Sarah Waters: Parempaa väkeä

Muuta ei tarvittu. He hymyilivät toisilleen pöydän yli, ja heidän välillään tapahtui jotain. Se oli saostumista, tiivistymistä – Frances osasi verrata sitä vain johonkin ruoanvalmistusprosessiin. Oli kuin munanvalkuainen olisi hyytynyt kuumassa vedessä tai maitokastike sakeutunut kattilassa. Muutos oli samalla tavalla pieni mutta havaittava. Tunsiko rouva Barberkin sen? Varmasti. Hänen hymynsä jähmettyi sekunniksi, katseeseen tuli häivä epävarmuutta. Ilme katosi kuitenkin saman tien. Hän painoi katseensa ja nauroi taas.
   Tiedätkö, minulla on  ihan sellainen aavistus, että britit ovat kirjallisuuden jumalten lemmikkejä. Niin luontevasti he -  kerta toisensa jälkeen - onnistuvat muuntamaan kaikkein arkisimmatkin sanansa silkaksi kullaksi, hunajaksi ja mirhamiksi...
Heillä tuntuu olevan salainen, kuin taivaasta tipahtanut resepti siihen,  kuinka verrata tähtisumuna syttyvää intohimoa maitokastikkeen valmistamiseen ja kiellettyä rakkautta lattiankuuraukseen. Heillä on taito luoda tarinoihinsa hetkiä, joina arjen harmaus paljastaa tuhannet omaa valoaan hehkuvat sävynsä niin, ettei muita värejä edes kaipaa.

  Parempaa väkeä on yksi todiste tuosta jumalten brittikirjailijoille suomasta Midaan kosketuksesta, hämmentävästä taikavoimasta, joka on tullut tutuksi niin kirjoista kuin elokuva- ja tv-tuotannoistakin. Erityisen paljon minua viehättää englantilaisten tapa kuvata arkielämää ja tässä romaanissa juuri arjen kuvaus hipoo liki täydellisyyttä.  Parempaa väkeä on  maanläheinen, Lontoon sumun kostuttamilta öljykangastakeilta, kalosseilta, hämäriltä iltapäiviltä, lattiavahalta, rehelliseltä arjelta ja rohkealta rakkaudelta tuoksuva tarina, joka kaikessa tuossa ihanassa arkisuudessaan  jaksaa kurottautua lähtöpistettään korkeammalle. Ja aivan pian pyrähdellään ilmassa, ehkäpä vain tuuman verran maanpinnan tasalta, mutta ah, sekin riittää saamaan aikaan ihanan vapauden tunteen.

  On kysymys kahden tavallisen naisen välisestä rakkaudesta 1920-luvun Lontoossa. Ajan moraalikäsitykset ovat ahtaat, mutta rakkaus ei lue lakeja - ei tietenkään...Tämän epätavallisen, mutta hyvin kauniin rakkaustarinan kautta Waters tarkastelee seksuaalivähemmistöjen historiaa, 1900-luvun alun henkistä ilmapiiriä ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta englantilaisen luokkayhteiskunnan luhistumistakin. Tarinan keskiössä on yläluokkaan kuuluva Frances, joka asuu rapistumassa olevaa kotitaloaan vanhenevan, erittäin moraalisen ja perienglantilaisin arvoihin tukeutuvan äitinsä kanssa. Poissa ovat sodassa kuolleet veljet, poissa on myös pahoin velkaantunut isä, poissa palvelijat, poissa omaisuus ja hyvä elämä. Jäljellä ovat rahahuolet, taloustöistä sierrettyneet kädet ja jo niin kaukaiselta tuntuva muisto menetetystä rakkaudesta - Frances katuu valintojaan, sitä, että taipui vanhempiensa tahtoon - hänen rakkauselämänsä paljastuminenhan olisi merkinnyt häpeää koko suvulle. Ensimmäisen maailmansodan myllerryksien jälkeen elämä on asettunut hiljaisiin, seisahtuneisiin uomiinsa ja Frances on päätänyt tyytyä kohtaloonsa.

   Kaikki kuitenkin muuttuu, kun  äiti ja tytär päättävät ottaa kotiinsa vuokralaisia kattaaseen edes pienen osan talousmenoistaan.  Leonard ja Lilian Barber - kuinka erilaisia he ovatkaan, niin innokkaita, nuoria, muodikkaita, rakastuneitakin kenties, miettii Frances. Kuunnellessaan yläkerrasta kantautuvia elämän ääniä ja tutustuessaan pariskuntaan paremmin - uskaltautuesaan vihdoin heidän seuraansa - Frances tuntee heräävänsä vuosia kestäneestä unesta.
Hän muisti retkottaneensa lepotuolissa lasi toisessa ja savuke toisessa kädessä. Hän muisti, kuinka oli pitänyt kättään herra Barberin savukelaatikon yläpuolella, katsonut tätä tyttömäisesti, likimain ripsiään räpytellen: ”Minulla on sellainen käsitys, että ette hyväksy naisten tupakointia.” Frances muisti laulaneensa keuhkojensa täydeltä Bää, bää, karitsa. Hän muisti hihitelleensä, hän muisti huutaneensa, muisti –
 Lilian hurmaa Francesin heti, kauneudellaan, lapsenomaisella innokuudellaan ja vielä jollakin taianomaisella, jonka alkuperää tai sävyä Frances ei osaa selittää.  Ja  Lilian - vastanainut rouva Barber, joka ei tunnu aluksi edes tajuavan mitä on tapahtumassa - vastaa hänen rakkauteensa niin helposti. Frances on kokenut tämän jo, mutta nyt hän tuntee saaneensa odottamattoman lahjan: hän voi vielä korjata vuosia sitten tekemänsä virheen, raivata turhat, moralismista kumpuavat esteet onnensa tieltä, sillä nyt hän tietää: jokaisella on oikeus onneen.  Rakkaus ja intohimo kasvavat salaa suljettujen ovien takana, ruoanlaiton, iltapäivän teehetkien ja lattiankuuraamisen lomassa, mörköjen ulottumattomissa - eivätkö muut todellakaan näe heidän onneaan, se tuntuu heistä niin ihmeelliseltä. Miten täydellistä - ja samalla vaarallista - kaksoiselämää he elävätkään aivan Francesin äidin ja Lilianin aviomiehen silmien alla.
Kiusaavatko he kohtaloaan? - kenties. Sillä pian tulee maksun aika - tapahtuu todellinen rikos, se suurin, eikä mikään ei enää ole entisellään. Waters johdattaa noita Francesia ja Liliania kohti väistämätöntä hyvin hitaasti, vietellen... Sinne, missä jumalat suorastaan vaativat verenvuodatusta!

   Sarah Waters on taitava, varma ja tarkkanäköinen, yksityiskohtiin paneutuva kirjailija. Hänen ajankuvauksensa on hengästyttävän upeaa, henkilöhahmot dynaamisia,  ja mikä parasta: romaanin asetelmat muuntuvat kaiken aikaa: hän antaa henkilöilleen aikaa ja tilaa  ottaa harha-askeleita, mutkitella, kompastella... Rakkaudessa mikään ei ole varmaa eikä yksiselitteistä.

  Watersin kerronnan tarkkuus viehättää, mutta totuuden nimessä minun on myös sanottava, että toisinaan yksityiskohtaisuus ja kerronnan ammattimaisuus iskevät myös vastaan: varsinkin oikeussalikuvaukset sekä muutamat muut rikoksen jälkeiset tapahtumat ovat niin yksityiskohtaisesti kuvailtuja, että tunsin lukevani piemminkin rakkauden ruumiinavauspöytäkirjaa kuin romaania, sillä Waters ei jätä kiveäkään kääntämättä. Tarkkuus, joka useimmiten tuo kerrontaan hienonhienoja nyansseja, voi pahimmillaan kääntyä jopa pitkäveteisyydeksi. Onneksi näitä hetkiä on harvassa, ne eivät himmennä Watersin muutoin upeaa kerrontaa, eivät hänen Midaan kosketustaan.

  Parempaa väkeä on Watersin neljäs suomennettu teos. Kirjahyllyssäni odottavat vuoroaan jo aiemmin ilmestyneet Vieras kartanossa sekä Yövartio, joihin tartun tulevan syksyn mittaan. Jo nyt tiedän, että luvassa on hyviä lukuhetkiä.

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Parempaa väkeä on tapailtu muun muassa täällä: Leena Lumi,  Lumiomena, Reader, why did I marry him  ja Ullan luetut kirjat.


Sarah Waters: Parempaa väkeä (The Paying Guests, 2014) 598 s.
Tammi, 2015
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

Kommentit

  1. Hieno kirjoitus. Watersin seurassa on mainion viihdyttävää, jos sattuu pitämään hänen teoksistaan.

    Luin tämän tosiaan puolisen vuotta siteen ja vauhdilla luinkin, tuskin maltoin kädestä laskea. Olen samaa mieltä kanssasi, että tarinaa olisi hyvin voinut supistaa loppupäästä. Tuli hieman pitkitetyn maku. Jotkin tapahtumat, itse asiassa aika monetkin, ovat myös uskottavuuden tuolla puolen ja siksi en oikein osaisikaan tätä lukea varsinaisena ajankuvauksena, vaan enemmänkin pastissina kuvaamansa ajankohdan kirjallisuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, mainion viihdyttävää, kyllä... Waters tietää, miten hyvä tarina synnytetään!

      En tiedä, etsinkö romaaneista lopultakaan ensinmmäiseksi sitä uskottavuutta. tietenkin jonkinlainen realismi toki kiehtoo enemmän kuin täydellisyyteen viety 'taivaalle tuijottelu ja satuilu'... mutta kyllä kirjallisuudessa saa vähän surffaillakin, se on mielestäni yksi kirjallisuuden tärkeimmistä prinsiipeistä. Osuvatko mitkään ajankuvaukset - ne kaikkein realistisimmatkaan koskaan (ainakaan yleisellä tasolla) kohteeseensa, totuuksia kun on yhtä monia kuin eläjiä ja kokijoitakin. Varsinkin jos kirja on kirjoitettu sata vuotta kuvailtua ajankohtaa myöhemmin, eikä varsinaista omakohtaista yhteyttä aikaan enää ole.

      Kiitokset mielenkiintoisista näkökohdista ja kommentistasi :)

      Poista
  2. "Heillä tuntuu olevan salainen, kuin taivaasta tipahtanut resepti siihen, kuinka verrata tähtisumuna syttyvää intohimoa maitokastikkeen valmistamiseen ja kiellettyä rakkautta lattiankuuraukseen. Heillä on taito luoda tarinoihinsa hetkiä, joina arjen harmaus paljastaa tuhannet omaa valoaan hehkuvat sävynsä niin, ettei muita värejä edes kaipaa." Tosiaankin, tämän taidon parhaat brittikirjalijat hallitsevat.

    Minusta tämä oli aivan huikea kaikkine yksityiskohtineen ja se tietty mielentila, johon naiset ajautuvat tapahumien ja tunteiden viedessä heitä, se on kuin unta. se on niin unenomaista, että tunnen woolfilaisia väreitä. Olen niin onnellinen, että luin juuri tämän kirjan Watersilta ensimmäisenä, uskon, että minulle parhaan häneltä - tähän mennessä.

    (Ja kohta kuulen, mitä olet mileltä Rivertonista;) Kuvittele, teetin käyntikorttinikin Paluu Rivertoniin kävdessäni.)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, britit ovat arkikuvauksen mestareita, niin kirjoissa kuin elokuva-ja tv-sarjatuotannoissakin. Mutta onhan heillä kertomisen perinteitäkin.Taito tulee syvältä sielusta ja ytimistä!

      Kyllä, jotakin hyvin Woolfmaista tässä on myös.. Samaa - jotakin! En tiedä miten tuota syntynyttä tunnetta voisi parhaiten kuvata... Hienon hieno romaani joka tapauksessa, Vieras kartanossa on seuraava Watersini!

      Aah: Riverton! Riverton oli minulle vähän kevyempi kirja, mutta onhan sen kaiken keveyden takana paljon muutakin... Siitä kohtapuolin lisää :)

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  3. Kirjallisuuden jumalien lemmikkejä... Mikä ihana ilmaus! Hieno ja syvä on myös koko kirjoituksesi. En tiedä ehdinkö itse tämän äärelle koskaan, vaikka varmasti tämä olisi lukemisen arvoinen... Tähtisumuna syttyvä intohimo ja maitokastike kuiskuttelevat kyllä luokseen... Ehkä, jonakin päivänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tämä oli niin hieno lukukokemus! Toivon, että tuulet tuovat romaanin joskus sinunkin luoksesi! :)

      Kiitos kommentistsi :) <3

      Poista
  4. Hyvä arvostelu. Minua kirja ei hurmannut sillä tavalla kuin aikaisemmat Watersit: Silmänkääntäjä on suurin suosikkini, sitten Vieras kartanossa, kolmantena Yövartio. Tämä uutuus jää auttamatta ja selvästi neljänneksi. Hassua, että niin monet muut ovat ihan pähkinöinä tästä kirjasta, vaikka minusta Parempaa väkeä on ennalta arvattava ja hiukan laimea juonineen ja henkilöhahmoineen. Goodreadsista löysin sentään hengenheimolaisia ajatuksilleni. =D Ihan luettava kirja, mutta ei huikea minulle.

    VastaaPoista
  5. Irene, tämä oli minun ensimmäinen Watersini, joten en voi omalta kohdaltani verrata tätä romaania muihin suomennettuihin. Sen aika näyttää... mielenkiinnolla kyllä odottelen mitä tleman pitää.

    Kiitokset kommentistasi ja mukava kun pistäydyit ja kommentoit, löydän tällä tavoin luoksesi :) <3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!