Sarah Waters: Vieras kartanossa

Tammikuu on jo pitkään ollut yksi lempikuukausistani. Joulu (ihanine hössötyksineen) on ohi, edessä  talvi ja ne autuaat, pitkät illat, joina voi ihan luvan kanssa ja hyvällä omallatunnolla heittäytyä sohvannurkkaan kera upeiden kirjojen ja joulusta jääneiden suklaarasioiden... Ajatus kuulostaa kliseeltä, mutta mietipä: olisiko tätä parempaa hetkeä kaivaa esiin ne ihanimmat tiiliskivimäiset romaanijärkäleet, joihin ei muina vuodenaikoina ehdi paneutua.

 Itselleni näitä 'oikeaa hetkeä' odottavia teoksia on kasautunut koko liuta. Ensimmäiseksi lukuun pääsi Sarah Watersin Vieras kartanossa, joka osoittautui tammikuun nappivalinnaksi, sillä se sisältää kaikki ne elementit, joista perinteinen (goottihenkinen) talvi-iltain tarina koostuu; on vanha ränsistyvä kartano, on yläluokkaan kuuluvan, uuden maailmanjärjestyksen alle murentuva suku ja sen synkät salaisuudet, on pikkuhiljaa kasvava, sokeasti hapuileva rakkaus... Ja kaiken yllä värjyvät kauhuelementit, jotka menevät kuin salaa lukijan ihon alle: minuun tämä tarinan tietyt käänteet vaikuttivat niin, että kävin vetäisemässä verhot ikkunoiden eteen; normaalisti ne saavat olla auki päivin öin...

Liki 600-sivuinen järkäle siis upottaa ja  koukuttaa, siitäkin huolimatta, että kerronta on äärimmäisen seesteistä ja hitaasti etenevää, paikoin jaarittelevaa. Watersin omintakeinen tyyli tuli minulle tutuksi luettuani hänen viehättävän, 1920-luvulle sijoittuvan Parempaa väkeä -teoksensa. Minunkin, jonka kirjalliselle mukavuusalueelle jaarittelevaisuus ei oikeastaan kuulu, on antauduttava Watersin edessä: hän tekee sen niin sympaattisesti, että annan sen hänelle anteeksi lopulta ihan hyvillä mielin: olen törmännyt ilmiöön ennenkin, jostakin syystä juuri brittiläistä yläluokkaa kuvaavissa lukuromaaneissa, esimerkiksi Alan Hollinghurstin Vieraan lapsessa.

Vieras kartanossa -teoksen tarina sijoittuu englantilaiseen maalaismaisemaan, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Kertoja on keski-ikäinen, työväenluokkataustainen maalaislääkäri, tohtori Faraday, jonka sattuma lennättää sairaskäynnille Hundret's Halliin, yhteen seudun mahtavimmista maalaiskartanoista.

Aika on tehnyt tehtävänsä: komea talo on rapistunut ja sen asukkaat, pikku hiljaa ikääntyvä rouva Ayres ja hänen kaksi lastaan, sodassa haavoittunut Rod ja monien mielestä häiritsevän mitäänsanomaton Katherine ovat jääneet taloudelliseen ja sosiaaliseen ahdinkoon englantilaisen luokkayhteiskunnan romahdettua. Entisestä loistosta ei ole jäljellä muuta kuin kolossaalinen, romahduspisteessä oleva kartano ja muistot entisistä loiston ajoista. Ayresit ovat pölyiseen kaappiin unohdettuja muinaismuistoesineitä, he ovat eristäytyneet omaan maailmaansa, muistojen, hämärien huoneiden, hyisten talvi-iltojen maailmaan, suuren, villiintyneen puutarhansa keskelle.

Hundret's Hallista tulee tohtori Faradayn vakituinen vierailupaikka ja vähitellen hän kokee liukuvansa lähemmäs Ayreseja, kuuluvansa melkein  'talon väkeen', vaikka perinteisiä luokkarajoja onkin yhä vaikea rikkoa. Waters kuvaa henkilöidensä sisäisiä mielenliikkeitä ja heidän keskinäisiä suhteitaan äärimmäisen tarkasti niin, että pienimmätkin värähdykset tulevat esiin - ja lukijan aistittaviksi.

Maailma on muuttumassa ja uusi järjestys vaikuttaa väistämättä myös Hundret's Hallin elämään - halusivatpa he sitä tai eivät. Mutta talo - joka on ehdottomasti yksi tämän tarinan henkilöhahmoista -pysyy alati salaperäisenä ja arvaamattomana. Talo pitää asukkaitaan otteessa tavalla , joka oli omiaan nostattamaan lukijan niskavilloja pystyyn ja joka yhtäkkiä toi mieleeni monet suomalaiset sukusaagat, joissa ihmisten täytyy uhrata oma elämänsä perintökartanoiden, historian ja 'maan' tähden... Historia, sodan loppuunsaattamat yhteiskunnalliset muutokset ja yksilötason tragediat sekoittuvat tässä tarinassa hitaasti poreilevaksi, juovuttavaksi keitokseksi niin että lopulta lukijakin tuntee olevansa 'yksi heistä' ja kun tarina loppuu, tuntuu siltä kuin olisi palannut pitkältä matkalta; toisesta ajasta, toisesta maailmasta.

Ja Hundret's Hall: se hengittää ja huokaa, se  vaatii ja vaikeroi -  ja herättää lopulta kauan unohduksissa olleen menneisyyden eloon... Tämä hitaasti etenevä, erittäin tyylikäs  viehättävällä tavalla vanhanaikainen kauhuromanttinen tarina on todellinen kunnianosoitus tyylisuuntansa klassikoille.

Teoksesta lisää: Järjellä ja tunteella,  Kirjakaapin kummitus, Kirjoihin kadonnut, Kirsin kirjanurkka, Lukuisa,  Lumiomena,  Oksan hyllyltä, Sinisen linnan kirjasto ja Ullan luetut kirjat.

Sarah Waters: Vieras kartanossa (The little Stranger, 2009)
Tammi 2011
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

Sarah Waters: Parempaa väkeä 
Tammen Keltainen kirjasto

Sarah Waters: Parempaa väkeä

Muuta ei tarvittu. He hymyilivät toisilleen pöydän yli, ja heidän välillään tapahtui jotain. Se oli saostumista, tiivistymistä – Frances osasi verrata sitä vain johonkin ruoanvalmistusprosessiin. Oli kuin munanvalkuainen olisi hyytynyt kuumassa vedessä tai maitokastike sakeutunut kattilassa. Muutos oli samalla tavalla pieni mutta havaittava. Tunsiko rouva Barberkin sen? Varmasti. Hänen hymynsä jähmettyi sekunniksi, katseeseen tuli häivä epävarmuutta. Ilme katosi kuitenkin saman tien. Hän painoi katseensa ja nauroi taas.

   Tiedätkö, minulla on  ihan sellainen aavistus, että britit ovat kirjallisuuden jumalten lemmikkejä. Niin luontevasti he -  kerta toisensa jälkeen - onnistuvat muuntamaan kaikkein arkisimmatkin sanansa silkaksi kullaksi, hunajaksi ja mirhamiksi...
Heillä tuntuu olevan salainen, kuin taivaasta tipahtanut resepti siihen,  kuinka verrata tähtisumuna syttyvää intohimoa maitokastikkeen valmistamiseen ja kiellettyä rakkautta lattiankuuraukseen. Heillä on taito luoda tarinoihinsa hetkiä, joina arjen harmaus paljastaa tuhannet omaa valoaan hehkuvat sävynsä niin, ettei muita värejä edes kaipaa.

  Parempaa väkeä on yksi todiste tuosta jumalten brittikirjailijoille suomasta Midaan kosketuksesta, hämmentävästä taikavoimasta, joka on tullut tutuksi niin kirjoista kuin elokuva- ja tv-tuotannoistakin. Erityisen paljon minua viehättää englantilaisten tapa kuvata arkielämää ja tässä romaanissa juuri arjen kuvaus hipoo liki täydellisyyttä.  Parempaa väkeä on  maanläheinen, Lontoon sumun kostuttamilta öljykangastakeilta, kalosseilta, hämäriltä iltapäiviltä, lattiavahalta, rehelliseltä arjelta ja rohkealta rakkaudelta tuoksuva tarina, joka kaikessa tuossa ihanassa arkisuudessaan  jaksaa kurottautua lähtöpistettään korkeammalle. Ja aivan pian pyrähdellään ilmassa, ehkäpä vain tuuman verran maanpinnan tasalta, mutta ah, sekin riittää saamaan aikaan ihanan vapauden tunteen.

  On kysymys kahden tavallisen naisen välisestä rakkaudesta 1920-luvun Lontoossa. Ajan moraalikäsitykset ovat ahtaat, mutta rakkaus ei lue lakeja - ei tietenkään...Tämän epätavallisen, mutta hyvin kauniin rakkaustarinan kautta Waters tarkastelee seksuaalivähemmistöjen historiaa, 1900-luvun alun henkistä ilmapiiriä ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta englantilaisen luokkayhteiskunnan luhistumistakin. Tarinan keskiössä on yläluokkaan kuuluva Frances, joka asuu rapistumassa olevaa kotitaloaan vanhenevan, erittäin moraalisen ja perienglantilaisin arvoihin tukeutuvan äitinsä kanssa. Poissa ovat sodassa kuolleet veljet, poissa on myös pahoin velkaantunut isä, poissa palvelijat, poissa omaisuus ja hyvä elämä. Jäljellä ovat rahahuolet, taloustöistä sierrettyneet kädet ja jo niin kaukaiselta tuntuva muisto menetetystä rakkaudesta - Frances katuu valintojaan, sitä, että taipui vanhempiensa tahtoon - hänen rakkauselämänsä paljastuminenhan olisi merkinnyt häpeää koko suvulle. Ensimmäisen maailmansodan myllerryksien jälkeen elämä on asettunut hiljaisiin, seisahtuneisiin uomiinsa ja Frances on päätänyt tyytyä kohtaloonsa.

   Kaikki kuitenkin muuttuu, kun  äiti ja tytär päättävät ottaa kotiinsa vuokralaisia kattaaseen edes pienen osan talousmenoistaan.  Leonard ja Lilian Barber - kuinka erilaisia he ovatkaan, niin innokkaita, nuoria, muodikkaita, rakastuneitakin kenties, miettii Frances. Kuunnellessaan yläkerrasta kantautuvia elämän ääniä ja tutustuessaan pariskuntaan paremmin - uskaltautuesaan vihdoin heidän seuraansa - Frances tuntee heräävänsä vuosia kestäneestä unesta.

Hän muisti retkottaneensa lepotuolissa lasi toisessa ja savuke toisessa kädessä. Hän muisti, kuinka oli pitänyt kättään herra Barberin savukelaatikon yläpuolella, katsonut tätä tyttömäisesti, likimain ripsiään räpytellen: ”Minulla on sellainen käsitys, että ette hyväksy naisten tupakointia.” Frances muisti laulaneensa keuhkojensa täydeltä Bää, bää, karitsa. Hän muisti hihitelleensä, hän muisti huutaneensa, muisti –

 Lilian hurmaa Francesin heti, kauneudellaan, lapsenomaisella innokuudellaan ja vielä jollakin taianomaisella, jonka alkuperää tai sävyä Frances ei osaa selittää.  Ja  Lilian - vastanainut rouva Barber, joka ei tunnu aluksi edes tajuavan mitä on tapahtumassa - vastaa hänen rakkauteensa niin helposti. Frances on kokenut tämän jo, mutta nyt hän tuntee saaneensa odottamattoman lahjan: hän voi vielä korjata vuosia sitten tekemänsä virheen, raivata turhat, moralismista kumpuavat esteet onnensa tieltä, sillä nyt hän tietää: jokaisella on oikeus onneen.  Rakkaus ja intohimo kasvavat salaa suljettujen ovien takana, ruoanlaiton, iltapäivän teehetkien ja lattiankuuraamisen lomassa, mörköjen ulottumattomissa - eivätkö muut todellakaan näe heidän onneaan, se tuntuu heistä niin ihmeelliseltä. Miten täydellistä - ja samalla vaarallista - kaksoiselämää he elävätkään aivan Francesin äidin ja Lilianin aviomiehen silmien alla.
Kiusaavatko he kohtaloaan? - kenties. Sillä pian tulee maksun aika - tapahtuu todellinen rikos, se suurin, eikä mikään ei enää ole entisellään. Waters johdattaa noita Francesia ja Liliania kohti väistämätöntä hyvin hitaasti, vietellen... Sinne, missä jumalat suorastaan vaativat verenvuodatusta!

   Sarah Waters on taitava, varma ja tarkkanäköinen, yksityiskohtiin paneutuva kirjailija. Hänen ajankuvauksensa on hengästyttävän upeaa, henkilöhahmot dynaamisia,  ja mikä parasta: romaanin asetelmat muuntuvat kaiken aikaa: hän antaa henkilöilleen aikaa ja tilaa  ottaa harha-askeleita, mutkitella, kompastella... Rakkaudessa mikään ei ole varmaa eikä yksiselitteistä.

  Watersin kerronnan tarkkuus viehättää, mutta totuuden nimessä minun on myös sanottava, että toisinaan yksityiskohtaisuus ja kerronnan ammattimaisuus iskevät myös vastaan: varsinkin oikeussalikuvaukset sekä muutamat muut rikoksen jälkeiset tapahtumat ovat niin yksityiskohtaisesti kuvailtuja, että tunsin lukevani piemminkin rakkauden ruumiinavauspöytäkirjaa kuin romaania, sillä Waters ei jätä kiveäkään kääntämättä. Tarkkuus, joka useimmiten tuo kerrontaan hienonhienoja nyansseja, voi pahimmillaan kääntyä jopa pitkäveteisyydeksi. Onneksi näitä hetkiä on harvassa, ne eivät himmennä Watersin muutoin upeaa kerrontaa, eivät hänen Midaan kosketustaan.

  Parempaa väkeä on Watersin neljäs suomennettu teos. Kirjahyllyssäni odottavat vuoroaan jo aiemmin ilmestyneet Vieras kartanossa sekä Yövartio, joihin tartun tulevan syksyn mittaan. Jo nyt tiedän, että luvassa on hyviä lukuhetkiä.

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Parempaa väkeä on tapailtu muun muassa täällä: Leena Lumi,  Lumiomena, Reader, why did I marry him  ja Ullan luetut kirjat.


Sarah Waters: Parempaa väkeä (The Paying Guests, 2014) 598 s.
Tammi, 2015
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti