Suomalaisen periksiantamattomuuden ytimessä. Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta

Jos suomalaiselta älymystöltä ja kulttuuriväeltä olisi 1800-luvun polivälissä kysynyt, tunsivatko he olevansa osa ainakin jossakin suhteessa itsenäistä kansakuntaa, vastaus olisi varmastikin ollut vahva kyllä. Olihan Suomen suurruhtinaskunnan asema Venäjän kainalossa hyvinkin itsenäinen ja tunnustettukin: meillä oli oma, Ruosin vallan ajoilta peräisin oleva perustuslakimme ja suurimmasta osasta asioitammekin saimme päättää itsenäisesti valtiopäivillä. Taide ja kirjallisuus olivat puhjenneet kukkaan heräilevän kansallistunnon inspiroimina : oli kehitetty omaa kulttuuria, sävelletty jo ikiomaa sydänlaulua. Suomen Suuri Kertomus oli alkanut hahmottua, se oli saanut innostuksensa maailmalta, mutta sen raaka-aineet oli löydetty kotoa, syvistä metsistä, salomaiden kirkkaista lähteistä, sinitaivaalta. Nämä pian yli 150 vuotta sitten syntyneet suomalaisen sielun kuvat kuuluvat yhteiseen alitajuntaamme vieläkin...

Idea kansallisesta heräämisestä syntyi pienen piirin sisällä ja sai siellä miltei sankarillisia piirteitä. Hassua kyllä, tarinan sankarit, nuo työtäpelkäämättömät suoraselkäiset, torpissaan ja maatilkuillaan sinnittelevät ihmiset eivät oikeastaan tienneet nousseensa moiseen heroistiseen asemaan. Suurimmalle osalle tuon ajan suomalaisista omasta elinpiiristä ja päivittäisestä toimeentulosta huolehtimisessa oli  riittävästi työtä ja pohdittavaa, niin että se, mihin kansakuntaan sattui kuulumaan, oli heille tuolloin verraten yhdentekevää. Vasta kun suomalaisten syvät kansankerrokset saivat edes tasavertaisuutta muistuttavan oikeuden ja mahdollisuuden koulutukseen, alkoivat asiat tältäkin osin muuttua. Mutta nyt menen asioiden edelle ja sivuun, joten palatkaamme asiaan:

Sivistyneistöllä ja taideväellä oli aikaa pohtia syntyjä syviä - ja hyvä niin. Lopputulosta kehtaa hehkuttaa: mitä kaikkea taiteen kultakausi pitikään sisällään, mitä kaikkea kauas tulevaisuuteenkin vaikuttavaa se synnytti.  Jos kiinnostusta riittää, tietoa ja tunnelmia tuosta ajasta saa ammennettua esimerkiksi Markku Valkosen upeasta Kultakausi-teoksesta (WSOY 2007).

Mutta sitten tuuli kääntyi.
Kirjallisuushistorioitsija ja tietokirjailija Minna Maijala tiivistää sortokauden alun näin:

Keväällä 1899 Suomi joutui ankaran Venäjältä suuntautuvan paineen kohteeksi. Venäläismieliset lehdet olivat jo pitkään paheksuneet Suomen erityisasemaa autonomisena suuriruhtinaskuntana ja kun nationalistisen ääriliikkeen poliittinen valta oli vuosisadan loppuun mennessä kasvanut riittävän vahvaksi, muuttuivat puheet teoiksi, jotka järkyttivät sekä Suomessa että Euroopassa. Valistuksen korkeimmat arvot, sananvapaus ja kansalaisvapaus, katosivat hetkessä, ja tilalle tuli ankara sensuuri, yhdistys- ja kokoontumisvapautta rajoitettiin ja kansalaisten toimia alkoi valvoa mittava santarmi- ja urkkijajärjestelmä.

Venäjällä oli tietenkin omat sisä- ja ulkopoliittiset syynsä toimintatapojensa muutokseen. Venäjän tuon aikaisista intresseistä ja poliittisesta ilmapiiristä saa hyvän yleiskuvan esimerkiksi Risto Volasen teoksesta Suomen synty ja kuohuva Eurooppa (Otava 2017).
Nyt käsittelyssä oleva Minna Maijalan teos keskittyy nimensä mukaisesti Suomen päähän,  suomalaisten omiin reaktioihin sortovallan alla. Nämä kaksi kirjaa täydentävät tältä osin hienosti toisiaan, joten jos Suomen historia kiinnostaa, suosittelen lukemaan teoksia tietyiltä osiltaan jopa rinnakkain.

Tuntuu, ettei Maijala ole jättänyt yhtäkään kiveä kääntämättä 1800-1900-lukujen vaihteen sortokautta tutkiessaan ja tätä kirjaa kirjoittaessaan, sillä teos on äärimmäisen paneutunut, satojen ja taas satojen yksityiskohtien kirjoma. Maijala on käyttänyt lähteinään aikalais- ja silminnäkijäkertomuksia, kirjallisuutta, valikoituja sanomalehtiartikkeleita, sekä kulttuuriväen jälkeensä jättämiä päiväkirjoja ja laajaa kirjeenvaihtoa, ja luonut aineistonsa pohjalta suomalaisen taistelu- ja selviytymistarinan vailla vertaa. Mukana on monia tuttuja nimiä kirjailijoista ja kustantajista lehtimiehiin, tulisieluisia taiteilijoita ja säveltäjiä lähipiireineen... Myös sivistyneistöön kuuluvat naiset ovat läsnä, he ottavat näinä vuosina ensimmäisiä askeleitaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen tiellä.

Pääsemme Maijalan johdolla näkemään, kuinka kulttuuria ja kansallisaatetta rakennettiin, ja kuinka sitä sortovuosina puolustettiin kaikin mahdollisin ja melkeinpä mahdottominkin keinoin, niin ettei henkilökohtaisilta tragedioiltakaan aina säästytty. Ainakin aluksi yhteinen asia koettiin näinä vuosina omaa etua tärkeämmäksi, niinpä koko sivistyneistö tuntui puhaltavan yhteen hiileen. Ajan kuluessa rintama tietenkin repesi kielikysymykseen ja muihin poliittisiin näkemyseroihin. Kuitenkin vastarinnan ydin säilyi: oman kulttuuri ja kansallinen identiteetti, yhteydet Eurooppaan ja sen valistuksesta kumpuaviin arvoihin - sekä sananvapaus - olivat asioita, joiden säilyttämisen puolesta tehtiin töitä öitä myöden ja tunteja laskematta...

Vaikka sortokauden tapahtumat olivat minulle päällisin puolin tuttuja, en voinut ennen tätä lukukokemusta kuvitellakaan, kuinka erityislaatuinen, vaikea ja vaarallinen tuo ajanjakso tosiasiassa olikaan  Alussa sortotoimia vastustavan Kagaalin (so. salaisen vastarintajärjestö)  periaatteena oli toimia rauhanomaisin keinoin, muttaVenäjän otteen kiristyessä halu suoraan toimintaan kasvoi. Onneksemme tukea alkoi pahimmassa vaiheessa tulla myös Suomen rajojen ulkopuolelta...

Satoja tuhansia puumerkkejä keränneitä kansalaisadresseja ja kansanvalistusta, yöllisiä kokouksia, henkilöpalvontaa, heinälatoihin piilotettuja painokoneita, laittomia, hameiden alla kuljetettuja  lehtolehtisiä, kauniiksi  metaforiksi muunneltuja kapinarunoja, sanomalehtien salaviestejä, helposti huiputettavia sensuuriviranomaisia, poliittisia taisteluja,  pidätyksiä, pakoja ja maastakarkotuksia. Koti-ikävää, sensuroituja kirjeitä ja salaisia laivamatkoja myrskyssä.   Ja vihdoin myös Etelä-Amerikka, minne Suomi ja osa suomalaisista siirrettäisiin, jos pahin tapahtuisi (utopioita syntyi näinkin.)

Bobrikov, Schauman, tulinen aate ja Senaatin rappuset...

Luin tätä  tietoteosta kuin  seikkailukertomusta. Samalla sain uusia näkökulmia suomalaiseen, sortokauden ajan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Voinkin hyvillä mielin suositella  kirjaa kaikille historia- ja taidefriikeille. Vakuutuin Minna Maijalan varsin valloittavasta tyylistä jo hänen edellisen tietokirjansa Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth  (Otava 2014) parissa ja tämänkertainen lukukokemus vain vahvisti näitä hyviä tuntemuksia.


Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta 
Otava 2017