Äänikirjana
On minulla tässä äänikirjakokeilussa pieni taka-ajatuskin mukana: puhaltaessani lukuharrastustani uuteen hehkuun muutaman vuoden tauon jälkeen ja aloitettuani kirjablogin pitämisen, jäi toinen rakas harrastukseni, korujen tekeminen, auttamatta taka-alalle. Tähän saakka olen kuunnellut koruja tehdessäni radiota: klassisen musiikin ja puheohjelmien seurassa nypräämiseen uppoutuu monta kertaa niin perusteellisesti, ettei ajan kulua edes huomaa. Tajusin, että jos muutun silloin tällön kirjojen lukijasta kirjojen kuuntelijaksi, voisin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja kappas: sehän toimi!
Tämä 1905 ilmestynyt klassikko oli ihana äänikirja-aloitus. Moraalinen kertomus nuoresta maatalon pojasta Olavi Koskelasta oli Suomen ensimmäinen todellinen hittiromaani ja vieläkin se on yksi tunnetuimmista maamme rajojen ulkopuolella ilmestyneistä suomalaisista kirjoista - Kalevalan ja Setsemän veljeksen ohella. Oli siis minunkin aika vihdoinkin tutustua Koskelan Olaviin. Saattaa olla, että olen nähnyt jonkin kirjan lukuisista filmatisoinneista, ehkä juuri sen kuuluisan kolmekymmentäluvun lopulla tehdyn Teuvo Tulion version... Jos näin on käynyt, tarinan on täytynyt kadota jonnekin muistini tuolle puolen, sillä se oli minulle kuin uusi. Ja silti teoksessa oli jotakin hyvin tuttua, sieluun kirjoitettua Suomi-Filmin tunnelmaa...
Vanhaksi käsitelty kuva omasta kuva-arkistosta. Aurajokea.
Teos on ilmestymisaikaansa nähden hyvin rohkea. Ehkä siitä juuri sen tähden tulikin Suomen ensimmäinen todellinen bestseller. Muistan, että edesmennyt isoisäni kertoi teoksen olleen yksi nuoruutensa mielikirjoista. Varmasti hän löysi tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä, olihan hän maatalon poika niin kuin Olavikin, ja vastuu tilan jatkamisesta painoi hartioita. Maanviljelijän pojista tuli tuohon aikaan maanviljelijöitä. Kyse oli aina ja ennen kaikkea maasta ja suvun perinteistä. Maatalouskulttuurissa ihmisten tulevaisuus lyötiin lukkoon jo kehdossa keinuessa.
Mutta Olavi, vaalea huimapää, lähtee kotoaan ovet paukkuen! Tuossa teossa on sellaista totista ja tuimaa draamaa, joka kirjan ilmestymisen aikoihin on ollut omiaan iskemään tulikipinöitä lukijankin sieluun. Uskon, että Linnankoski tulkitsi kirjassaan monen 'kotitaloonsa kahlitun' salaisia haaveita: voi kun voisikin vain lähteä ja etsiä oman tiensä! Syynä Olavin tulenkivenkatkuiseen repäisyyn on tietenkin lempi: hän tahtoo naida köyhän kyökkipiian, mutta siihenpä ei hänen isänsä suostukaan, ei kuuna päivänä: mierontielle hän mieluummin poikansa päästää kuin piikojen hameiden alle pesäänsä tekemään. Olaville ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa, ylpeys loukattuna, silmät leiskuvina. Tyttökin jää sille tielleen, kun Olavi painuu tukinuittoon ja aloittaa kulkurin elämän.
Olavi kulkee tukkilaisten mukana ja siinä sivussa rakastuu joen rantamien tyttöihin, kulkee valloituksesta toiseen kuin huumattuna. Uskon Olavin tunteiden olevan aitoja, hän vain janoaa rakastumisen tunnetta eikä itse tajua rakkautensa tuhoisaa, polttavaa voimaa. Pian hänen maineensa kiirii kauas hänen edelleen. Hän on se komea ja hiljainen, se kaikkein rohkein ja huimapäisin puomi- ja sumajuoksija, tukkilainen, josta osataan jo arvuutella: kenethän hän täältä nappaa... Ja jotenkin nuo tytöt tuntuat odottavan valloittajaansa, Olavi arvelee. Linnankoski kuvaa naisen ajan tavan mukaan saaliina, jonka on määräkin tulla saalistetuksi. Kun gaselli on saatu kiinni, on aika lähteä, tuskallisesti, mutta vapautuneena. Tätä tematiikkaa voisi tarkastella puolelta jos toiseltakin...
Linnankoski kuvaa Olavin ja tyttösten kohtaamisia kauniisti ja tulenpalavasti, mutta jo ensikohtamisissa on hyvästijättöjen makua: Olavin mieli on kuin koskessa virtaava vesi, yhtä liikkuva ja kiihkeä ja vaikka hän virran partaalta löytämiinsä tyttöihin rakastuukin, hän on salaa onnellinen lähtemisen välttämättömyydestä. Sillä ihmisen täytyy olla vapaa, vapaa!
Ei, elää minä tahdon, niin kauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää niin kauvan kuin minulla keuhkot ovat. Mutta tiedätkö Tuomenkukka, mitä elämä oikein on? Kyllä, vastasi tyttö säkenöivin silmin. Se on rakkautta. Niin, rakkautta se on, mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä, ja uskallusta elää. Ja se on kohtaloa joka meitä ihmislapsia yhteen johtaa.
Niinkö? Kuinka minä en ole osannut sitä ennen ajatella ennen kuin sinä sen nyt sanoit.
Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä ja me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkaisematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten, ja heti sinä hetkenä tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme kuin maneetti rautaa, tulkoon siitä sitte onnea tai onnettomuutta.Aika kuluu, nälkä kasvaa. Sitten, kuin salaa, tulee pysähdys. Alkaako muutos siitä hetkestä, jona Olavi näkee peilistä silmiensä ympärille ilmestyneet elämänjuonteet vaiko siitä, kun hän tapaa ilotalossa vieraillessaan Gasellin, yhden ensimmäisistä rakkauksistaan? Tärkeä lienee myös se iltatuokio, kun Olavi, väsyneenä ja hädissään kuulee lapsena menehtyneen siskonsa puhuvan hänelle iltatähtenä taivaalla, huminana pihapuissa: palaa kotiin, kotiin, katumukseen ja sovitukseen...
Sillä kyllä, kyllä tästä tuhlaajapojan tarina lopultakin tulee. Ja se nainen, joka hänet lopulta kesyttää, tietää kesyttävänsä jotakin levotonta, aina liikkeessä olevaa ja hyväksyy osansa hiljaisesti ja kirkasotsaisesti. Tarinan sukupuoliroolitus ja moraalisuus suorastaan huutavat 1900-luvun alun ihanteita. Kaiken muun antinsa ohella Laulu tulipunaisesta kukasta on erinomainen esimerkki siitä, kuinka paljon maailma on sadassa vuodessa muuttunut...
Johannes Linnankoski (1869 -1913) kuuluu Suomen kultakauden kirjailijoihin. Hän ammensi teoksensa tunnelman kansallisromantiikan ehttymättömistä kuvastoista: Suomen suuret salot humisevat, käet kukkuvat, tuomi kukkii ja kosket kuohuvat väkevinä ja vapaina, yhtä väkevinä kuin Olavin valtoimenaan vyöryvä rakkaus. Voi jos rakkautta ei tarvitsisi koskaan kahlita, tuntuu Linnankoski itsekin kovin olavimaisella kiihkeydellä toivovan.
* Kansalliskirjaston sivuilta löytämäni kansikuva on mitä todennäköisimmin teoksen ensimmäisestä painoksesta.
Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta, 1905
Teoksen 1. kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö
(myöhempiä kustantajia: muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)
Elisa Kirjan äänikirja, 2014
Lukija: Eija Peltonen