Niklas Natt och Dag: 1793

Syksyinen aamuhämärä Tukholmassa herran vuonna 1793.

Kustaa III:n sodassa vaikeasti haavoittunut ja Tukholman siveyspoliisista eläkeviran saanut Michael Gardell on äskettäin kiskaistu viinahuuruisesta unestaan Hamburg-krouvin pöydän ääreltä, ja nyt hän kahlaa kaulaansa myöten Fatburen-järven haisevassa, sontaisessa vedessä ja kiskoo sieltä ylös jotain ihmisenkaltaista. Epämääräinen, hienoon kankaaseen kiedottu mytty paljastuu silvotuksi ruumiiksi.
Monissa vesissä seilannut Gardell kiroaa elämääsä ja työtään, sillä tämän kammottavampaa ja oksettavampaa humalaherätystä hän ei voisi enää kuvitella.

Kuin sattuman oikusta Gardell joutuu mukaan tämän groteskin murhan tutkintaan - hänestä tulee juttuun perehtyvän nuoren palavasilmäisen juristin, Cecil Wingen, aisapari tai oikeammin hänen puunyrkkinsä, sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Saamme siis todistaa jälleen uuden dekkarikaksikon syntyä. Winge on kaksikon aivot: hän on älykäs, nuori ja sivistynyt, mutta kärsii pitkälle edenneestä tuberkuloosista ja sosiaalisesta rajoittuneisuudesta  (kyllä vain, hänessä on hieman Sherlock Holmesia) ja Gordell tuo kumppanuuteen härän tarmonsa ja fyysisen voimansa, jota hän tarpeen vaatiessa empimättä käyttää - toisinaan turhankin innokkaasti.

Murhatapaus alkaa avautua hiljalleen, ja  sen myötä saamme tutustua myös tämän tarinan tärkeimpiin sivuhenkilöihin:
 Anna Stina Knappiin, älykkääseen nuoreen naiseen, joka syyttään joutuu kruunun haiden hampaisiin ja tuomitaan - määräämärrömäksi ajaksi - tuon ajan 'kasvatuslaitoksena' toimivaan kehruuhuoneeseen, sekä
seikkailunhalua uhkuvaan Kristofer Blixiin, jolle Tukholma on uusi, uljas mahdollisuus, kunnes...

*

Tarinan taustalla häälyy 1700-luvun lopun Tukholma, josta on hyvin vaikea löytää tuon ajan suosikkirunoilijan ja muusikon loihtimia, iloisen raikkaita sävyjä ja tunnelmia, saati kuninkaallisen Haagan yllä leikkisästi liihottelevia perhosia. Tämän tarinan Tukholma on täynnä lemuavaa saastetta, sairautta, syöpäläisiä, köyhyyttä ja nälkää. Näissä kurjuutta tihkuvissa ajankuvauksissaan Natt och Dag on parhaimmillaan.

Kustaa III:n murhasta on kulunut vain vuosi, ja sijaishallitsijaksi on noussut Suomen puolella syntynyt Gustaf Adolf Reuterholm, joka Ranskasta Ruotsiin hiipivien vallankumousaatteiden pelottamana ryhtyy pian tiukentamaan otettaan vallan kahvasta.
Kuten arvata saattaa, kovan hallinnon taakse kätkeytyy asioita, jotka eivät aina kestä päivänvaloa. Oman osansa tästä 'varjoteatterista' esittää Tukholman poliisi, joka suojelee silmäätekeviä ja joka tulosta tehdäkseen jahtaa kaupungin viattomampia, heittää heitä mielivalaisesti tyrmiin ja pakkotyöhön. Ja tähän uinuvaan ampiaispesään Winge ja Gardell sitten iskevät, seuraukset tietäen. Vaan onko heillä enää mitään menetettävää...

Vaikka Natt och Dag luo tarinaansa todella uskottavaa ja monikerroksellistakin ajankuvaa ja kirjoittaakin varsin mainiosti, minulle jäi kirjasta huonolla tavalla ristiriitainen jälkimaku (on olemassa myös hyvällä tavalla ristiriitaisia ajatuksia herättäviä kirjoja, mutta niistä nyt ei tämän enempää.)
Mietin aikani, mistä nämä tuntemukset tulivat, kunnes tajusin, mistä kiikastaa: Natt och Dag kirjoittaa tietyistä henkilöhahmoistaan (ainakin omaan makuuni nähden) sittenkin himpun verran liian siistejä ja psykologisesti epäuskottavia, ja tarinan groteski näyttämö vain alleviivaa tätä vaikutelmaa. Viittaan tässä erityisesti erään (tarinan kannalta keskeisen) henkilön sisäisen maailman rakentumiseen ja kehittymiseen ja hänen erityislaatuiseen, aivan yhtäkkiä pintaan hiipivän hyveellisyyteensä (ei kai sieltä nyt se kuuluisa aateluuden velvoittavuus kurkistelisi, eihän?). En voi avata asiaa tämän enempää vaikka haluaisin, sillä dekkarin juoni avautuisi silloin liiaksi.

 Ainakaan oma 'psykologinen tajuni' ei niele tarinaan ympättyjä yhtäkkisiä, sadunomaisen lohdullisia (ja hyvin hollywoodmaisia) psykologisia käänteitä, ei vaikka kuinka yrittäisin...

Kirjan tiedoista käy ilmi, että kirjailijan omintakeinen, mieleen jäävä nimi on hänen omansa ja juontuu kaukaa menneisyydestä: Natt och Dag kuuluu Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun. Nimi ja sen tarina herättävät taatusti kiinnostusta lukijakunnassa, ja itsekin mietiskelin kirjaa lukiessani, olisiko kirjailija heittänyt fiktiiviseen tarinaansa hippusellisen omankin sukunsa historiaa.

1793 on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta sarjasta, jonka toinen osa, 1794, ilmestyy Ruotsin puolella tietääkseni ihan näillä hetkillä. Saamme lukea tuon teoksen varmasti pian myös suomeksi. Trilogian aikakausi on minusta äärimmäisen kiinnostava, ja jo siitä syystä teos kuuluu lukulistalleni - aiemmin esittämästäni pienestä napinasta huolimatta.


Lisää kirjasta muun muassa näissä blogeissa:  Kirjamerestä ongittua, Kirjasähkökäyrä ja Mummo matkalla.


Niklas Natt och Dag: 1793, 2017
Johnny Kniga 2018
Suomentanut Kari Koski
Alkuperäiskieli: ruotsi

Risto Isomäki: Viiden meren kansa

Millaista väkeä olivatkaan ensimmäiset nykyisen Suomen ja Viron alueita asuttaneet ihmiset? Mistä he tulivat ja miten elivät? Millaiset ilmiöt muokkasivat muinaisten suomalaisten arkea, uskomuksia, kulttuuria ja identiteettiä?

 Näitä kysymyksiä on muassaan pohtinut tuotteliaana tieto- ja romaanikirjailijana sekä tiedetoimittajana tutuksi tullut Risto Isomäki, joka viime syksynä ilmestyneessä episodiromaanissaan vie lukijansa pitkälle aikamatkalle menneisyyteen. Ensimmäinen matkaetappimme löytyy esihistorialliselta kaudelta, seitsemäntuhannen vuoden takaa - ja siunatuksi (tai vähemmän siunatuksi) lopuksi tupsahdamme keskelle pohjoista ristiretkeä. Teoksen aikajänne on siis useamman tuhannen vuoden mittainen.

Esihistoriallista aikaa Isomäki on käsitellyt viimeksi mielenkiintoisessa ja tiedepiireissä ristiriitaisiakin ajatuksia herättäneessä teoksessaan Miten salpausselät syntyivät (into 2015), jossa hän esitti uusia ja yllättäviä teorioita Salpausselän reunamuodostelmien alkuperälle. Olisiko Isomäen uusin romaanikin saanut alkusysäyksensä tässä yhteydessä?

Viiden meren kansa  on saanut kehyksensä tieteestä, uusimmista arkeologisista, kielitieteellisistä ja geenivirtoja koskevista tutkimuksista, mutta sen käänteet ovat fiktiota. Tätä seikkaa Isomäki tähdentää teoksen pitkissä jälkisanoissa: Viiden meren kansa ei ole dramatisoitu tietokirja, vaan kaunokirjallinen teos, jossa kirjailija on käyttänyt täydellistä taiteellista vapauttaan.  Fiktioaineksen seassa pilkahtelee luonnollisesti pohdintoja myös siitä, miten kaikki on voinut tapahtua. Isomäki tulkitsee uutta tietoa varsin vapaasti -  ja ehkä siksikin tahtoo selittää ja  tulkintojaan hyvinkin tarkasti noissa edellä mainitsemissani jälkisanoissa.

Ensimmäisessä tarinassa suuntamme nykyisen Pohjanlahden kainaloon, Yli-Iin Kierikkiin, josta on löydetty noin 7 000-vuoden ikäisen kylän jäänteitä.
Alueen asukkaat ovat hylkeenpyytäjiä, ehkäpä aina Pyreneiltä asti tänne muuttaneiden ihmisten jälkeläisiä. Meri on hyinen, kesäaikaankin täynnä suuria, jäävuorista irronneita jäälohkareita - ja maa elää: kyliä on siirrettävä tämän tästä lähemmäs rantaa, sillä maa kohoaa jääkauden jälkeen kovaa vauhtia. Kyläkulttuuri kukoistaa ja rantaviivaa täplittävät asujaimistot erikoistuvat: kauppaa käydään ja kylien välille solmitaan yhteyksiä myös avioliittojen välityksellä. Tarinoita ja uskomuksia syntyy  - ne ovat mitä todennäköisimmin heijastuksia  todellisista, ihmisten elämään vaikuttaneista luonnontapahtumista, jopa -mullistuksista...

Isomäen kirjassa todellakin tapahtuu suuria: tsunamit hukuttavat alleen kokonaisia kyliä, taivaan yli lentää häikäisevän kirkas, leimuava, kuolemanpelkoa levittävä tulipallo, joka saa taivaanrannan leimuamaan ja päivän pimenemään. Jotkut noiden aikojen tapahtumista ovat saattaneet jättää jälkensä maailman mytologiohin: miten houkuttavaa olisikaan ajatella, että tarustoissa kuvatut ylimaallisen kestävät miekat olisi taottu Suomenkin yli lennähtäneen, ja Viron Kaaliin mätkähtäneen meteoriitin törmäyksessä muodostuneesta teräksestä. Isomäki kertoo, että tätä uudenlaista rautaa saatettiin oikeastikin kuljettaa Kaalista pitkienkin matkojen taa - hurjaan hintaan.

 Kaiken  myräkän ja myrskyilyn keskellä ihmiset jatkavat elämäänsä, syntyvät, perustavat perheitä, huolehtivat jälkikasvunsa ja koko kylän tulevaisuudesta. Pääsemme hetkiseksi mukaan heidän elämänmenoonsa, istumme hylkeennahkakanootissa säihkyvien jääkiteiden koristamalla merellä, kuljemme tulen  korventamalla suolla etsimässä auringon pojan jälkiä, palvomme luonnon voimia suurista kivistä rakennetuissa jätinkirkoissa ja linnavuorilla, kirjaamme sukumme historian pyhien palvontapaikkojen karhikkopuihin. Esi-isien ja luonnon henget ovat läsnä ja usein meno äityy villiksi...

Kun ristiretkeläiset ja heidän jälkeensä saapuvat uudet valloittajat saapuvat ristein ja verta janoavin miekoin vyötettyinä pohjolan rannoille, kaikki muuttuu. Isomäki kertoo kuolemanretkueiden tempauksista seikkailunhaluisten - ja perin kokemattomien - nuorten  miesten näkökulmasta: he ovat todistamassa kirjoihin ja kansiin säilöttyjen 'suurten tarinoiden' aidompaa, inhorealistista ja hyvin rumaa puolta.
Kuin pisteenä iin päälle Isomäki punoo teokseensa oman versionsa Köyliöjärven kansantarusta: mitä tapahtuikaan kun talonpoika Lalli ja Piispa Henrik kohtasivat toisensa Köyliöjärven jäällä?


Mainiosta Viiden meren kansasta lisää täällä: Annelin kirjoissa, Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.


Risto Isomäki: Viiden meren kansa
into 2018

Minna Eväsoja: Shoshin - Aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista

Ovatko kirsikankukat kauneimillaan täydessä kukkaloistossa tai kuutamo pilvettömällä taivaalla?

Yoshida Kenkō teoksessaan Joutilaan mietteitä (1330-1331)

Tämä 1300-luvulla eläneen munkki Kenkōn ajatus vie minut japanilaisen estetiikan ytimeen, jossa  kauneus on jatkuvasti muuttuva olotila. Kirsikankukkien puhjettua ne alkavat pian lakastua ja varistaa terälehtiään maahan. Juuri tuon hetken sanotaan olevan kirsikankukkajuhlan, hanamin, kaunein. Siihen liittyy kosolti mono no awarea,  haikeutta hetkien ohikiitävyydestä.  Täydellinen kukinta on ohi, mutta se ei tarkoita kauneuden katoamista, vaan muutosta, jota edustaa myös Kenkōn tekstissä  esiintyvä kuu. Japanilaisessa ajattelussa kauneus onkin usein tuon pilven taa piiloutuvan kuun tavoin kätkettyä, katseilta suojattua...

Kuinka erilaisia me länsimaiset tässä olemmekaan: käsityksemme estetiikasta nojaa ajatukseen, jossa kauneus näyttäytyy ennen kaikkea rikkeettömänä ja muuttumattomana pysähtyneisyyden tilana, vieläpä hyvin suorana ja peittelemättömänä. Olisiko ajattelutavassamme hieman petraamisen varaa? Tämä ajatus hyppää väistämättä mieleen tätä kirjaa lukiessa...

*

Minna Eväsoja tutustuttaa lukijansa japanilaiseen ajatteluun ja estetiikkaan kauniilla ja hyvin lähestyttävällä tavalla. Hän on valinnut teoksensa pohjaksi joukon vanhoja tekstejä joita hän tulkitsee  oman tutkijataustansa ja elämänkokemuksensa pohjalta - emme siis saa käsiimme vain vanhojen tekstien kokoelmaa, vaan teoksen, jonka vapaasti kirjoitetut tulkinnat ovat omiaan herättämään lukijassa paitsi kiinnostusta noihin vanhoihin teksteihin, myös kipinän tehdä niistä omia tulkintoja. Minä löysin tästä kirjasta kosolti kaikupohjaa uusille - ja vähän tutuimmillekin - ajatuksille. Huokailin ilahtuneena, nyökkäilin innokkaasti melkeinpä jokaisen aukeaman äärellä. 

 Eväsoja on opiskellut kiotolaisessa teekoulussa ja suorittanut yliopistolliset jatko-opinnot Koben yliopistossa, tutkimusaiheenaan japanin vanha estetiikkaan liittyvä karun kauneuden käsite wabi.
Edellisessä teoksessaan Melkein Geisha Eväsoja keskittyi Japanissa viettämiensä vuosien arkisempaan puoleen. Jäin kaipaamaan tuolta muutoin niin viehättävältä lukukokemukselta syvällisempää katsausta Japanin vanhaan kulttuuriin. Tämä uusi teos, Shoshin -Aloittelijan mieli, täyttikin tuon toiveeni täydellisesti!

Eväsoja on valikoinut kirjaansa tekstejä laajalta aikakaarelta: vanhimmat ovat peräisin heian-kaudelta, eli noin tuhannen vuoden takaa, ja uusimmat 1800-luvulta. 
Teos jakaantuu lyhyiin ja napakoihin lukuihin, joiden äärelle voi halutessaan pysähtyä vaikka vain hetkiseksi - suosittelenkin kirjaa kaikille kiireen keskellä eläville - pienikin hetki iättömien ajatusten äärellä luo perspektiiviä päivään!

Minna Eväsoja johdattaa lukijansa aloittelijan polulle, elämän mittaisen oppimisen filosofiaan, jossa oppimisen käsite laajenee kaikille elämänalueille. Päämääriin kiiruhdetaan hitaasti, ja jo matka asioiden sisäistämiseen sisältää oman itseisarvonsa. Luulen, että kyse on syvällisestä kokemuksesta, jossa yksittäisen taidon harjoittaminen vaikuttaa kokonaisvaltaisesti kaikkeen ihmisessä. 
Minna Eväsoja kertoo esimerkin omista kalligrafiaopinnoistaan, jossa aloittelija harjoittelee yhden ainoan horisontaalisen viivan (numero 1) vetämistä viikkoja, eikä tulos ole sittenkään senseitä tyydyttävä. Harjoittelu ei kuitenkaan mene hukkaan, sillä jotakin tärkeää on tapahtunut, jokin on liikahtanut. Minusta ajatus tämänkaltaisesta oppimisprosessista on kertakaikkisen ihana, myös siksi, että 'epäonnistumiset' menettävät nyt negatiivisen merkityksensä: töpeksimisistä tulee osa laajempaa oppimiskokemusta. Vanha japanilainen sananlasku sopii tähän filosofiaan paremmin kuin hyvin: Kaadu seitsemästi, nouse ylös kahdeksan kertaa. 
Oppiminen käy japanilaisen filosofian mukaan hitaasti, tiukkojen muotoseikkojen ja tyylin hallitsemisesta kohti täydellistä vapautta ja luovuutta... Tämä idea näkyy kaikessa (vanhassa) japanilaisessa taiteessa ja muussa kulttuurissa.

Ajatus aloittelijan mielestä ja japanilaisesta estetiikasta punoutuu tässä kirjassa kauniilla tavalla yhteen. Astumme Eväsojan kanssa vanhojen teehuoneiden hämärään kauneuteen, kuljemme japanilaiseen puutarhaan taiten asetetuilla astinkivillä ihailemassa vanhoja ryhmyisiä luumupuita ja hiljaisia temppeleitä, kurkistamme tiheästi istutettujen puiden alaoksien läpi kajastavaa avaraa näkymää, kosketamme vanhaa, halkeillutta teeastiaa hellästi sormenpäillämme ja aistimme sen olemuksessa piilevän karun kauneuden, wabin...

Vanha japanilainen estetiikka soi harmoniaa, jossa yksinkertainen ja loistokas tasapainottavat toisiaan ja ovat yhdessä enemmän kuin osiensa summa. 
Tämä tasapaino rytmittää myös aloittelijan tietä: Alun selkeys, yksiselitteisyys, muodon ja oikean tyylin seuraaminen muuttuu vähitellen sävyjen ja syvyyksien tulkinnaksi, kunnes ihminen lopulta palaa selkeyteen, muodon vaatimuksista täydellisesti vapautuneena. Vain harva kykenee tähän - mutta me muut - ehkä se, että saa kulkea tällä polulla, riittää...

Tahtoisin kertoa tästä kirjasta niin paljon - vaikka hamaan maailman tappiin asti... Taitaa olla parempi että etsit teoksen käsiisi ja luet kaikesta tästä itse. Suosittelen lukukokemusta lämpimästi!

Luin kirjan sähköisenä versiona, mutta tahdon sen ehdottomasti myös kotikirjastooni, sillä teoksen taitto on äärimmäisen kaunis. Kirja sisältää myös runsaan kuvituksen, jonka Eväsoja on valinnut Ateneumin taidemuseon vanhojen japanilaisten puupiirrosten kokoelmasta. Tällaisista taidekirjoista on parasta nauttia perinteisinä opuksina, mutta mikäli sinulla on mahdollisuus tutustua teokseen heti e-kirjaversiona, kannattaa napsaista teos ruudulle!

* Minna Eväsojalta on ilmestymässä ensi keväänä myös  uusi teos,  Wabi ja sabi - Mietiskelypäiväkirja.


Minna Eväsoja: Shoshin - Aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista
Gummerus 2018

Skikibu Murasaki: Genjin tarina 1 ja 2 / Kirsikankukkajuhla & Tuuli männyissä

Luultavasti jokainen japanilaisesta kulttuurista kiinnostunut kirjojen ystävä törmää jossakin vaiheessa yli tuhat vuotta sitten syntyneeseen Genjin tarinaan (Genji monogatari). Suurteos on japanilaisen kirjallisuuden  huomattavin klassikko ja samalla yksi maailman ensimmäisistä romaaneista. Tarina kertoo keisarin sivusuhteesta syntyneestä, melkeinpä ylimaallisen kauniista ja älykkäästä pojasta, joka joutuu elämäntiellään kohtaamaan kaikki ne samat ihmisluontoon kuuluvat kiusaukset ja vitsaukset kuin muutkin auringon alla kulkevat - ja saa -  ehkäpä luonteensa vuoksi - kannettavakseen vielä monin verroin enemmän murheita kuin he, jotka katsovat häntä kadehtien. Tarina kietoutuu vahvasti tuhat vuotta sitten vallinneen heian-kauden hovielämään, sen arkeen ja juhlaan. Erityinen huomioni kohdistui siihen, kuinka monisäikeisesti hovinaisena työskennellyt Murasaki kertoo tuhat vuotta sitten eläneiden naisten elämästä.

Teos koostuu yli viidestäkymmenestä pitkästä luvusta, joista vain osa on saanut suomennoksensa Genjin tarinan tuhatvuotisjuhlien yhteydessä 1980-luvulla, neljänä erillisenä kirjana. Suomentajana toimi Martti Turunen (nykyiseltä nimeltään Marutei Tsurunen), joka nykyisin tunnetaan japanin ensimmäisenä ulkomaalaistaustaisena poliitikkona.

Itse tutustuin Genjiin nelisen vuotta sitten löytäessäni suomennoksen ensimmäisen osan eräästä antikvariaatista. Kirjoitin tuosta erikoisesta lukukokemuksesta tänne blogiinkin ja päätin vakaasti jatkaa romaanisarjan seuraamista myös jatkossa. Kirsikankukkajuhlan  herättämistä ajatuksistani ja pääpiirteitä sen sisällöstä voit lukea tästä linkistä. 

Ja hitaita ovat kiireeni: tartuin Genjin tarinan toiseen kirjaan Tuuli männyissä vasta nyt, Japani-teemaviikkojeni yhteydessä. Sen verran on kuitenkin vettä virrannut Aurassa sitten viime näkemän, etten saanut teoksen juonesta kiinni sitten millään: henkilöt ja  tapahtumat tuntuivat niin vierailta, että päätin palata vielä kerran tarinan alkuun  Kirsikankukkajuhlassa. Uudella lukukerralla huomioni kiinnittyi erityisesti siihen, kuinka hienovaraisesti Murasaki kertoo hovin elämästä, ihmissuhteista ja japanilaiseen kulttuuriin liittyvistä pienistä, mutta sitäkin tärkeämmistä yksityiskohdista. Tarinan päähenkilö, loistavan lahjakas ja sädehtivän kaunis keisarin poika Genji toimi minulle tällä kertaa enemmänkin eräänlaisena tarinaan johdattelijana kuin huomioni keskipisteenä.

Kirsikankukkajuhlassa Genji, keisarin ja hänen rakkaimman jalkavaimonsa poika, on vielä teini-ikäinen ja siksi hänen elämänsä on vielä varsin huoletonta ja suorastaan satumaista: hän on keisarin ja koko hovin suosikki, kuin täydellisen jumaluuden inkarnaatio, joka tuntuu saaneen alkunsa jossakin muualla kuin tässä maailmassa

Mutta tarinan edetessä Genjistä sukeutuu ihminen: hän rakastuu kohtalokkaasti keisarin uuteen (kuolleen äitinsä paikan perineeseen) jalkavaimoon. Koska suhde äitipuolen kanssa on tuhoon tuomittu, Genji ryhtyy hurvittelemaan olan takaa, eikä kohta tiedä, miten pitäisi useat rakastajattarensa erillään (ja tietämättömänä) toisistaan.
Ja mikäs onkaan hurvitellessa:  Genji saa keisari-isänsä suosikkina hyvän taloudellisen ja poliittisen aseman - vaikkei jalkavaimon poikana voikaan periä keisarin valtaistuinta. Genji ottaa asemastaan kaiken irti, paistattelee nuoruutensa huolettomuudessa vailla huolenhäivää, vaikka kokee myös sydäntäsärkeviä takaiskuja, usein juurikin noiden edellä mainitsemieni rakkausseikkailujen vuoksi.

Sitä paitsi häntä painaa salaisuus: keisarin vastasyntynyt lapsi on Genjin kaksoiskuva...  Yhdennäköisyys on niin selvä, että on vain ajan kysymys, milloin lapsen oikean isän henkilöllisyys paljastuu.

*

Genjin tarinan toisessa osassa tapaamme aikuistuneen, seestyneen Genjin.  Hänen keisari-isänsä on kuollut, valta vaihtunut, ja Genji joutuu jättämään erikoisasemansa poliittisten juonittelujen takia, jopa pakenemaan pääkaupungista. Mutta tilanteet muuttuvat, kuten klassisissa tarinoissa usein käy...

 Heian-kaudella (794-1185) elänyt keisarinnan kamarirouva Shikibu Murasaki tiesi mistä kirjoitti olihan hovielämä hänelle tuttuakin tutumpaa. Genjin tarina syntyi hiljalleen, Murasakin ryhtyessä kirjaamaan tarinoita muiden hovinaisten iloksi ja viihdykkeeksi, ja pian tarinat alkoivat kiinnostaa yhä laajempaa lukijakuntaa.

Kirjallinen lahjakkuus kulki mitä ilmeisimmin Murasakin suvussa, sillä hänen isoisänsä, isänsä ja useat veljensä olivat poliittisen uransa ohella kuuluisia ja kiitettyjä tankarunoilijoita. Myös Shikibu sai tutustua runouteen ja musiikkiin, myös kiinalaisiin klassikoihin, joiden lukemista pidettiin naisille sopimattomana, peräti kiellettynä. Se, että tästä sisarussarjasta juuri Shikibu ryhtyi luomaan vapaamittaista kertomakirjallisuutta, ei ole yllätys, sillä tuohon aikaan vapaata mittaa pidettiin etenkin naisille ja lapsille sopivana 'puuhasteluna'. Tämä nainen vei tuon harrastelun kuitenkin uudelle tasolle.

Genjin tarinan edetessä Murasaki erotti faktan ja fiktion yhä kauemmas toisistaan ja siirtyi tyylillisesti kohti mielikuvitukseen pohjautuvaa kertomakirjallisuutta, jonka välityksellä esimerkiksi tunteiden ja ihmisuhteiden kuvaukset saivat uusia muotoja. Tämä oli tuon ajan Japanissa (ja ehkäpä Kiinassakin) ennennäkemätöntä.

Murasaki käytti tuota itse luomaansa kirjallista vapautta tehokkaasti hyväkseen Genjin tarinassa. Voin vain kuvitella, minkälaisen aikalaisvastaanoton hänen teoksensa sai, miten syvästi uusi, vapaa tyyli vaikutti: luulen, että moni lukija, moni hovin ympärillä ja sen vaikutuspiirissä elävä nainen löysi tarinan ihmiskohtaloista henkilökohtaista samaistumispintaa. Kuten aiemmin totesin, en voinut lukiessani välttyä siltä tunteelta, että Murasakin tarkoituksena on ollut kertoa Loistavan Genjin elämäntarinan varjolla erityisesti naisten kohtaloista. Genjin lemmenseikkailujen myötä eteemme avautuu kuva tuhat vuotta sitten eläneiden, pääasiassa parempiin piireihin kuuluvien naisten suljetusta ja tarkoin määritellystä elämästä: kuinka kohdata yhteiskunnan ja suvun asettamat kovat vaatimukset, millaista on rakastaa, vihata, kokea mustasukkaisuutta ja häpeää sääntöjä ja muotoja kunnioittavassa yhteisössä, entä millä tavoin kohdata ikäntymisen ja sairauden tuomat haasteet tällaisten olosuhteiden vallitessa?

Murasakin tarinakokoelma avaa ainutlaatuisen kurkistusaukon tuhannen vuoden takaiseen japanilaiseen kulttuuriin. Länsimaisen kulttuuripiirin edusajana tunsin olevani tässä ympäristössä kuin norsu lasikaupassa: teksti vilisee viittauksia asioihin, jotka  eivät minulle avaudu, mutta silti nautin suuresti lukemastani. Teosten lopusta löytyvä, suomentajan laatima selosteosio tuo jonkin verran apua tilanteeseen.

Tunsin, että tämän kulttuuripiirin voima piilee muodossa - ja yksityiskohdissa. Genjin tarinassa runous, kuvataide, tanssi ja laulu kukoistavat, väreillä ja muodoilla on omat, mitä hienovaraisimmin eroteltavat merkityksensä ja viestinsä, olipa kyse sitten taideteoksesta, haikurunojen tai tanssin esitystavasta, keskustelusta, kirjeenvaihdosta, kukkien asettelusta... Taidetta ei välttämättä osaa edes erottaa muusta elämästä erilliseksi ilmiöksi: ne ovat yhtä.

Paradoksi: Muoto antaa rajat - ja vapauttaa. Se, kuinka hyvin ymmärrän muodollisesti rajoitetun viestin todellisen sisällön, riippuu  herkkyydestäni, kyvystäni lukea, nähdä ja kuulla.

Suosittelen tätä lukukokemusta kaikille japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneille!


Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 & 2: Kirsikankukkajuhla, Tuuli männyissä
Otava 1981 ja 1982
Suomentanut Martti Turunen
Teosten runot suomentanut Kai Nieminen
Alkuperäiskieli: japani

Suomalaisen periksiantamattomuuden ytimessä. Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta

Jos suomalaiselta älymystöltä ja kulttuuriväeltä olisi 1800-luvun polivälissä kysynyt, tunsivatko he olevansa osa ainakin jossakin suhteessa itsenäistä kansakuntaa, vastaus olisi varmastikin ollut vahva kyllä. Olihan Suomen suurruhtinaskunnan asema Venäjän kainalossa hyvinkin itsenäinen ja tunnustettukin: meillä oli oma, Ruosin vallan ajoilta peräisin oleva perustuslakimme ja suurimmasta osasta asioitammekin saimme päättää itsenäisesti valtiopäivillä. Taide ja kirjallisuus olivat puhjenneet kukkaan heräilevän kansallistunnon inspiroimina : oli kehitetty omaa kulttuuria, sävelletty jo ikiomaa sydänlaulua. Suomen Suuri Kertomus oli alkanut hahmottua, se oli saanut innostuksensa maailmalta, mutta sen raaka-aineet oli löydetty kotoa, syvistä metsistä, salomaiden kirkkaista lähteistä, sinitaivaalta. Nämä pian yli 150 vuotta sitten syntyneet suomalaisen sielun kuvat kuuluvat yhteiseen alitajuntaamme vieläkin...

Idea kansallisesta heräämisestä syntyi pienen piirin sisällä ja sai siellä miltei sankarillisia piirteitä. Hassua kyllä, tarinan sankarit, nuo työtäpelkäämättömät suoraselkäiset, torpissaan ja maatilkuillaan sinnittelevät ihmiset eivät oikeastaan tienneet nousseensa moiseen heroistiseen asemaan. Suurimmalle osalle tuon ajan suomalaisista omasta elinpiiristä ja päivittäisestä toimeentulosta huolehtimisessa oli  riittävästi työtä ja pohdittavaa, niin että se, mihin kansakuntaan sattui kuulumaan, oli heille tuolloin verraten yhdentekevää. Vasta kun suomalaisten syvät kansankerrokset saivat edes tasavertaisuutta muistuttavan oikeuden ja mahdollisuuden koulutukseen, alkoivat asiat tältäkin osin muuttua. Mutta nyt menen asioiden edelle ja sivuun, joten palatkaamme asiaan:

Sivistyneistöllä ja taideväellä oli aikaa pohtia syntyjä syviä - ja hyvä niin. Lopputulosta kehtaa hehkuttaa: mitä kaikkea taiteen kultakausi pitikään sisällään, mitä kaikkea kauas tulevaisuuteenkin vaikuttavaa se synnytti.  Jos kiinnostusta riittää, tietoa ja tunnelmia tuosta ajasta saa ammennettua esimerkiksi Markku Valkosen upeasta Kultakausi-teoksesta (WSOY 2007).

Mutta sitten tuuli kääntyi.
Kirjallisuushistorioitsija ja tietokirjailija Minna Maijala tiivistää sortokauden alun näin:

Keväällä 1899 Suomi joutui ankaran Venäjältä suuntautuvan paineen kohteeksi. Venäläismieliset lehdet olivat jo pitkään paheksuneet Suomen erityisasemaa autonomisena suuriruhtinaskuntana ja kun nationalistisen ääriliikkeen poliittinen valta oli vuosisadan loppuun mennessä kasvanut riittävän vahvaksi, muuttuivat puheet teoiksi, jotka järkyttivät sekä Suomessa että Euroopassa. Valistuksen korkeimmat arvot, sananvapaus ja kansalaisvapaus, katosivat hetkessä, ja tilalle tuli ankara sensuuri, yhdistys- ja kokoontumisvapautta rajoitettiin ja kansalaisten toimia alkoi valvoa mittava santarmi- ja urkkijajärjestelmä.

Venäjällä oli tietenkin omat sisä- ja ulkopoliittiset syynsä toimintatapojensa muutokseen. Venäjän tuon aikaisista intresseistä ja poliittisesta ilmapiiristä saa hyvän yleiskuvan esimerkiksi Risto Volasen teoksesta Suomen synty ja kuohuva Eurooppa (Otava 2017).
Nyt käsittelyssä oleva Minna Maijalan teos keskittyy nimensä mukaisesti Suomen päähän,  suomalaisten omiin reaktioihin sortovallan alla. Nämä kaksi kirjaa täydentävät tältä osin hienosti toisiaan, joten jos Suomen historia kiinnostaa, suosittelen lukemaan teoksia tietyiltä osiltaan jopa rinnakkain.

Tuntuu, ettei Maijala ole jättänyt yhtäkään kiveä kääntämättä 1800-1900-lukujen vaihteen sortokautta tutkiessaan ja tätä kirjaa kirjoittaessaan, sillä teos on äärimmäisen paneutunut, satojen ja taas satojen yksityiskohtien kirjoma. Maijala on käyttänyt lähteinään aikalais- ja silminnäkijäkertomuksia, kirjallisuutta, valikoituja sanomalehtiartikkeleita, sekä kulttuuriväen jälkeensä jättämiä päiväkirjoja ja laajaa kirjeenvaihtoa, ja luonut aineistonsa pohjalta suomalaisen taistelu- ja selviytymistarinan vailla vertaa. Mukana on monia tuttuja nimiä kirjailijoista ja kustantajista lehtimiehiin, tulisieluisia taiteilijoita ja säveltäjiä lähipiireineen... Myös sivistyneistöön kuuluvat naiset ovat läsnä, he ottavat näinä vuosina ensimmäisiä askeleitaan yhteiskunnallisen vaikuttamisen tiellä.

Pääsemme Maijalan johdolla näkemään, kuinka kulttuuria ja kansallisaatetta rakennettiin, ja kuinka sitä sortovuosina puolustettiin kaikin mahdollisin ja melkeinpä mahdottominkin keinoin, niin ettei henkilökohtaisilta tragedioiltakaan aina säästytty. Ainakin aluksi yhteinen asia koettiin näinä vuosina omaa etua tärkeämmäksi, niinpä koko sivistyneistö tuntui puhaltavan yhteen hiileen. Ajan kuluessa rintama tietenkin repesi kielikysymykseen ja muihin poliittisiin näkemyseroihin. Kuitenkin vastarinnan ydin säilyi: oman kulttuuri ja kansallinen identiteetti, yhteydet Eurooppaan ja sen valistuksesta kumpuaviin arvoihin - sekä sananvapaus - olivat asioita, joiden säilyttämisen puolesta tehtiin töitä öitä myöden ja tunteja laskematta...

Vaikka sortokauden tapahtumat olivat minulle päällisin puolin tuttuja, en voinut ennen tätä lukukokemusta kuvitellakaan, kuinka erityislaatuinen, vaikea ja vaarallinen tuo ajanjakso tosiasiassa olikaan  Alussa sortotoimia vastustavan Kagaalin (so. salaisen vastarintajärjestö)  periaatteena oli toimia rauhanomaisin keinoin, muttaVenäjän otteen kiristyessä halu suoraan toimintaan kasvoi. Onneksemme tukea alkoi pahimmassa vaiheessa tulla myös Suomen rajojen ulkopuolelta...

Satoja tuhansia puumerkkejä keränneitä kansalaisadresseja ja kansanvalistusta, yöllisiä kokouksia, henkilöpalvontaa, heinälatoihin piilotettuja painokoneita, laittomia, hameiden alla kuljetettuja  lehtolehtisiä, kauniiksi  metaforiksi muunneltuja kapinarunoja, sanomalehtien salaviestejä, helposti huiputettavia sensuuriviranomaisia, poliittisia taisteluja,  pidätyksiä, pakoja ja maastakarkotuksia. Koti-ikävää, sensuroituja kirjeitä ja salaisia laivamatkoja myrskyssä.   Ja vihdoin myös Etelä-Amerikka, minne Suomi ja osa suomalaisista siirrettäisiin, jos pahin tapahtuisi (utopioita syntyi näinkin.)

Bobrikov, Schauman, tulinen aate ja Senaatin rappuset...

Luin tätä  tietoteosta kuin  seikkailukertomusta. Samalla sain uusia näkökulmia suomalaiseen, sortokauden ajan kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Voinkin hyvillä mielin suositella  kirjaa kaikille historia- ja taidefriikeille. Vakuutuin Minna Maijalan varsin valloittavasta tyylistä jo hänen edellisen tietokirjansa Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth  (Otava 2014) parissa ja tämänkertainen lukukokemus vain vahvisti näitä hyviä tuntemuksia.


Minna Maijala: Kultakauden maanalainen vastarinta 
Otava 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Sadan vuoden takaiset historialliset tapahtumat ovat viime aikoina innoittaneet kirjoittajia sekä kaunokirjallisuudessa että dekkarigenressä. En tunne kotimaista dekkarikenttää niin hyvin, että voisin tämän varmuudella sanoa, mutta tuntuu, että Suomessa on tällä hetkellä käynnissä varsinainen historiallisten dekkareiden buumi.
Myös Suomen dekkariseura näyttää haistaneen ajan merkit. Viime vuonna seuran myöntämän Johtolanka-palkinnon sai Mikko Porvali 1930-luvun Viipuriin sijoittuvalla teoksellaan Veri ei vaikene (Atena, 2016)  ja tänä vuonna palkinnon sai tämä, itsenäistymisvuotemme loppusyksyyn ajoittuva Helsinkikuvaus.

Kuoleman kuukausi vie lukijansa marraskuiseen Helsinkiin, vuoteen 1917. Tarinan taustalla häälyvät Suomen historian käänteet: Venäjän maaliskuun vallankumous on syössyt Suomen suurruhtinaskunnan asiat yhä pahemmin tolaltaan, mutta samalla Suomessa on herännyt toivo lopullisesta vapaudesta, itsenäisyydestä. Ensimmäistä maailmansotaa käydään vielä, Venäjä odottaa Saksan hyökkäystä, mikä näkyy myös Helsingin arjessa, onhan kaupunki tärkein Venäjän laivaston tukikohta Itämerellä.

Maaliskuun vallankumouksen jälkeen Helsingin järjestysvalta on siirtynyt poliisilaitokselta venäläisille matruuseille ja sotilaille, jotka erottavat tsaarinaikaiset poliisit ja asettavat järjestäytyneestä työväestöstä valitsemiaan miliisejä heidän tilalleen. Vain etsivään osastoon kuuluvat tutkijat saavat pitää pestinsä, sillä heidän korkeaa, rikostenselvittelytyöhön liittyvää ammattitaitoaan tarvitaan myös muuttuneissa olosuhteissa. Poispotkitut poliisimiehet taas ovat järjestäytyneet erilliseksi ryhmittymäkseen, Kaivohuoneella kokoontuvaksi poliisireserviksi, jota punaisten kutsutaan myös lahtariporukaksi.
Hyvin erikoinen historiallinen tilanne antaa mahdollisuuden rinnakkaisten ja erittäin mutkikkaiden juonenkäänteiden kehittelyyn, ja tämän mahdollisuuden Timo Saarto onkin käyttänyt paremmin kuin hyvin.

Tarinan alussa Sörnäisten Kruununmakasiinista löytyy tikarilla hengettömäksi pistetty mies. Ensimmäisten miliisien joukossa paikalle osuu nuori, työläistaustainen Leo Waara, joka kiinnostuu tapauksesta sattumien kautta miltei henkilökohtaisella tasolla.
Toisaalla Helsingissä Poliisin etsivän osaston tutkija Toivo Puro lennähtää taivaan tuuliin kotonaan tapahtuvassa räjähdyksessä. Onko kysymys viattomasta kaasuonnettomuudesta vai jostakin muusta? Tapaus painetaan etsivässä osastossa mappiin Ö, mutta vastikään virastaan potkut saanut ja Kaivohuoneen poliisireserviin liittynyt Anders Autio  ryhtyy tutkimaan tapausta.
Jossain taustalla häärii etsivän osaston bulldoggimainen, alkoholisoitunut Komisario Konrad Asp,  jonka erityisenä intohimona tuntuu olevan alaistensa nöyryyttäminen. Sekä Waara että Autio tulevat tuntemaan nahoissaan Aspin vihan. Ja tietenkin heidän askelensa johtavat lopulta samalle polulle, suureen loppunäytökseen, jossa ei ruutia säästellä...

 Saarto kuvaa  eri poliittisten klikkiytymien väliin jääviä henkilöitään varsin mielenkiintoisesti ja moniulotteisesti. Tämä aika on täynnä ristiriitoja, epäilyksiä, vihaa, kaunaa, katkeruutta. Paineet  alkavat purkautua jo näinä päivinä, muun muassa Kaivohuoneen valtauksena, jota tässäkin romaanissa sivutaan. Tiedämme, että kolmen kuukauden kuluttua käynnistyisi sisällissota... 

 Kuoleman kuukausi suorastaan pursuilee politiikkaa ja arkielämää sivuavia historiallisia dealjeja, jotka siivittävät lukijan vaivatta vuoden 1917 tunnelmiin. Tapaamme tavallisia kaupunkilaisia puuhissaan, tutustumme tuon ajan pahamaineisiin jengiläisiin, sakilaisiin, kuljemme Helsingin katuja sinisten katulamppujen hämyssä, pääsemme kärpäsiksi kattoon moneen salaiseksi tarkoitettuun tapaamiseen. Ja kyllä vain, historiallinen dekkari ei taida olla täydellinen ilman kohtalokasta naista: tällä kertaa kohtalottarella näyttää olevan apunaan vieläpä yliluonnollisia voimia...

Tarinan vankka historiallinen tausta ei ole sitonut Saarron mielikuvitusta, onneksi. Hän tuntuu kirjoittaneen teosta pilke silmäkulmassa, sen verran vauhdikkaaksi meno usein äityi -  niinä hetkinä tuntui kuin olisin joutunut keskelle menneiden aikojen agenttitarinaa. Tunne oli pelkästään positiivinen. Edes kerronnan nopeat näkökulmavaihdokset eivät piinanneet minua, kiitos teoksen kiintoisan ajankuvauksen.

Kuoleman kuukausi on vetävä, historiallisilla yksityiskohdilla ja vanhan ajan tunnelmalla ryyditetty rikosromaani, ehdottomasti Johtolanka-palkinnonsa ansainnut.


Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017

Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa

Viime vuonna vietetyn Suomi 100 -juhlavuoden tiimoilla ilmestyi useita aihetta käsitteleviä tietoteoksia. Runsaasta tarjonnasta valikoin luettavakseni yhteiskuntatieteiden tohtori, poliittisena valtiosihteerinä toimineen Risto Volasen kirjan, joka käsittelee Suomen kansallisvaltion syntyä huomattavasti pidemmältä aikajänteellä kuin yleensä on tapana: Volanen aloittaa teoksensa Ranskan vallankumouksesta, siis vuodesta 1789 ja päätyy 1920-luvulle, ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin.
Volanen liittää Suomen pitkän, itsenäistymiseen johtaneen tien osaksi eurooppalaista poliittista-  ja sotahistoriaa, kiinteäksi osaksi sen vuosisataista kuohuntaa, ja tarkastelee Suomen kohtalon teitä totuttua laajemmasta, eurooppalaisesta näkökulmasta.

Volasen mukaan Suomella on ollut oma (joskin melko passiivinen) roolinsa eurooppalaisen politiikan pelikentällä aina Napoleonin ajoista lähtien.  Tätä kirjaa lukiessa silmät avautuvat: missä piileksiikään se mielikuvieni lintukotomainen, suurista linjoista täysin syrjään jäänyt läntti Euroopan reunalla? Tämän kirjan sivuilta en sitä löytänyt!

Volanen on sisällyttänyt teoksen 400 sivuun hämmästyttävän määrän historiaa, niin että  periaatteessa Euroopan koko 1800-luvun sekä 1900-luvun alun tärkeimmät käänteet tulevat käsitellyksi. Volanen ei tietenkään pelkästään ylöskirjaa tapahtumia, vaan myös analysoi tapahtumien taustoja ja niiden merkityksiä ja tarkastelee niitä myös uusista kulmista.

Kuljemme haipakkaa läpi Euroopan kuohuvan vuosisadan, haistelemme valistusaatteista polttoaineensa saaneen Ranskan vallankumouksen nostattamia tuulia, näemme kuinka  kansallisvaltiot ja uudet suurvallat nousevat, kuinka suurvallat alkavat harjoittaa uudenlaista etupiiriajattelua ja tasapainopolitiikkaa, kuinka tilanteet muuttuvat, rauhoittuvat, kriisiytyäkseen taas uudelleen jossakin muualla, ja kuinka koko Eurooppa syttyy tuleen ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. 

Ja tämän kaiken keskellä sinnittelee pieni Suomi ja tarttuu hetkiinsä. Ensimmäisen kerran jo silloin, kun suurvalta-asemansa jo kauan sitten menettänyt Ruotsi sanalla sanoen luovutti Suomen alueen venäjälle vuosien 1808-1809 sodassa ja Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta. Se, että Suomi sai pitää muun muassa oman, Ruotsin vallan aikaisen perustuslakinsa ja monet muut vapautensa, oli pitkälti Aleksanteri I:n harjoittaman hyväksyntäpolitiikan ansiota, mutta oma osansa oli suomalaisilla itsellään.
Volanen kertoo, kuinka Suomi kaikessa hiljaisuudessa kulkee kohti kansallista heräämistä, omaa kansallistuntoa ja lopulta itsenäisyyspyrkimyksiä. Päämäärätietoisuus näkyy laajalla rintamalla, eikä se näytä laantuneen autonomian ajan venäläistämiskausinakaan, ei edes kuuluisan helmikuun manifestin jälkeen...

Suomen irrottautuminen Venäjästä kesken kaiken ensimmäistä maailmansotaa ja Venäjän sisäisiä myllerryksiä ei ollut helppo, eikä maamme asema itsenäisenä kansakuntana ollut vielä millään muotoa taputeltu, vaikka itsenäisyys oli julistettukin. Volanen avaa tuohon monipolviseen prosessiin liittyviä, hyvin yllättäviäkin seikkoja asiantuntevalla ja mielenkiintoa herättävällä tavalla.

Samalla kun Suomi odotti ulkopoliittisesti tärkeitä tunnustuksia muun muassa Englannilta ja Yhdysvalloilta, maan sisäinen tilanne riistäytyi käsistä; vastasyntyneen maan  infrastuktuuri oli hajallaan, ulkomaankauppa tyrehtynyt, työväestö ja torpparit potivat nälkää ja puutetta,  yleinen epäjärjestys häilyi kaiken yllä. Vain parisen kuukautta itsenäisyysjulistuksen jälkeen, tammikuun lopulla 1918,  syttyi verinen, kansan rujosti kahtia jakanut sisällisota, jonka muistot häilyvät yhä vieläkin jossakin yhteisen muistimme pinnan alla.

Volanen näkee sadan vuoden takaisen sisällissodan Venäjältä levinneenä vallankumouksena. Hänen mukaansa sodan syyt nähdään nykyisin väärästä, Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -romaanitrilogian pohjalta syntyneestä näkökulmasta. Volanen avaa ajatuksiaan tästä aiheesta tarkemmin juuri ilmestyneessä, Lasse Lehtisen kanssa kirjoittamassaan kirjassa 1918 - Kuinka vallankumous levisi Suomeen (Otava 2018).

Suomen synty ja kuohuva Eurooppa -teoksen mielenkiintoisin anti löytyy mielestäni suomalaisen mielenlaadun kuvauksissa: olemme osanneet luovia hankalissa paikoissa, nähneet hetkemme ja tarttuneet niihin. Tämä taito käy ilmi läpi itsenäistymistarinamme, alkaen autonomian alussa vaikuttaneista kylmähermoisista Turun realisteista aina P. E. Svinhufvudiin, joka matkasi joulukuun lopussa 1917 Pietariin pyytämään Leniniltä Suomen itsenäisyyden tunnustamista taktisesti erittäin sopivalla hetkellä, kesken maailmansodan jatkoa käsittelevien neuvottelujen. Lenin allekirjoitti paperin keskiyöllä 31.12 ja kysäisi Svinhufvudilta, oliko tämä nyt tyytyväinen.

- Erittäin tyytyväinen, vastasi Svinhufvud.


Vaikka kysymyksessä on laaja, poliittista historiaa käsittelevä teos, pysyi tällainen tavallinen, historiasta ja jonkin verran myös politiikasta kiinnostunut lukijakin kaiken aikaa Volasen tekstin messissä. Suosittelenkin teosta kaikille historiasta kiinnostuneille.

Ken tälle matkalle uskaltautuu, pidelköön hatustaan kiinni!


Risto Volanen: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa
Otava 2017

Ulla Aartomaa (toim.): Naisten salonki - 1700-luvun eurooppalaisia naistaiteilijoita

 Linda Nochlinin klassikkoartikkeli " Why Have There Been No Great Women Artists?" nosti jo yli 30 (nyt 2018 jo 40) vuotta sitten kysymyksen sukupuolesta keskeiseen asemaan. Vaikeniko taidehistoria naistaiteilijoiden kohdalla? Nochlinin kysymyksen aikoihin taiteen historia esitettiin miespuolisten taiteilijoiden historiana. Sittemmin lukuisat näyttelyt, yleisesitykset ja viime aikoina myös monografiat ovat mahdollistaneet uudelleenarvioinnin. Juuri 1700-luvun kohdalla on aika käsitellä tätä kysymystä laajasti.  Tämän kirjan artikkeleilla valotetaan 1700-luvun pohjoismaista taiteen näyttämöä ensi kerran taiteilijan sukupuolen huomioonottavasta perspektiivistä. 

Tästä alkaa tutkimusmatkani taidetta tekevien naisten tarinoihin.

Naistaiteilijoiden vuosisatainen tie on näyttäytynyt minulle paitsi vaikeana, myös ehdottoman rikkaana ja vivahteikkaana. Olen tällä lukumatkani oppinut ainakin sen, ettei 'tyypillistä naistaiteilijaa' ole olemassa: olen kohdannut yksilöitä, Taiteilijoita, joilla jokaisella on oma tarinansa, ja jotka ovat - kaikkein onnellisimmissa tapauksissa - löytäneet oman tiensä omilla ehdoillaan.  Monta kertaa tulin näihin taiteilijoihin tutustuessani miettineeksi, mistä esimerkiksi varhaiset naispuoliset taiteilijamme löysivät inspiraation ja voiman jatkaa, vaikka naisten kohtalona oli pitkään jäädä taiteen marginaaliin, miestaiteilijoiden varjoon -  vaille kunnon koulutusta ja todellista arvostusta? Mikä sai jotkut heistä rikkomaan ikuiseksi luullun lasikaton, kohoamaan tunnustetuimpien taiteilijoiden joukkoon jo niinkin varhain kuin 1600-luvulla?

Naisten aseman vähittäistä kohoamista on ollut lukiessa ilo seurata, mutta samalla on kysyttävä, olemmekohan tässä suhteessa vieläkään perillä...

 ***

Ranskalainen Louise-Elisabeth Vigee-Lebrun: Omakuva, c. 1800

Mutta ensimmäiseksi hypätään 1700-luvun Eurooppaan...

Valistuksen aikakaudella 1700-luvulla naisten taiteilijuutta rajoittivat sekä sukupuolinormit että ajalle ominainen tiukka säätyjako. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että naiset olisivat puuttuneet taiteen kentältä, vaikka myöhemmin kirjoitettu taiteen historia ei tuon ajan taiteilijanaisia juuri noteeraakaan. 

Viime vuosikymmeninä taidehistoriaa on alettu tarkastella tältä osin uudelleen. Kiitos sukupuolen merkitystä tutkivan gendertutkiuksen, aiemmin huomiotta jääneet, ammattimaiset ja loistokkaat  taiteilijat ovat pikkuhiljaa nousemassa osaksi taiteen tarinaa. Euroopassa työskenteli samanaikaisesti tunnettuja ja erittäin vaikutusaltaisia naispuolisia taidemaalareita, kuten italialainen Rosalba Carriera, ranskalainen Elisabeth Vigée Le Brun, itävaltalainen Angeliga Kauffman, ja niin edelleen... Ihmeellistä on se, että vaikka koulutuksen saanti oli hyvin satunnaista, pääsivät jotkut naistaiteilijat jäseniksi taideakatemioihin, muutamat heistä jopa perustajajäseninä.  Myös hoveissa työskenteli useita naispuolisia maalareita - ja silti heidät on myöhemmin pääosin sivuutettu taiteen kaanonista.

Anna Vallayer Coster: Asetelma simpukoista ja koralleista, 1769. Vallayer Coster hyväksyttiin Ranskan kuninkaalliseen taideakatemiaan vuonna 1770

 Naisten salonki -teos  on osa taiteen kentällä viime  vuosikymmenillä tapahtunutta muutosta. Suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten tutkijoiden varsin mielenkiintoisista artikkeleista koostuva kirja julkaistiin Sinebrychoffin taidemuseon eurooppalaisia naistaiteilijoita esittelevän näyttelyn yhteydessä vuonna 2007. Runsain kuvituksin ryyditetty kirja nostaa esiin lukuisia 1700-luvulla vaikuttaneita naispuolisia taiteilijoita Euroopasta, Venäjältä ja Ruotsi-Suomesta ja tutustuttaa lukijansa myös taidetta taloudellisesti tukeneisiin ja edistäneisiin naisiin, joita tuohon maailmanaikaan löytyi hoveista, sekä valtaapitävistä että heidän ympärillään olleen hoviväen piiristä. 

Ruotsin tunnetuin naispuolinen taiteilija oli tuohon aikaan Ulrika Fredrica Pasch, joka tunnetaan erityisesti loistavana muotokuva- ja lapsimaalarina. Hän nousi Tukholman taideakatemian jäseneksi, siitäkin huolimatta, ettei veljensä Lorens Pasch nuoremman tavoin saanut jatkaa taideopintojaan Euroopan suurissa taidekaupungeissa. Ulrika Paschin taiteellista kehitystä on kyetty seuraamaan suhteellisen hyvin ja siihen saamme tutustua varsin mittavasti myös tämän teoksen sivuilla, kuvin ja sanoin. 

Ulrika Pasch (1735-1796) Myöhemmällä iällä maalattu Omakuva

Entäpä sitten Suomi, joka 1700-luvulla oli vielä hankalakulkuista, laajojen metsien hallitsemaa  Ruotsin takamaata? Näin ajan oloja avaa tutkija Riitta Konttinen mielenkiintoisessa, laajassa artikkelissaan: 

Isovihasta toipuva Suomi oli Ruotsin rajamaata, taiteellisessa mielessä kehittymätöntä periferiaa, ja sekä taiteilijakuntaa että taiteen kuluttajia oli niukalti. Pääasiassa tehtiin kirkollisia maalauksia ja muotokuvia, mutta etenkin muotokuvat tuotettiin ulkomailta. Varsinaisen taidemaalarin koulutuksen saaneita henkilöitä oli vain vähän, eikä suurin osa niin sanotuista taiteilijoista harjoittanut vapaata taidetta.  

Maalariammattikuntien merkitys 1700-luvulla

Suomalaiset taiteilijat kuuluivat miltei koko 1700-luvun Tukholman maalariammattikuntaan, kunnes Turun ammattikunta perustettiin vuonna 1782. Ammattiin pääsyä säädeltiin ja opetusperustui mestarin kanssa solmittuun oppisopimukseen. Naisille ammattikuntien ovet eivät auenneet, mikä tietenkin vaikutti suuresti naisten mahdollisuuksiin edetä taiteellisella ammattiuralla.  

Mielenkiintoinen seikka on se, että taidetta harjoittavien säätyläisten asema taiteen kentällä  ei määräytynyt taiteilijuuden vaan heidän yhteiskunnallisen asemansa perusteella. Korkea status mahdollisti asioita, joihin muilla ei ollut mahdollisuutta. Siksipä naisetkin saivat 'harrastaa' taiteilua, kunhan se vain mennyt liian pitkälle... Ja kuten aina, poikkeukset vahvistavat tässäkin säännön:

Suomen varhaisimmat taiteilijanaiset

1700-luvun Suomessa vaikuttaneista taiteilijanaisista tunnetaan nykyään kolme: ruustinna Margareta Capsia, piispatar Helena Arnell, sekä Charlotta Malm-Reuterholm, jonka sanotaan olleen ensimmäinen Suomen puolella syntynyt naistaiteilija. Muut kaksi muuttivat lahden tälle puolelle emämaasta Ruotsista heti avioitumisensa jälkeen.

Näiden kolmen taiteilijan elämänvaiheet ja ura on tullut päivänvaloon vähitellen, kiinnostuksen ja siitä kumpuavan tutkimuksen edetessä. Suurin osa heidän tuotannostaan on jäänyt tähän saakka tunnistamattomaksi. Mitä enemmän heidän taidettaan pystytään tunnistamaan ja nimeämään, sen monipuolisemiksi ja osaavammiksi taiteilijoiksi he osoittautuvat. 

Capsia, Arnell ja Malm-Reuterholm erikoistuivat ajan tavan ja muodin mukaan erityisesti muotokuvamaalaukseen. Capsia maalasi myös alttaritauluja, joita voi käydä ihailemassa esimerkiksi Piertarsaaren, Säkylän ja Lohjan kirkoissa.

Heillä kaikilla oli taidemaalarin koulutus, ja tämän lisäksi säätyläisten elämään automaattisesti kuuluvaa kirjasivistystä. Ilman korkeaa yhteiskunnallista asemaansa heillä ei olisi ollut mahdollisuutta harjoittaa taidemaalausta siinä maailmanajassa, jossa elivät. 

Margareta Capsia: Ristiltäotto, Lahjoitettu 1738. Alttaritaulu, Lohjan kirkko

Hovien merkitys taiteen edistäjänä

Sääty-yhteiskunnan normit vaikuttivat voimakkaasti 1700-luvun taide-elämään ja kulttuurin suuntaviivoihin. Valistuksen aatteet ja ihanteet levisivät eurooppalaisiin hoveihin ja muun säätyläistön piiriin, ja kulttuuriharrastukset, muun muassa kirjallisuus, kielet ja kuvataiteet kuuluivat olennaisena osana lasten, myös tyttöjen kasvatusta. Tyttöjen sivistyksen tavoitteena oli kuitenkin kasvattaa heistä sopivia kulttuuriharrastuksiin suuntautuneita aviovaimoja kuin varsinaisia taiteentekijöitä. 

Taide ja muu kulttuuriharrastuneisuus oli toisaalta myös tärkeä osa järjestelmää, jolla hovit ja muu säätyläistö pyrkivät erottautumaan muista yhteiskuntaluokista.  

Pääsemmekin kirjan myötä tutustumaan erityisesti Ruotsin ja Venäjän 1700-luvun hovielämään, sen mieltä kiehtovaan ja samalla hyvin säänneltyyn arkeen ja juhlaan, tapaamme kuninkaallisia ja keisareita, jopa hovinaisia ja -miehiä, joiden nimet olemme oppineet tuntemaan historiasta, kirjallisuudessa ja elokuvissakin. Tämän kirjan myötä tutustuin heihin myös merkittävinä taidevaikuttajina...

Tässä yhteydessä nostan esiin kaksi merkittävää kulttuurivaikuttajaa: toinen heistä on taiteen loistokkaana tyyssijana tunnetun Eremitaasin perustanut Katariina Suuri, ja toinen on Ruotsin kuningatar Lovisa Ulrika, joka hänkin loi ympärilleen loisteliaan, eurooppalaista taidetta ja kulttuuria huokuvan maailman. 

Kumpikin nainen vaikutti voimakkaasti taiteen kehitykseen taidehankintojen ja -tilausten muodossa. Heitä voisikin kutsua timanttiluokan taidemesenaateiksi. Myös tämän jutun alussa mainitut eurooppalaiset naispoliset taiteilijat saivat heiltä tehtäväkseen tärkeitä, vallan aitiopaikoille yltäneitä taideteoksia. 

Teos löytynee ainakin kirjastoista.

Ulla Aartomaa (toim.): Naisten salonki. 1700-luvun eurooppalaisia naistaiteilijoita
WSOY 2007

Pekka Matilainen: Kupoli

Luettuani renessanssintutkija/kirjailija/toimittaja Pekka Matilaisen huikean hienon tietokirjan Muutoksen tekijät - Renessanssin synty ja perintö kiinnostuin myös hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan, joka sisältää muun muassa kolme romaania, muistelmateoksia ja useita esseeteoksia.
Omasta hyllystäni löytyi sopivasti tämä vuonna 2013 ilmestynyt, ja Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan saanut historiallinen romaani Kupoli, jonka tapahtumat sijoittuvat renessanssiajan Italiaan.

Teosta voi lukea yhtä hyvin dekkarina kuin perinteisenä tarinallisena romaanina, vähän samaan tapaan kuin Umberto Econ Ruusun nimeä. Kupolissa ollaan muutoinkin Ruusun nimen jäljillä, mutta Matilainen kertoo tarinansa luonnollisesti täysin omalla tyylillään ja äänenpainoillaan. Kirjasta huokuu Matilaisen perehtyneisyys renessanssiin ja sen taustalla vaikuttaneeseen antiikin aikaan.

Pääsemme tarinan siivillä vuoden 1423 Firenzeen, sen kaduille, toreille, ilotaloihin ja palatseihin. Mahtavien Medicien hallitsema renessanssin keskus elää loistonsa päiviä: tuomiokirkon kupoli on nousemassa ilmeen lailla kohti taivaita, taide- ja kulttuurielämä kukoistavat. Humanistit luovat täällä uutta maailmaa...

Firenzen tuomiokirkko Santa Maria del Fiore. Kuva: wikipedia

Eräänä päivänä kaupunkiin saapuu nuoren matkaseuralaisensa kanssa muuan Antonio Loschi, jonka olemuksessa on viitteitä Ruusun nimen päähenkilöstä William Baskervillestä.  Loschi on kylläkin esikuvaansa paljon nuorempi ja sähäkämpi, niin että hän tarpeen tullen voi turvautua älynsä sijaan myös voimakkaisiin nyrkkeihinsä...
Loschin matkaseuralainen, kirjurioppilas Toni, joka toimii tämän tarinan muistiinmerkitsijänä,  on puolestaan sukua Ruusun nimen Adson Melkinille. Tällaiset mestari-oppipoika-asetelmat ovat tuttuja monista historiallisista romaaneista ja yhä ne vain toimivat - mitä mainioimmin myös tässä tarinassa.

Loschi on saapunut kaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen, sillä hänen ystäväänsä, Medicien kirkon pappia, syytetään ylhäisen nuorukaisen murhasta. Firenzen pimeälle kujalle virumaan jätetyn nuorukaisen hallussa ollut mittaamattoman arvokas käsikirjoitus on tiessään. Loschi haluaa  pelastaa ystävänsä, selvittää murhaajan henkilöllisyyden ja päästä kadonneen käsikirjoituksen jäljille...

Renessanssi ihannoi keskiajan takaista antiikkia, joten oli luonnollista että vanhojen kirjoitusten etsiminen oli 1400-luvun Firenzessä varsinainen villitys. Se oli kuitenkin haasteellista, sillä uskonnollista ilmapiiriä - ja katolisen kirkon mahtia - uhanneita antiikin kirjoituksia oli menneinä vuosina tuhottu ja piilotettu. Etsintäoperaatiot ovat saattaneet äityä tulisiksikin, ajoihan niitä paitsi intohimoinen rakkaus tieteisiin ja filosofiaan, myös haaveet taloudellisista hyödyistä.  Tämänkaltaisilla tarinoilla on siis todellisuuspohjaa,  ja ehkäpä sen vuoksi ne ovatkin tulleet meille niin tutuiksi monista historiallisista romaaneista ja elokuvista.
Pekka Matilainen versioi tätä miltei ikonista kertomustyyppiä mielestäni täyden kympin arvoisesti.

Matilainen jatkaa Antonio Loschin ja Tonin tarinaa tänä vuonna ilmestyneessä teoksessa Miniatyyrimaalari.


Pekka Matilainen: Kupoli
Atena 2013

Karin Bojs: Homo europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia

Homo europaeus on kirja täynnä kiehtovia kysymyksiä: mistä me eurooppalaiset olemme peräisin, millaista oli esi-isiemme ja -äitiemme elämä? Milloin ja mistä musiikki ja taiteet tulivat elämäämme? Millainen on historiallinen ja kulttuurinen yhteytemme muuhun maailmaan?

Alkuperästämme on esitetty aikojen kuluessa monenlaisia ajatuskuvioita ja teorioita. Uudet tutkimusmenetelmät yhdistettynä monitieteelliseen osaamiseen romuttavat aiempia käsityksiämme maanosamme historiasta. Geenitekniikka ja etenkin mitokondriaalisen DNA:n (klik)  tutkimus on avannut ennennäkemättömiä  ikkunoita historian hämärään.

Jos joku vielä  hautoo ajatuksissaan illuusiota  eurooppalainen elämänmuodon ja kulttuurin neitseellisestä synnystä eräänlaisessa muusta maailmasta eristyneessä kuplassa, hänelle ilmoitettakoon: sen ajatuksen voit viimeistään nyt unohtaa. 

Uuden tutkimustiedon on laittanut kirjoihin ja kansiin Dagens Nyheterin tiedetoimittaja Karin Bojs, joka innostui kirjaprojektista tutkiessaan sukunsa historiaa yhä tarkemmaksi (ja helpommaksi) käyvän geenitekniikan avulla. Teos onkin mielenkiintoinen sekoitus yksityistä sukukertomusta ja tieteen popularisointia. Mieleeni muistuu hiljattain lukemani Bea Uusman teos Minun rakkaustarinani ( Like 2015), jossa Uusma tutkii sata vuotta sitten kadonneen naparetkueen kohtaloa hyvin henkilökohtaisella otteella. Sama henkilökohtaisuus huokuu myös tämän kirjan sivuilla.

Viime vuosina tehdyt tutkimukset ovat antaneet runsaasti uutta tietoa ensimmäisten nykyihmisten siirtymisestä Afrikasta ensin Lähi-Itään ja sitä kautta Eurooppaan noin 50 000 vuotta sitten. Matkallaan he kohtasivat alueelle jo satoja tuhansia vuosia sitten asettuneita neanderinihmisiä, ja nuo kohtaamiset saattoivat sujua myös tähän tapaan

Nainen, josta tulisi sukulaiseni, laskeutui mäkeä pitkin joutuisin askelin. --- ... nuori ja siro, hänen tukkansa oli musta ja kihara ja ihonsa tummanruskea. Lukuunottamatta nyöriä lantiolla hänellä ei ollut lainkaan vaatteita. Nyöristä roikkui rivi punaisiksi ja vihreiksi värjättyjä simpukankuoria. Ne heiluivat rytmikkäästi hänen askeltensa tahdissa. Alastomien rintojen välissä killui nahkahihnaan kiinnitetty amuletti: Pieni gasellinsarvesta valmistettu lintuhahmo.  Ylhäällä vuorilla nainen oli tavannut miehen. Miehen siemenet olivat nyt hänen kohdussaan. 

Näiden kohtaamisten muistoa kannamme yhä mukanamme: meissä kaikissa on pari kolme prosenttia neanderinihmisten perimää. Vaikka nämä geenit voivat nykymaailmassa myös haitallisia (ne liittyvät esimerkiksi diabeteksen syntymekanismeihin), olivat kohtaamiset tuolloin elintärkeitä, sillä risteymät estivät tehokkaasti Afrikasta lähi-Itään vaeltaneen pienen nykyihmisryhmän  sisäsiittoisuutta. Ensimmäinen kiitos selviytymisestämme kuuluu siis neanderinihmisille...

Toinenkin kiitos kuuluu oikeastaan (alkuaan) vieraille kulttuureille: Bojs kertoo kirjassaan tutkimuksista, jotka ovat osoittaneet läpi aikakausien toistuneiden muuttoaaltojen vaikuttaneen ratkaisevasti Euroopan väestöpohjan ja kulttuurin kehitykseen. Kirjailija vie meidät vuosituhanten takaiselle, värikylläiselle elämysmatkalle eurooppalaisen elämänmuodon ja kulttuurin kehitykseen, joka olisi ollut hyvin toisenlainen ilman muualta tulleita vaikutteita.  Olemme sekoituksia sekä geneettisesti että kulttuurisesti ja samalla jotakin enemmän kuin vain 'osiemme' summa.

Bojs sivuaa kirjassaan myös arkeologian ja perinnöllisyystieteen historiaa ja arkeologian kentällä käytävää kädenvääntöä perinteisten tutkimusmenetelmien ja geenien kartoitukseen perustuvien uusien tekniikoiden paremmuudesta. Eri puolia edustavien tutkimusryhmien välinen kamppailu on yllättävän mielenkiintoista seurattavaa. Bojs ei itse ota asioihin kantaa, vaan tuo eri näkökohdat esille puolueettomasti (ja hyvin mielenkiintoisesti).

Bojsin kotimaassa Ruotsissa arkeologian ja perinnöllisyystieteen välisellä liitolla on kannettavanaan raskas taakka: rotuoppi nousi täällä 1900-luvun alussa arvoon arvaamattomaan.  Muistissa ovat saamelaisiin (ja muihin vähemmistöihin) kohdistuvat eugenistiset 'tutkimukset', niitä seurannut rodullistaminen ja syrjintä.
Aiheesta voi lukea myös Tapio Tamminen Finlandia-palkitusta teoksesta  Kansankodin pimeä puoli (Atena 2015).

Muistamme, mitä rotuoppi sai aikaan Euroopassa toisen maailmansodan tietämillä. Historiasta ei kuitenkaan opittu mitään, sillä nuo samat mielettömät opit valtaavat jälleen alaa. Jo yksin tästä syystä olisi ensiarvoisen tärkeää, että arkipuheessammekin yleiset,  rotuun viittaavat käsitteet heitettäisiin  romukoppaan: maapallolla elää tätä nykyä vain yksi ihmislaji, Homo sapiens, eikä lajimme rodullisiin luokitteluihin ole olemassa minkäänlaisia biologisia perusteita.


Karin Bojs: Homo europeaus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia (Min europeiska familj - de senaste 54 000 åren, 2015)
Minerva 2016
Suomentanut Jänis Louhivuori
Alkuperäiskieli; ruotsi

Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset

Totuus ja kauneus eivät ole esineissä, ne eivät ole meitä ympäröivässä maailmassa vaan syvällä meissä itsessämme, siinä tuntemattomassa osassa, jota ei voi tutkia mutta joka täytyy vapauttaa...

Italialaisen Melania G. Mazzuccon Mestarin tunnustukset -romaani vie lukijansa 1500-luvun Venetsiaan, renessanssin viimeiseksi merkittäväksi mestariksi tituleeratun Tintoretton (1518 - 1594)  työhuoneelle.  värikylläinen ja intohimoinen sukellus taiteen maailmaan, ja kuulunee siksi jokaisen taide- ja historiafriikin  lukulistalle.

Tintoretto oli yksi taiteen jumalista, yksi niistä, jotka saivat innoituksensa jostakin muualta kuin tästä maailmasta, sanotaan. Hänen taiteensa on dramaattista valon ja varjon vuoropuhelua, tummaa ja vahvaa, yhtä aikaa karvasta ja keveää. Seuraamme kunnianhimoisen taiteilijan  kivikkoista tietä köyhän kankaanvärjärin pojasta italialaisen taiteen eliittiin - tarina kulkee tunnustuksellisen päiväkirjan muodossa, ajan paljaiksi kovertamina muistoina. Pääsemme kurkistamaan Suuren Taiteentekijän  julkisivun taakse: millainen ihminen Tintoretto oikeastaan oli ja mistä hänen taiteelliset ambitionsa kumpusivat? Mistä kumpusi hänen päättymätön kunnianhimonsa, se voima, joka saa taiteen tekijän raatamaan orjan lailla ja jonka rinnalla yksikään taiteen alttarille luovutettu uhraus  ei tunnu liian suurelta?  Toisaalta, onko uhrauksista puhuminen edes oikeutettua silloin, kun kysymys on elämää suuremmasta sielun palosta...

Mazzucco ei esittele meille taiteen glorifioitua jumalaa, vaan ihmisen, jota raastoivat samat epävarmuudet ja demonit kuin ketä tahansa kuolevaista. Silti ilmassa on jotakin selittämätöntä. Hänen  taiteellinen lahjakkuutensa, neroutensa, ylpeytensä, rakkautensa, kunnianhimonsa, nöyrä uteliaisuutensa, pelkonsa, vimmansa... Kaiken tämän voin aistia hänen taiteestaan...

Vuosisatojen jälkeenkin; kuin toisesta ulottuvuudesta meitä kohti kurottuvaa lämmintä valoa...
Näin kesytetään näkymätön:

luominen on sitä, että kynä, sivellin ja näkeminen menettävät merkityksensä...

commons.wikimedia.org

Mestarin tunnustukset on perussävyltään fiktiivinen elämäkerta, vaikka kerronta seuraileekin Tintoretton historiallisia elämänvaiheita. Pääosaan nousee taiteilijan sisäinen maailmankaikkeus, ajatukset, jotka Mazzucco taikoo esiin taiteellisella vapaudellaan; loppujen lopuksi kyse onkin paljon enemmästä kuin yhden miehen elämäntarinasta: kertomus laajenee universaalille tasolle, taiteen tekemisen syvimpiin ja tärkeimpiin kysymyksiin, jotka ovat ainakin jossakin mitassa tuttuja jokaiselle luovalle ihmiselle.

Tutustumme myös Tintoretton suureen perheeseen, joka elää ja hengittää perheenpään aivoitusten ja taiteentekemisen tahtiin. Erityisen läheisen suhteen solmimme  hänen  aviottomaan tyttäreensä, taiteellisesti lahjakkaaseen Mariettaan, joka olisi voinut seurata isänsä jälkiä - jos vain olisi syntynyt pojaksi. Mariettan suorastaan riipaisevan koskettava tarina nouseekin tämän teoksen toiseksi tärkeäksi  kulmakiveksi. Hänen kauttaan Mazzucco kuvaa osuvasti naisen olematonta asemaa taiteen maailmassa, jossa taiteellinen vapaus  ja haaveet tunnustetusta asemasta ovat yksinomaan  miehille varattuja...

Suosittelen upeaa Mestarin tunnustuksia -romaania etenkin kaikille taiteista ja historiasta kiinnostuneille.


Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset (La lunga attesa dell'angelo, 2008)
Avain 2009
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Alkuperäiskieli: italia

Hannu Mäkelä: Casanova

Eli Giacomo Casanovan tie naistenmiehestä kirjailijaksi

En ole koskaan jättänyt Venetsiaa niin syvää katumusta tuntien. 
Pakkasin matka-arkkuni ja yön tullen lähdin matkaan; seuraavan yön nukuin Veronassa ja siitä kahden päivän päästä Milanossa, jossa asetuin L'Auberge de Puitsiin... Olin yksin, hyvin varustautuneena matkalle, timantteja varalla riittämiin, ilman suosituskirjettä, mutta kukkarossani oli neljäsataa sekiiniä, aivan uppo-outona Milanon kauniissa ja suuressa kaupungissa, hyväkuntoisena ja kahdenkymmenenkolmen vuoden onnellisessa iässä. Elettiin tammikuuta 1748. 

Meillä kaikilla on mielikuvamme ja mielipiteemme Giacomo Casanovasta, tuosta Venetsiassa vuonna 1725 syntyneestä, lukuisien rakkausseikkailujensa tähden kuuluksi tulleesta seikkailijasta. Hänen maineensa on säilynyt muuttumattomana ajasta aikaan, ja säilyy sellaisena kenties niin kauan kuin hänen mukaansa nimettyjä, parantumattomia naistenmiehiä maailmassa riittää.

  Huijari, viettelijä, keikari, rakastaja, komeljanttari, intohimoinen lukija ja kirjoittaja, kiipijä, okkultisti, uhkapeluri, älykkö, lottoyrittäjä, rikollinen, vankikarkuri, seikkailija, oikeustieteilijä, pappi, vakooja, kaunosielu, libertiini...  Casanovan loputon  meriittilista on hengästyttävää ja komiaa luettavaa. Vanhuudessaan hän ei varmasti joutunut katumaan 'tekemättömiä tekojaan'. Sitä, mitä hän teki, hän ei nimittäin katunut koskaan.

Tässä teoksessa Hannu Mäkelä antaa sankarimme esitellä itse itsensä. Kirja pohjautuu Casanovan vuosina 1789 - 1798 syntyneeseen jättimäiseen omaelämäkertaan Histoire de ma vie, joka julkaistiin postuumisti 1800-luvulla. Muita lähteitä Mäkelä ei juuri käytä, joten ainakin minä luin teosta Casanovan muistelmien toimitettuna suomennoksena.

Mäkelä huomauttaa, että alkuperäistekstissä esiintyy muutamia ristiriitaisuuksia ja aukkoja, joita on myöhemmin - erinäisten julkaisijoiden toimesta - pyritty oikomaan ja paikkailemaan, todennäköisesti toimittajien omien mieltymysten ja ambitioiden mukaan, mistä johtuen joidenkin tapahtumien todenperäisyyttä ei ole pystytty todentamaan. Yksityiskohdista kiistellään casanovistien piirissä kiihkeästi. Tällaiset ristiriitaisuudetkin sopivat hänen persoonaansa tietenkin paremmin kuin hyvin.

Giacomon elämän alkutaival ei ollut hääppöinen: äiti, huikentelevainen ja sitoutumaan kykenemätön näyttelijätär, jätti lapsensa isoäidin kasvatettavaksi ja lähti kiertelemään Eurooppaa teatteriseurueensa mukana. Poikaa arveltiin jälkeenjääneeksi, ('hän kun ei puhunutkaan juuri mitään'), kunnes  isoäiti vei kahdeksanvuotiaan  Giacomon muranolaisen, mustaa magiaa harjoittavan noidan 'vastaanotolle'. Synnyin uudelleen tuona päivänä, Casanova kertoo muistelmissaan. Tapaamisen yksityiskohdat ovat nykypäivän näkökulmasta karseaa luettavaa, mutta yhtä kaikki, ihme oli tapahtunut...

Sukulaiset halusivat pojasta eroon, mistä syystä häntä heiteltiin opinahjosta toiseen, usein kauaksi kotoa. Koulutusta jatkettiin myös nuoruusiässä, milloin teologian- milloin oikeustieteen opinnoilla. Giacomon todelliset kiinnostuksenkohteet olivat kuitenkin toisaalla jo tuolloin, etenkin kirjallisuus ja alkemia kiinnostivat häntä. Casanova itse väittää kunnostautuneensa myös virallisissa opinnoissaan ja kirjoittaneensa peräti kaksi väitöskirjaa oikeustieteen alalta sekä pitäneensä ainakin yhden saarnan. Olisipa ollut hauska olla kärpäsenä kirkon katossa...

Sitten alkoivat hummausvuodet. hänen elämänsä täyttyi naisista, uhkapeleistä, äärimmäisestä jännityksestä,  alkemiasta, okkultismista, mustasta magiasta. Hämäräperäisiä taitojaan hän osasi myös hyödyntää: hillitön elämäntyyli vaati rahaa, jota nuorukaiselta ei itseltään tietenkään löytynyt. (Vaikka jossain vaiheessa hän elättikin itseään myös orkesteriviulistina.) Elämäntyyli vaati uskollisia tukijoita, jotka eivät sulkeneet rahahanojaan silloinkaan, kun C:n oli aika (milloin mistäkin syystä) vaihtaa  maisemaa. Maksuosoitukset kulkivat jo tuolloin kätevästi kaupungista ja maasta toiseen..

Casanovalla oli tapana polttaa siltoja takanaan: useamman kuin kerran hän pakeni velkojiaan tai lain kouraa jälleen uusiin kaupunkeihin, kunnes koitti jälleen lähdön hetki, johon usein liittyi myös nopea nimenmuutos. Pakomatkat veivät yhä kauemmas, ja Ranskasta tulikin hänelle pikkuhiljaa kuin toinen kotimaa. Dramaattisin pako tapahtui Venetsian pahamaineisen vankilan lyijykammiosta, jonne hän oli joutunut okkultismin harjoittamisesta ja muista laittomuuksista. Casanova kertoo tapauksesta vetävästi, tuon ajan seikkailukertomuksia mukaillen.

Jo nuorena Casanova haaveili kunniasta, arvonimistä ja yhteiskunnallisesta asemasta, ja tavoitteli niitä keinoilla jotka parhaiten tunsi: hän huijasi ja vietteli ihmisiä käyttämällä hyväkseen heidän heikkouksiaan, haluaan tulla ihailluksi ja kunnioitetuksi, "erityiseksi". Sama strategia toimi yhtä hyvin 'taloudenpidossa' kuin rakkaussuhteissakin. Nykyään tällaista ihmistyyppiä kutsutaan narsistiseksi. (Edellinen huomautus on omani, Mäkelä pidättäytyy moisista arvioista.) Toisaalta hän janosi myös tietoa, kulttuuria. Muistelmat kertovat Casanovasta, joka ihaili Voltairea ja tämän ajatuksia niin että sai vihdoin audienssin tämän luo. Tapaaminen ei sujunut suunnitelmien mukaan, kipeä muisto kulki Casanovan mukana elämän loppun saakka ja muuttui vähitellen vähän kitkeräksikin...

  Naiset olivat Casanovalle huumetta: naissuhteet seurasivat toisiaan kuin helmet nauhassa, mutta tunteeton naistenkaataja hän ei Mäkelän mukaan ollut, sillä hän rakastui tai vähintäänkin ihastui jokaiseen 'tapaukseensa', olipa kyseessä sitten pidempiaikainen tai vain yhden yön kestävä 'suhde'.
Casanova pyrki huolehtimaan naisystäviensä hyvinvoinnista myös suhteen päätyttyä, usein kuvassa oli mukana myös raha, joka saattoi olla peräisin eräältä  hänen pitkäaikaiselta, naispuoliselta ylläpitäjältään, eli ympäri käydään, yhteen tullaan... 
Lukuisten  lemmenkuvausten ilahduttavin piirre oli se, että Casanovan rakastui yhtä tulisesti naisen älyyn kuin hänen kauneuteensa; mikäli sänkypuuhien välissä rakastavaisten välille ei syntynyt kunnon keskustelua, hänen intonsa hiipui.

Sitoutumiskammoinen hän kuitenkin oli, sydänjuuriaan myöten. Rakkaudenhuumassaan hän erehtyi  antamaan naisille vilpittömiä avioliittolupauksia, mutta pian iski paniikki ja silloin oli aika vetäytyä takavasemmalle kunniallisin elkein: samalla kun Casanova vakuutteli naiselle omaa sopimattomuuttaan, hän jo esitteli naiselle  paljon parempia ja (taloudellisesti) kannattavampia aviomieskandidaatteja. Usein juoni onnistuikin, ja sankarimme oli taas vapaa!
Pari kertaa naiset päätyivät tähän ratkaisuun myös oma-aloitteisesti. Saavuttamaton - ja täyttymätön - rakkaus ajoi hänet useammin kuin kerran kuilun partaalle: kävi myös niin, että nainen veti hänet pauloihinsa vain kiusatakseen, eikä kovista yrityksistä huolimatta suostunut 'antautumaan rakkaudelle'. Casanova sairastui, masentui, eikä koskaan toipunut tällaisista iskuista täysin. (Edellistä lausetta kirjoittaessani en voinut olla hymyilemättä hiukan...)

***

Paitsi Casanovan elämään, Mäkelän teos on myös mitä mielenkiintoisin kurkistus 1700-luvun eurooppalaiseen elämänmenoon ja kulttuurihistoriaan, jossa Venetsia  on oikeastaan vielä erityistapaus.
Elettiin vuosia, joina venetsialaiset eivät vielä tienneet kaupunkinsa elävän jo eräänlaisen auringolaskun aikaa. Tasavalta tuhoutuisi Napoleonin toimesta 1787, vuotta ennen Casanovan kuolemaa. Tämän tarinan tapahtuma-aikoihin juhlat olivat vielä ylimmillään. Libertiiniksi julistautuneelle Casanovalle Venetsian vapaamielisyys oli onnen omiaan - tunnelma oli täydellisen dekadentti, vaikka julkisivu yritettiin pitää jokseenkin säällisenä - syy, miksi sankarimmekin täytyi aika ajoin 'paeta näyttämöltä'.

Vielä 1700-luvulla Venetsian karnevaaliaika kesti kahdeksan kuukautta ja siihen liittyvät naamiohuvit olivat omiaan vapauttamaan ihmisiä sosiaalista normeista. Prostituutio kukoisti ja moraalikäsitykset poikkesivat rajulla tavalla siitä, mitä  nykyään pidämme sopivana. Vaikka naisten asemassa esiintyikin tapauskohtaista, usein yhteiskuntaluokkiin liittyvää vaihtelua, oli se yleisesti ottaen sanalla sanoen surkea. Casanovan muistelmissa naisia kuvataan kuitenkin hyvinkin aktiivisina toimijoina, yhteiskuntaluokista riippumatta.  Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, oliko tässä kysymys C:n henkilökohtaisesta näkemyksestä ja kokemuksesta, vaiko sittenkin  jostakin laajemmasta 1700-luvun lopulla vaikuttaneesta ilmiöstä...

Hannu Mäkelä: Casanova
Tammi 2007

Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen

Historiapainotteinen huhtikuuni jatkui suomen kielen tutkija, dosentti Lari Kotilaisen teoksella Kielen elämä, joka vie lukijansa tuhansien vuosien mittaiselle matkalle suomen kieleen ja sen kehitykseen lukuisten ajatuksia herättävien ja monin paikoin myös nauruhermoja kutkuttavien esimerkkien avulla.

  Teos on tyyliltään rento ja (hyvällä tavalla) populaari. Mukavasta tunnelmasta johtuen kirjan sisältämät kieliopilliset termitkin solahtivat mieleen kuin itsestään. Sanottakoon tässä, että varsinaista 'kovan luokan kielioppijargonia' löytyy Kielen elämästä vain yhdeltä sivulta.

  Suomen kielen taival tuhansien vuosien takaisesta kantauralista rikkaaseen nykysuomeemme  on ollut mutkainen, täynnä pyrähdyksiä, mokia ja mitä onnekkaimpia sattumuksiakin. Kirjaa lukiessani en voinut olla vertaamatta kielen kehitystä eliömaailman evoluutioon: erilaisia kielellisiä variaatiota on syntynyt ja kuollut ja vain vahvimmat, kulloisiinkin olosuhteisiin parhaiten soveltuneet muodot ovat selvinneet ja päässeet 'toiselle kierrokselle', kehittämään kieltä eteenpäin.

  Ensimmäinen suuri koukkaus "sattumuksien puolelle" tapahtui jo alussa: vaikka me suomalaiset olemmekin geeniperimmältämme läntisiä, suomen kielen alkujuuret löytyvät kuitenkin idästä. Miksi muinaissuomalaiset ovat vaihtaneet puheenpartensa tulokaskieleen? Kotilaisen sanoin:  Hieman dramatisoiden voidaan siis sanoa, että suomen kieli selviytyi kielipelin voittajaksi, mutta kielen tänne tuoneet hävisivät oman pelinsä. He sulautuivat vanhaan suomalaisasutukseen jättäen jälkeensä vain pienen muiston genetiikkaamme.

Ehkä voidaan ajatella, että me suomalaiset olemme tulleet suomen kielen pariin ikään kuin adoptiolapsina, Kotilainen sanoo. Aika hurja ajatus, ja aika ihana - varsinkin näinä aikoina, jolloin tietyt piirit haluavat nähdä Suomen ja suomalaisuuden muusta maailmasta erillään - ellei peräti neitseellisesti - syntyneeksi rinnakkaistodellisuudeksi.

  Suomen kieli (lukuisine murteineen) sai kehittyä pitkiä aikoja ilman suurempia ulkoisia paineita. Luonnonlapsenomainen elo loppui keskiajan lopulla, kun kieltä ryhdyttiin käyttämään vallan ja erilaisten ideologioiden välineenä. Kruunu ja kirkko tarvitsivat kansan kanssa yhteisen kielen, mikä johti siihen, että suomen kirjakielestä tuli välttämättömyys. Suurin vaikuttaja oli tietenkin reformaatio, joka vaati kirkon oppien välittämistä kansalle sen äidinkielell'. Ensimmäiset säilyneet suomenkieliset tekstit olivatkin kirkonmenoissa käytettävien tekstien suomennoksia. Tässäpä jouduttiinkin melkein mahdottoman tehtävän eteen; kuinka kirjoittaa kieltä, jota ei koskaan ennen ole saatettu kirjalliseen muotoon? Nostan hattua uhkarohkeille yrityksille. Jonkun on oltava aina ensimmäinen, meni syteen tai saveen. Kirjoitetun kielen ensimmäinen askel oli kuitenkin otettu.

  Homma rupesi luistamaan, kun Mikael Agricola tarttui puikkoihin. Herra A:n hartioille aseteltua suomen kirjakielen ylijumalan viittaa on jälkeenpäin vähän kritisoitu, mutta onhan hänen merkityksensä kuitenkin ensiarvoisen tärkeä: Hänen jäljiltään kielessämme on yhä sellaisia kielioppirakenteita ja satoja sanoja, joita ilman emme tulisi toimeen. Agricolan ajan kieli kaikenlaisine spirantteineen ja muine kotkotuksineen kyllä poikkeaa nykysuomesta, mutta on yhtä kaikki tunnistettavaa. Mielenkiintoista on, että aluksi kirjakieli mukaili vain länsimurteiden puheenpartta. Kirjasta löytyy monia hauskoja esimerkkejä siitä, millaista tämä 'turkulainen kirjakieli' oli. Itämurteista alettiin ammentaa aineksia kirjakieleen (ja yleiskieleen) vasta paljon myöhemmin.

  Agricolan jälkeen kirjakielen kehitys hiipui, mutta syttyi taas 1800-luvulla, tällä kertaa räjähdyksenomaisesti. Lyhyessä ajassa ehti tapahtua paljon: Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta samalla kun kansallisuusaate sai jalansijaa. Lönnrotkin ehti jossain välissä kirjoittaa Kalevalansa. Tässä aatteiden ja intressien sekamelskassa suomen kieli nousi ennennäkemättömään suosioon,  erityisesti ruotsinkielisen sivistyneistön keskuudessa. Kirjakieli nousi uuteen kukoistukseen: sen käyttö laajeni ja kirjalliselle kentälle ilmaantui uusia toimijoita kuin sieniä sateella, mikä vauhditti kehitystä entisestään; yhtäkkiä kaikki olivat hulluina suomen kieleen, kirjoituskammiot muuttuivat eräänlaisiksi kielilaboratorioiksi, joissa uusia kielisääntöjä ja sanoja synnytettiin ja testailtiin kirjoittamisen tahtiin: syntyi kieliriitoja, kitkeriä ja katkeria polemiikkeja siitä, mihin suuntaan sumen kieltä pitäisi kehittää. Monille aloille kehitettiin suomenkielisiä sanastoja kuin tyhjästä, mikä mahdollisti suomen kielen käytön eri yhteiskunnan eri alueilla ja muun muassa tieteessä. Suomi oli vihdoin samalla viivalla muiden sivistyskielien kanssa Niin - ja sitten tulivat ensimmäiset suomalaiset romaanit ja romaanikirjailijat! Ajattele: suomen kirjakieli on ollut olemasssa vakavasti otettavana sivistyskielenä vasta noin 180 vuoden ajan - ja nyt olemme määrissä mitaten maailman kärkilukijoita ja -kirjoittajia... Tämä kaikkihan on kuin satukirjasta. Hyvä me!

 Kielen viehättävimpiin (ja samalla mielenkiintoisimpiin) piirteisiin kuuluu sen jatkuva muuttuminen. Ilman sitä kieli ei kehity eikä pysy hengissä. Kovin puritaaniset mielipiteet ja vaatimukset kielen 'oikeellisuudesta' tai 'puhtaudesta' saattavat näin ollen kääntyä itse juhlakalua eli suomen kieltä vastaan. Pelko kielen rapautumisesta on Kotilaisen mukaan suurimmaksi osaksi aiheeton: kieltä eivät tapa internetin keskustelupalstat, ei puhekielisten ilmaisujen siirtyminen kirjakieleen, eivät englanninkieliset lainasanat, yhdyssanavirheet eivätkä puhekieliset asiaohjelmat. Pahin uhka liittyy tutkijan mukaan siihen, että englanti on syrjäyttämässä suomen kielen täydellisesti yhä useammalla alalla, muun muassa tieteessä, monilla kaupan aloilla ja myös EU-tasolla. Tämän huolestuttavan kehityksen lopputulos on se, että moni erikoisala on jo nyt jäämässä vaille suomenkielistä sanastoa - mikä on jo sinällään aika kauhea ajatus ja sen lisäksi asettaa ihmiset hyvin epätasa-arvoiseen asemaan. Myös viime aikoina esitetyt vaatimukset englanninkielen virallistamisesta (ja suomalaisten kielitaakan helpottamisesta) saavat Kotilaiselta tuomion. Oikeaa huolta pitäisi Kotilaisen mukaan kantaa nuorten lukutaidon ja erityisesti luetun ymmärtämisen heikentymisestä. Kehitys johtaa eriarvoistumiseen, varsinkin kun yhä useammassa ammatissa vaaditaan hyvää kirjoittamis- ja lukutaitoa. Mutta kuinka parantaa teinien taitoja? Tuntuu, että ainakaan puritaaninen ryppyotsaisuus, vanhojen  klassikkoteosten pakkoluettaminen ja 'oikeakielisyyden' korostaminen eivät kuulu parhaimpiin tapoihin innostaa nuoria harjoituttamaan syvälukutaitoaan.

  Tosiasia on, että kieli muuttuu koko ajan -  käyttäjiensä mukana. Kielen kova ydin on säilynyt vuosisatojen myrskyissä kuitenkin yllättävänkin samana ja muutokset ovat ainakin suuressa katsannossa tapahtuneet kielen pintatasolla. Tämä voi antaa viitteitä kielen tulevasta kehityksestä.
Sen sijaan, että surisimme otsa rypyssä rakkaan kielemme rappeutumista, voisimme vain mielenkiinnolla seurata, miten nykyinen maailmanmeno, uudet ideat, ihmiset ja innovaatiot vaikuttavat kieleemme ja sen muotoutumiseen.
Suomen kieli elää ja voi hyvin myös tulevaisuudessa, kunhan vain annamme sen kehittyä kaikessa rauhassa uuden ajan tarpeita vastaavaksi, tarkoituksenmukaista kielenhuoltoa unohtamatta.

Elävä kieli rakastaa vapautta.

Lari Kotilainen: Kielen elämä. Suomen kieli eilisestä huomiseen 
Siltala 2016