni sopivaa (ja edullista) lukemista uuteen e-lukulaitteeseeni. Trilogia oli tarjolla myös mp3-äänitiedostona, joka sekin houkutteli: ääneen luettuna dekkari saisi ehkä aivan uudenlaisia ulottuvuuksia.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että tämä trilogian aloitus yllätti minut täysin. Miehet jotka vihaavat naisia on kaikkea sitä, mitä hyvältä dekkarilta voi odottaa. Onnekseni olin täydellisen tietämätön tarinan kulusta, sillä en ole nähnyt trilogiasta tehtyjä leffojakaan, mikä tuntuu perin kummalliselta, ovathan filmit pyörineet televisiossakin varmasti jo useampaankin kertaan.

  Larssonin tarinoiden taisteluparin alkutaival on hurmaavan epäsuhtainen ja tappurainen. Tapaan heidät nyt ensimmäistä kertaa, Millenium-aikakauslehden luottotoimittaja Mikael Blomkvistin ja hänen apulaisensa, sosiaalisilta taidoiltaan kehittymättömän, pelottavan älykkään tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin. Vaikka heidän lähtökohtansa ja syvimmät motiivinsa ovat hyvin erilaiset, heissä on aistittavissa sielunkumppanuutta, jonka vähittäistä, monipolvista muotoutumista oli ilo seurata. Mitään tähän verrattavaa en ole ruotsalaisissa dekkareissa ennen kohdannut.

  Trilogian ensimmäisen osan rikostarina on monikerroksinen ja järkyttävä. Larsson pohjustaa tapahtumia perusteellisesti, mutta niin, että lukijan (tässä tapauksessa kuulijan) mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Tarinan alkuasetelmassa Millenium-aikakauslehden luottotoimittajana ja johtoryhmän jäsenenä  toimiva Mikael Blomkvist saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen kirjoitettuaan lehteen kriittisen artikkelin Ruotsin hämäräperäisimpiin liikemiehiin kuuluvan Hans-Erik Wennerströmin bisneksistä. Tilannetta rauhoittaakseen Mikael hyppää pois Milleniumista ja ottaa vastaan hänelle yllättäen tarjotun työtehtävän ja lähtee Tukholmasta Pohjois-Ruotsiin selvittämään ikääntyvän teollisuusmiehen Henrik Vangerin suvussa 1960-tapahtunutta katoamistapausta. Mikäli Mikael pystyy selvittämään vuosikymmenten takaisen arvoituksen, Vanger lupaa ojentaa hänelle pitävät todisteet Wennerströmiä vastaan.
Kadonneen tytön tapaus osoittautuu kimurantimmaksi, karmivammaksi - ja vaarallisemmaksi -  kuin suurin osa asianosaisista olisi unissaankaan voinut aavistaa. Ruotsalaisen pikkukaupunki-idylli kätkee sisäänsä pahuuden voimia. Tutkimusten kuluessa  Mikael tasapainoilee sisäisten moraalisääntöjensä ja toimittajan etiikan välillä, Lisbeth taas suunnistaa eläimellisten vaistojensa varassa - hän ei rasita päätään moraalisilla kysymyksillä vaan toimii. Suoraan, kyselemättä, osuen kohteeseensa kuin täsmäase.

  Lisbeth Salanderista tuli tietenkin heti suosikkini. Hänen nimensä oli minulle jo ennestään tuttu, sen verran monesti olen tuosta nuoresta kapinallisesta kuullut puhuttavan. Sisäänpäinkääntyneellä mutta suunnattoman kirkasälyisellä Lisbethillä on todennäköisesti aspergerin oireyhtymä, minkä vuoksi hän ei koe maailmaa samanlaisena kuin muut. Erilaisuus aiheuttaa hänelle väistämättömiä sopeutumisvaikeuksia, mutta tietyissä tilanteissa myös etua: siellä missä muut näkevät vain sotkua ja valkoista kohinaa, Lisbeth huomaa kuin kärppänä asioiden välillä vallitsevia hentoja yhteyksiä. Ja juuri tämä seikka tekeekin hänestä  niin fantastisen hyvän tutkijan.

  23-vuotias nuori nainen  ei suostu kenenkään hallittavaksi tai määriteltäväksi, ei ainakaan vapaaehtoisesti, ei, vaikka näyttäisikin ihan 15-vuotiaalta: tytön hillitsemistä tai hyväksikäyttöä yrittävät saavat nenilleen ja muutamaan otteeseen käy pahemminkin. Tatuointiensa ja nahkarotsinsa alle piiloutunut, kaikille vihainen Lisbeth saa Mikaelin sydämen heltymään, mutta ystävystyminen on vaikeaa ja tapahtuu Lisbethin ehdoilla ja kaiken lisäsi sillä ainoalla tavalla, jonka tyttö tuntee...

  Luulenpa, että Lisbethistä on tullut tällä vuosituhannen toisella vuosikymmenellä monen fiktiivisen henkilön esikuva. Itse tunnistin hänessä Silta-sarjan ihanaa Sara Norénia - ja hypähtipä mieleeni vastikään lukemani Peter Høegin Susanin vaikutus -romaanin päähenkilö Susan Svendsenkin. On hienoa, että valtavirrasta poikeavat persoonat alkavat saada yhä enemmän jalansijaa vakavasti otettavina romaanihenkilöinä - ilman että heidän asemansa perustuisi  jonkinlaiseen antisankaruuteen tai olisi ylhäältä päin määriteltyä.

  Miehet jotka vihaavat naisia -romaani tarjoaa lukijalleen kaiken yllämainitun lisäksi painavaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Larssonin kitkerän tarkastelun kohteena ovat ruotsalaisen kansankodin tukipylväät, he, jotka vankan asemansa suojaamina voivat toimia miten haluavat - jäämättä teoistaan milloinkaan kiinni. Larsson puhuu yhteiskuntamme 'ylempien kerrosten' kaksinaismoraalista, joka tuhoaa kansakuntaa sisältäpäin.

  Rasismia ja äärioikeistoa vastaan taistelleen kirjailija-toimittaja Stieg Larssonin Millenium-sarjasta piti tulla kymmenosainen, mutta hänen äkillinen kuolemansa vuonna 2004 muutti suunnitelmat. Postuumisti ilmestynyt trilogia on saamassa jatkoa: David Lagercrantzin kirjoittama Se mikä ei tapa -romaani ilmestyy tietojeni mukaan elokuussa WSOY:n kustantamana. Lagercrantz on itse kertonut, että kyseessä on omalla tyylillä kirjoitettu itsenäinen teos, vain henkilöt ja ehkä myös tarinan tietty henki ovat yhteneväisiä trilogian kanssa. Uutta Larssonia ei siis ole tulossa, mutta kyllä - kirja alkoi kiinnostaa jo minuakin, varsinkin, kun tiedän  Larssonin perikunnankin näyttäneen hankkeelle vihreää valoa. Sitä ennen kesääni mahtuu vielä kaksi Larssonin omaa dekkaria, luultavasti kuunneltuna: tykästyin kovasti Kari Ketosen ääneen.

Liitän kirjan Annamin luotaamaan Kirjallinen retki Pohjoismaissa-lukuhaasteeseen.


Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, 2005)

Paperiversion kustantaja: WSOY,  2006
Suomentanut Marja Kyrö
mp3 äänikirja, 2011
Lukija: Kari Ketonen
Alkperäiskieli: ruotsi

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta

Äänikirjana

  Vuosisatojen mittaisia aikamatkoja voi tehdä kirjojen maailmassa nopeasti ja niin usein kun haluaa. Viime viikolla hypähtelin 1600-luvun ja 1800-luvun lopun välillä, kun luvussa oli Mirkka Lappalaisen esseekokoelmaa Maailman painavin raha ja kuuntelussa Johannes Linnankosken klassikkoteos Laulu tulipunaisesta kukasta. Löysin mp3-äänikirjat tutustuessani sähkökirjatarjontaan ja ajattelin kokeilla tätäkin formaattia. Ensimmäiseksi kuuntelukokemukseksi otin ilmaiseksi ladattavan klassikon.

  On minulla tässä äänikirjakokeilussa pieni taka-ajatuskin mukana: puhaltaessani lukuharrastustani uuteen hehkuun muutaman vuoden tauon jälkeen ja aloitettuani kirjablogin pitämisen, jäi toinen rakas harrastukseni, korujen tekeminen, auttamatta taka-alalle. Tähän saakka olen kuunnellut koruja tehdessäni radiota: klassisen musiikin ja puheohjelmien seurassa  nypräämiseen uppoutuu monta kertaa niin perusteellisesti, ettei ajan kulua edes huomaa. Tajusin, että jos muutun silloin tällön kirjojen lukijasta kirjojen kuuntelijaksi, voisin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja kappas: sehän toimi!

  Tämä 1905 ilmestynyt klassikko oli ihana äänikirja-aloitus. Moraalinen kertomus nuoresta maatalon pojasta Olavi Koskelasta oli Suomen ensimmäinen todellinen hittiromaani ja vieläkin se on yksi tunnetuimmista maamme rajojen ulkopuolella ilmestyneistä suomalaisista kirjoista - Kalevalan ja Setsemän veljeksen ohella. Oli siis minunkin aika vihdoinkin tutustua Koskelan Olaviin. Saattaa olla, että olen nähnyt jonkin kirjan lukuisista filmatisoinneista, ehkä juuri sen kuuluisan kolmekymmentäluvun lopulla tehdyn  Teuvo Tulion version... Jos näin on käynyt, tarinan on täytynyt kadota jonnekin muistini tuolle puolen, sillä se oli minulle kuin uusi. Ja silti teoksessa oli jotakin hyvin tuttua, sieluun kirjoitettua Suomi-Filmin tunnelmaa...

Vanhaksi käsitelty kuva omasta kuva-arkistosta. Aurajokea.

  Teos on ilmestymisaikaansa nähden hyvin rohkea. Ehkä siitä juuri sen tähden tulikin Suomen ensimmäinen todellinen bestseller. Muistan, että edesmennyt isoisäni kertoi teoksen olleen yksi  nuoruutensa mielikirjoista. Varmasti hän löysi tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä, olihan hän maatalon poika niin kuin Olavikin, ja vastuu tilan jatkamisesta painoi hartioita. Maanviljelijän pojista tuli tuohon aikaan maanviljelijöitä. Kyse oli aina ja ennen kaikkea maasta ja suvun perinteistä. Maatalouskulttuurissa ihmisten tulevaisuus lyötiin lukkoon jo kehdossa keinuessa.

  Mutta Olavi, vaalea huimapää, lähtee kotoaan ovet paukkuen! Tuossa teossa on sellaista totista ja tuimaa draamaa, joka kirjan ilmestymisen aikoihin on ollut omiaan iskemään tulikipinöitä lukijankin sieluun. Uskon, että Linnankoski tulkitsi kirjassaan monen 'kotitaloonsa kahlitun' salaisia haaveita: voi kun voisikin vain lähteä ja etsiä oman tiensä! Syynä Olavin tulenkivenkatkuiseen repäisyyn on tietenkin lempi: hän tahtoo naida köyhän kyökkipiian, mutta siihenpä ei hänen isänsä suostukaan, ei kuuna päivänä: mierontielle hän mieluummin poikansa päästää kuin piikojen hameiden alle pesäänsä tekemään. Olaville ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa, ylpeys loukattuna, silmät leiskuvina. Tyttökin jää sille tielleen, kun Olavi painuu tukinuittoon ja aloittaa kulkurin elämän.

  Olavi kulkee tukkilaisten mukana ja siinä sivussa rakastuu joen rantamien tyttöihin, kulkee valloituksesta toiseen kuin huumattuna. Uskon Olavin tunteiden olevan aitoja, hän vain janoaa rakastumisen tunnetta eikä itse tajua rakkautensa tuhoisaa, polttavaa voimaa. Pian hänen maineensa kiirii kauas hänen edelleen. Hän on se komea ja hiljainen, se kaikkein rohkein ja huimapäisin puomi- ja sumajuoksija, tukkilainen, josta osataan jo arvuutella: kenethän hän täältä nappaa... Ja jotenkin nuo tytöt tuntuat odottavan valloittajaansa, Olavi arvelee. Linnankoski kuvaa naisen ajan tavan mukaan saaliina, jonka on määräkin tulla saalistetuksi. Kun gaselli on saatu kiinni, on aika lähteä, tuskallisesti, mutta vapautuneena. Tätä tematiikkaa voisi tarkastella puolelta jos toiseltakin...

  Linnankoski kuvaa Olavin ja tyttösten kohtaamisia kauniisti ja tulenpalavasti, mutta jo ensikohtamisissa on hyvästijättöjen makua: Olavin mieli on kuin koskessa virtaava vesi, yhtä liikkuva ja kiihkeä ja vaikka hän virran partaalta löytämiinsä  tyttöihin rakastuukin, hän on salaa onnellinen lähtemisen välttämättömyydestä. Sillä ihmisen täytyy olla vapaa, vapaa!

 Ei, elää minä tahdon, niin kauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää niin kauvan kuin minulla keuhkot ovat. Mutta tiedätkö Tuomenkukka, mitä elämä oikein on? Kyllä, vastasi tyttö säkenöivin silmin. Se on rakkautta. Niin, rakkautta se on, mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä, ja uskallusta elää. Ja se on kohtaloa joka meitä ihmislapsia yhteen johtaa.                                                                                                        

Niinkö? Kuinka minä en  ole osannut sitä ennen ajatella ennen kuin sinä sen nyt sanoit.   

Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä ja me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkaisematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten, ja heti sinä hetkenä tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme kuin maneetti rautaa, tulkoon siitä sitte onnea tai onnettomuutta.

  Aika kuluu, nälkä kasvaa. Sitten, kuin salaa, tulee pysähdys. Alkaako muutos siitä hetkestä, jona Olavi näkee peilistä silmiensä ympärille ilmestyneet elämänjuonteet vaiko siitä, kun hän tapaa ilotalossa vieraillessaan Gasellin, yhden ensimmäisistä rakkauksistaan? Tärkeä lienee myös  se iltatuokio, kun Olavi, väsyneenä ja hädissään kuulee lapsena menehtyneen siskonsa puhuvan hänelle iltatähtenä taivaalla, huminana pihapuissa:  palaa kotiin, kotiin, katumukseen ja sovitukseen...
Sillä kyllä, kyllä tästä tuhlaajapojan tarina lopultakin tulee. Ja se nainen, joka hänet lopulta kesyttää, tietää kesyttävänsä jotakin levotonta, aina liikkeessä olevaa ja hyväksyy osansa hiljaisesti ja kirkasotsaisesti. Tarinan sukupuoliroolitus ja moraalisuus  suorastaan huutavat 1900-luvun alun ihanteita. Kaiken muun antinsa ohella Laulu tulipunaisesta kukasta on erinomainen esimerkki siitä, kuinka paljon maailma on sadassa vuodessa muuttunut...

  Johannes Linnankoski  (1869 -1913) kuuluu Suomen kultakauden kirjailijoihin. Hän ammensi teoksensa tunnelman kansallisromantiikan ehttymättömistä kuvastoista: Suomen suuret salot humisevat, käet kukkuvat, tuomi kukkii ja kosket kuohuvat väkevinä ja vapaina, yhtä väkevinä kuin Olavin valtoimenaan vyöryvä rakkaus. Voi jos rakkautta ei tarvitsisi koskaan kahlita, tuntuu Linnankoski itsekin kovin olavimaisella kiihkeydellä toivovan.

  * Kansalliskirjaston sivuilta löytämäni kansikuva on mitä todennäköisimmin teoksen ensimmäisestä painoksesta.



Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta, 1905
Teoksen 1. kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö
(myöhempiä kustantajia: muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)
Elisa Kirjan äänikirja, 2014
Lukija: Eija Peltonen