Ulla Aartomaa (toim.): Naisten salonki - 1700-luvun eurooppalaisia naistaiteilijoita

 Linda Nochlinin klassikkoartikkeli " Why Have There Been No Great Women Artists?" nosti jo yli 30 (nyt 2018 jo 40) vuotta sitten kysymyksen sukupuolesta keskeiseen asemaan. Vaikeniko taidehistoria naistaiteilijoiden kohdalla? Nochlinin kysymyksen aikoihin taiteen historia esitettiin miespuolisten taiteilijoiden historiana. Sittemmin lukuisat näyttelyt, yleisesitykset ja viime aikoina myös monografiat ovat mahdollistaneet uudelleenarvioinnin. Juuri 1700-luvun kohdalla on aika käsitellä tätä kysymystä laajasti.  Tämän kirjan artikkeleilla valotetaan 1700-luvun pohjoismaista taiteen näyttämöä ensi kerran taiteilijan sukupuolen huomioonottavasta perspektiivistä. 

Tästä alkaa tutkimusmatkani taidetta tekevien naisten tarinoihin.

Naistaiteilijoiden vuosisatainen tie on näyttäytynyt minulle paitsi vaikeana, myös ehdottoman rikkaana ja vivahteikkaana. Olen tällä lukumatkani oppinut ainakin sen, ettei 'tyypillistä naistaiteilijaa' ole olemassa: olen kohdannut yksilöitä, Taiteilijoita, joilla jokaisella on oma tarinansa, ja jotka ovat - kaikkein onnellisimmissa tapauksissa - löytäneet oman tiensä omilla ehdoillaan.  Monta kertaa tulin näihin taiteilijoihin tutustuessani miettineeksi, mistä esimerkiksi varhaiset naispuoliset taiteilijamme löysivät inspiraation ja voiman jatkaa, vaikka naisten kohtalona oli pitkään jäädä taiteen marginaaliin, miestaiteilijoiden varjoon -  vaille kunnon koulutusta ja todellista arvostusta? Mikä sai jotkut heistä rikkomaan ikuiseksi luullun lasikaton, kohoamaan tunnustetuimpien taiteilijoiden joukkoon jo niinkin varhain kuin 1600-luvulla?

Naisten aseman vähittäistä kohoamista on ollut lukiessa ilo seurata, mutta samalla on kysyttävä, olemmekohan tässä suhteessa vieläkään perillä...

 ***

Ranskalainen Louise-Elisabeth Vigee-Lebrun: Omakuva, c. 1800

Mutta ensimmäiseksi hypätään 1700-luvun Eurooppaan...

Valistuksen aikakaudella 1700-luvulla naisten taiteilijuutta rajoittivat sekä sukupuolinormit että ajalle ominainen tiukka säätyjako. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että naiset olisivat puuttuneet taiteen kentältä, vaikka myöhemmin kirjoitettu taiteen historia ei tuon ajan taiteilijanaisia juuri noteeraakaan. 

Viime vuosikymmeninä taidehistoriaa on alettu tarkastella tältä osin uudelleen. Kiitos sukupuolen merkitystä tutkivan gendertutkiuksen, aiemmin huomiotta jääneet, ammattimaiset ja loistokkaat  taiteilijat ovat pikkuhiljaa nousemassa osaksi taiteen tarinaa. Euroopassa työskenteli samanaikaisesti tunnettuja ja erittäin vaikutusaltaisia naispuolisia taidemaalareita, kuten italialainen Rosalba Carriera, ranskalainen Elisabeth Vigée Le Brun, itävaltalainen Angeliga Kauffman, ja niin edelleen... Ihmeellistä on se, että vaikka koulutuksen saanti oli hyvin satunnaista, pääsivät jotkut naistaiteilijat jäseniksi taideakatemioihin, muutamat heistä jopa perustajajäseninä.  Myös hoveissa työskenteli useita naispuolisia maalareita - ja silti heidät on myöhemmin pääosin sivuutettu taiteen kaanonista.

Anna Vallayer Coster: Asetelma simpukoista ja koralleista, 1769. Vallayer Coster hyväksyttiin Ranskan kuninkaalliseen taideakatemiaan vuonna 1770

 Naisten salonki -teos  on osa taiteen kentällä viime  vuosikymmenillä tapahtunutta muutosta. Suomalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten tutkijoiden varsin mielenkiintoisista artikkeleista koostuva kirja julkaistiin Sinebrychoffin taidemuseon eurooppalaisia naistaiteilijoita esittelevän näyttelyn yhteydessä vuonna 2007. Runsain kuvituksin ryyditetty kirja nostaa esiin lukuisia 1700-luvulla vaikuttaneita naispuolisia taiteilijoita Euroopasta, Venäjältä ja Ruotsi-Suomesta ja tutustuttaa lukijansa myös taidetta taloudellisesti tukeneisiin ja edistäneisiin naisiin, joita tuohon maailmanaikaan löytyi hoveista, sekä valtaapitävistä että heidän ympärillään olleen hoviväen piiristä. 

Ruotsin tunnetuin naispuolinen taiteilija oli tuohon aikaan Ulrika Fredrica Pasch, joka tunnetaan erityisesti loistavana muotokuva- ja lapsimaalarina. Hän nousi Tukholman taideakatemian jäseneksi, siitäkin huolimatta, ettei veljensä Lorens Pasch nuoremman tavoin saanut jatkaa taideopintojaan Euroopan suurissa taidekaupungeissa. Ulrika Paschin taiteellista kehitystä on kyetty seuraamaan suhteellisen hyvin ja siihen saamme tutustua varsin mittavasti myös tämän teoksen sivuilla, kuvin ja sanoin. 

Ulrika Pasch (1735-1796) Myöhemmällä iällä maalattu Omakuva

Entäpä sitten Suomi, joka 1700-luvulla oli vielä hankalakulkuista, laajojen metsien hallitsemaa  Ruotsin takamaata? Näin ajan oloja avaa tutkija Riitta Konttinen mielenkiintoisessa, laajassa artikkelissaan: 

Isovihasta toipuva Suomi oli Ruotsin rajamaata, taiteellisessa mielessä kehittymätöntä periferiaa, ja sekä taiteilijakuntaa että taiteen kuluttajia oli niukalti. Pääasiassa tehtiin kirkollisia maalauksia ja muotokuvia, mutta etenkin muotokuvat tuotettiin ulkomailta. Varsinaisen taidemaalarin koulutuksen saaneita henkilöitä oli vain vähän, eikä suurin osa niin sanotuista taiteilijoista harjoittanut vapaata taidetta.  

Maalariammattikuntien merkitys 1700-luvulla

Suomalaiset taiteilijat kuuluivat miltei koko 1700-luvun Tukholman maalariammattikuntaan, kunnes Turun ammattikunta perustettiin vuonna 1782. Ammattiin pääsyä säädeltiin ja opetusperustui mestarin kanssa solmittuun oppisopimukseen. Naisille ammattikuntien ovet eivät auenneet, mikä tietenkin vaikutti suuresti naisten mahdollisuuksiin edetä taiteellisella ammattiuralla.  

Mielenkiintoinen seikka on se, että taidetta harjoittavien säätyläisten asema taiteen kentällä  ei määräytynyt taiteilijuuden vaan heidän yhteiskunnallisen asemansa perusteella. Korkea status mahdollisti asioita, joihin muilla ei ollut mahdollisuutta. Siksipä naisetkin saivat 'harrastaa' taiteilua, kunhan se vain mennyt liian pitkälle... Ja kuten aina, poikkeukset vahvistavat tässäkin säännön:

Suomen varhaisimmat taiteilijanaiset

1700-luvun Suomessa vaikuttaneista taiteilijanaisista tunnetaan nykyään kolme: ruustinna Margareta Capsia, piispatar Helena Arnell, sekä Charlotta Malm-Reuterholm, jonka sanotaan olleen ensimmäinen Suomen puolella syntynyt naistaiteilija. Muut kaksi muuttivat lahden tälle puolelle emämaasta Ruotsista heti avioitumisensa jälkeen.

Näiden kolmen taiteilijan elämänvaiheet ja ura on tullut päivänvaloon vähitellen, kiinnostuksen ja siitä kumpuavan tutkimuksen edetessä. Suurin osa heidän tuotannostaan on jäänyt tähän saakka tunnistamattomaksi. Mitä enemmän heidän taidettaan pystytään tunnistamaan ja nimeämään, sen monipuolisemiksi ja osaavammiksi taiteilijoiksi he osoittautuvat. 

Capsia, Arnell ja Malm-Reuterholm erikoistuivat ajan tavan ja muodin mukaan erityisesti muotokuvamaalaukseen. Capsia maalasi myös alttaritauluja, joita voi käydä ihailemassa esimerkiksi Piertarsaaren, Säkylän ja Lohjan kirkoissa.

Heillä kaikilla oli taidemaalarin koulutus, ja tämän lisäksi säätyläisten elämään automaattisesti kuuluvaa kirjasivistystä. Ilman korkeaa yhteiskunnallista asemaansa heillä ei olisi ollut mahdollisuutta harjoittaa taidemaalausta siinä maailmanajassa, jossa elivät. 

Margareta Capsia: Ristiltäotto, Lahjoitettu 1738. Alttaritaulu, Lohjan kirkko

Hovien merkitys taiteen edistäjänä

Sääty-yhteiskunnan normit vaikuttivat voimakkaasti 1700-luvun taide-elämään ja kulttuurin suuntaviivoihin. Valistuksen aatteet ja ihanteet levisivät eurooppalaisiin hoveihin ja muun säätyläistön piiriin, ja kulttuuriharrastukset, muun muassa kirjallisuus, kielet ja kuvataiteet kuuluivat olennaisena osana lasten, myös tyttöjen kasvatusta. Tyttöjen sivistyksen tavoitteena oli kuitenkin kasvattaa heistä sopivia kulttuuriharrastuksiin suuntautuneita aviovaimoja kuin varsinaisia taiteentekijöitä. 

Taide ja muu kulttuuriharrastuneisuus oli toisaalta myös tärkeä osa järjestelmää, jolla hovit ja muu säätyläistö pyrkivät erottautumaan muista yhteiskuntaluokista.  

Pääsemmekin kirjan myötä tutustumaan erityisesti Ruotsin ja Venäjän 1700-luvun hovielämään, sen mieltä kiehtovaan ja samalla hyvin säänneltyyn arkeen ja juhlaan, tapaamme kuninkaallisia ja keisareita, jopa hovinaisia ja -miehiä, joiden nimet olemme oppineet tuntemaan historiasta, kirjallisuudessa ja elokuvissakin. Tämän kirjan myötä tutustuin heihin myös merkittävinä taidevaikuttajina...

Tässä yhteydessä nostan esiin kaksi merkittävää kulttuurivaikuttajaa: toinen heistä on taiteen loistokkaana tyyssijana tunnetun Eremitaasin perustanut Katariina Suuri, ja toinen on Ruotsin kuningatar Lovisa Ulrika, joka hänkin loi ympärilleen loisteliaan, eurooppalaista taidetta ja kulttuuria huokuvan maailman. 

Kumpikin nainen vaikutti voimakkaasti taiteen kehitykseen taidehankintojen ja -tilausten muodossa. Heitä voisikin kutsua timanttiluokan taidemesenaateiksi. Myös tämän jutun alussa mainitut eurooppalaiset naispoliset taiteilijat saivat heiltä tehtäväkseen tärkeitä, vallan aitiopaikoille yltäneitä taideteoksia. 

Teos löytynee ainakin kirjastoista.

Ulla Aartomaa (toim.): Naisten salonki. 1700-luvun eurooppalaisia naistaiteilijoita
WSOY 2007