Suomalaisen periksiantamattomuuden ytimessä. Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta

Jos suomalaiselta älymystöltä ja kulttuuriväeltä olisi 1800-luvun polivälissä kysynyt, tunsivatko he olevansa osa ainakin jossakin suhteessa itsenäistä kansakuntaa, vastaus olisi varmastikin ollut vahva kyllä. Olihan Suomen suurruhtinaskunnan asema Venäjän kainalossa hyvinkin itsenäinen ja tunnustettukin: meillä oli oma, Ruosin vallan ajoilta peräisin oleva perustuslakimme ja suurimmasta osasta asioitammekin saimme päättää itsenäisesti valtiopäivillä. Taide ja kirjallisuus olivat puhjenneet kukkaan heräilevän kansallistunnon inspiroimina : oli kehitetty omaa kulttuuria, sävelletty jo ikiomaa sydänlaulua. Suomen Suuri Kertomus oli alkanut hahmottua, se oli saanut innostuksensa maailmalta, mutta sen raaka-aineet oli löydetty kotoa, syvistä metsistä, salomaiden kirkkaista lähteistä, sinitaivaalta. Nämä pian yli 150 vuotta sitten syntyneet suomalaisen sielun kuvat kuuluvat yhteiseen alitajuntaamme vieläkin...

Idea kansallisesta heräämisestä syntyi pienen piirin sisällä ja sai siellä miltei sankarillisia piirteitä. Hassua kyllä, tarinan sankarit, nuo työtäpelkäämättömät suoraselkäiset, torpissaan ja maatilkuillaan sinnittelevät ihmiset eivät oikeastaan tienneet nousseensa moiseen heroistiseen asemaan. Suurimmalle osalle tuon ajan suomalaisista omasta elinpiiristä ja päivittäisestä toimeentulosta huolehtimisessa oli  riittävästi työtä ja pohdittavaa, niin että se, mihin kansakuntaan sattui kuulumaan, oli heille tuolloin verraten yhdentekevää. Vasta kun suomalaisten syvät kansankerrokset saivat edes tasavertaisuutta muistuttavan oikeuden ja mahdollisuuden koulutukseen, alkoivat asiat tältäkin osin muuttua. Mutta nyt menen asioiden edelle ja sivuun, joten palatkaamme asiaan:

Sivistyneistöllä ja taideväellä oli aikaa pohtia syntyjä syviä - ja hyvä niin. Lopputulosta kehtaa hehkuttaa: mitä kaikkea taiteen kultakausi pitikään sisällään, mitä kaikkea kauas tulevaisuuteenkin vaikuttavaa se synnytti.  Jos kiinnostusta riittää, tietoa ja tunnelmia tuosta ajasta saa ammennettua esimerkiksi Markku Valkosen upeasta Kultakausi-teoksesta (WSOY 2007).

Mutta sitten tuuli kääntyi.
Kirjallisuushistorioitsija ja tietokirjailija Minna Maijala tiivistää sortokauden alun näin:

Keväällä 1899 Suomi joutui ankaran Venäjältä suuntautuvan paineen kohteeksi. Venäläismieliset lehdet olivat jo pitkään paheksuneet Suomen erityisasemaa autonomisena suuriruhtinaskuntana ja kun nationalistisen ääriliikkeen poliittinen valta oli vuosisadan loppuun mennessä kasvanut riittävän vahvaksi, muuttuivat puheet teoiksi, jotka järkyttivät sekä Suomessa että Euroopassa. Valistuksen korkeimmat arvot, sananvapaus ja kansalaisvapaus, katosivat hetkessä, ja tilalle tuli ankara sensuuri, yhdistys- ja kokoontumisvapautta rajoitettiin ja kansalaisten toimia alkoi valvoa mittava santarmi- ja urkkijajärjestelmä.

Venäjällä oli tietenkin omat sisä- ja ulkopoliittiset syynsä toimintatapojensa muutokseen. Venäjän tuon aikaisista intresseistä ja poliittisesta ilmapiiristä saa hyvän yleiskuvan esimerkiksi Risto Volasen teoksesta Suomen synty ja kuohuva Eurooppa (Otava 2017).
Nyt käsittelyssä oleva Minna Maijalan teos keskittyy nimensä mukaisesti Suomen päähän,  suomalaisten omiin reaktioihin sortovallan alla. Nämä kaksi kirjaa täydentävät tältä osin hienosti toisiaan, joten jos Suomen historia kiinnostaa, suosittelen lukemaan teoksia tietyiltä osiltaan jopa rinnakkain.

Tuntuu, ettei Maijala ole jättänyt yhtäkään kiveä kääntämättä 1800-1900-lukujen vaihteen sortokautta tutkiessaan ja tätä kirjaa kirjoittaessaan, sillä teos on äärimmäisen paneutunut, satojen ja taas satojen yksityiskohtien kirjoma. Maijala on käyttänyt lähteinään aikalais- ja silminnäkijäkertomuksia, kirjallisuutta, valikoituja sanomalehtiartikkeleita, sekä kulttuuriväen jälkeensä jättämiä päiväkirjoja ja laajaa kirjeenvaihtoa, ja luonut aineistonsa pohjalta suomalaisen taistelu- ja selviytymistarinan vailla vertaa. Mukana on monia tuttuja nimiä kirjailijoista ja kustantajista lehtimiehiin, tulisieluisia taiteilijoita ja säveltäjiä lähipiireineen... Myös sivistyneistöön kuuluvat naiset ovat läsnä, he ottavat näinä vuosina ensimmäisiä askeleitaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen tiellä.

Pääsemme Maijalan johdolla näkemään, kuinka kulttuuria ja kansallisaatetta rakennettiin, ja kuinka sitä sortovuosina puolustettiin kaikin mahdollisin ja melkeinpä mahdottominkin keinoin, niin ettei henkilökohtaisilta tragedioiltakaan aina säästytty. Ainakin aluksi yhteinen asia koettiin näinä vuosina omaa etua tärkeämmäksi, niinpä koko sivistyneistö tuntui puhaltavan yhteen hiileen. Ajan kuluessa rintama tietenkin repesi kielikysymykseen ja muihin poliittisiin näkemyseroihin. Kuitenkin vastarinnan ydin säilyi: oman kulttuuri ja kansallinen identiteetti, yhteydet Eurooppaan ja sen valistuksesta kumpuaviin arvoihin - sekä sananvapaus - olivat asioita, joiden säilyttämisen puolesta tehtiin töitä öitä myöden ja tunteja laskematta...

Vaikka sortokauden tapahtumat olivat minulle päällisin puolin tuttuja, en voinut ennen tätä lukukokemusta kuvitellakaan, kuinka erityislaatuinen, vaikea ja vaarallinen tuo ajanjakso tosiasiassa olikaan  Alussa sortotoimia vastustavan Kagaalin (so. salaisen vastarintajärjestö)  periaatteena oli toimia rauhanomaisin keinoin, muttaVenäjän otteen kiristyessä halu suoraan toimintaan kasvoi. Onneksemme tukea alkoi pahimmassa vaiheessa tulla myös Suomen rajojen ulkopuolelta...

Satoja tuhansia puumerkkejä keränneitä kansalaisadresseja ja kansanvalistusta, yöllisiä kokouksia, henkilöpalvontaa, heinälatoihin piilotettuja painokoneita, laittomia, hameiden alla kuljetettuja  lehtolehtisiä, kauniiksi  metaforiksi muunneltuja kapinarunoja, sanomalehtien salaviestejä, helposti huiputettavia sensuuriviranomaisia, poliittisia taisteluja,  pidätyksiä, pakoja ja maastakarkotuksia. Koti-ikävää, sensuroituja kirjeitä ja salaisia laivamatkoja myrskyssä.   Ja vihdoin myös Etelä-Amerikka, minne Suomi ja osa suomalaisista siirrettäisiin, jos pahin tapahtuisi (utopioita syntyi näinkin.)

Bobrikov, Schauman, tulinen aate ja Senaatin rappuset...

Luin tätä  tietoteosta kuin  seikkailukertomusta. Samalla sain uusia näkökulmia suomalaiseen, sortokauden ajan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Voinkin hyvillä mielin suositella  kirjaa kaikille historia- ja taidefriikeille. Vakuutuin Minna Maijalan varsin valloittavasta tyylistä jo hänen edellisen tietokirjansa Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth  (Otava 2014) parissa ja tämänkertainen lukukokemus vain vahvisti näitä hyviä tuntemuksia.


Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta 
Otava 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Sadan vuoden takaiset historialliset tapahtumat ovat viime aikoina innoittaneet kirjoittajia sekä kaunokirjallisuudessa että dekkarigenressä. En tunne kotimaista dekkarikenttää niin hyvin, että voisin tämän varmuudella sanoa, mutta tuntuu, että Suomessa on tällä hetkellä käynnissä varsinainen historiallisten dekkareiden buumi.
Myös Suomen dekkariseura näyttää haistaneen ajan merkit. Viime vuonna seuran myöntämän Johtolanka-palkinnon sai Mikko Porvali 1930-luvun Viipuriin sijoittuvalla teoksellaan Veri ei vaikene (Atena, 2016)  ja tänä vuonna palkinnon sai tämä, itsenäistymisvuotemme loppusyksyyn ajoittuva Helsinkikuvaus.

Kuoleman kuukausi vie lukijansa marraskuiseen Helsinkiin, vuoteen 1917. Tarinan taustalla häälyvät Suomen historian käänteet: Venäjän maaliskuun vallankumous on syössyt Suomen suurruhtinaskunnan asiat yhä pahemmin tolaltaan, mutta samalla Suomessa on herännyt toivo lopullisesta vapaudesta, itsenäisyydestä. Ensimmäistä maailmansotaa käydään vielä, Venäjä odottaa Saksan hyökkäystä, mikä näkyy myös Helsingin arjessa, onhan kaupunki tärkein Venäjän laivaston tukikohta Itämerellä.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Helsingin järjestysvalta on siirtynyt poliisilaitokselta venäläisille matruuseille ja sotilaille, jotka erottavat tsaarinaikaiset poliisit ja asettavat järjestäytyneestä työväestöstä valitsemiaan miliisejä heidän tilalleen. Vain etsivään osastoon kuuluvat tutkijat saavat pitää pestinsä, sillä heidän korkeaa, rikostenselvittelytyöhön liittyvää ammattitaitoaan tarvitaan myös muuttuneissa olosuhteissa. Poispotkitut poliisimiehet taas ovat järjestäytyneet erilliseksi ryhmittymäkseen, Kaivohuoneella kokoontuvaksi poliisireserviksi, jota punaisten kutsutaan myös lahtariporukaksi.
Hyvin erikoinen historiallinen tilanne antaa mahdollisuuden rinnakkaisten ja erittäin mutkikkaiden juonenkäänteiden kehittelyyn, ja tämän mahdollisuuden Timo Saarto onkin käyttänyt paremmin kuin hyvin.

Tarinan alussa Sörnäisten Kruununmakasiinista löytyy tikarilla hengettömäksi pistetty mies. Ensimmäisten miliisien joukossa paikalle osuu nuori, työläistaustainen Leo Waara, joka kiinnostuu tapauksesta sattumien kautta miltei henkilökohtaisella tasolla.
Toisaalla Helsingissä Poliisin etsivän osaston tutkija Toivo Puro lennähtää taivaan tuuliin kotonaan tapahtuvassa räjähdyksessä. Onko kysymys viattomasta kaasuonnettomuudesta vai jostakin muusta? Tapaus painetaan etsivässä osastossa mappiin Ö, mutta vastikään virastaan potkut saanut ja Kaivohuoneen poliisireserviin liittynyt Anders Autio  ryhtyy tutkimaan tapausta.
Jossain taustalla häärii etsivän osaston bulldoggimainen, alkoholisoitunut Komisario Konrad Asp,  jonka erityisenä intohimona tuntuu olevan alaistensa nöyryyttäminen. Sekä Waara että Autio tulevat tuntemaan nahoissaan Aspin vihan. Ja tietenkin heidän askelensa johtavat lopulta samalle polulle, suureen loppunäytökseen, jossa ei ruutia säästellä...

 Saarto kuvaa  eri poliittisten klikkiytymien väliin jääviä henkilöitään varsin mielenkiintoisesti ja moniulotteisesti. Tämä aika on täynnä ristiriitoja, epäilyksiä, vihaa, kaunaa, katkeruutta. Paineet  alkavat purkautua jo näinä päivinä, muun muassa Kaivohuoneen valtauksena, jota tässäkin romaanissa sivutaan. Tiedämme, että kolmen kuukauden kuluttua käynnistyisi sisällissota... 

 Kuoleman kuukausi suorastaan pursuilee politiikkaa ja arkielämää sivuavia historiallisia dealjeja, jotka siivittävät lukijan vaivatta vuoden 1917 tunnelmiin. Tapaamme tavallisia kaupunkilaisia puuhissaan, tutustumme tuon ajan pahamaineisiin jengiläisiin, sakilaisiin, kuljemme Helsingin katuja sinisten katulamppujen hämyssä, pääsemme kärpäsiksi kattoon moneen salaiseksi tarkoitettuun tapaamiseen. Ja kyllä vain, historiallinen dekkari ei taida olla täydellinen ilman kohtalokasta naista: tällä kertaa kohtalottarella näyttää olevan apunaan vieläpä yliluonnollisia voimia...

Tarinan vankka historiallinen tausta ei ole sitonut Saarron mielikuvitusta, onneksi. Hän tuntuu kirjoittaneen teosta pilke silmäkulmassa, sen verran vauhdikkaaksi meno usein äityi -  niinä hetkinä tuntui kuin olisin joutunut keskelle menneiden aikojen agenttitarinaa. Tunne oli pelkästään positiivinen. Edes kerronnan nopeat näkökulmavaihdokset eivät piinanneet minua, kiitos teoksen kiintoisan ajankuvauksen.

Kuoleman kuukausi on vetävä, historiallisilla yksityiskohdilla ja vanhan ajan tunnelmalla ryyditetty rikosromaani, ehdottomasti Johtolanka-palkinnonsa ansainnut.


Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Karelia Noir I

Historiallisilla dekkareilla on aina oma pieni  paikkansa sydämessäni - ja senpä tähden otin lukulistalleni myös sotahistoriaan erikoistuneen tietokirjailijan ja rikostutkijana toimivan Mikko Porvalin kirjoittaman Karelia Noir -sarjan aloitusosan, 1920-luvun Viipuriin sijoittuvan teoksen Sinisen kuoleman kuva. 
Sarjan toinen osa (Veri ei vaikene, Atena 2016) sai viime vuonna Suomen dekkariseuran myöntämän Johtolanka-palkinnon, ja sehän tietenkin vain lisäsi kiinnostustani.

Tarinan alussa pääsemme vuoden 1919 Viipuriin. Suomi on julistautunut itsenäiseksi vain pari vuotta takaperin, ja verinen, kansan kahtiajakanut sisällissota rujoine jälkiseurauksineen on päättynyt. Maan sisäiset olot, poliitiikka ja arjen infrastuktuuri keikkuvat vielä varsin epävakaalla pohjalla, ja raja-alueilla, kuten juuri Viipurissa, tilanne on käytännössä hallitsematon: kieltolain aikainen salakuljetus rehottaa, rajan yli kulkee paitsi viinaa, myös aseita, pakolaisia, rikollisia ja  vakoojia. Kaupungissa velloo myös lukematon, paljasjalkaisten, sodassa vanhempansa menettäneiden katulasten joukkio, josta kukaan ei tahdo ottaa vastuuta. Yleisvaikutelma on synkkä.
Yleista tilannetta kaupungissa pahentaa vielä  Venäjän sisällissota, joka tuo  Suomen ja Venäjän rajalle jos minkälaista kulkijaa: rajan tiettömät saloseudut ja Viipurin katujen pimeät, likaiset loukot kätkevät näinä vuosina monia salaisuuksia...

Viipurin poliisivoimat ovatkin miltei mahdottoman tehtävän edessä. Tarinaa vievät eteenpäin  Viipurin  etsivällä osastolla työskentelevät komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert, jotka yhdessä muodostavat dekkariperinteille uskollisen, toisiaan täydentävän parivaljakon: siinä missä Kähönen on lainkirjaimen mukaan etenevä, kirkasotsaisen moraalinen maltin mies, on Eckert hänen  vastakohtansa: katupoikana kasvanut, äkkipikainen ja viinalle perso Ekku katsoo voivansa venyttää poliisivaltuuksiaankin laillisuuden tuolle puolen, jos tilanteet niin vaativat...Kähönen ja Eckert saavat komennon keskittyä viinatrokareiden kiinniottoon ja salakuljetusten takana olevien suurempien linjojen selvittämiseen, mutta tehtävä osoittautuu kaikkia heidän kuvitelmiaankin vaikeammaksi. Säveliä sekoittavat vielä kummalliset henkirikokset, joiden jäljet vievät heidät ylälttäville suunnille.

Sinisen kuoleman kuva keskittyy Viipurin poliisin arkiseen työhön, joka lienee todellisuudessakin ollut melkoisen glamouritonta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kirjaa voikin pitää hatunnostona menneiden aikojen poliisimiehille, heille, jotka itsenäisyytemme alkuvuosina työskentelivät erittäin vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa ilman todellista lainsuojaa. Heidän asemaansa vaikeutti erityisesti se, että kumpikin  sisällissodassa taistelleista osapuolista suhtautui poliisivoimiin epäillen ja koki sen vähintään uhkanaan, ellei jopa vihollisenaan. Kirjassa sivutaan myös noina vuosina tehtyjä lukuisia  poliisimurhia, jotka maan poliittisen tilanteen vuoksi jäivät usein selvittämättä.

Tässä tarinassa Viipurin kadut ja puistot eivät kimmellä nostalgista kauneutta. Olemme maailmassa, jossa kehenkään ei voi luottaa, maailmassa, jossa ihmisen henki ei ole monenkaan hopeamarkan  arvoinen.

Porvali kuljettaa tarinaansa rauhallisesti, vanhoja dekkariperinteitä kunnioittaen. Minulle suoranaista ärsytystä aiheuttavat, nykydekkareille tyypilliset nopeat leikkaukset, turhat aikahyppelyt ja väkivallalla mässäily puuttuvat Porvalin tyylistä kokonaan. Tässä kohtaa tunnustan, että muutamin hetkin tunsin tarinan etenevän vähän liiankin hitaasti...
Kokonaisuutena lukukokemus oli niin hyvä, että aion ottaa lukuun myös Karelia Noir - sarjan toisen osan.



Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015

Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

Viime vuonna vietetyn Suomi 100 -juhlavuoden tiimoilla ilmestyi useita aihetta käsitteleviä tietoteoksia. Runsaasta tarjonnasta valikoin luettavakseni yhteiskuntatieteiden tohtori, poliittisena valtiosihteerinä toimineen Risto Volasen kirjan, joka käsittelee Suomen kansallisvaltion syntyä huomattavasti pidemmältä aikajänteellä kuin yleensä on tapana: Volanen aloittaa teoksensa Ranskan vallankumouksesta, siis vuodesta 1789 ja päätyy 1920-luvulle, ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin.
Volanen liittää Suomen pitkän, itsenäistymiseen johtaneen tien osaksi eurooppalaista poliittista-  ja sotahistoriaa, kiinteäksi osaksi sen vuosisataista kuohuntaa, ja tarkastelee Suomen kohtalon teitä totuttua laajemmasta, eurooppalaisesta näkökulmasta.

Volasen mukaan Suomella on ollut oma (joskin melko passiivinen) roolinsa eurooppalaisen politiikan pelikentällä aina Napoleonin ajoista lähtien.  Tätä kirjaa lukiessa silmät avautuvat: missä piileksiikään se mielikuvieni lintukotomainen, suurista linjoista täysin syrjään jäänyt läntti Euroopan reunalla? Tämän kirjan sivuilta en sitä löytänyt!

Volanen on sisällyttänyt teoksen 400 sivuun hämmästyttävän määrän historiaa, niin että  periaatteessa Euroopan koko 1800-luvun sekä 1900-luvun alun tärkeimmät käänteet tulevat käsitellyksi. Volanen ei tietenkään pelkästään ylöskirjaa tapahtumia, vaan myös analysoi tapahtumien taustoja ja niiden merkityksiä ja tarkastelee niitä myös uusista kulmista.

Kuljemme haipakkaa läpi Euroopan kuohuvan vuosisadan, haistelemme valistusaatteista polttoaineensa saaneen Ranskan vallankumouksen nostattamia tuulia, näemme kuinka  kansallisvaltiot ja uudet suurvallat nousevat, kuinka suurvallat alkavat harjoittaa uudenlaista etupiiriajattelua ja tasapainopolitiikkaa, kuinka tilanteet muuttuvat, rauhoittuvat, kriisiytyäkseen taas uudelleen jossakin muualla, ja kuinka koko Eurooppa syttyy tuleen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. 

Ja tämän kaiken keskellä sinnittelee pieni Suomi ja tarttuu hetkiinsä. Ensimmäisen kerran jo silloin, kun suurvalta-asemansa jo kauan sitten menettänyt Ruotsi sanalla sanoen luovutti Suomen alueen venäjälle vuosien 1808-1809 sodassa ja Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta. Se, että Suomi sai pitää muun muassa oman, Ruotsin vallan aikaisen perustuslakinsa ja monet muut vapautensa, oli pitkälti Aleksanteri I:n harjoittaman hyväksyntäpolitiikan ansiota, mutta oma osansa oli suomalaisilla itsellään.
Volanen kertoo, kuinka Suomi kaikessa hiljaisuudessa kulkee kohti kansallista heräämistä, omaa kansallistuntoa ja lopulta itsenäisyyspyrkimyksiä. Päämäärätietoisuus näkyy laajalla rintamalla, eikä se näytä laantuneen autonomian ajan venäläistämiskausinakaan, ei edes kuuluisan helmikuun manifestin jälkeen...

Suomen irrottautuminen Venäjästä kesken kaiken ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän sisäisiä myllerryksiä ei ollut helppo, eikä maamme asema itsenäisenä kansakuntana ollut vielä millään muotoa taputeltu, vaikka itsenäisyys oli julistettukin. Volanen avaa tuohon monipolviseen prosessiin liittyviä, hyvin yllättäviäkin seikkoja asiantuntevalla ja mielenkiintoa herättävällä tavalla.

Samalla kun Suomi odotti ulkopoliittisesti tärkeitä tunnustuksia muun muassa Englannilta ja Yhdysvalloilta, maan sisäinen tilanne riistäytyi käsistä; vastasyntyneen maan  infrastuktuuri oli hajallaan, ulkomaankauppa tyrehtynyt, työväestö ja torpparit potivat nälkää ja puutetta,  yleinen epäjärjestys häilyi kaiken yllä. Vain parisen kuukautta itsenäisyysjulistuksen jälkeen, tammikuun lopulla 1918,  syttyi verinen, kansan rujosti kahtia jakanut sisällisota, jonka muistot häilyvät yhä vieläkin jossakin yhteisen muistimme pinnan alla.

Volanen näkee sadan vuoden takaisen sisällissodan Venäjältä levinneenä vallankumouksena. Hänen mukaansa sodan syyt nähdään nykyisin väärästä, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanitrilogian pohjalta syntyneestä näkökulmasta. Volanen avaa ajatuksiaan tästä aiheesta tarkemmin juuri ilmestyneessä, Lasse Lehtisen kanssa kirjoittamassaan kirjassa 1918 - Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018).

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa -teoksen mielenkiintoisin anti löytyy mielestäni suomalaisen mielenlaadun kuvauksissa: olemme osanneet luovia hankalissa paikoissa, nähneet hetkemme ja tarttuneet niihin. Tämä taito käy ilmi läpi itsenäistymistarinamme, alkaen autonomian alussa vaikuttaneista kylmähermoisista Turun realisteista aina P. E. Svinhufvudiin, joka matkasi joulukuun lopussa 1917 Pietariin pyytämään Leniniltä Suomen itsenäisyyden tunnustamista taktisesti erittäin sopivalla hetkellä, kesken maailmansodan jatkoa käsittelevien neuvottelujen. Lenin allekirjoitti paperin keskiyöllä 31.12 ja kysäisi Svinhufvudilta, oliko tämä nyt tyytyväinen.

- Erittäin tyytyväinen, vastasi Svinhufvud.


Vaikka kysymyksessä on laaja, poliittista historiaa käsittelevä teos, pysyi tällainen tavallinen, historiasta ja jonkin verran myös politiikasta kiinnostunut lukijakin kaiken aikaa Volasen tekstin messissä. Suosittelenkin teosta kaikille historiasta kiinnostuneille.

Ken tälle matkalle uskaltautuu, pidelköön hatustaan kiinni!


Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa
Otava 2017

Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632

Aikansa  supersankari. Pohjolan Leijona. Riskejä rakastava huimapää ja maineikas sotasankari. Protestanttien pelastaja. Mies, joka nosti  Ruotsi-Suomen Eurooppalaiseksi suurvallaksi.  Ruotsin ehkä merkittävin kuningas. Muistamme hänen Vasa-laivansa ja sankarillisen kuolemansa Lützenin taistelussa vuonna 1632, ehkä myös sen, että hän perusti Turkuun maamme ensimmäisen hovioikeuden. Mutta mitä muuta myytin takaa löytyykään?

Vuosina 1611-1632 Ruotsia hallinneen Kustaa II Aadolfin sankarimaine nousi jo kuninkaan elinaikana hysteeriseksi henkilöpalvonnaksi, joka jatkui elävänä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Jotakin ihan erityistä karismaa tästä punakutrisesta, vain 17-vuotiaana valtaan nousseesta kuninkaasta on täytynyt löytyä, miten muutenkaan hänen vuosisadasta toiseen jatkunutta palvontaansa voisi selittää - olkoonkin että apuja kulttimaineen kasvattamiseen on tullut niin kronikoitsijoilta, historioitsijoilta kuin uskonnollisilta propagandisteiltakin. Toisaalta ihailun ymmärtää hyvin: Kustaan hallintokauden aikana Ruotsista muodostui todellinen Eurooppalainen suurvalta.

Myös Suomen historiassa Kustaa II Aadolfin rooli on ollut merkittävä. Hänen vaikutuksistaan on kuitenkin tehty täällä  yllättävän vähän nykyaikaista tieteellistä tutkimusta. Modernin kokonaistulkinnan puuttuessa käsitys Kustaa II Aadolfin hallituskaudesta perustuu pirstaleiseen, osin ikivanhaan tutkimukseen. Mirkka Lappalainen on tarttunut Leijonaa harjasta ja ryhtynyt paikkaamaan rohkeasti tätä historiankirjoituksessamme piillyttä mustaa aukkoa: Pohjolan Leijona -teoksessa Lappalainen vie lukijansa mieleenpainuvalle matkalle  Kustaa II Aadolfin aikaiseen Suomeen: kuinka sekasortoinen ja sisällissodan repimä, emämaastaan melkein irronnut maankolkka valjastettiin vain parissakymmenessä vuodessa kovan keskusvaltaisen kurin ja uskonnollisen fundamentalismin ikeeseen, osaksi uutta suurvaltaa. Ja voi, kuinka ristiriitaiseksi tuo aika lopulta muodostuikaan! Lappalaisen teos antaa 1600-luvun alun Suomesta huikean moniulotteisen kuvan, jota hipaisen tässä jutussa höyhenen lailla, vain pariin pääteemaan keskittyen.

   Kustaa sai despoottimaisin ottein valtakuntaansa hallinneelta isältään, Kaarle IV:ltä perinnöksi sekasortoisen maan. Protestanttien ja katolisten valtataisteluista syntyneet sodat olivat enemmänkin arkipäivää kuin poikkeustila ja suomalaiset joutuivat ensin suojaamaan Tukholmaa idästä ja etelästä tulevilta hyökkäyksiltä ja joutuivat myöhemmin myös raskaan veronkannon ja värväystoiminnan  ikeeseen; jotenkin nämä jatkuvat kahinat oli kustannettava - ja mistäpä muualta varat olisi hankittu kuin (Suomen) salomaiden perukoilla eläviltä talonpojilta. Aika kävi heille erityisen raskaaksi. Pian tosin huomattiin, että tehokas  veronkanto ja sotilaiden pakkovärväys olivat maan olemattoman hallinnon ja infrastruktuurin takia mahdottoman vaikea tehtävä. Suomi oli laitettava ruotuun. Se, kuinka takaperoinen maa otettiin uudelleen Tukholman pihtiotteeseen ja kuinka uutta hallintoa alettiin rakentaa, oli Kustaa II Aadolfilta ja hänen käsikassaranaan toimineelta kansleri Axel Oxentiernalta varsinainen hattutemppu.

Muutos  ei kuitenkaan käynyt hetkessä: virkaatekevät tahot olivat vielä henkilökohtaisessa luottamussuhteessa hallitsijaan ja automaattisten, byrokraattisten hallintorutiinien syntyminen ja vakiintuminen vei oman aikansa. Ne aateliset, jotka olivat saaneet säilyttää päänsä 1590-luvun sisällissodan jälkimainingeissa, saivat asemansa takaisin, sillä oppineista oli nyt huutava pula. Kuninkaalle varmasti uskollisia aatelisia houkuteltiin Suomen takamaille myös ulkomailta (oli suoranainen ihme, että heitä asettui Suomeen uudistuksen pieniksi työmuurahaisiksi...). Merkantilismista tuli valtakunnan ideologia: ulkomaankauppaa vähennettiin, ja maan sisäistäkin kaupankäyntiä rajoitettiin.

Säätyrajoistakin alettiin pitää entistä tiukemmin kiinni: kunkin säädyn tuli toimittaa Jumalan sille asettamat tehtävät mahdollisimman tehokkaasti ja nurkumatta: näin yhteiskunta saavuttaisi ihanteellisen, jumalallisen tasapainon. .Kustaa II Aadolf halusi saada hallintaansa myös maan uskonnollisen elämän: katoliset karkotettiin maasta kuoleman uhalla, Karjalassa majailevia kreikkalaiskatolisia sentään siedetiin juuri ja juuri. Ihmisiä tpettiin yhä noituudesta syytettyinä. Kuningas uskoi vanhatestamentilliseen puhdasoppisuuteen, jonka vaalijaksi Jumala oli hänet asettanut. Ruotsi-Suomi eli pian hyvin suljetussa ja omavoimaisessa kuplassa, jota eivät edes 1600-luvun lopussa muualla Euroopassa puhaltaneet valistuksen tuulet läpäisseet...

  Vaikka suomalaiset talonpojat ja porvaristo osoittivat Kustaa II Aadolfille uskollisuutta, olihan hän pelastanut maankolkan sekasorrolta ja valtaapitävien väkivallalta, ja oikeuslaitosta ja infrastruktuuriakin rakennettiin, oltiin silti menossa kohti syvännettä, josta ei hetkeen noustaisi. Kun katse keskittyi Tukholmaan, Suomi menetti aateliston silmissä vetovoimaansa ja muuttui pikku hiljaa entistä köyhemmäksi ja hiljaisemmaksi maankolkaksi.
 Kustaa II Aadolfin aikana aloitetut jähmeähköt hallintokäytänteet ja uskonnollinen fundamentalismi nopeuttivat myöhemmin myös Ruotsin  suurvalta-aseman rappeutumista. Mutta mikä ihmeellisintä:  näinä vuosina maahan istutettiin kuitenkin hyvin toimivan Pohjoismaisen valtion perusteet.

Tartun Mirkka Lappalaisen teoksiin aina innolla, siksi mukaansatempaavasti hän historiasta kirjoittaa. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut Pohjolan Leijona on ollut hyllyssäni ilmestymisestään lähtien ja olen käyttänyt sitä tähän saakka pääasiassa selailu- ja hakuteoksena. Tänä kesänä luin kirjan vihdoin kannesta kanteen. Teos on avartava, suorastaan hurmaava lukukokemus!

Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Hyllytonttu, Kirjakuiskaaja, Kujerruksia,  Nipvet, Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja.

Olen lukenut Mirkka Lappalaiselta myös nämä teokset:
Maailman painavin raha
Susimessu

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Atena 2014

***

Seuraavissa postauksissani keskitynkin syksyn uutuusteoksiin...

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Koko Suomi on yksi ainoa kallionjärkäle. Yhtä ainoaa kalliota joka kohdasta. Olet sitten pohjoisessa tai etelässä, niin olet samassa paikassa, samalla kalliolla. Kallion voi räjäyttää kappaleiksi, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. Otat pienen hiekanjyvän, ja se on sisältä yhtä synkkä ja laaja. Samaa sydänlihaa. Katsot yhtä ihmistä, niin olet nähnyt kaiken.

 Helsingin hämrtyvää  talvitaivasta vasten erottuu yksinäisen miehen siluetti: näen heijastuksen arkkitehdistä, aviomiehestä ja isästä, berliiniläisestä outolinnusta, joka kaksisataa vuotta sitten lennähti  perheineen tänne hyiseen Pohjolaan vain koska rakasti suoraa viivaa ja rakentamista. Kuin unessa hän katselee Itämeren rannalle nousevaa valkeaa kaupunkiaan ja kaipaa kotiin Berliiniin, helpompiin, lämpöisempiin päiviin, sinne, missä valo ja ilo eivät pakene ihmistä.

  Jukka Viikilän kirjoittama, Carl Ludvig Engelin kuvitteellinen yöpäiväkirja tuo Helsingin monumentaalisen empirekeskustan suunnittelijan keskusteluyhteyteen lukijansa kanssa. Vuosien 1816-1840 väliin sijoittuvat intiimit päiväkirjamerkinnät maalaavat Engelistä suorastaan eleganttia kuvaa; kohtaamamme mies on sivistynyt ja hiljainen, seurassa vähän syrjäänvetäytyväkin, sellainen joka avaa kaikkein syvimmät tunteensa  ja ajatuksensa vain itselleen ja yöpäiväkirjalleen. Itseensä sulkeutunut Helsinki tuntuisi Engelille oivalliselta asemapaikalta, mutta ei, ei Engel tällaista pimeää synkkyyttä kaipaa...
Vääjämättömällä rohkeudellaan Engel ryhtyy kesyttämään Helsinkiä, joka berliiniläisin, vilkkauteen tottunein silmin näyttää aluksi erämaalta. Lopulta villi ja vikuroiva maisema taipuu, palon jäljiltä kytevästä savimaasta alkaa nousta oikea kaupunki, ajan ihanteiden mukainen ja vähän suuruudenhullu, mutta samalla satumaisen kaunis.

  Siinä missä päivät ovat työn ja innostuksen aikaa, yöt tuovat mukanaan yksinäisyyden ja epävarmuuden.  Päiväkirjamerkinnät kertovat tunteiden vuoristoradasta: epäilys omista kyvyistä kalvaa mutta aamulla, uuden työpäivän alkaessa sydämeen saattaa humahtaa jo ennalta tuttu kiitollisuuden tunne. Tulee onnistumisia, jota saavat kuluneet vuodet ja elämän vaivalloisuuden unohtumaan. Työn riemu nostaa tekijänsä hetkiseksi korkeuksiin, taivaisiin asti:

 Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä on koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto.

Akvarelleja Engelin kaupungista on kirja, jossa jokaisella lauseella on merkitys ja oma, tarkoin harkittu paikkansa. Ihastuin Viikilän fragmenttimaiseen, runolliseen romaaniin niin paljon että tiedän jo nyt palaavani sen pariin vielä monen monta kertaa. Tämä ensimmäinen lukukertani taittui hitaasti nautiskellen, sillä jäin tuon tuostakin ihailemaan Viikilän häkellyttävän kauniita, sielua tuulettelevia lauseita. Kuin kohtaisi häikäisevän kauniin maiseman: tähän jään, tähän teen kotini, muuta en tarvitse. 

Uskon ja toivon, että romaani nähdään ensi syksynä Finlandia-palkintoehdokkaana.  Hehkuin kirjan lämmössä jo viime viikolla täällä.

 Ja kyllä, tällaisen kirjan synnyttämiseen tarvitaan runoilijan sielu. Jukka Viikilä (s. 1973) on julkaissut kaksi runokokoelmaa: Runoja (Gummerus 2008) ja Runoja II (Gummerus 2010). Dramaturgina työskentelevä Viikilä on kirjoittanut myös näytelmä- ja kuunnelmakäsikirjoituksia sekä osallistunut poeettisen sanakirjan, Ensyklopedian kirjoittamiseen.

Ihastuin Engelin tarinaan jo muutama vuosi sitten kuultuani Viikilän käsikirjoittaman kuunnelman Akvarelleja Engelin kaupungista. Tällä ihanalla romaanilla on olemassa siis sisartaideteoskin. Valitettavasti teoksen kuunteluaika Yle Areenassa on päättynyt.  Toivottavasti Yle ymmärtää uusia kuunnelman pian.

Kiitän kustantajaa arviokappaleesta.

Muualla blogeissa: Hemulin kirjahylly,  Hullu arkkitehti, Kirjakko ruispellossa, Kirsin Book Club, Lumimena, P.S. Rakastan kirjoja, Sinisen linnan kirjasto, Tuijata.Kulttuuripohdintoja ja Täysien sivujen nautinto.


Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Karl Axel Björkin uusia tutkimuksia

  Hänen oli vaikea hengittää. Mitä tämä oikein oli, en minä koskaan, hän ajatteli. Tämä on hulluutta, hän ajatteli. -Madame, hän sanoi sitten ja pakotti itsensä vetäytymään taemmas.   - Nii, aiva nii, ei me voi njutte, ei tässe, sanoi Zubova. Björk jäykisti tahallisesti lihaksensa ja ajatuksensa. Tämä nainen voi olla vakooja, hän hoki itselleen. Tämä nainen on varmasti vakooja. Tämä nainen on kanssani, koska on vakooja. Hän on kanssani vain koska tahtoo minulta tietoja. Olen kuullut sen hänen omasta suustaan.   -Ei, hän sanoi ääneen. 

   Monipuolisen ja rakastetun kirjailijan Virpi Hämeen-Anttilan viimevuotinen dekkaridebyytti Yön sydän on jäätä on saanut odotettua jatkoa. Jäin Karl Axel Björkin salapoliisitaitojen koukkuun viime syksynä luettuani dekkarisarjan ensimmäisen osan ja olin aika varma, ettei minun tarvitsisi odottaa kuin puolisen vuotta saadakseni kuulla lisää Karl Axelista (tuttavallisemmin Kallesta) ja hänen seikkailuistaan 1920-luvun Helsingissä. Ja niin kävikin, Käärmeitten kesä ilmestyi västikään ja tietenkin minun piti saada heti tuoreeltaan luettavakseni!

  Jo syksyllä ihastuin Hämeen-Anttilan luomaan 1920-luvun Helsinkiin: miten hieno miljöö se onkaan tällaiselle Sherlock Holmesin perintöä kunnioittavalle ja hiukan noir-tyyliselle romaanisarjalle. Hämeen-Anttilan tyylitaju on horjumaton: hän herättää 1900-luvun alkupuoliskon tunnelman eloon huimaavan hienolla ja lukuisia pieniä yksityiskohtia sisältävällä ajankuvauksellaan. Näin erikoisiin aiheisiin painottuneen historiallisen romaanin luominen on varmasti vaatinut paitsi todellista intohimoa, myös hurjan määrän tutkimustyötä. Lukija voi olla varma, että Björk-dekkareissa faktat ovat taatusti kohdallaan.

 1920-luku: niin täynnä ristiriitoja ja mahdollisuuksia, todellisia ja kuviteltuja uhkia, monerniutta, uutta aikaa ja uusia aatteita, joiden joukossa kukkivat myös epäinhimilliset arvot.
Veljessota oli repinyt kansan kahtia ja ensimmäinen maailmansota oli jättänyt helsinkiläisiinkin omat jälkensä, vaikkemme kansakuntana siihen varsinaisesti osallistuneetkaan. Maan poliittinen tilanne oli yhä epävakaa, rajoilla liikehdittiin, vakoilu ja vastavakoilu kukoistivat. Suomesta tuli sijaintinsa vuoksi Venäjälle suuntautuvan vakoilutoiminnan keskus. Kun 'joukkoon iloiseen' lisätään vielä kieltolain aikaiset salakuljettajat ja muut pitkän sillan takana (ja vähän sillä paremmallakin puolella) majailevat hämäräheikit, on mielikuvitusta kutkutteleva asetelma valmis: 1920-luvun Helsinki oli kuin luotu rikostarinoiden näyttämöksi.

  Käärmeitten kesässä eletään vuoden 1921 kesän alkupäiviä. Yksityisetsivä Kalle Björk, joka päivisin työskentelee sisäasiainministeriön virkamiehenä, odottelee jo malttamattomana kuukauden pituisen kesälomansa alkamista, mutta valtakunnan poliitiset sotkut ovat vähällä sekoittaa hänen lomasuunnitelmansa. Kallen yksityiselämässäkin kuohuu, niin paljon että hän joutuu itsensä etsivän rikospoliisin hampaisiin. Suhde venäläiseen emigranttiin, kreivitär Elena Zubovaan on hänenlaiselleen yläluokkaan ainakin puolittain kuuluvalle virkamiehelle kuin venäläistä rulettia. Mutta tunteet ja veri vievät...

*

  Tällä kertaa Kalle saa tutkittavakseen Leskirouva Alina Jegoroffin hämäräperäisen kuolemantapauksen. Rouvan kallis, kultainen kaulakääty on kadonnut ja hänen testamenttiinsa on ilmestynyt uusia ja yllättäviä edunsaajia. Voiko rouvan kuoleman takana piillä muutakin kuin pienen kylmettymisen jälkeen iskenyt sydänhalvaus? Pian selviää, ettei kyseessä olekaan yksittäistapaus: mikä kumma ruumiinheikkous Helsingin varakkaaseen herrasväkeen on iskenyt? Tutkimusten jäljet johtavat Kallen ihmismielen varjoisimmille kujille, ja melkoisen harmittomasti alkaneesta tapauksesta sukeutuu vaarallinen piirileikki käärmemäisen, naamioitumista rakastavan rikollisen kanssa. Kallen hermot kiristyvät ja kuin huomaamattaan hän joutuu houkuttelevan lähelle niitä tummia vesiä, jotka luuli jättäneensä jo kauas taakseen...

  Romaanin päähenkilöksi nousee mielestäni jälleen kaksikymmentäluvun kuohuva, kansainvälinen Helsinki, siitäkin huolimatta, että saamme Kalle Björkin luiden ympärille nyt aiempaa enemmän verta ja lihaa, intohimoakin. Minusta tuntuu, että tuo hienostunut salapoliisi on jättäytymässä tarkoituksellisesti hiukan sivuun omassa dekkarisarjassaan, on kuin hänellä ole olisi haluakaan nousta näyttämön kirkkaimpaan valokiilaan - ainakaan vielä. Mutta on Kallessa myös tuo varjoisampi puoli, joka tuo häneen kaipaamaani syvyyttä sittenkin ja  josta salapoliisihahmoissa niin pidän. Tällä kertaa tummuus häivähtää hänen katseessaan ja olemuksessaan jo niin, että sen melkein tuntee. Mitä onkaan vielä odotettavissa...

Arvuuttelen jo: pääsemmeköhän seuraavassa romaanissa ihastelemaan Helsingin syksyä?


Kiitän kustajaa arvostelukappaleesta.

Virpi Hämeen-Anttilan blogista Kadonnutta 20-lukua etsimässä löytyy tietoa salapoliisisarjan synnystä ja Kalle Björkin henkilöhistoriasta.

 Arvioni romaanista Yön sydän on jäätä:

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä, 351 s.
Otava 2015

Seija A. Niemi: Koivu Suomen kansallispuu

   Suomalaisten rakastama koivupuu on vihdoin saanut oman kauniin ja kattavan nimikkokirjansa. Teoksen on kirjoittanut turkulainen kulttuurihistorioitsija ja tietokirjailija Seija A. Niemi. Helposti lähestyttävän ja yleistajuisen kirjan pohjana on Niemen aiemmin kirjoittama laaja lisensiaattityö koivun ja ihmisen suhteen historiasta 1700-luvulta 1930-luvulle.

  Niemi kertoo koivun tarinan sen alusta lähtien: kuinka tuo sitkeä, viheriäkruunuinen pioneeri saapui rannoillemme ensimmäisten kasvien joukossa heti kohta jään vetäydyttyä Etelä-Suomen rannikoilta jääkauden loppupuolella, ja ehti levitä kituliaiksi koivikoiksi jo ennen ihmisen rantautumista. Arvasivatkohan ensimmäiset tulijat, nuo muinaiset metsästäjät ja kalastajat, kuinka tiiviin suhteen he tuon valkorunkoisen, hyvältä tuoksuvan puun kanssa ajan oloon muodostaisivat? 

Me kaikki Suomen kamaralla asuneet kansat ja heimot olemme noista ajoista lähtien olleet todellista  koivun kansaa. Mikä ihaninta, koivun kanssa solmimamme suhde on ollut jo pitkään mutuaalinen, kumpaakin osapuolta hyödyttävä: varhaiset riistapellot, kaskenpoltto, laiduntaminen, rakentaminen ja aukkohakkuut ovat tuoneet helpotusta koivulle, joka myöhemmissä historian vaiheissa olisi muutoin joutunut taistelemaan elintilasta havupuiden kanssa, ehkä kohtalokkaastikin.  

  

  Vaikka ihmisen ja koivun yhteiselo on historian saatossa ollut kutakuinkin sujuvaa, yhteisellä matkallamme on ollut myös synkeät hetkensä: koivua on pidetty (metsätalouden tuulista riippuen) jopa rikkaruohona, metsien valkoisena vaarana. Tuulet muuttuivat jälleen 1960-luvulla, jolloin selluteollisuus kehittyi ja koivu muuttui metsien valkoisesta vaarasta arvokkaaksi raaka-aineeksi. Kirjaa lukiessani huokaisin vähän: voi, kunpa osaisimme käsitellä metsiämme muutoinkin kuin vain taloudellisten näkökohtien valossa. Toivottavasti tämä Niemen upea kirja ohjaisi meitä taas pikkuisen matkaa oikeaan suuntaan.

   Koivu on kautta historian ollut meille tärkeä liittolainen: puu on antanut meille lämpöä, rakennusmateriaaleja, eläinten ravintoa, puusta, juurista  ja tuohesta tehtyjä tarve- ja koriste-esineitä, tuhkaa, potaskaa, saippuaa, lannoitteita... Niemi kertoo näistä kaikista koivun vanhoista käyttömuodoista monipuolisesti ja mielenkiintoisesti. Tiesitkö esimerkiksi, että rauduskoivu on paras talvivihdan ja hieskoivu kesävihdan raaka-aine? Jos eri koivulajit menisivätkin lukijan mielessä iloisesti sekaisin, niin ei hätää: kirja sisältää hyvät niksit kaikkien Suomessa kasvavien koivujen tunnistamiseen. Teoksesta löytyy runsain määrin tietoa entisajan vuodenkierrosta ja siitä, kuinka koivupuuta käsitellään vanhojen perinteiden mukaisesti. Koivun käyttöön liittyi entisaikaan myös monia kansanuskomuksia, joista osa on iskostunut lähtemättömästi kollektiiviseen tajuntaamme.

  Teollistumisen myötä myös koivun käyttömuodot kehittyivät. Ihan ensimmäiseksi koivuteollisuus keskittyi lankarulliin! Kehityksen myötä koivun käsittely muuttui, Suomesta tuli yksi maailman suurimmista selluntuottajista. Suomen taideteollisuuskin eli kultakauttaan: Alvar Aalto, Tapio Wirkkala ja muut taitajat löysivät koivuvanerin ja se, mitä siitä sitten seurasi, on menestystarinoiden aatelia.

Henkinen yhteytemme koivuun on ollut aina vahva. Kansanperinteessämme koivu on alati läsnäoleva, pyhä, taikavoimainen puu. Niemi kertoo koivun muinaisesta merkityksestä lukuisin esimerkein. Pyhien puiden palvonnassa oli tarkat sääntönsä, joita kaikkien erityiseen pyhään lehtoon astuvien tuli kunniottaa. Sitä samaa, muinaisuudesta huokuvaa kunnioitustako minäkin tunnen astuessani sisään metsän porteista? Me olemme sisimmässämme metsäkansaa - yhä vieläkin!

  Puita palvottiin myös kotikartanolla:

Suomalaisen talon pihassa on aikoinaan usein seissyt yksittäinen puu, mahdollisesti koivu, jota on palvottu erityisenä kunnioitettuna uhripuuna. Sitä on ympäröinyt pyhyys ja koskemattomuus. Pyhä puu kuunteli rukouksia, paransi, vaati osakseen kunnioitusta ja  määräsi kohtalon. --- Savossa kullakin suvulla oli omat uhripuunsa. Hämeessä ja Karjalassa puut olivat kylien yhteisiä. 

 Tuleeko tässä vaiheessa jo se oma rakas pihakoivu tai muuten tärkeä puu mieleen? Minulla itselläni on monia puita, joita käyn säännöllisesti tervehtimässä. Pelkästään se, että saan olla tuon 'ystäväpuuni' lähellä, riittää. Tunnustaudun myös puiden halailijaksi. Tapaamisen jälkeen olo on hyvä ja keventynyt.

  Koivu on läsnä kulttuurissamme, musiikissa, kuva- ja sanataiteessa, arkitehtuurissa... Näistä  kaikista Niemi antaa kirjassaan monia hienoja esimerkkejä. Suomalaisen taiteen kultakaudella inspiraatiota haettiin kansallisromanttisista maisemista ja mikä parhaitten tuota maisemaa kuvaisi kuin vehreä, ritvaoksainen koivu!  Koivusta tuli 1800-luvulla heränneen suomalaisen identiteetin symboli juuri taiteen kautta. Koivun herkkä, äitiyttä ja nuoruutta kuvaava lempeys tulee vastaamme suomalaisten kirjailijoiden klassikkoteoksissa, runoissa ja iskelmissä.

  Kirja on viehättävä sukellus oman metsäisen lempilapsemme historiaan ja nykypäivään. Koivua tarkastellaan tässä kirjassa niin taiteen, kulttuurin, talouden kuin luonnonsuojelullistenkin näkökulmien kautta. Teos sisältää myös kattavan sanaston.  Ulkoasultaan kirja on prameilemattoman kaunis. Lukiessani tunsin häivähdyksen savusaunan ja tuoreiden vastasten tuoksusta. Juhannus on nurkan takana...

  Jean Sibelius: Koivu

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Seija A. Niemi: Koivu Suomen kansallispuu,  244 s.
Kustantaja: Minerva, 2015

Mirkka Lappalainen: Maailman painavin raha

  Luettuani viime jouluna Mirkka Lappalaisen mainion, 1500-luvun Ruotsi-Suomea luotaavan teoksen Susimessu, tiesin palaavani hänen kirjojensa pariin aika ärhäkkään. Nyt sai vuoron hänen vuonna 2006 kirjoittamansa esseekokoelma Maailman painavin raha, kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta, kirja, joka on silkkaa lukuelämystä ja timanttia. Siinä missä Susimessu keskittyi 1500-luvun historian suuriin linjauksiin pääasiallisesti vain tärkeimpien poliittisten tapahtumien kautta, Maailman painavin raha on täynnä tunnelmakuvia, huomioita ja kutkuttavan hauskasti kerrottuja detaleja tuon ajan maailmankatsomuksesta, uskomuksista ja ihmisten yksityiselämästä. Lappalainen saa lukijansa katsomaan historian hämyyn täysin uudesta näkökulmasta. Tätä teosta lukiessani purskahtelin hersyvään nauruun tämän tästä: näin vetävästi kirjoitettua historiaa en ole koskaan aikaisemmin lukenut!

  Silmänpilkkeen ohella kirja antaa tietenkin myös vankkaa ja perinpohjaista tietoa Ruotsin noususta eurooppalaiseksi suurvallaksi. Maailma oli matkalla kohti uusia aikoja, pimeä ja raivoisa keskiaika ohitettu ja Pohjolassa alettiin siirtyä pikkuhiljaa kohti hallitumpaa valtiomuotoa.

  Vallalla oli staattinen maailmankäsitys. Etenkin aristokratia helli ideologiaa, jonka mukaan maailmanjärjestys on muuttumaton ja sen harmonia ikuista. Tästä syystä inspiraatiota haettiin menneisyydestä: tulevaisuutta nähty nähty mahdollisuutena vaan uhkana. Antiikin ja muinaisen Rooman ideologioiden ja filosofioiden ihailu nousi tällä vuosisadalla  äärimmäisyyksiin, roomalaismuoti villitsi ylimystön: naamiaismaisissa roomalaisasuissa kukkoilulla ei pyritty  naurattamaan kansaa vaan niillä niillä tuotiin esiin asun kantajan sisäistä voimaa ja harmoniaa: Apollo-puvuissaan toikkaroivat mahtimiehet, antiikin ihanteita mukaileva taide, rahvaan keskelle rakennetut barokkilinnat... Kaikella tuolla mahtavuudella pyrittiin pönkittämään Ruotsin suurvalta-asemaa maailman silmissä. Historiankirjoitus valjastettiin sekin palvelemaan suurvaltapyrkimyksiä: Ruotsille kehiteltiin suurvallalle sopiva jumalainen historia hämmästyttävän nopeasti, vajaassa parissakymmenessä vuodessa: keksityt yhteydet muinaisiin gootteihin ja antiikin aikaan tuotiin eri yhteyksissä voimallisesti esiin. Ruotsin suurvaltakulisseissa esitettiin näytelmiä, jotka lyövät nykypäivän showt laudalta mennen tullen:

Kaarle XI:n kruunajaisista vuonna 1672 tehtiin ennennäkemätön roomalais-goottilais-allegorinen spektaakkeli. Teini-ikäisen kuninkaan ylle puettiin kullatusta messingistä pakotettu sotisopa, jonka alla oli oranssinvärinen hame. Päähänsä monarkki veti kullatusta nahasta tehdyn päähineen, josta sojotti ilmaan puolisen metriä korkea kimpullinen oransseja sulkia. Kaarle ei ollut vain uudestisyntynyt valloittajakeisari, vaan auringon väreissä kylpevä apollo.

Jo ennen kruunajaisia muotokuvamaalari D.K. Ehrenstrahl Kaarlesta maalasi tämän huikean muotokuvan, jonka kopioita tuon ajan mahtimiehet mielellään ripustelivat linnojensa seinille. Mikään arkinen ei todellakaan kelvannut:

  

  Ruotsin itäinen osa, nykyinen Suomi, esiteteltiin maailmalle valloitettuna maana, vaikka tosiasiallisesti Suomen alue liitettiin Ruotsiin hitaasti sulattamalla. Nimitys Ruotsi-Suomi, jota nykyään käytetään alleviivaamaan Suomen melko erillistä asemaa, on otettu käyttöön vasta myöhemmin. 1600-luvun heikot kulkuyhteydet takasivat kyllä sen, että 'Suomi' oli jossain määrin oman onnensa varassa. Alueemme nähtiin jonkinlaisena luonnonvarareservaattina,  jonka sotaisilla ja kiivasverisillä  asukkailla kelpasi brassailla: Suomalaisten sotainto ja väkivaltaiset luonteenpiirteet nähtiin oivana keinona pönkittää Ruotsin 'suurvaltaimagoa'. 

  Ruotsin aristokratia eli ylhäisaatelisto piti valtaa ja juhli miltei pidäkkeettömästi. Varsinkin kuningatar Kristiina suosi tuota yhteiskuntaluokkaa ja antoi sille mittavia läänityksiä ja verovapauksia. Tämä holtittomuus söi kruunun kassaa. Aristoraattien elämäntyyli oli kursailematonta: päälleliimatun intelligenssin täytyi näkyä maan rajojen ulkopuolellekin. Aateliston pojat saivat koulutuksen, jolla oli hyvin vähän yhteyttä todellisen tietämyksen ja sivistyksen kanssa. Heistä tahdottiin muokata Ranskan hovista saatujen esikuvien mukaisia sulavakäytöksisiä herrasmiehiä, jotka olisivat valmiita Suuriin tehtäviin. Tavoitteissa onnistuttiin (ainakin nykypäivän kriteerein mitattuna) perin harvoin: 

Oikealla tavalla kasvatetut taimet varttuisivat vahvoiksi torjumaan synnin houkutuksia ja voimia, jotka horjuttivat elämän harmoniaa. Miekkkailusalin jytke, murtuvalla äänellä mörissyt Ciceron latinankieliset oraatiot ja saleista kantautuva riitasointuinen luutunsoitto olivat aristokraateille lupaus tulevaisuuden onnellisesta maailmasta. 

  Kruunupäiden ja aristokratian välillä vallitsi jännittynyt tasapaino: siinä missä kuninkaalliset saivat innoitusta keisareiden Roomasta, aristokratia ihaili Caesaria edeltänyttä senaattoreiden aikaa ja rinnasti oman valtaneuvostonsa muinaiseen senaattiin. Aristoratian yhä leveämmäksi muuttuva elämäntyyli alkoi ärsyttää alempaa aatelia ja talonpoikia, joiden ajatuksia alettiin pikkuhiljaa kannattaa myös ylemmällä tasolla. Kirjassa seurataan 1600-luvun puolivälistä alkanutta kehitystä, jonka serauksena aristokratiian valta murtui ja Ruotsi siirtyi Kaarle XI:n itsevaltiuden aikaan. 

  Jos päätät lukea tänä vuonna yhden historiateoksen, suosittelen Maailman painavinta rahaa! Kirja on nimittäin huimaavan hyvä ja taatusti erilainen matka historian havinoihin.  Suurten linjausten lisäksi tai oikeastaan tasavertaisesti niiden ohella Mirkka Lappalainen avaa hersyvällä tavalla tuon ajan arkea, perhe-elämää, uskomuksia, rakauselämääkin. Pääosaa esittävät tietenkin he, joista on jäänyt eniten jälkiä historiaan, eli hallitsijat, aateliset, virkamiehet ja oppineet. Tavallisesta kansasta löytyy kirjallista tietoa pääasiallisesti vain kirkonkirjoista. Myös naiset loistavat poissaolollaan, vaikka Ruotsissa naisen asema oli moniin muihin maihin verrattuna hyvä: heillä oli muun muassa itsenäinen  perintö-oikeus ja tästä syystä monet leskeksi jääneet naiset olivat vielä korkeassa iässäänkin haluttuja ja vakavasti otettavia vaimoehdokkaita nuoremmillekin miehille. Vain yhdelle naiselle historiankirjoitus on antanut persoonallisuuden: Gertrud von Ungernin kerrotaan olleen Suomen historian tunnetuin talonpoikien rääkkäjä!

  Mirkka Lappalainen teos kertoo kirjoittajan intohimoisesta suhtautumisesta historiaan. Tuo asenne tarttuu lukijaankin. Sain tutustua 1600-luvun hulluun elämäntyyliin, juonitteluihin, rakkausseikkkailuihin, kauneusihanteisiin... Maailmaan, jossa uudet, nousevat tieteenalat herättelevät sekä pelkoa että ja kiihkoa, jossa ihmisiä voidaan polttaa noitina pelkän huhun perusteella ja jonka valkeina hohtavissa linnoissa syödään iltapalaksi täytettyä joutsenta pukeutuneena paperimassasta valmistettuihin mielikuvituksellisiin antiikkiluomuksiin, susien ulvoessa linnaa ympäröivissä ryteikköisissä metsissä.

Vaikka teoksessa on mukana ironiaa, se on kuitenkin lempeää, lempeää...

  Entä se maailman painavin raha? Niin paljon se painoi, että minä olisin kaatunut nokalleni jos olisin yrittänyt sitä nostaa. Plootu oli niin painava, että lopulta kyllästyimme ja - kuin sattumalta - keksimme yhden uuden innovaation ;)

Teos valittiin vuoden 2007 tiedekirjaksi. 

Mirkka Lappalainen: Maailman painavin raha, kirjoituksia 1600-luvun Pohjolasta, 2006

Siltala
2. p., 240 s.
Kirjakauppaostos

Mirkka Lappalainen: Susimessu

1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa

  Myönnän heti aluksi: Mirkka Lappalaisen Susimessun alaotsikko 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa ei ollut minulle suuren suuri houkutin tarttua tähän kirjaan, sillä vaikka historian tutkiskelusta pidänkin, sotakuvaukset eivät ole mielilukemistoani. Mutta historia muutoin on minulle suuri oih! Erityisesti keskiaika on kiehtonut minua lapsesta lähtien, sen musiikki, kuvataiteet, tarinat... Keskiaika  näyttäytyy minulle - kuten varmasti hyvin monelle muullekin - salaperäisenä aikakautena, jolloin sadut saattoivat vielä elää vapaina. Mutta tarunhohteisuutensa vastapainoksi tuo aika on toki ollut täynnä epävarmuutta, sattumanvaraisuuksia, julmuutta ja kuolemaa. Jos minulta kysytään, millä vuosisadalla tahtoisin mieluiten elää, vastaan muitta mutkitta 2000-luvun. Mutta mikään ei estä minua tekemästä täältä ihanasta nykyisyydestäni mielikuvitusta kutkuttelevia  (ja turvallisia) aikamatkoja kauas menneisyyteen. Sellaiselle matkalle pääsin myös lukiessani Lappalaisen Susimessua.

  Mirkka Lappalainen voitti viime vuoden Tieto-Finlandian teoksellaan Pohjolan leijona, joka on oikeastaan jatkoa tälle nyt luvussani olleelle Susimessulle. Heräsin ihmettelemään, miksi en ole jo tutustunut Lappalaisen tuotantoon. Syynä oli varmaankin se muutaman vuoden kestänyt lukujumi, josta olen täälläkin jo  kertonut. Asia täytyi siis ehdottomasti korjata. Alkuperäisenä suunnitelmanani oli lukea Susimessua vain luku päivässä, mutta se imaisikin minut mukaansa niin, että vietin osan joulunpyhistä Pohjolan valtataistelujen pyörteissä.

  Euroopassa elettiin 1500-luvulla keskiajan ja uuden ajan taitekohdassa. Maanosa voimistui hallitsijoiden välisissä yhteenotoissa, joissa taisteltiin maavalloituksista ja rikkauksista. Vuosisata oli kiihkeää löytöretkien aikaa, uskonpuhdistusaate levisi, väestö kasvoi, sillä keskiajan ruttoepidemiat olivat ohi.

 Maailma, jonka keskipisteenä oli aiemmin ollut Jerusalem, piirrettiin kartalle uudestaan. 1500-luvun kartoissa lymysi tosin yhä merihirviöitä, monet alueet jäivät valkoisiksi eikä kukaan tiennyt, mitä eteläisiltä ja pohjoisilta ääriltä löytyisi. Silti maailma oli äkkiä hallittavampi, täynnä maita ja rikkauksia, jotka odottivat ottajaansa. 

  Murros uskonpuhdistuksineen oli saapunut myös Pohjolaan. Ruotsi-Suomi oli 1590-luvulla kuitenkin vielä hyvin hajanainen valtakunta ja sai odottaa suurvaltakauttaan vielä hyvän aikaa. Vuosisadan puolivälin jälkeen alkoi  Vaasa-suvun sisällä taistelu vallasta: Kolme Kustaa Vaasan poikaa, Erik, Juhana ja Kaarle, sekä Juhanan ja hänen puolalaissyntyisen vaimonsa Katarina Jagellonican poika Sigismund hallitsivat maataan kukin vuorollaan. Seurasi juonitteluita, vallankaappauksia ja muutamia hyvin lapsellisiakiakin oikkuja, jotka sysäsivät valtakunnan kaikki osat syvälle epävarmuuden ja pelon ilmapiiriin.

  Myös Rooma sotkeentui Pohjolan valtataisteluun: Juhanan hallituskaudella paavi Gregorius XIII:n suuriin tavoitteisiin kuului roomalaiskatollisen uskon palauttaminen Skandinaviaan. Vastauskonpuhdistukseen käytiin salakähmäisesti kun Juhana-herttua nai puolalaisen Katarina Jagellonican. Tilanne näytti katolisten kannalta entistä valoisammalta, kun Juhanan ja Katarinan poika, katoliseksi kasvatettu Sigismund kruunattiin sekä katolisen Puolan että protestanttiseksi julistautuneen Ruotsin kuninkaaksi. Katoliset tahot aikoivat Sigismundin turvin kitkeä Lutherin opit pois Pohjolasta.
Mutta kävikin niin, että Sigismund siirtyi Puolaan ja jätti isänpuoleisen valtakuntansa Ruotsi-Suomen käytännössä täysin vapaaksi valtataistelulle, jonka pääosia esittävät Sigismundin vallanhimoinen setä Kaarle-herttua sekä Klaus Fleming, Suomen ja Viron käskynhaltija. joka hallitsi Suomen aluetta miltei itsevaltiaan ottein:

  Suomen siteet Ruotsiin olivat 1500-luvulla paljon hatarammat kuin seuraavina vuosisatoina, jolloin tehokas hallintojärjestelmä nivoi valtakunnan kolkat Tukholman vallan alaisuuteen. 1500-luvulla elettiin monin tavoin keskiaikaisessa maailmassa. Tukholman keskuhallinto oli alkeellinen. Pitkän Venäjän-sodan aikana Suomesta oli tullut entistäkin erillisempi alue, sillä sodankäyntiin liittyvät päätökset oli pakko tehdä paikan päällä. -- Ruotsista voitin lähettää neuvoja, käskyjä ja uhkauksia, mutta monen viikon matkalla ne menettivät kuumimman teränsä ja olivat perille saapuessaan jo vanhentuneita.  

   Fleming puolusti henkeen ja vereen Sigismundia ja taisteli Kaarle-herttuan valtapyrkimyksiä vastaan. Pelinappuloina Kaarlen ja Flemingin valtapelissä olivat varsinkin Suomen talonpojat, joiden kohtalo oli kurjaakin kurjempi, sillä Fleming ylläpiti Suomessa raskasta  linnaleiritystä, jossa talonpojat joutuivat elättämään suurta sotaväkeä oman hyvinvointinsa kustannuksella. Fleming yritti pitää kasvavaa tyytymättömyyttä kurissa väkivalloin, mutta lopulta talonpojat nousivat Jaakko Ilkan johdolla marskin joukkoja vastaan nuijasodaksi kutsutussa lyhyessä kahakassa, joka ei ollut lainkaan niin ruusuinen taisto kuin suomalaiset sen ovat myöhemmin (varsinkin kansallisen identiteetin nousun aikana) halunneet muistaa. Sota kesti vain kaksi kuukautta ja päättyi Flemingin joukkojen suorittamaan täysimittaiseen verilöylyyn. Tuhannet talonpojat päätyivät julmaan ja täysin turhaan kuolemaan.

  Suomesta kantautuvat uutiset olivat Kaarle-herttalle mannaa. Hän päätti käyttää talonpoikien kohtaloa aseena Flemingiä vastaan ja alkoi suunnitella sotaretkeä Suomeen. Flemingin yllättävä kuolema teki tehtävästä helpon: Kaarlen joukot valloittivat Turun linnan leikiten. Syksyn tultua Kaarle kiirehti takaisin kotiin mukanaan linnan tykistö ja Flemingin järeä sotalaivasto. Kiire oli kova, sillä huhuttiin, että Sigismund olisi vihdoin intoutunut puolustamaan kruunuaan Ruotsissa ja suunnittelisi matkaa kohti Tukholmaa. Suomen aatelisto oli tässä vaiheessa jo jakautunut: osa kannatti jo Kaarlea, osa odotti yhä Sigismundin kotiinpaluuta ja hänen todellista valtaannousuaan.

  Mitkä mahdollisuudet Sigismundilla olisikaan ollut kääntää luterilainen Pohjola takaisin paavin huomaan. Hän oli kuitenkin huono strategi, kaihomielinen ja poissaoleva hallitsija, joka rakasti enemmän musisointiaan kuin poliittisia valtapelejä. Sitä paitsi vastauskonpuhdistuksen korkeimmat lieskat olivat alkaneet hiipua: paavin huomio oli kiinnittynyt Turkkiin, joka uhkasi kristikuntaa etelästä. Turkkilaisia vastaan käydyt taistelut vaikuttivatkin Ruotsi-Suomen kohtaloon enemmän kuin maan sisäiset kahakat kuunaan. Kuinka helppoa Sigismundin olisi aikanaan ollut liittää Flemingin valtakaudella emämaasta harvinaisen erillään ollut Suomi osaksi Puolaa. Tällaisia suunnitelmia tehtiinkin, mutta niistä luovuttiin, sillä Sigismundin päättämättömyys oli ajanut hänet ahtaalle katolisessa maailmassakin. Yhtäkkiä Sigismund tuntui virkistyvän: hän alkoi puuhata Ruotsi-Suomeen Kaarle-herttuan vastaista, melko toivottomalta tuntuvaa sisällissotaa, jonka seurauksena hän sitten menettikin asemansa Pohjolassa lopullisesti. Millaiseksi Suomen kohtalo olisikaan muodostunut, jos Sigismund olisi ottanut tehtävänsä alusta alkaen hieman topakammin ja sysännyt Suomen osaksi Puolaa? Minkähän lipun alla nyt kulkisimme...

  Vuonna 1604 Kaarle-herttuan pitkäaikainen unelma toteutui: hänet kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi, mutta sitä ennen hän ehti vallata sekä Suomen että Viron ja vangita ja mestauttaa osan Suomen aatelistosta. Päitä putoili  ja niitä iskettiin seipäiden päihin kuin näytöstyyliin, varoitukseksi tottelemattomille alamaisille. 1600-luku alkoi Ruotsi-Suomessa siis kovin verisissä ja väkivaltaisissa merkeissä, mutta tunnelma muuttui pian: Kaarlen valtakaudella keskushallinto alkoi kehittyä ja Ruotsin sisäinen kuohunta tuntui rauhoittuvan. Suomi siirtyi kiinteämmäksi osaksi emämaata.

  Mirkka Lappalainen tulkitsee historiaa mukaansatempaavasti. Hän käyttää elävää, muhevaa kieltä ja välttää turhien vuosilukujen luettelemista. Susimessu keskittyy pääasiassa historian suuriin linjoihin, mutta niiden takaa voi bongailla myös mikrotason tapahtumia ja tunnelmia. Lappalainen kuvaa henkilöitä elävästi, ennestään tuttujen 'suurmiesten' kuva tarkentuu terävillä luonnekuvauksilla ja pienillä yksityiskohdilla, joita tässä kirjassa riittää. Lappalainen tarjoilee lukijalleen 1500-luvun lopun Ruotsi-Suomesta mielenkiintoisesti katetun kokonaisnäkemyksen, johon jokaisen historiasta kiinnostuneen kannattaa tutustua.

  Lappalainen sai Susimessusta Lauri Jäntin palkinnon. Teos palkittiin ilmestyttyään myös Vuoden historiateoksena.


Mirkka Lappalainen: Susimessu 1590-luvun sisällissota ruotsissa ja Suomessa, 2009, 319 s.

Kustantaja: Siltala
Antikvariaatista.