Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Japanilaissyntyinen,  Britteihin kotiutunut Kazuo Ishiguro on parissa vuodessa noussut yhdeksi mielikirjailijakseni. Yksi syy korkeana palavaan rakkauteen on se, että hänen romaaniensa aihevalinnat ovat aina olleet virkistävän yllätyksellisiä, niin ettei lukija koskaan voi edes arvailla, minkälaiseen maailmaan seuraavassa teoksessa suunnataan: tähän mennessä olen vieraillut Ishiguron kanssa sodanjälkeisessa Nagasagissa (Silmissä siintävät vuoret), tutustunut englantilaiseen luokkayhteiskuntaan vanhanajan hovimestarin näkökulmasta (Pitkän päivän ilta) ja kurkistanut geeniteknologian pimeään puoleen (Ole luonani aina).

  Ja niin siinä kävi että Ishiguro yllätti jälleen: kymmenen vuotta kestäneen julkaisutauon jälkeen ilmestynyt uutuusromaani Haudattu jättiläinen sijoittuu 1500 vuoden takaiseen, raunioituneeseen Britanniaan, lohikäärmeiden, keijujen, jättiläisten ja urheiden ritareiden valtakuntaan. Teos saa voimansa historiasta, vanhoista sankaritaruista ja nykyisin niin suositusta fantasian maailmasta ja tuo  esiin ihmismielen parhaita puolia; hyvyyttä, anteeksiantoa, rakkautta, rohkeutta ja kunniaa. Kuinka vanhanaikaista - ja ihanaa - tuo kaikki onkaan!

  Siirrymme aikaan, jolloin roomalaiset ovat vetäytyneet Britanniasta jo kauan sitten ja tarunhohtoinen kuningas Arthurkin on kuolla kupsahtanut. Nyt jo kovin raihnaiset pyöreän pöydän ritarit - ne pari jotka vielä ovat jäljellä - vaeltelevat eksyneen olosina Britannian nummilla, valmiina tarttumaan miekkaansa vuosikymmeniä mullan alla maanneen kuninkaansa kunnian puolesta. Britannia on raunioitumassa ja Artturin aikaansaama rauha rakoilee kelttien ja saksien ottaessa jälleen pientä mittaa toisistaan. Englantia, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei ole vielä olemassa, eikä tulevina vuosisatoina tapahtuvia mullistuksia haista vielä itse velho Merlinkään...
Ishiguro kietoo minut yli tuhannen vuoden takaisiin tunnelmiin pienin, huomaamattomin kultalangoin; tarina on jälleen niin houkutteleva, etten voi muuta kuin antautua ja liueta tähän maisemaan, nummien äärettömyyteen, avaran taivaan sineen, taruihin, jolla ei ole alkua eikä loppua. Olen pyydystetty, enkä halua pois...

 Maiseman yllä lepää unohdus. Nummilta leviävä sumu pyyhkii ihmisten historian tiehensä niin tehokkaasti, etteivät he muista tarkasti edes eilispäivän tapahtumia. Tarinan alussa emme tiedä, mikä tai kuka unohduksen aiheuttaa. Selkeinä hetkinään - niitäkin nimittäin esiintyy - ihmiset pohtivat kohtaloaan ja tuon kummallisen unohduksen syytä, mutta pian sumu käärii heidät taas unettavaan, rauhoittavaan vaippaansa...

Tapaamme vanhan, mitään muistamattoman kelttipariskunnan, Axlin ja Beatricen, jotka päättävät uhmata kohtaloaan ja lähteä etsimään kauan kadoksissa ollutta poikaansa. Pitkästä ja uuvuttavasta vaelluksesta muodostuu lopulta kohtalonomainen Odysseia, johon liittyvät myös kuningas Arthurin veljenpoika Sir Gavain, eräs nuori ja viaton kelttipoika Edwin, sekä taisteluissa harjaantunut saksisoturi Wistan. Kun vastukset ja vaarat käyvät tarpeeksi suuriksi, vihollisuudet ja eripurat unohtuvat, ja esiin nousevat hyvyys, uskollisuus ja jokaisen ihmismielen pohjalla uinaileva, säkenöivä ja sadunomainen majesteettisuus. Lopulta saamme kuulla unohdusta levittävän sumun salaisuuden ja tutustua Axlin ja Beatricen hämmentävään menneisyyteen, kulkea heidän kanssaan kohti...

  Ishiguron teokset ovat aina olleet avoimia monenlaisille tulkinnoille. Sellainen kirja on myös Haudattu jättiläinen. Romaanin teemoiksi nousevat muistaminen ja unohtaminen, kosto ja anteeksianto niin yksityisellä kuin yhteisöllisellä tasolla: onko muistaminen aina hyvästä vai olisiko parempi antaa unohduksen tuulien viedä tietynlaiset muistot mennessään? Mitä ja keitä me olemme, jos muistomme häviävät?  Ketkä tai mitkä tahot määräävät yhteisöllisten muistojemme kohtalosta?
Toisiaan syvästi rakastavien Axlin ja Beatricen tarinassa Ishiguro kuvaa kauniisti myös sitä herkkää prosessia, jolla menneisyytemme kaikesta huolimatta vaikuttaa meihin: vaikka muistomme pyyhkiytyisivät pois, alitajuntamme ja kehomme muistavat. Kaiken.



Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (The Buried Giant, 2015)
Tammi 2016
Suomentanut Helene Bützow 
Alkuperäiskieli: englanti
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

Kommentit

  1. Hyviä kysymyksiä nakkelet ilmaan! Yleispäteviä vastauksia niihin lienee vaikeaa löytää, mutta joiden omakohtainen pohtiminen on hedelmällistä... Juuri tässä on yksi Ishiguron, tämän mestarillisen sanansäilän heiluttajan monista vahvuuksista. Aurinkoista sunnuntaita:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, niinpä. Kazuo Ihiguro on yksi niistä kirjailijoista, jotka saavat lukijansa kyselemään syntyjä syviä.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
    2. Takkutukka, niinpä. Kazuo Ihiguro on yksi niistä kirjailijoista, jotka saavat lukijansa kyselemään syntyjä syviä.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Kauniisti kuvaat kaunista kirjaa. Mahtava taru, tuo aikakausi ja tietty ajattomuus, kuten parhaissa aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, tällaiselle pienelle historiafriikille tämä kirja oli suoranainen namupala...

      Ishigurossa on taikaa!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
    2. Arja, tällaiselle pienelle historiafriikille tämä kirja oli suoranainen namupala...

      Ishigurossa on taikaa!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Kirjoitit tästä todella kauniisti ja kutsuvasti. Ihanaa, että tykkäsit kirjasta. Mä luin tämän loppuun oikeastaan vain, koska tämä on Ishiguron. Ja ehkä mä vähän halusin tietää, miten kirja loppuu. Alun innostuksen jälkeen mä en päässyt tähän kirjaan oikein yhtään, juuri mitään tuollaisia kysymyksiä ja pohdintoja ei noussut mieleen, allegorioita sun muita ei innostanut miettiä. Vaikka mä itse en erikoisemmin tykännyt, en missään nimessä kiellä Ishiguron hienoutta ja taitoa, myös tässä kirjassa. Ja onneksi mulla on vielä muutama Ishiguro lukematta, uskon taas niistä nauttivani.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sanna, minullakin on onneksi muutama Ishiguro lukematta (tai ainakin pari) joista yksi, novellikokoelma Yösoittoja, odottaakin jo kirjahyllyssä.

      Mielenkiintoista on nähdä, mihin Ishiguro seuraavassa teoksessaan suuntaa...

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Olen juuri aloittanut tämän ja kietoutunut väkevästi sen salaperäiseen sumuun. Ah, Beatriceen ja Axliin olen jo kiintynyt. Taitaa olla menoa. ☺

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!