Niklas Natt och Dag: 1793

Syksyinen aamuhämärä Tukholmassa herran vuonna 1793.

Kustaa III:n sodassa vaikeasti haavoittunut ja Tukholman siveyspoliisista eläkeviran saanut Michael Gardell on äskettäin kiskaistu viinahuuruisesta unestaan Hamburg-krouvin pöydän ääreltä, ja nyt hän kahlaa kaulaansa myöten Fatburen-järven haisevassa, sontaisessa vedessä ja kiskoo sieltä ylös jotain ihmisenkaltaista. Epämääräinen, hienoon kankaaseen kiedottu mytty paljastuu silvotuksi ruumiiksi.
Monissa vesissä seilannut Gardell kiroaa elämääsä ja työtään, sillä tämän kammottavampaa ja oksettavampaa humalaherätystä hän ei voisi enää kuvitella.

Kuin sattuman oikusta Gardell joutuu mukaan tämän groteskin murhan tutkintaan - hänestä tulee juttuun perehtyvän nuoren palavasilmäisen juristin, Cecil Wingen, aisapari tai oikeammin hänen puunyrkkinsä, sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Saamme siis todistaa jälleen uuden dekkarikaksikon syntyä. Winge on kaksikon aivot: hän on älykäs, nuori ja sivistynyt, mutta kärsii pitkälle edenneestä tuberkuloosista ja sosiaalisesta rajoittuneisuudesta  (kyllä vain, hänessä on hieman Sherlock Holmesia) ja Gordell tuo kumppanuuteen härän tarmonsa ja fyysisen voimansa, jota hän tarpeen vaatiessa empimättä käyttää - toisinaan turhankin innokkaasti.

Murhatapaus alkaa avautua hiljalleen, ja  sen myötä saamme tutustua myös tämän tarinan tärkeimpiin sivuhenkilöihin:
 Anna Stina Knappiin, älykkääseen nuoreen naiseen, joka syyttään joutuu kruunun haiden hampaisiin ja tuomitaan - määräämärrömäksi ajaksi - tuon ajan 'kasvatuslaitoksena' toimivaan kehruuhuoneeseen, sekä
seikkailunhalua uhkuvaan Kristofer Blixiin, jolle Tukholma on uusi, uljas mahdollisuus, kunnes...

*

Tarinan taustalla häälyy 1700-luvun lopun Tukholma, josta on hyvin vaikea löytää tuon ajan suosikkirunoilijan ja muusikon loihtimia, iloisen raikkaita sävyjä ja tunnelmia, saati kuninkaallisen Haagan yllä leikkisästi liihottelevia perhosia. Tämän tarinan Tukholma on täynnä lemuavaa saastetta, sairautta, syöpäläisiä, köyhyyttä ja nälkää. Näissä kurjuutta tihkuvissa ajankuvauksissaan Natt och Dag on parhaimmillaan.

Kustaa III:n murhasta on kulunut vain vuosi, ja sijaishallitsijaksi on noussut Suomen puolella syntynyt Gustaf Adolf Reuterholm, joka Ranskasta Ruotsiin hiipivien vallankumousaatteiden pelottamana ryhtyy pian tiukentamaan otettaan vallan kahvasta.
Kuten arvata saattaa, kovan hallinnon taakse kätkeytyy asioita, jotka eivät aina kestä päivänvaloa. Oman osansa tästä 'varjoteatterista' esittää Tukholman poliisi, joka suojelee silmäätekeviä ja joka tulosta tehdäkseen jahtaa kaupungin viattomampia, heittää heitä mielivalaisesti tyrmiin ja pakkotyöhön. Ja tähän uinuvaan ampiaispesään Winge ja Gardell sitten iskevät, seuraukset tietäen. Vaan onko heillä enää mitään menetettävää...

Vaikka Natt och Dag luo tarinaansa todella uskottavaa ja monikerroksellistakin ajankuvaa ja kirjoittaakin varsin mainiosti, minulle jäi kirjasta huonolla tavalla ristiriitainen jälkimaku (on olemassa myös hyvällä tavalla ristiriitaisia ajatuksia herättäviä kirjoja, mutta niistä nyt ei tämän enempää.)
Mietin aikani, mistä nämä tuntemukset tulivat, kunnes tajusin, mistä kiikastaa: Natt och Dag kirjoittaa tietyistä henkilöhahmoistaan (ainakin omaan makuuni nähden) sittenkin himpun verran liian siistejä ja psykologisesti epäuskottavia, ja tarinan groteski näyttämö vain alleviivaa tätä vaikutelmaa. Viittaan tässä erityisesti erään (tarinan kannalta keskeisen) henkilön sisäisen maailman rakentumiseen ja kehittymiseen ja hänen erityislaatuiseen, aivan yhtäkkiä pintaan hiipivän hyveellisyyteensä (ei kai sieltä nyt se kuuluisa aateluuden velvoittavuus kurkistelisi, eihän?). En voi avata asiaa tämän enempää vaikka haluaisin, sillä dekkarin juoni avautuisi silloin liiaksi.

 Ainakaan oma 'psykologinen tajuni' ei niele tarinaan ympättyjä yhtäkkisiä, sadunomaisen lohdullisia (ja hyvin hollywoodmaisia) psykologisia käänteitä, ei vaikka kuinka yrittäisin...

Kirjan tiedoista käy ilmi, että kirjailijan omintakeinen, mieleen jäävä nimi on hänen omansa ja juontuu kaukaa menneisyydestä: Natt och Dag kuuluu Ruotsin vanhimpaan elossa olevaan aatelissukuun. Nimi ja sen tarina herättävät taatusti kiinnostusta lukijakunnassa, ja itsekin mietiskelin kirjaa lukiessani, olisiko kirjailija heittänyt fiktiiviseen tarinaansa hippusellisen omankin sukunsa historiaa.

1793 on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta sarjasta, jonka toinen osa, 1794, ilmestyy Ruotsin puolella tietääkseni ihan näillä hetkillä. Saamme lukea tuon teoksen varmasti pian myös suomeksi. Trilogian aikakausi on minusta äärimmäisen kiinnostava, ja jo siitä syystä teos kuuluu lukulistalleni - aiemmin esittämästäni pienestä napinasta huolimatta.


Lisää kirjasta muun muassa näissä blogeissa:  Kirjamerestä ongittua, Kirjasähkökäyrä ja Mummo matkalla.


Niklas Natt och Dag: 1793, 2017
Johnny Kniga 2018
Suomentanut Kari Koski
Alkuperäiskieli: ruotsi

Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva

Karelia Noir I

Historiallisilla dekkareilla on aina oma pieni  paikkansa sydämessäni - ja senpä tähden otin lukulistalleni myös sotahistoriaan erikoistuneen tietokirjailijan ja rikostutkijana toimivan Mikko Porvalin kirjoittaman Karelia Noir -sarjan aloitusosan, 1920-luvun Viipuriin sijoittuvan teoksen Sinisen kuoleman kuva. 
Sarjan toinen osa (Veri ei vaikene, Atena 2016) sai viime vuonna Suomen dekkariseuran myöntämän Johtolanka-palkinnon, ja sehän tietenkin vain lisäsi kiinnostustani.

Tarinan alussa pääsemme vuoden 1919 Viipuriin. Suomi on julistautunut itsenäiseksi vain pari vuotta takaperin, ja verinen, kansan kahtiajakanut sisällissota rujoine jälkiseurauksineen on päättynyt. Maan sisäiset olot, poliitiikka ja arjen infrastuktuuri keikkuvat vielä varsin epävakaalla pohjalla, ja raja-alueilla, kuten juuri Viipurissa, tilanne on käytännössä hallitsematon: kieltolain aikainen salakuljetus rehottaa, rajan yli kulkee paitsi viinaa, myös aseita, pakolaisia, rikollisia ja  vakoojia. Kaupungissa velloo myös lukematon, paljasjalkaisten, sodassa vanhempansa menettäneiden katulasten joukkio, josta kukaan ei tahdo ottaa vastuuta. Yleisvaikutelma on synkkä.
Yleista tilannetta kaupungissa pahentaa vielä  Venäjän sisällissota, joka tuo  Suomen ja Venäjän rajalle jos minkälaista kulkijaa: rajan tiettömät saloseudut ja Viipurin katujen pimeät, likaiset loukot kätkevät näinä vuosina monia salaisuuksia...

Viipurin poliisivoimat ovatkin miltei mahdottoman tehtävän edessä. Tarinaa vievät eteenpäin  Viipurin  etsivällä osastolla työskentelevät komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert, jotka yhdessä muodostavat dekkariperinteille uskollisen, toisiaan täydentävän parivaljakon: siinä missä Kähönen on lainkirjaimen mukaan etenevä, kirkasotsaisen moraalinen maltin mies, on Eckert hänen  vastakohtansa: katupoikana kasvanut, äkkipikainen ja viinalle perso Ekku katsoo voivansa venyttää poliisivaltuuksiaankin laillisuuden tuolle puolen, jos tilanteet niin vaativat...Kähönen ja Eckert saavat komennon keskittyä viinatrokareiden kiinniottoon ja salakuljetusten takana olevien suurempien linjojen selvittämiseen, mutta tehtävä osoittautuu kaikkia heidän kuvitelmiaankin vaikeammaksi. Säveliä sekoittavat vielä kummalliset henkirikokset, joiden jäljet vievät heidät ylälttäville suunnille.

Sinisen kuoleman kuva keskittyy Viipurin poliisin arkiseen työhön, joka lienee todellisuudessakin ollut melkoisen glamouritonta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kirjaa voikin pitää hatunnostona menneiden aikojen poliisimiehille, heille, jotka itsenäisyytemme alkuvuosina työskentelivät erittäin vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa ilman todellista lainsuojaa. Heidän asemaansa vaikeutti erityisesti se, että kumpikin  sisällissodassa taistelleista osapuolista suhtautui poliisivoimiin epäillen ja koki sen vähintään uhkanaan, ellei jopa vihollisenaan. Kirjassa sivutaan myös noina vuosina tehtyjä lukuisia  poliisimurhia, jotka maan poliittisen tilanteen vuoksi jäivät usein selvittämättä.

Tässä tarinassa Viipurin kadut ja puistot eivät kimmellä nostalgista kauneutta. Olemme maailmassa, jossa kehenkään ei voi luottaa, maailmassa, jossa ihmisen henki ei ole monenkaan hopeamarkan  arvoinen.

Porvali kuljettaa tarinaansa rauhallisesti, vanhoja dekkariperinteitä kunnioittaen. Minulle suoranaista ärsytystä aiheuttavat, nykydekkareille tyypilliset nopeat leikkaukset, turhat aikahyppelyt ja väkivallalla mässäily puuttuvat Porvalin tyylistä kokonaan. Tässä kohtaa tunnustan, että muutamin hetkin tunsin tarinan etenevän vähän liiankin hitaasti...
Kokonaisuutena lukukokemus oli niin hyvä, että aion ottaa lukuun myös Karelia Noir - sarjan toisen osan.



Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015

Heidi Köngäs: Sandra

....isovanhempieni paljastetut, totiset kasvot ja koko hetken poikkeuksellinen vakavuus osuu aina suoraan minuun. 
Siinä paljaan taivaan alla otetussa valokuvassa oli heidän haaveensa, heidän toiveensa, heidän elämänsä – kaikki yhdessä valokuvassa, ainoassa, joka heistä on otettu nuorina. Yksi kameran painallus, jonka äänen melkein kuuli, se oli se hetki jolloin he kaikki tulivat näkyviksi.

Heidi Köngäksen vaikuttava Sandra vie lukijansa vuoden 1918 sisällissotaan,  hetkiin, jotka ovat maamme historian kipeimpiä - ja vaietuimpia. Sandrassa tuo menneisyys syöksyy vastaan piinaavan realistisesti,  pidäkkeettömällä voimalla. Kirja antaa puheenvuoron torppareille ja heidän lähipiirilleen: kuinka he selvisivät tuosta kauhistuttavasta keväästä - ja sen jälkeen koittaneista, pitkälti vaietuista kärsimyksistä.
Tämä teos kertoo  tapahtumista, joista meidän on yhä, sadan vuoden jälkeenkin, puhuttava ja joiden syihin ja seurauksiin meidän on palattava. On pysähdyttävä, antauduttava kauhuun ja suruun - on muistettava, jottei mitään tämänkaltaista enää tapahtuisi.

Köngäs avaa menneisyyden polkuja  aikasiirtymien ja näkökulmatekniikan avulla. Tarinan alussa tapaamme ruuhkavuosiaan elävän Klaaran, joka äitinsä kuoleman jälkeen palaa lapsuutensa kesistä tutulle, suvulleen kuuluneelle torpalle, löytää ullakolle unohtuneet valokuvat ja isoäitinsä Sandran  päiväkirjan, pölyn peittämät, ajan kellastamat ja hapertamat.
Pieni päiväkirja on ovi suvun menneisyyteen, siihen osaan historiaa, josta Klaaralla ei tähän saakka ole ollut aavistustakaan.
Kuka Sandra on? Huutolaistyttö, torpparin vaimo, äiti, riuska työihminen, selviytyjä vaikka sielu märkänisi... Sandran tarina lienee monelle lukijalle tuttu myös oman suvun menneisyydestä, jos ei aivan samanlaisena, niin ainakin sitä muistuttavana. Kaikki nuo tuntemamme Sandrat pitivät perheitään ja kotirintamaa pystyssä sotien pauhuissa ja myös vaikeina sotien jälkeisinä aikoina. Noissa tilanteissa ei kyselty vointia tai jaksamista. Selviytyminen oli ainoa vaihtoehto.

Köngäksen sisällissodan siviilikohtaloihin keskittyvä teos kolisuttelee suomalaisten yhteistä muistia raa'an realistisella otteella. Mutta vaikka kerronta on paljaista paljainta, Köngäs kunnioittaa henkilöhahmojaan, kirjoittaa heidät eläviksi ja tunnekirjoltaan  täysiksi ja kokonaisiksi ihmisiksi. Sellaisiksi, joiden viereen tahtoisi istahtaa ja jutella hetkisen niitä näitä kesken kaiken työkiireiden... Tunnistin Sandrassa oman sukuni naisia, tunnistin saman periksiantamattomuuden, elämän jatkuvuuden pakon, uhman...

*

Sandra sai minut vuoroin kyyneliin, vuoroin tunsin palavaa suuttumusta. Koin tämän kirjan äärellä jokseenkin samankaltaista tunnemyllerrystä kuin lukiessani Aki Ollikaisen Nälkävuotta (Siltala 2012). Kansa oli  sisällissodan kynnyksellä kokenut puutetta ja nälkää jo kauan, sukupolvien ajan. Hätä ja puute olivat aivan varmasti omiaan madaltamaan kynnystä kuulla vallankumouksen kutsu houkuttavana vaihtoehtona. Sandran lähipiiri tulee vedetyksi sisällissodan imuun kuitenkin tahtomattaan, mikä lienee ollut tuolloin melko yleinen tapahtumain kulku - sekä punaisten että valkoisten puolella.

Sandran ja hänen sukunsa tarina jää mieleeni yhtenä viime aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksista.  Se on vaativa ja nöyristelemätön -  yhtä voimakas kuin kirjan kannessa kohtaamamme naisen katse.
Jäin miettimään kuvan naista: onko hänellä ja tämän tarinan Sandralla jotakin yhteistä?

Sandraa on luettu blogeissa paljon, muun muassa täällä:  Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjan pauloissa,  Kirja vieköön, Leena Lumi, Luettua elämää, Rakkadesta kirjoihin,  Reader why did I marry him? ja Tuijata.


Heidi Köngäs: Sandra
Otava 2017

Pekka Matilainen: Kupoli

Luettuani renessanssintutkija/kirjailija/toimittaja Pekka Matilaisen huikean hienon tietokirjan Muutoksen tekijät - Renessanssin synty ja perintö kiinnostuin myös hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan, joka sisältää muun muassa kolme romaania, muistelmateoksia ja useita esseeteoksia.
Omasta hyllystäni löytyi sopivasti tämä vuonna 2013 ilmestynyt, ja Suomen dekkariseuran Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan saanut historiallinen romaani Kupoli, jonka tapahtumat sijoittuvat renessanssiajan Italiaan.

Teosta voi lukea yhtä hyvin dekkarina kuin perinteisenä tarinallisena romaanina, vähän samaan tapaan kuin Umberto Econ Ruusun nimeä. Kupolissa ollaan muutoinkin Ruusun nimen jäljillä, mutta Matilainen kertoo tarinansa luonnollisesti täysin omalla tyylillään ja äänenpainoillaan. Kirjasta huokuu Matilaisen perehtyneisyys renessanssiin ja sen taustalla vaikuttaneeseen antiikin aikaan.

Pääsemme tarinan siivillä vuoden 1423 Firenzeen, sen kaduille, toreille, ilotaloihin ja palatseihin. Mahtavien Medicien hallitsema renessanssin keskus elää loistonsa päiviä: tuomiokirkon kupoli on nousemassa ilmeen lailla kohti taivaita, taide- ja kulttuurielämä kukoistavat. Humanistit luovat täällä uutta maailmaa...

Firenzen tuomiokirkko Santa Maria del Fiore. Kuva: wikipedia

Eräänä päivänä kaupunkiin saapuu nuoren matkaseuralaisensa kanssa muuan Antonio Loschi, jonka olemuksessa on viitteitä Ruusun nimen päähenkilöstä William Baskervillestä.  Loschi on kylläkin esikuvaansa paljon nuorempi ja sähäkämpi, niin että hän tarpeen tullen voi turvautua älynsä sijaan myös voimakkaisiin nyrkkeihinsä...
Loschin matkaseuralainen, kirjurioppilas Toni, joka toimii tämän tarinan muistiinmerkitsijänä,  on puolestaan sukua Ruusun nimen Adson Melkinille. Tällaiset mestari-oppipoika-asetelmat ovat tuttuja monista historiallisista romaaneista ja yhä ne vain toimivat - mitä mainioimmin myös tässä tarinassa.

Loschi on saapunut kaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen, sillä hänen ystäväänsä, Medicien kirkon pappia, syytetään ylhäisen nuorukaisen murhasta. Firenzen pimeälle kujalle virumaan jätetyn nuorukaisen hallussa ollut mittaamattoman arvokas käsikirjoitus on tiessään. Loschi haluaa  pelastaa ystävänsä, selvittää murhaajan henkilöllisyyden ja päästä kadonneen käsikirjoituksen jäljille...

Renessanssi ihannoi keskiajan takaista antiikkia, joten oli luonnollista että vanhojen kirjoitusten etsiminen oli 1400-luvun Firenzessä varsinainen villitys. Se oli kuitenkin haasteellista, sillä uskonnollista ilmapiiriä - ja katolisen kirkon mahtia - uhanneita antiikin kirjoituksia oli menneinä vuosina tuhottu ja piilotettu. Etsintäoperaatiot ovat saattaneet äityä tulisiksikin, ajoihan niitä paitsi intohimoinen rakkaus tieteisiin ja filosofiaan, myös haaveet taloudellisista hyödyistä.  Tämänkaltaisilla tarinoilla on siis todellisuuspohjaa,  ja ehkäpä sen vuoksi ne ovatkin tulleet meille niin tutuiksi monista historiallisista romaaneista ja elokuvista.
Pekka Matilainen versioi tätä miltei ikonista kertomustyyppiä mielestäni täyden kympin arvoisesti.

Matilainen jatkaa Antonio Loschin ja Tonin tarinaa tänä vuonna ilmestyneessä teoksessa Miniatyyrimaalari.


Pekka Matilainen: Kupoli
Atena 2013

Jyrki Heino: Kello

Ei ole kulunut kuin pari kesäistä kuukautta siitä kun luutnantti Carl Wennehielm ja kaupunginviskaali Appengren selvittivät Turun kaupunkia kuohuttaneen Hirwisalon murhatapauksen (Jyrki Heino: Kellari, S&S, 2012) - ja taas mennään!

Tällä kertaa tämä mainio, 1700-lukulainen dekkarikaksikko saa selvitettäväkseen, jos mahdollista, Hirvisaloa vieläkin kinkkisemmän jutun.
Nyt he kaiken lisäksi joutuvat jättämään rakkaan kotikaupunkinsa Turun ja matkaamaan tuskin kuljettavia kärrypolkuja jumalan selän takana häämöttävään Savoon - ja Pietariin. Matkustaminen oli tuohon maailmanaikaan täynnä riskejä ja dramatiikkaa, eikä niiltä vältytä tälläkään matkalla.

 Kello vie lukijansa hyvin autenttiselle - ja pomppuilevalle - matkalle halki parin sadan vuoden takaisen Suomen. Eletään aikaa, jolloin välimatkat ovat pitkiä ja raskaita, asujaimisto harvaa, laajojen saloseutujen eristämää. Siksi tuntuu miltei mahdottomalta, että täältäkin, monen päivämatkan päässä Turusta Wennehielm ja Appelgren tapaavat omaan luokkaansa kuuluvaa väkeä, ihmisiä, joiden kanssa he keskustelevat sivistyneesti ajan muoti-ilmiöistä, politiikasta ja kulttuurin uusista tuulista ja nautiskelevat Euroopasta tuoduista viineistä, samaan aikaan kun ympärillä humisevat mittaamattomat, susien ja karhujen asuttamat metsät. 1700-luvun loppu on - sekin - ollut suurien vastakohtaisuuksien aikaa...

Jyrki Heino kutoo tarinansa taitavasti maan  historiallisiin käänteisiin.
On syksy 1797, Turku valmistautuu tärkeään ja suuresti odotettuun vierailuun. Uusi kuningas, Kustaa III:n saappaisiin astunut Kustaa IV Aadolf on lähtenyt Pietariin kosiomatkalle ja aikoo matkallaan viivähtää muutaman tuokion Turussakin.

Kuninkaan seurueeseen kuuluu myös  kenraali Pehr Swanstråle, joka - hieman yllättäen - ottaa vierailunsa aikana yhteyttä salapoliisisankariimme. Kenraali esittää Wennehielmille pyynnön, josta kunnian mies ei voi kieltäytyä: Swanstrålen ainoa poika on kadonnut jo vuosia sitten Porrassalmen kauhistuttavissa taisteluissa ja nyt isä tahtoisi selvittää tämän kohtalon. Tutkimusten vauhdittamiseksi hän ojentaa Wennehielmille pojalle kuuluneen kellon, joka on vastikään ja  hyvin salaperäisesti palautunut perheelle. Ensimmäinen johtolanka löytyykin tuota pikaa: kellon koneisto kätkee uumeniinsa erään tuttuakin tutumman monogrammin...

Heino kuljettaa tarinaansa rauhallisesti ja kiireettömästi, vanhan ajan dekkariperinteitä kunnioittaen. Romaanin ajankuva on tälläkin kertaa nautittavaa luettavaa, lukija saa kuin huomaamattaan tietoa Suomen historian käänteistä, mielenkiintoisia kulttuurihistoriallisia detaljeja unohtamatta.  Turun yliopiston biokemian professorina toimiva Heino harrastaa vapaa-ajallaan historian tutkimista ja kirjoittamita. Rakkaus entisiä aikoja kohtaan näkyy: Wennehielm-romaanit kuvaavat 1700-luvun elämää, ihmisiä, sen juhlaa ja arkea vivahteikkaasti ja monipuolisesti.
Dekkarisarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta. Kello on järjestyksessä toinen.

Sarjan 1. osa:  Kellari

Jyrki Heino: Kello
Kustantamo SS 2014

Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset

Totuus ja kauneus eivät ole esineissä, ne eivät ole meitä ympäröivässä maailmassa vaan syvällä meissä itsessämme, siinä tuntemattomassa osassa, jota ei voi tutkia mutta joka täytyy vapauttaa...

Italialaisen Melania G. Mazzuccon Mestarin tunnustukset -romaani vie lukijansa 1500-luvun Venetsiaan, renessanssin viimeiseksi merkittäväksi mestariksi tituleeratun Tintoretton (1518 - 1594)  työhuoneelle.  värikylläinen ja intohimoinen sukellus taiteen maailmaan, ja kuulunee siksi jokaisen taide- ja historiafriikin  lukulistalle.

Tintoretto oli yksi taiteen jumalista, yksi niistä, jotka saivat innoituksensa jostakin muualta kuin tästä maailmasta, sanotaan. Hänen taiteensa on dramaattista valon ja varjon vuoropuhelua, tummaa ja vahvaa, yhtä aikaa karvasta ja keveää. Seuraamme kunnianhimoisen taiteilijan  kivikkoista tietä köyhän kankaanvärjärin pojasta italialaisen taiteen eliittiin - tarina kulkee tunnustuksellisen päiväkirjan muodossa, ajan paljaiksi kovertamina muistoina. Pääsemme kurkistamaan Suuren Taiteentekijän  julkisivun taakse: millainen ihminen Tintoretto oikeastaan oli ja mistä hänen taiteelliset ambitionsa kumpusivat? Mistä kumpusi hänen päättymätön kunnianhimonsa, se voima, joka saa taiteen tekijän raatamaan orjan lailla ja jonka rinnalla yksikään taiteen alttarille luovutettu uhraus  ei tunnu liian suurelta?  Toisaalta, onko uhrauksista puhuminen edes oikeutettua silloin, kun kysymys on elämää suuremmasta sielun palosta...

Mazzucco ei esittele meille taiteen glorifioitua jumalaa, vaan ihmisen, jota raastoivat samat epävarmuudet ja demonit kuin ketä tahansa kuolevaista. Silti ilmassa on jotakin selittämätöntä. Hänen  taiteellinen lahjakkuutensa, neroutensa, ylpeytensä, rakkautensa, kunnianhimonsa, nöyrä uteliaisuutensa, pelkonsa, vimmansa... Kaiken tämän voin aistia hänen taiteestaan...

Vuosisatojen jälkeenkin; kuin toisesta ulottuvuudesta meitä kohti kurottuvaa lämmintä valoa...
Näin kesytetään näkymätön:

luominen on sitä, että kynä, sivellin ja näkeminen menettävät merkityksensä...

commons.wikimedia.org

Mestarin tunnustukset on perussävyltään fiktiivinen elämäkerta, vaikka kerronta seuraileekin Tintoretton historiallisia elämänvaiheita. Pääosaan nousee taiteilijan sisäinen maailmankaikkeus, ajatukset, jotka Mazzucco taikoo esiin taiteellisella vapaudellaan; loppujen lopuksi kyse onkin paljon enemmästä kuin yhden miehen elämäntarinasta: kertomus laajenee universaalille tasolle, taiteen tekemisen syvimpiin ja tärkeimpiin kysymyksiin, jotka ovat ainakin jossakin mitassa tuttuja jokaiselle luovalle ihmiselle.

Tutustumme myös Tintoretton suureen perheeseen, joka elää ja hengittää perheenpään aivoitusten ja taiteentekemisen tahtiin. Erityisen läheisen suhteen solmimme  hänen  aviottomaan tyttäreensä, taiteellisesti lahjakkaaseen Mariettaan, joka olisi voinut seurata isänsä jälkiä - jos vain olisi syntynyt pojaksi. Mariettan suorastaan riipaisevan koskettava tarina nouseekin tämän teoksen toiseksi tärkeäksi  kulmakiveksi. Hänen kauttaan Mazzucco kuvaa osuvasti naisen olematonta asemaa taiteen maailmassa, jossa taiteellinen vapaus  ja haaveet tunnustetusta asemasta ovat yksinomaan  miehille varattuja...

Suosittelen upeaa Mestarin tunnustuksia -romaania etenkin kaikille taiteista ja historiasta kiinnostuneille.


Melania G. Mazzucco: Mestarin tunnustukset (La lunga attesa dell'angelo, 2008)
Avain 2009
Suomentanut Taru Nyström Abeille
Alkuperäiskieli: italia

Hannu Mäkelä: Casanova

Eli Giacomo Casanovan tie naistenmiehestä kirjailijaksi

En ole koskaan jättänyt Venetsiaa niin syvää katumusta tuntien. 
Pakkasin matka-arkkuni ja yön tullen lähdin matkaan; seuraavan yön nukuin Veronassa ja siitä kahden päivän päästä Milanossa, jossa asetuin L'Auberge de Puitsiin... Olin yksin, hyvin varustautuneena matkalle, timantteja varalla riittämiin, ilman suosituskirjettä, mutta kukkarossani oli neljäsataa sekiiniä, aivan uppo-outona Milanon kauniissa ja suuressa kaupungissa, hyväkuntoisena ja kahdenkymmenenkolmen vuoden onnellisessa iässä. Elettiin tammikuuta 1748. 

Meillä kaikilla on mielikuvamme ja mielipiteemme Giacomo Casanovasta, tuosta Venetsiassa vuonna 1725 syntyneestä, lukuisien rakkausseikkailujensa tähden kuuluksi tulleesta seikkailijasta. Hänen maineensa on säilynyt muuttumattomana ajasta aikaan, ja säilyy sellaisena kenties niin kauan kuin hänen mukaansa nimettyjä, parantumattomia naistenmiehiä maailmassa riittää.

  Huijari, viettelijä, keikari, rakastaja, komeljanttari, intohimoinen lukija ja kirjoittaja, kiipijä, okkultisti, uhkapeluri, älykkö, lottoyrittäjä, rikollinen, vankikarkuri, seikkailija, oikeustieteilijä, pappi, vakooja, kaunosielu, libertiini...  Casanovan loputon  meriittilista on hengästyttävää ja komiaa luettavaa. Vanhuudessaan hän ei varmasti joutunut katumaan 'tekemättömiä tekojaan'. Sitä, mitä hän teki, hän ei nimittäin katunut koskaan.

Tässä teoksessa Hannu Mäkelä antaa sankarimme esitellä itse itsensä. Kirja pohjautuu Casanovan vuosina 1789 - 1798 syntyneeseen jättimäiseen omaelämäkertaan Histoire de ma vie, joka julkaistiin postuumisti 1800-luvulla. Muita lähteitä Mäkelä ei juuri käytä, joten ainakin minä luin teosta Casanovan muistelmien toimitettuna suomennoksena.

Mäkelä huomauttaa, että alkuperäistekstissä esiintyy muutamia ristiriitaisuuksia ja aukkoja, joita on myöhemmin - erinäisten julkaisijoiden toimesta - pyritty oikomaan ja paikkailemaan, todennäköisesti toimittajien omien mieltymysten ja ambitioiden mukaan, mistä johtuen joidenkin tapahtumien todenperäisyyttä ei ole pystytty todentamaan. Yksityiskohdista kiistellään casanovistien piirissä kiihkeästi. Tällaiset ristiriitaisuudetkin sopivat hänen persoonaansa tietenkin paremmin kuin hyvin.

Giacomon elämän alkutaival ei ollut hääppöinen: äiti, huikentelevainen ja sitoutumaan kykenemätön näyttelijätär, jätti lapsensa isoäidin kasvatettavaksi ja lähti kiertelemään Eurooppaa teatteriseurueensa mukana. Poikaa arveltiin jälkeenjääneeksi, ('hän kun ei puhunutkaan juuri mitään'), kunnes  isoäiti vei kahdeksanvuotiaan  Giacomon muranolaisen, mustaa magiaa harjoittavan noidan 'vastaanotolle'. Synnyin uudelleen tuona päivänä, Casanova kertoo muistelmissaan. Tapaamisen yksityiskohdat ovat nykypäivän näkökulmasta karseaa luettavaa, mutta yhtä kaikki, ihme oli tapahtunut...

Sukulaiset halusivat pojasta eroon, mistä syystä häntä heiteltiin opinahjosta toiseen, usein kauaksi kotoa. Koulutusta jatkettiin myös nuoruusiässä, milloin teologian- milloin oikeustieteen opinnoilla. Giacomon todelliset kiinnostuksenkohteet olivat kuitenkin toisaalla jo tuolloin, etenkin kirjallisuus ja alkemia kiinnostivat häntä. Casanova itse väittää kunnostautuneensa myös virallisissa opinnoissaan ja kirjoittaneensa peräti kaksi väitöskirjaa oikeustieteen alalta sekä pitäneensä ainakin yhden saarnan. Olisipa ollut hauska olla kärpäsenä kirkon katossa...

Sitten alkoivat hummausvuodet. hänen elämänsä täyttyi naisista, uhkapeleistä, äärimmäisestä jännityksestä,  alkemiasta, okkultismista, mustasta magiasta. Hämäräperäisiä taitojaan hän osasi myös hyödyntää: hillitön elämäntyyli vaati rahaa, jota nuorukaiselta ei itseltään tietenkään löytynyt. (Vaikka jossain vaiheessa hän elättikin itseään myös orkesteriviulistina.) Elämäntyyli vaati uskollisia tukijoita, jotka eivät sulkeneet rahahanojaan silloinkaan, kun C:n oli aika (milloin mistäkin syystä) vaihtaa  maisemaa. Maksuosoitukset kulkivat jo tuolloin kätevästi kaupungista ja maasta toiseen..

Casanovalla oli tapana polttaa siltoja takanaan: useamman kuin kerran hän pakeni velkojiaan tai lain kouraa jälleen uusiin kaupunkeihin, kunnes koitti jälleen lähdön hetki, johon usein liittyi myös nopea nimenmuutos. Pakomatkat veivät yhä kauemmas, ja Ranskasta tulikin hänelle pikkuhiljaa kuin toinen kotimaa. Dramaattisin pako tapahtui Venetsian pahamaineisen vankilan lyijykammiosta, jonne hän oli joutunut okkultismin harjoittamisesta ja muista laittomuuksista. Casanova kertoo tapauksesta vetävästi, tuon ajan seikkailukertomuksia mukaillen.

Jo nuorena Casanova haaveili kunniasta, arvonimistä ja yhteiskunnallisesta asemasta, ja tavoitteli niitä keinoilla jotka parhaiten tunsi: hän huijasi ja vietteli ihmisiä käyttämällä hyväkseen heidän heikkouksiaan, haluaan tulla ihailluksi ja kunnioitetuksi, "erityiseksi". Sama strategia toimi yhtä hyvin 'taloudenpidossa' kuin rakkaussuhteissakin. Nykyään tällaista ihmistyyppiä kutsutaan narsistiseksi. (Edellinen huomautus on omani, Mäkelä pidättäytyy moisista arvioista.) Toisaalta hän janosi myös tietoa, kulttuuria. Muistelmat kertovat Casanovasta, joka ihaili Voltairea ja tämän ajatuksia niin että sai vihdoin audienssin tämän luo. Tapaaminen ei sujunut suunnitelmien mukaan, kipeä muisto kulki Casanovan mukana elämän loppun saakka ja muuttui vähitellen vähän kitkeräksikin...

  Naiset olivat Casanovalle huumetta: naissuhteet seurasivat toisiaan kuin helmet nauhassa, mutta tunteeton naistenkaataja hän ei Mäkelän mukaan ollut, sillä hän rakastui tai vähintäänkin ihastui jokaiseen 'tapaukseensa', olipa kyseessä sitten pidempiaikainen tai vain yhden yön kestävä 'suhde'.
Casanova pyrki huolehtimaan naisystäviensä hyvinvoinnista myös suhteen päätyttyä, usein kuvassa oli mukana myös raha, joka saattoi olla peräisin eräältä  hänen pitkäaikaiselta, naispuoliselta ylläpitäjältään, eli ympäri käydään, yhteen tullaan... 
Lukuisten  lemmenkuvausten ilahduttavin piirre oli se, että Casanovan rakastui yhtä tulisesti naisen älyyn kuin hänen kauneuteensa; mikäli sänkypuuhien välissä rakastavaisten välille ei syntynyt kunnon keskustelua, hänen intonsa hiipui.

Sitoutumiskammoinen hän kuitenkin oli, sydänjuuriaan myöten. Rakkaudenhuumassaan hän erehtyi  antamaan naisille vilpittömiä avioliittolupauksia, mutta pian iski paniikki ja silloin oli aika vetäytyä takavasemmalle kunniallisin elkein: samalla kun Casanova vakuutteli naiselle omaa sopimattomuuttaan, hän jo esitteli naiselle  paljon parempia ja (taloudellisesti) kannattavampia aviomieskandidaatteja. Usein juoni onnistuikin, ja sankarimme oli taas vapaa!
Pari kertaa naiset päätyivät tähän ratkaisuun myös oma-aloitteisesti. Saavuttamaton - ja täyttymätön - rakkaus ajoi hänet useammin kuin kerran kuilun partaalle: kävi myös niin, että nainen veti hänet pauloihinsa vain kiusatakseen, eikä kovista yrityksistä huolimatta suostunut 'antautumaan rakkaudelle'. Casanova sairastui, masentui, eikä koskaan toipunut tällaisista iskuista täysin. (Edellistä lausetta kirjoittaessani en voinut olla hymyilemättä hiukan...)

***

Paitsi Casanovan elämään, Mäkelän teos on myös mitä mielenkiintoisin kurkistus 1700-luvun eurooppalaiseen elämänmenoon ja kulttuurihistoriaan, jossa Venetsia  on oikeastaan vielä erityistapaus.
Elettiin vuosia, joina venetsialaiset eivät vielä tienneet kaupunkinsa elävän jo eräänlaisen auringolaskun aikaa. Tasavalta tuhoutuisi Napoleonin toimesta 1787, vuotta ennen Casanovan kuolemaa. Tämän tarinan tapahtuma-aikoihin juhlat olivat vielä ylimmillään. Libertiiniksi julistautuneelle Casanovalle Venetsian vapaamielisyys oli onnen omiaan - tunnelma oli täydellisen dekadentti, vaikka julkisivu yritettiin pitää jokseenkin säällisenä - syy, miksi sankarimmekin täytyi aika ajoin 'paeta näyttämöltä'.

Vielä 1700-luvulla Venetsian karnevaaliaika kesti kahdeksan kuukautta ja siihen liittyvät naamiohuvit olivat omiaan vapauttamaan ihmisiä sosiaalista normeista. Prostituutio kukoisti ja moraalikäsitykset poikkesivat rajulla tavalla siitä, mitä  nykyään pidämme sopivana. Vaikka naisten asemassa esiintyikin tapauskohtaista, usein yhteiskuntaluokkiin liittyvää vaihtelua, oli se yleisesti ottaen sanalla sanoen surkea. Casanovan muistelmissa naisia kuvataan kuitenkin hyvinkin aktiivisina toimijoina, yhteiskuntaluokista riippumatta.  Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, oliko tässä kysymys C:n henkilökohtaisesta näkemyksestä ja kokemuksesta, vaiko sittenkin  jostakin laajemmasta 1700-luvun lopulla vaikuttaneesta ilmiöstä...

Hannu Mäkelä: Casanova
Tammi 2007

John Williams: Augustus

 Aikamatkailu avartaa! Minkään maailman aikakoneitakaan ei tähän puuhaan tarvita, onhan meillä on kirjallisuus ja mielikuvituksemme, joiden avulla voimme hypellä ajassa ja paikassa minne ikinä mielimme, nopeasti, edullisesti, ympäristöystävällisesti ja mukavasti, kukin omassa lempipaikassaan,  vaikkapa sohvalla tai mökkilaiturilla makoillessa. 

  Siispä: tervetuloa muinaiseen Roomaan! Matkanjohtajanamme toimii tällä kertaa  virtuoosimaisen taitava amerikkalaiskirjailija John Williams, jonka tuotoksiin kuuluu muun muassa nykyään miltei kulttimaineen saavuttanut romaani Stoner. Jos olet tuon teoksen lukenut, tiedät ja tunnet jo Williamsin maagiset kirjailijanlahjat, eikä minun enää tarvitse houkutella sinua Augustuksen pariin. Tiedät jo hänen kykynsä tuoda romaaniensa henkilöt niin kiinni lukijaan, että heidän hengityksensä - ja ajatuksensakin - voi kuulla. Samoja uskomattomia taikojaan hän tekee tässä viimeiseksi jääneessä romaanissaan, jossa hän pölyttää mielikuviamme antiikin Roomasta. Kahden tuhannen vuoden takainen maailma on läsnä tässä ja nyt, elinvoimaisena ja kirkkaana - ja ihmiset,  he saavat vihdoin riisua museaalisesta pölystä raskaat viittansa ja olla jälleen tavallisia kuolevaisia, ajattelevia ja tuntevia yksilöitä, ilman teatraalista pönötystä. Niin  äärettömän tunnistettavia ja iholle tulevia he ovat, että jo kirjan alussa tapahtuu ihana aikahyppy; välissämme olevat vuodet menettävät täydellisesti merkityksensä...

 Rooman mahtavista hallitsijoista on kirjoitettu varmastikin hyllmetreittäin romaaneja. Voin olla tämän mututietoni kanssa auttamattoman väärässä,  mutta käsitykseni mukaan suurin osa niistä keskittyy historiallisten tapahtumien ja legendojen referointiin. 

John Williams lähestyy aihetta hyvin erilaisesta näkökulmasta; tässä romaanissa ihminen on aina vain ihminen, olkoon hänen asemansa mikä hyvänsä. Juuri tämä tulokulma on teoksen vahvuus ja ainakin itselleni suuri ilonaihe.

  Williams nostaa esiin ihmisen legendan takaa: millainen oli Rooman valtakuntaa vuosina 27 eaa. - 14 jaa. hallinnut keisari Augustus, mihin hän uskoi, mitä ajatteli? Tunnemme kyllä hänen tarunhohtoiset elämänvaiheensa; tiedämme hänen nousunsa Rooman yksinvaltiaaksi Julius Caesarin murhan ja siihen liittyneen tasavaltalaisliikehdinnän ja monien veristen sisällissotien jälkeen. Tiedämme, että hänen hallintoaikansa kuuluu Rooman valtakunnan rauhallisimpiin ajanjaksoihin. Tällainen ihme vaati syntyäkseen kuitenkin kovia panoksia, poliittisia ja henkilökohtaisia uhrauksia, suurta sotakoneistoa, älyä, kunnianhimoa, tahtoa valtaan... Williams syöksyy historiaan pelottomasti ja suuntaa katseensa Augustuksen mieleen; tällaiseltako se tuntui, olla maailman mahtavimman valtion johtaja, tältäkö se tuntui kokea vallan huumaa, vihaa,voittoja ja tappioita - yksinäisyyttä ja epäilyksiä - päivästä ja vuodesta toiseen. 

Kunnes vastaan tulee se suurin...

  ...noita kirjoja lukiessani ja sanoja kirjoittaessani luin ja kirjoitin miehestä, jolla oli minun nimeni mutta jota en tunne juuri lainkaan. Vaikka kuinka pinnistelen, näen hänet nytkin vain hämärästi; ja kun näen hänet vilaukselta, hän katoaa kuin sumuun karttaen tutkivaa katsettani. Mietin, oivalsiko hän, millainen hänestä oli tullut, jos näkisi minut. Oivaltaisiko, millainen oman itsensä karrikatyyri hänestä on tullut kuten kaikista ihmisistä tulee? Enpä usko, että oivaltaisi. 

  Williams on kirjoittanut teoksensa (fiktiivisen) kirjeromaanin muotoon. Useille vuosikymmenille ajoitetut, lukuisten henkilöiden kirjoittamat kirjeet ja päiväkirjamerkinnät luovat Augustuksen ajasta monitahoisen ja elävän kuvan. Olemme maailmassa, jossa juonittelut, juoruilu ja valtataistelut ovat arkipäivää ja kuin luonnollinen osa ihmisten välistä kanssakäymistä, maailmassa jossa manipulointikyvyt ja sotataidot nousevat tärkeydessään  kaunopuheisuuden ja runouden rinnalle, maailmassa jossa avioliitto - ja sitä kautta ihmisten tunne-elämä - valjastetaan osaksi valtakoneistoa.

  Erityisen ilahduttavaa on, että Williams antaa Augustuksen sivuilla äänen myös naisille. Augustuksen tytär Julia nouseekin mielestäni romaanin toiseksi keskushahmoksi. Saamme seurata Julian uskomatonta elämäntarinaa ja kohtaloa  hänen omien päiväkirjamerkintöjensä ja ulkopuolisten tarkkailijoiden kirjoittamien kirjeiden välityksellä. Älykäs nainen joutuu elämässään täydelliseen umpikujaan vain ja ainoastaan sukupuolensa tähden. Roomalaiselle ylhäisömiehelle kunnian- ja vallanhimo ovat  tavoiteltuja luonteenpiirteitä, mutta naisilta ne (tietenkin) kielletään. Romaania lukiessa en voinut olla miettimättä, miten vähän maailma on tässä suhteessa muuttunut: Valtaa tavoitteleva nainen nähdään tietyissä piireissä yhä jokseenkin luonnonvastaisena,  pahmmillaan kieroilevana ja häikäilemätömänä Cruella de Vilinä. Luen Williamsin tekstiä kuin tasa-arvon manifestiä:

Julian päiväkirjasta 4 jaa.
...Hetki sitten kirjoitin vallasta ja vallan riemusta. Nyt ajattelen niitä katalia keinoja, joilla naisen on löydettävä valta, käytettävä sitä ja nautittava siitä, Hän ei voi miehen tavoin kaapata sitä silkalla voimalla, älyllä tai tahdolla; eikä hän voi riemuita siitä peittelemättömän ylpeästi kuin mies, vaikka tuo ylpeys on vallan palkka ja sitä ruokkiva voima. Naisen on kätkettävä kuorensa alle ne persoonat, jotka kaappaavat valtaa ja riemuitsevat siitä...

  Mikäli Augustus ei ole henkilönä nimeään tutumpi,  hänen elämäkertatietojensa kertaaminen helpottaa lukurupeamaa huomattavan paljon. Itsekin etsiydyin ensin Wikipediaan, minkä jälkeen syvensin tietojani vielä kirjahyllystä löytyneen Rooman historian äärellä...  Pienen tietotuokion jälkeen olikin sitten todella nautinnollista hypätä Williamsin aina yhtä vetävän kerronnan matkaan. Ilkka Rekiaron upea suomennostyö kruunasi lukukokemuksen.


John Williams: Stoner
John Williams: Butcher's Crossing

Augustuksesta lisää muun muassa täällä: Kirjakirppu, Kirjapolkuni, Kirja vieköön, Kulttuuri kukoistaa,  Mitä luimme kerran ja Tekstiluola.

John Williams: Augustus (Augustus, 1971)
Bazar Kustannus 2017
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Alkuperäiskieli: englanti

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Japanilaissyntyinen,  Britteihin kotiutunut Kazuo Ishiguro on parissa vuodessa noussut yhdeksi mielikirjailijakseni. Yksi syy korkeana palavaan rakkauteen on se, että hänen romaaniensa aihevalinnat ovat aina olleet virkistävän yllätyksellisiä, niin ettei lukija koskaan voi edes arvailla, minkälaiseen maailmaan seuraavassa teoksessa suunnataan: tähän mennessä olen vieraillut Ishiguron kanssa sodanjälkeisessa Nagasagissa (Silmissä siintävät vuoret), tutustunut englantilaiseen luokkayhteiskuntaan vanhanajan hovimestarin näkökulmasta (Pitkän päivän ilta) ja kurkistanut geeniteknologian pimeään puoleen (Ole luonani aina).

  Ja niin siinä kävi että Ishiguro yllätti jälleen: kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon jälkeen ilmestynyt uutuusromaani Haudattu jättiläinen sijoittuu 1500 vuoden takaiseen, raunioituneeseen Britanniaan, lohikäärmeiden, keijujen, jättiläisten ja urheiden ritareiden valtakuntaan. Teos saa voimansa historiasta, vanhoista sankaritaruista ja nykyisin niin suositusta fantasian maailmasta ja tuo  esiin ihmismielen parhaita puolia; hyvyyttä, anteeksiantoa, rakkautta, rohkeutta ja kunniaa. Kuinka vanhanaikaista - ja ihanaa - tuo kaikki onkaan!

  Siirrymme aikaan, jolloin roomalaiset ovat vetäytyneet Britanniasta jo kauan sitten ja tarunhohtoinen kuningas Arthurkin on kuolla kupsahtanut. Nyt jo kovin raihnaiset pyöreän pöydän ritarit - ne pari jotka vielä ovat jäljellä - vaeltelevat eksyneen olosina Britannian nummilla, valmiina tarttumaan miekkaansa vuosikymmeniä mullan alla maanneen kuninkaansa kunnian puolesta. Britannia on raunioitumassa ja Artturin aikaansaama rauha rakoilee kelttien ja saksien ottaessa jälleen pientä mittaa toisistaan. Englantia, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei ole vielä olemassa, eikä tulevina vuosisatoina tapahtuvia mullistuksia haista vielä itse velho Merlinkään...

Ishiguro kietoo minut yli tuhannen vuoden takaisiin tunnelmiin pienin, huomaamattomin kultalangoin; tarina on jälleen niin houkutteleva, etten voi muuta kuin antautua ja liueta tähän maisemaan, nummien äärettömyyteen, avaran taivaan sineen, taruihin, jolla ei ole alkua eikä loppua. Olen pyydystetty, enkä halua pois...

 Maiseman yllä lepää unohdus. Nummilta leviävä sumu pyyhkii ihmisten historian tiehensä niin tehokkaasti, etteivät he muista tarkasti edes eilispäivän tapahtumia. Tarinan alussa emme tiedä, mikä tai kuka unohduksen aiheuttaa. Selkeinä hetkinään - niitäkin nimittäin esiintyy - ihmiset pohtivat kohtaloaan ja tuon kummallisen unohduksen syytä, mutta pian sumu käärii heidät taas unettavaan, rauhoittavaan vaippaansa...

Tapaamme vanhan, mitään muistamattoman kelttipariskunnan, Axlin ja Beatricen, jotka päättävät uhmata kohtaloaan ja lähteä etsimään kauan kadoksissa ollutta poikaansa. Pitkästä ja uuvuttavasta vaelluksesta muodostuu lopulta kohtalonomainen Odysseia, johon liittyvät myös kuningas Arthurin veljenpoika Sir Gavain, eräs nuori ja viaton kelttipoika Edwin, sekä taisteluissa harjaantunut saksisoturi Wistan. Kun vastukset ja vaarat käyvät tarpeeksi suuriksi, vihollisuudet ja eripurat unohtuvat, ja esiin nousevat hyvyys, uskollisuus ja jokaisen ihmismielen pohjalla uinaileva, säkenöivä ja sadunomainen majesteettisuus. Lopulta saamme kuulla unohdusta levittävän sumun salaisuuden ja tutustua Axlin ja Beatricen hämmentävään menneisyyteen, kulkea heidän kanssaan kohti...

  Ishiguron teokset ovat aina olleet avoimia monenlaisille tulkinnoille. Sellainen kirja on myös Haudattu jättiläinen. Romaanin teemoiksi nousevat muistaminen ja unohtaminen, kosto ja anteeksianto niin yksityisellä kuin yhteisöllisellä tasolla: onko muistaminen aina hyvästä vai olisiko parempi antaa unohduksen tuulien viedä tietynlaiset muistot mennessään? Mitä ja keitä me olemme, jos muistomme häviävät?  Ketkä tai mitkä tahot määräävät yhteisöllisten muistojemme kohtalosta?

Toisiaan syvästi rakastavien Axlin ja Beatricen tarinassa Ishiguro kuvaa kauniisti myös sitä herkkää prosessia, jolla menneisyytemme kaikesta huolimatta vaikuttaa meihin: vaikka muistomme pyyhkiytyisivät pois, alitajuntamme ja kehomme muistavat. Kaiken.

  Kirjasta lisää täällä: Kulttuuri kukoistaa  Lumiomena, Mummo matkalla,   P.S. Rakastan kirjoja, Ullan luetut kirjat, 

Tammen Keltainen kirjasto blogissani

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015)

Tammi 2016

Suomentanut Helene Bützow 

Alkuperäiskieli: englanti

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

Mike Pohjola: 1827

Tänä aamuna, päivälleen 189 vuotta sitten, turkulaiset havahtuivat kammottavimpaan mahdolliseen näkyyn: kolme neljäsosaa heidän kotikaupungistaan, Suomen suurimmasta ja tuolloin ehdottomasti tärkeimmästä kaupungista oli yön aikana palanut ja haihtunut savuna ilmaan.
 Mike Pohjolan tiiliskivimäinen 1827 on ensimmäinen romaani, joka tuosta koko Suomen historiaan vaikuttaneesta tragediasta on kirjoitettu. Pohjola  sukeltaa pelottomasti historian liekkeihin ja palaa takaisin voittajana: vanhan Turun raunioista nouseva, kansallisia ikoneja kumartelematon romaani  on inhimillisyydessään koskettava, mutta ennen kaikkea älykäs, räävitön -  ja hauska.

Pohjola tarttuu pönäkkänä pyristelevään historiaan, kierittelee sen tervassa ja Turun vallasväen hatuista pihistämissään höyhenissä, uittaa sen  kunnolla Aurajoen törkyisessä, löyhkäävässä vedessä ja iskee sen sitten seipään nenään keskelle vanhaa Suurtoria kaiken kansan töllisteltäväksi ja naureskeltavaksi. Leipää ja sirkushuvei, vaik sielu palais! Jos historialliset romaanit tuntuvat sinusta kuivilta ja ikävystyttäviltä, suosittelen tutustumaan Pohjolan romaaniin.

  Tässä teoksessa historia todellakin venyy ja paukkuu. Mutta eikö historialle käy  joka tapauksessa aina juuri näin? Luomme historiamme omien tarpeidemme ja uskomustemme mukaiseksi.  Erilaisilla skenaarioilla voi siis rauhassa leikitellä: syttyikö Aninkaistenmäeltä, Hellmannin talosta alkanut palo vahingossa niin kuin aikakirjat kertovat, vai liittyykö asiaan jotakin sattumaa paljon suurempaa? Kirjailija vapauttaa itsensä aikakirjojen painolastista ja ryhtyy luomaan historiaa uudelleen.

Tähän 'uudelleen luotuun' Turkuun kokoontuu sekalainen joukkio hyvin mielenkiintoista (ja samalla hyvin hullua) väkeä, josta monella tuntuu olevan syynsä tuikata Suomen mahtavin kaupunki palamaan. Kuin huomaamatta ollaan maailmanpolitiikan kuumassa keskiössä: ellei Turkua juuri tänä yönä lähetetä savuna ilmaan, koko maailmanjärjestys on vaarassa! Tulenkarvaiseen ripaskaan kuoleman ja kohtalon kanssa osallistuvat kaikki kynnelle kykenevät, mutta ketkä heistä ovat syyllisiä Turun onnettomuuteen? Nikolai I:n takapirutko vai  Ruotsin uuden kuninkaan Bernadotten lähipiiri, vaiko sittenkin saatanallisiin kabbanaaleihin sortuva Turun arkkipiispa hekumallisine vaimoineen? Ja mitä tekemistä tämän asian kanssa on Turun Akatemian vallankumousmielisillä ylioppilailla?  Meno äityy lopulta niin rajuksi, että lukijan on parasta pitää Förin laidoista tiukasti kiinni ja toivoa parasta...
Taistelun tuoksinassa kohtaamme monia maamme historian 'suurmiehiä', joiden yltä Pohjola pudistaa turhan Glorian: Suomen kulttuurin kivijaloiksi nostamamme henkilöt saavat kerrankin olla ennen muuta ihmisiä, juuri niin yleviä tai paheellisia, pikkusieluisia,  juonikkaita ahneita ja  kateellisia kuin me ihmiset tapaamme olla.

  Jonkinlaista järkeä tarinassa edustavat Karjalasta runonkeruumatkalta juuri palannut Elias Hellman ja palon sytyttäjäksi epäilty Hellmanien piika Maria Vass, jotka rientävät pelastamaan Turkua sillä aikaa kun kaupungin vallasväki suhmuroi keskenään Brinkkalan talossa syksyn kunniaksi järjestetyissä naamiaisissa. Oman värinsä tarinaan tuo säkissä Turkuun kuljetettu runonlaulaja Väinö. Tämä kolmikko ehtii moneen, ja rakkauskin syttyy...

  Teoksen tärkeimmäksi  teemaksi nousee mielestäni kysymys siitä, millaista historiaa haluamme rakentaa ja millaiseen historiaan uskoa? Historiaa ja historiankirjoitusta arvioidessamme onkin syytä muistaa, että rakennamme kumpaakin aina tietoisesti ja hyvin päämäärähakuisesti. Pohjolan teos sohaisee pönäkkää käsitystämme Suomen historiasta ja kysäisee pilke silmäkulmassa: entä jos kaikki olisikin mennyt toisin?

500 sivua ja yksi tulenkatkuinen vuorokausi. Pohjolan tiiliskivimäinen romaani nauratti ja hämmensi  - ja meni päähän kuin häkä. Historiallisten romaanien ja hieman pisteliäänkin kerronnan ystävälle 1827 oli suoranainen namupala, niin että viimeinen sivu tuli vastaan aivan liian äkkiä. Jos minun pitäisi verrata teoksen tunnelmaa johonkin aiemmin lukemaani, nostaisin esiin  Patrick de Wittin Alihovimestari Minorin.

 Romaanista tutut henkilöt seikkailivat myös Pohjolan käsikirjoittamassa hevimusikaalissa 1827 -Infernal Musical, joka  kuului Turun vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki -tapahtumiin.

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Mike Pohjola: 1827
Gummerus 2016

Umberto Eco: Ruusun nimi

Tapahtuipa eräänä kirkkaana marraskuisena päivänä herran vuonna 1327, jossakin päin Pohjois-Italiaa...

Fransiskaanimunkki William Baskerville ja hänen matkaseurakseen lyöttäytynyt noviisi Adson Melkin ovat juuri saapuneet mahtavaan benediktiiniluostariin, jossa fra Williamin on määrä osallistua kirkon ja maallisen vallan kärhämää setvivään kokoukseen. 

 Adson, joka toimii tämän eriskummallisen tarinan kirjurina, häikäistyy luostarin kullalla ja jalokivillä silatusta, mielikuvituksellisin taideaartein koristellusta loistokkuudesta. Elämässään jo muutaman korruptoituneen luostarin nähnyt Fra William puolestaan odottaa pääsevänsä kaivelemaan luostarin kirjastoa, jonka sanotaan olevan kristikunnan upein. Molemmat tuntevat tulleensa maanpäälliseen paratiisiin: toinen viattoman nuoruutensa, toinen oppineisuutensa ja jatkuvan tiedonhalunsa tähden.

  Hyvin pian kuitenkin selviää, että luostarin loisteliaat kulissit kätkevät taakseen synkkiä salaisuuksia: kaunis luostari on muuttumassa iljettävien moraalittomuuksien ja murhaajien pesäpaikaksi. Demonitko tätä paikkaa riivaavat? Apotti on huolissaan tulevan suurkokouksen kohtalosta ja pyytää siksi kunnianarvoisaa, nokkelasta älystään tunnettua fra Williamia selvittämään murhaajan henkilöllisyyden ennen arvovieraiden saapumista. 

 fra W ja Adson saavat luvan liikkua luostarin alueella vapaasti, yhtä tärkeää poikkeusta lukuun ottamatta: kirjasto on kiellettyä aluetta kaikilta muilta paitsi vanhalta ja sokealta kirjastonhoitajalta, veli Jorgelta, joka tuntuu pitävän koko luostaria muutoinkin raudanlujassa otteessaan. Kirjasto houkuttaa fra Williamia tietenkin nyt vain entistä enemmän, etenkin kun hänen selvittäväkseen annettu murhajuttukin tuntuu liittyvän jollakin tavalla tuohon salaperäiseen ja munkkien keskuudessa suoranaista pelkoa aiheuttavaan tiedon labyrinttiin ja erityisesti sen vaaralliseen, kerettiläiseen finis africae -kokoelmaan, johon fra W haluaisi itsekin palavasti tutustua..

Italialaisen kirjailijan ja keskiaikatutkijan Umberto Econ monitasoinen, kaleidoskooppimainen Ruusun nimi kuuluu ehdottomasti blogiaikani erikoisimpiin ja mieleenpainuvimpiin lukukokemuksiin. Kirja on varsinainen kirjallinen taikalaatikko: yhtäältä se on perinteinen rikoskertomus, mutta ennen muuta se on huikeisiin korkeuksiin nouseva historiallis-filosofinen keskusteluromaani, jossa käydään taistelua ajattelun vapauden puolesta ja sitä vastaan.  Teokseen perustuva elokuva  (The Name of the Rose, 1986) ja esimerkiksi Yleisradion tuottama kolmiosainen kuunnelmasarja nojaavat pääasiallisesti teoksen rikostarinaan. Kirjaa lukiessani huomasin kuitenkin kiinnostuvani huomattavasti enemmän teoksen muista, vapaasti sinne tänne ryöpsähtelevistä elementeistä. Teoksessa on helppoa nähdä viittauksia nykyaikaan: samat teemat tuntuvat toistuvan vuosisadasta toiseen, ainakin katolisissa kulttuureissa. 

  Ruusun nimessä keskustellaan paljon, ja siitähän minä aina tykkään. Tämän tarinan diskuteeraajilla on paljon pelissä ja siksi keskusteluja ei aina käydä kovinkaan ystävällisissä tunnelmissa: tunteet kuohuvat, mielipiteet sinkoilevat  murhatutkimusten lomassa kuin tulikivet ja lopulta päästellään täyslaidallisia. Farsseiltakaan ei tässä teoksessa siis vältytä. Tappeluksen taustalla erottuvat vaikeuksiin joutuneen kirkon epätoivoiset pyrkimykset säilyttää asemansa varsinkin maallisena vallankäyttäjänä. Kirkon sisälläkin kuohuu. Naamat vakaviksi vetävien kiistojen aiheet saattavat kuulostaa nykylukijasta hassuilta: Oliko Jeesus köyhä? Entäpä nauroiko hän elämänsä aikana kertaakaan? Kenellä on oikeus nauraa ja millaisille asioille? Nauru on peräisin saatanasta, se on suora tie epäilykseen ja kadotukseen, kirkuu kirjastonhoitaja Jorge nyrkit pystyssä. Kysymyksiä tarkemmin pohtiessaan käsittää, kuinka perustavalaatuisia ne kirkon valtaa ajatellen tosiasiassa olivat (ja ovat ehkä vieläkin).

Ja jotakin 'vielä kauhistuttavampaa' oli tulossa: tarinassa eletään jo uuden ajan kynnyksellä, nykyaikainen tiede on pian ainakin ajatuksen asteella ja maallikot kyseenalaistavat haukkana kirkon oppeja. Fra William edustaa Econ tarinassa uutta aikaa: hän uskoo tiedon objektiiviseen tuottamiseen ja ennen muuta tiedon vapauteen. Taas kerran on kysymys vallasta, sillä kenellä on tieto, sillä on valta.  Ruusun nimen luostarin kirjasto on tästä aivan mahtava allegoria, sillä täällä jos missä tietoa pantataan: kirjasto on suljettu, tarkoin vartioitu salaisuuksien kammio, varsinainen vallan sinetti. Tarinan kirjasto kätkee sisälleen myös  kirkon asemaa vaarantavan finis africae -kokoelman, jonka sanotaan tuovan 'uutta valoa' moniin maallisiin ja taivaallisiin ilmiöihin. Ajatus tiedon muuttumisesta on keskiajan katolisuuden piirissä kuitenkin jo lähtökohtaisesti aivan mahdoton: sen mukaan kaikki tieto on ollut olemassa maailman alusta lähtien ja ilmoitettu sellaisenaan pyhissä kirjoituksissa. Kirkon tehtävä on säilyttää tämä  muuttumaton tieto puhtaana ja loukkaamattomana hamaan maailmanloppuun. Kerettiläinen 'uusi tieto' koettiin todelliseksi uhaksi, teoksia poltettiin ja suljettiin kirjastoihin. Keskiajallakin pelättiin siis 'tietovuotoja'!

...Ja näin Umberto Eco heitti minut kuin varkain kirkon ja vapaan ajattelun välillä ammottavaan Mariaanien hautaan...Pieni sukellusretki kirkasti katsetta: jään ihmettelemään sitä tavatonta taituruutta, jolla keskiajan kirkonmiehet näitä pirullisia kuvioitaan juonivat. 

Fra William rakastaa päättelyillä tuotettuja ajatusmalleja ja luottaa enemmän kylmään logiikkaan kuin uskoon tai  intuitioon. Veitsenterävällä logiikallaan hän selvittää myös Ruusun nimen murhamysteerinkin.

Mutta päättelyistään ja niistä johdetuista 'totuuksista' on osattava myös tarpeen tullen luopua, hän sanoo. Niistäkin, joita ajatuksissaan eniten vaalii ja jotka on omiksi totuuksikseen naulannut. Ah, tämähän on modernin tieteellisen ajattelun - ja oikeastaan kaiken vapaan ajattelun - lähtökohta:

Se järjestys, jota meidän mielemme pystyy kuvittelemaan, on kuin verkko tai tikapuut, jotka tehdään jotta yletyttäisiin jonnekin. Mutta myöhemmin tikapuut pitää heittää pois, sillä huomaa että vaikka niistä olikin hyötyä, olivat ne järjettömät. Ainoat totuudet joista on hyötyä ovat pois heitettäviä välikappaleita. 

Jos rakastat svääreihin lennähtäviä filosofisia keskusteluromaaneja, eivätkä tarinan keskiaikaiset, kirkolliset kulissit saa sinua kavahtamaan, tämä saattaisi hyvin olla myös kirjasi. Minä rakastuin teokseen täydestä sydämestäni, vaikka välillä uuvuinkin.

* Kirjan naiskuvasta: teoksessa esiintyy täsmälleen yksi nainen: hän on läheisessä kylässä asuva köyhä nuori tyttö, joka tulee luostariin myymään ruumistaan munkeille (!) ruoan murenia vastaan. Hänenkin kohtalonaan on joutua lopulta kokkoon noituudesta tuomittuna. Ruusun nimen naiskuva saa voimansa tietenkin keskiaikaisista uskonnollisista dogmeista.  'Nuivahkot' asenteet varmasti vielä korostuivat  luostareissa, jossa miehet elivät eristettyinä ja pahassa puutteessa: vastakkainen sukupuoli nähtiin ensisijaisesti pahan voimien ilmentymänä, viettelijänä ja demonisena harhaanjohdattajana.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY 1983
Suomentanut Aira Buffa
WSOY:n sähkökirja 2016
Alkuperäiskieli: italia

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa

Helsinki 1921. Sydänsuven loppu on ollut sateinen ja kylmä, on kuin kesä olisi tänä vuonna vain käväissyt kaupungissa ja paennut sitten jonnekin turvallisimmille, leppeämmille seuduille. Eletään kaksikymmentäluvun kiihkeitä, vaarallisia vuosia, Helsinki kuhisee salakuljettajia, vierasmaalaisia tiedustelijoita ja sabötöörejä; kaupungin pinnan alaisen maailman tapahtumat tuovat mieleen teattereissa näytetyt elävät kuvat, sillä  erotuksella vain että kaikki mitä Helsingissä näinä vuosina tapahtuu, on täyttä totta.

  Sisäasiainministeriössä työskentelevä harrastelijayksityisetsivä Karl Axel Björk on hänkin kuin maansa myynyt. Alkukesällä eskaloituneen rikosjutun hengenvaarallisiksi äityneet selvitystyöt (joista kerrotaan teoksessa Käärmeitten kesä) syövät yhä hänen voimiaan, eivätkä rakkaushuolet auta asiaa: nuori mies on kesän vaaleina öinä lahjoittanut sydämensä kohtalokkaalle kaunottarelle Elena Zubovalle, ja nyt nainen on paennut maasta - tässä maailmantilanteessa on epävarmaa, tapaavatko he toisiaan enää koskaan.

  Carl Axel (tuttavallisemmin Kalle) saa uutta ajateltavaa, kun Helsinkiä jo pitkään piinannut tuhopolttojen sarja saa uusia, vaarallisia piirteitä: kaupungin laitamilla sijainneen laivanvarustamon savuavista raunioista löytyy muumionkaltaiseksi mytyksi palanut uhri: tuntemattoman tulipedon nälkä kasvaa... Kalle saa suureksi tyydytyksekseen (hyvin epävirallisen ja salaisen) luvan ujuttautua jutun tutkinnan sisäpiiriin, nyt on kiire ja kaikenlainen apu enemmän kuin tarpeen.
Nuori sankarimme, joka lapsena kokemastaan traumasta lähtien on pelännyt tulta kuin kuolemaa, joutuu lopulta kohtaamaan pelkonsa uudelleen, tällä kertaa entistä dramaattisemmissa merkeissä. Vaan kyllä hän tästä kaikesta jännittävyydestä nauttiikin, rikollisten jahtaaminen on hänellä suorastaan verissä ja Helsingin yö vetää häntä puoleensa kuin huume...

Mitä enemmän hän muutti ulkonäköään, sitä jännittävämpää oli lähteä öiselle promenaadille. Kuin hän olisi jättänyt taakseen arkisen persoonallisuutensa ja heittäytynyt mukaan näytelmäkappaleeseen, jonka vuorosanat eivät olleet valmiiksi kirjoitetut, vaan ne improviseerattiin sen mukaan, ketä kohdattiin ja mitä tapahtui. Odottava ilo suorastaan kihelmöi hiusmarrossa, kun Björk hiipi alas portaita ja luikki pitkin Nikolainkatua päästäkseen pian yli sinne, missä hän helpoimmin sulautui joukkoon. 

  Virpi Hämeen-Anttilan tyylikäs, vintage-tunnelmaa huokuva salapoliisisarja on tänä kesänä ehtinyt jo kolmanteen osaansa. Hämeen-Anttila herättää 1920-luvun Helsingin eloon niin taitavasti, ettei tällainen historiaan - ja vintageen - hurahtanut lukija voi kuin rakastua lukemaansa, siitäkin huolimatta, että Björk-dekkarien rikostarinat ovat omaan makuuni himpun verran liian kesyjä. Vahvasti valotettu Helsinki nouseekin - kuin itseoikeutettuna - teossarjan tähtirooliin. Hieno kaupunkikuvaus luo lisäksi riittävän mielenkiintoisen taustan nuoren, monista kokemuksistaan huolimatta vielä kovin kirkasotsaisen Carl Axelin seikkailuille. Tälläkin kertaa Kalle ajautuu vaarallisen lähelle Helsingin alamaailmaa, omaa moraaliaankin uhmaten.
Rikostarinan taustalla häälyy ajan epävarmuus; vasta järjestäytymässä oleva kansakunta on jakautunut ja kärsii pahoista kasvukivuista: kesällä 1921 puhjennut suojeluskuntakriisikin uhkaa Suomen vakautta. Miten pyristellä eteenpäin?

Ja ken olikaan hän, joka kuolleista palasi?

Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Sarjan edelliset osat:
Yön sydän on jäätä
Käärmeiden kesä

Virpi Hämeen-Anttila: Kuka kuolleista palaa
Otava 2016

Heidi Köngäs: Hertta

Toisinaan käy niin, että  tosielämän rakkauskertomukset nousevat elokuvia ja suuria klassiromaanejakin ihmeellisemmiksi. Näihin suuriin kuuluu Suomen kommunistiseen eliittiin kuuluneiden Hertta Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarina, jonka Heidi Köngäs dramatisoi samaan aikaan sekä romaaniksi että televisiossa vastikään nähdyksi pienoissarjaksi Punainen kolmio. Siinä missä  tv-sarja keskittyy  Hertan julkiseen toimintaan ja Suomen 30-40-lukujen poliittisiin myrskyihin,  päästään romaanissa tutustustumaan yksityisempään Herttaan. Köngäs raaputtaa Kuusisen vuosikymmenten takaista julkissuuskuvaa  ja saa kerrosten alta esiin herkän naisen, jolla oli liekkimerenä palava sielu ja sydän, joka tahtoi Rakastaa, isosti ja ehdoitta.

 Toki on niin, ettei politiikkaa ja yksityiselämää voi Hertan kohdalla kokonaan erottaa toisistaan, siksi lujasti ne olivat hänen kohdallaan toisiinsa kietoutuneet. Hertta hengitti kommunismia, se kulki hänen suonissaan kuin tuli ja väritti hänen elämäänsä ja tekojaan fundamentaalisen uskonnon lailla. Otto Ville Kuusisen tyttärenä hän suorastaan kasvoi aatteeseen, eikä koskaan menettänyt uskoaan kommunistisen ideologian voittoon. Eivät edes kolmekymmentäluvulla alkaneet Stalinin 'puhdistukset', joiden uhreiksi joutui myös suuri osa Neuvostoliittoon loikanneista suomalaisista kommunisteista, saanut Herttaa kääntämään suuntaansa. Kaikki mitä naapurissa tuolloin tapahtui, voitiin selittää uuden maailmanjärjestyksen alkuyskähtelyiksi; tilanne normalisoituisi pian, uutta maailmaa ei voitu luoda ilman synnytystuskia...

   Hertta ehtii asua Neuvostoliitossa yli kymmenen vuoden ajan  ennen kuin hän - vuonna 1934 - lähtee agitatiomatkalle Suomeen. Vierailun on tarkoitus olla pikapyrähdys,  mutta toisin käy. Hertta otetaan kiinni ja hän saa viiden vuoden kuritushuonetuomion valtionpetoksesta.

Olen kalpea ja laiha kolmekymmentäviisivuotias nainen. Olenko enää edes nainen? Lihakset ovat lähteneet, vaikka voimistelen aamuin illoin. Olen kuin ilmakuivattu korppu. Heti kun pääsen vapaaksi, juon litran paksua kermaa. Vain sappea ne eivät ole saaneet minusta laskettua pois. Se ei ole lionnut pois edes niinä vuosina, jolloin työskentelin vankilan pesulassa, höyryssä ja kuumuudessa ja ainaisessa lipeän tuoksussa, kun kädet olivat ryppyistä paperia, eikä rasvaa saanut mistään.

Hertta ikävöi Neuvostoliittoon jäänyttä poikaansa. Jurin kohtalo on lopulta yksi niistä tapahtumista, jotka Hertalta yritetään johdonmukaisesti salata, mutta totta kai Hertta tietää, täytyyhän hänen sisimmässään tietää, miten asiat olivat menneet... Ajatus Jurista ja tulevaisuudessa häämöttävästä  jälleennäkemisestä pitää Hertan järjissään ensimmäisen pitkän vankilajakson aikana, samoin kuin alati kasvava palo vallankumoukseen. Tuostakin maailmanajasta nähtynä hänen vankeusrangaistuksensa on todella pitkä ja sanalla sanoen järjetön. Mielipiteen vuoksi langetettu tuomio on kuin bensiiniä liekkeihin: En tuhoudu, vaikka yritetään. En lakkaa taistelemasta, koskaan. 

  Samalla kiivaudella, millä Hertta vihaa vihaajiaan, hän tahtoo ja osaa myös rakastaa. Vankilatuomion jälkeen häneen iskee pohjaton nälkä, rakkauden ja kauneuden nälkä, miehen nälkä. Viiden järkyttävän pitkän vuoden edestä hänen on nyt elettävä, tulisemmin ja täydemmin kuin koskaan ennen. Pitkään piilossa ollut naiseus pyrkii esiin: Hertta käy kampaajalla, syö lihaa luittensa päälle ja ostaa vaatteita ja ehostustarvikkeita aivan kuin kuka tahansa nainen, joka haluaa olla parhaimmillaan  myös jotakuta muuta kuin itseään varten. Tässä kohtaa Hertta haluaa unohtaa aatteen ankarat vaatimukset, sillä ideologian mukaan moinen sievistely on turhaa, ellei peräti vahingollista.

Ja sitten tulee maanviljelijä Yrjö Leino, joka vie Hertalta jalat alta. Hertta tarttuu naimisissa olevaan, aiemmin kovin epäpoliittisena pysytelleeseen ja vasta vähän aikaa sitten  kommunismiin heränneeseen mieheen kuin hukkuva ja rakastuu, vaikkei aluksi haluaisi. Mies on juuri sellainen hurmuri, jonkalaisia hän halusi nyt kaiin keinoin välttää; äkkikomea, kohtelias ja liian, liian... Mutta.

Ihanat kengät, joilla ehdin kävellä vain reilut kaksi viikkoa ennen kuin minut pidätettiin kesäkuussa 1934. Ne kengät istuivat yhä kuin hanska, kun sain ne takaisin vankilan vaatepussista. Korkoa oli juuri sopivasti minun jalalleni. Ne jalassani tanssin itseni häneen. Tanssin mukanani kaikki pettymykset, vähät voitot, rakkaudet. Ota minut näine vähineni. Yöllä kun toiset vieraat lähtivät, hän jäi.                                    

”En halua mitään imelää hellyyttä”, sanoin.”Ei ole tarjollakaan.”

Köngäs piirtää Leinosta, tulevasta kommunistiministeristä, hiukan tahdottoman kuvan. Oliko hän näin tahdoton tossukka ihan oikeastikin?  Toisaalta; jos näin oli, ymmärtäisin paremmin sen mahdollisuuden, että Valpo olisi saanut värvättyä Leinon  kommunistipuoluetta vakoilevaksi vasikakseen, kuten Köngäs kirjassaan esittää. Mutta entäs rakkauspuolella - Oliko se juuri Leinon pehmeys, johon tulinen Hertta viehättyi? Oli kuin Leino olisi ollut omaa tahtoa vailla:  koti ja vaimo vetivät häntä yhteen suuntaan ja Hertta, joka uskoi vapaaseen rakkauteen, naisen oikeuteen ottaa mitä tahtoo, toiseen suuntaan. Myrskyisä suhde pysyi koossa läpi poliittisten tuiverrusten, kunnes Neuvostoliitosta kävi tuima käsky: Hertan oli valittava sykkikö hänen sydämensä aatteelle vaiko rakkaudelle.

  Se yleinen näkemys, jonka mukaan Hertta oli ennen kaikkea  poliittisen pelin uhri, on aistittavissa vahvasti myös tässä romaanissa. Köngäs vie ajatusta taiteellisen vapautensa turvin vieläkin pidemmälle pohtiessaan Yrjö Leinon suhdetta Valpoon: oliko mahdollista että Suomen tunnetuimpiin kuuluva kommunisti toimi valtiollisen poliisin vasikkana, toimittaen Valpolle vuosien ajan tietoja Hertta Kuusisesta, hänen lähipiiristään ja puolueesta? Tämä ajatus heittää raskaan varjon myös Leinon ja Kuusisen suhteen ylle: mitkä olivat Leinon todelliset intressit aloittaa ja ylläpitää suhdetta Otto Ville Kuusisen tyttären kanssa? Hurjimpia agenttitarinoita muistuttava juonikuvio on kieltämättä mieltä kiehtova, mutta samalla on muistettava, että  ajatus Leinon petturuudesta on vain yksi skenaario muiden skenaarioiden joukossa. Asiaa on tutkittu kerran jos toisenkin, mutta todisteiden puuttuessa ajatus ei ole saanut sanottavampaa kannatusta historiantutkijoiden piirissä.

 Innostun helposti  historiallisista romaaneista, erityisesti sellaisista, jotka koskettelevat oman kansakuntamme vaiheita. Vaikka Hertta pumppaa verensä Kuusisen ja Leinon rakkaustarinasta, oli romaanin mielenkiintoisin anti mielestäni kuitenkin muualla kuin sillä kaikkein yksityisemmällä puolella: Köngäs on tarttunut rohkealla otteella Suomen historian ehkäpä myrskyisimpiin, vaiettuihin vuosiin ja jo muutoinkin vereslihalla ollutta kansaa vahvasti jakaneisiin tapahtumiin, joita ei tähän mennessä ole kovin innokkaasti kaunokirjallisuuden puolellakaan vielä käsitelty. Ja juuri näiden ansioidensa vuoksi Hertta on hieno ja uusia näkökulmia avaava romaani, sellainen, jota suosittelen kaikille historiasta ja politiikastakin kiinnostuneille. Köngäs kirjoittaa rohkeasti ja ottaa vapauksiakin, mutta pitää samalla tarinan punaisen langan tiukasti hyppysissään.

Muualla blogeissa: Lukuneuvoja,  Lumiomena, Reader why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Täällä toisen tähden alla.

P.S.: Viime päivät ovat olleet niin kiireisiä, etten ole päässyt kiertelemään blogeissakaan. Tänä iltana on tarkoitus rauhoittua ja sukeltaa blogistaniaan... <3

Heidi Köngäs: Hertta
Otava 2015
Oma ostos
E-kirja

Geraldine Brooks: People of the Book

Ilmestynyt suomeksi nimellä Kirjan kansa (Tammi, 2009)

Geraldine Brooksin seikkailullinen lukuromaani vie lukijansa vuosisatojen mittaiselle matkalle juutalaisten kohtaloihin ja kulttuuriin.Tarinan keskiössä on juutalaiseen pääsiäisperinteeseen liittyvä, aito Haggadah-kirjoituskokoelma, jonka vaiheita seurataan nykypäivästä aina kirjan syntyhetkiin 1300-luvulla. Hyvin viihdyttävästi ja vetävästi kirjoitettu tarina nivoo yhteen historiallisia faktoja, lukuisia ihmiskohtaloita ja nykyaikaa; imuun päästyään kirjaa on vaikea päästää käsistään.

 Tartuin tähän todelliseksi bestselleriksi nousseeseen kirjaan viime syksynä, lukuisten ylistävien arvioden siivittämänä, sillä minähän suorastaan rakastan historiallisia romaaneja ja taitavasti punottuja juonenkäänteitä. Minun täytyy kuitenkin totuuden nimessä tunnustaa, etten saanut tästä kirjasta sellaista 'tähtitarhain taa vievää' lukukokemusta kuin siltä etukäteen odotin. Itse tarina on hieno (jo sen takia kirjaan kannatti tarttua), mutta Brooksin paikoin aivan liian makeaksi äityvä kerrontatyyli esti täydellisen antautumiseni. Kokonaisuus toimi siitä huolimatta kohtuullisen hyvin, sillä aihe kantaa.

   Brooks on kirjoittanut romaaninsa täyteen draamaa. Totuus voi olla oikeasti tätäkin tarua ihmeellisempi, sillä kertomuksen kattamaan kuuteen vuosisataan mahtuu äärettömän paljon juutalaista historiaa, aina keskiajan inkvisitiosta kolmannen valtakunnan vainoihin. Euroopan juutalaiset ovat kulkeneet loputonta diasporaansa ja Haggadah on seurannut kansaansa, kuin äänettömänä lupauksena jostakin paremmasta. Jokainen maailmanaika, jokainen pyhään koodeksiin liittynyt ihmiskohtalo on jättänyt kirjoituskokoelmaan omat salaiset merkkinsä, oman tarinansa ja varjonsa: Brooksin polveilevaa tarinaa seuratessamme näemme mitä uskomattomampien kohtaloiden nivoutuvan yhteen: monet ovat olleet valmiita vaarantamaan kirjoituskokoelman puolesta jopa henkensä - näiden uskalikkojen joukossa on ollut myös muiden uskontojen ja uskontokuntien edustajia. Ekumenia ei siis ole pelkästään nykyajan keksintö!

  Tarina alkaa nykyajasta. Australialainen kirjakonservaattori Hannah Heath kutsutaan arvioimaan tuota Sarajevon pommituksista pelastettua, mittaamattoman arvokasta juutalaista kirjoituskokoelmaa ja hämmentyy näkemästään; miltei vahingoittumattomana säilynyt taideteos on todellinen harvinaisuus ja loistava esimerkki keskiaikaisista käsityötaidoista ja muinaisen taiteen loitosta. Nainen löytää kirjasta johtolankoja, joita seuraamalla pääsemme pikku hiljaa yhä lähemmäs kokoelman salattua  sielua ja sen ympärille kiertyviä ihmiskohtaloita. Seurasin Hannahin työn kuvausta kuin toimintaseikkailua: kuinka paljon pelkästään kirjan sidosten väliin eksynyt perhosensiipi tai sivuille muinoin läikähtänyt punaviini- tai suolavesitahra voivatkaan kertoa herkkävaistoiselle tutkijalle ja hänen asiantuntijatiimilleen. Brooksin tarjoamat hetket satoja vuosia sitten eläneiden käsityöläisten parissa ovat minulle romaanin parasta antia: Brooks on tehnyt taustatyönsä hyvin, hän kuorii historiaa kerros kerrokselta, kunnes pääsemme kaiken alkuun, Sarajevon Haggadahin syntyhetkeen.

Kirja kulkee kahdella aikatasolla: Historian eri kerroksista hyppelemme tasaisin väliajoin nykyaikaan, saamme seurata Hannahin työskentelyä ja hänen kimuranttien ihmissuhteiden värittämää yksityiselämäänsä. Sarajevon sota on juuri loppunut ja juuri täällä, raunioiksi tuhotussa kaupungissa Hannah kohtaa miehen, joka uskaliaalla teollaan liittyy Haggadahia vuosisatoja varjelleeseen ketjuun; rakkaus syttyy, mutta edessä siintävät vaikeudet. Ja mitä Hannahin omaan, salaiseen menneisyyteen tulee; on kuin kohtalo itse olisi johtanut hänet Sarajevoon, maailman kauneimpiin kuuluvan kirjan luo...

Leena Lumilta Kirjan kansan  aikoinaan bongasin. Kirjaa on luettu myös muun muassa täällä: Kirjakirppu, Kirjoihin kadonnut, Lumiomena, Nenä kirjassa ja Rakkaudesta kirjoihin.

Kuva: Sivu Sarajevon Haggadahista (wikipedia.org)


Geraldine Brooks: People of the Book (2008)
HarperCollins UK 2011 (E-kirja)