Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta

Äänikirjana
  Vuosisatojen mittaisia aikamatkoja voi tehdä kirjojen maailmassa nopeasti ja niin usein kun haluaa. Viime viikolla hypähtelin 1600-luvun ja 1800-luvun lopun välillä, kun luvussa oli Mirkka Lappalaisen esseekokoelmaa Maailman painavin raha ja kuuntelussa Johannes Linnankosken klassikkoteos Laulu tulipunaisesta kukasta. Löysin mp3-äänikirjat tutustuessani sähkökirjatarjontaan ja ajattelin kokeilla tätäkin formaattia. Ensimmäiseksi kuuntelukokemukseksi otin ilmaiseksi ladattavan klassikon.

  On minulla tässä äänikirjakokeilussa pieni taka-ajatuskin mukana: puhaltaessani lukuharrastustani uuteen hehkuun muutaman vuoden tauon jälkeen ja aloitettuani kirjablogin pitämisen, jäi toinen rakas harrastukseni, korujen tekeminen, auttamatta taka-alalle. Tähän saakka olen kuunnellut koruja tehdessäni radiota: klassisen musiikin ja puheohjelmien seurassa  nypräämiseen uppoutuu monta kertaa niin perusteellisesti, ettei ajan kulua edes huomaa. Tajusin, että jos muutun silloin tällön kirjojen lukijasta kirjojen kuuntelijaksi, voisin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ja kappas: sehän toimi!

  Tämä 1905 ilmestynyt klassikko oli ihana äänikirja-aloitus. Moraalinen kertomus nuoresta maatalon pojasta Olavi Koskelasta oli Suomen ensimmäinen todellinen hittiromaani ja vieläkin se on yksi tunnetuimmista maamme rajojen ulkopuolella ilmestyneistä suomalaisista kirjoista - Kalevalan ja Setsemän veljeksen ohella. Oli siis minunkin aika vihdoinkin tutustua Koskelan Olaviin. Saattaa olla, että olen nähnyt jonkin kirjan lukuisista filmatisoinneista, ehkä juuri sen kuuluisan kolmekymmentäluvun lopulla tehdyn  Teuvo Tulion version... Jos näin on käynyt, tarinan on täytynyt kadota jonnekin muistini tuolle puolen, sillä se oli minulle kuin uusi. Ja silti teoksessa oli jotakin hyvin tuttua, sieluun kirjoitettua Suomi-Filmin tunnelmaa...

Vanhaksi käsitelty kuva omasta kuva-arkistosta. Aurajokea.

  Teos on ilmestymisaikaansa nähden hyvin rohkea. Ehkä siitä juuri sen tähden tulikin Suomen ensimmäinen todellinen bestseller. Muistan, että edesmennyt isoisäni kertoi teoksen olleen yksi  nuoruutensa mielikirjoista. Varmasti hän löysi tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä, olihan hän maatalon poika niin kuin Olavikin, ja vastuu tilan jatkamisesta painoi hartioita. Maanviljelijän pojista tuli tuohon aikaan maanviljelijöitä. Kyse oli aina ja ennen kaikkea maasta ja suvun perinteistä. Maatalouskulttuurissa ihmisten tulevaisuus lyötiin lukkoon jo kehdossa keinuessa.

  Mutta Olavi, vaalea huimapää, lähtee kotoaan ovet paukkuen! Tuossa teossa on sellaista totista ja tuimaa draamaa, joka kirjan ilmestymisen aikoihin on ollut omiaan iskemään tulikipinöitä lukijankin sieluun. Uskon, että Linnankoski tulkitsi kirjassaan monen 'kotitaloonsa kahlitun' salaisia haaveita: voi kun voisikin vain lähteä ja etsiä oman tiensä! Syynä Olavin tulenkivenkatkuiseen repäisyyn on tietenkin lempi: hän tahtoo naida köyhän kyökkipiian, mutta siihenpä ei hänen isänsä suostukaan, ei kuuna päivänä: mierontielle hän mieluummin poikansa päästää kuin piikojen hameiden alle pesäänsä tekemään. Olaville ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lähteä kotoa, ylpeys loukattuna, silmät leiskuvina. Tyttökin jää sille tielleen, kun Olavi painuu tukinuittoon ja aloittaa kulkurin elämän.

  Olavi kulkee tukkilaisten mukana ja siinä sivussa rakastuu joen rantamien tyttöihin, kulkee valloituksesta toiseen kuin huumattuna. Uskon Olavin tunteiden olevan aitoja, hän vain janoaa rakastumisen tunnetta eikä itse tajua rakkautensa tuhoisaa, polttavaa voimaa. Pian hänen maineensa kiirii kauas hänen edelleen. Hän on se komea ja hiljainen, se kaikkein rohkein ja huimapäisin puomi- ja sumajuoksija, tukkilainen, josta osataan jo arvuutella: kenethän hän täältä nappaa... Ja jotenkin nuo tytöt tuntuat odottavan valloittajaansa, Olavi arvelee. Linnankoski kuvaa naisen ajan tavan mukaan saaliina, jonka on määräkin tulla saalistetuksi. Kun gaselli on saatu kiinni, on aika lähteä, tuskallisesti, mutta vapautuneena. Tätä tematiikkaa voisi tarkastella puolelta jos toiseltakin...

  Linnankoski kuvaa Olavin ja tyttösten kohtaamisia kauniisti ja tulenpalavasti, mutta jo ensikohtamisissa on hyvästijättöjen makua: Olavin mieli on kuin koskessa virtaava vesi, yhtä liikkuva ja kiihkeä ja vaikka hän virran partaalta löytämiinsä  tyttöihin rakastuukin, hän on salaa onnellinen lähtemisen välttämättömyydestä. Sillä ihmisen täytyy olla vapaa, vapaa!
 Ei, elää minä tahdon, niin kauvan kun nuori olen, vapaasti hengittää niin kauvan kuin minulla keuhkot ovat. Mutta tiedätkö Tuomenkukka, mitä elämä oikein on? Kyllä, vastasi tyttö säkenöivin silmin. Se on rakkautta. Niin, rakkautta se on, mutta se on muutakin. Se on nuoruutta ja kevättä, ja uskallusta elää. Ja se on kohtaloa joka meitä ihmislapsia yhteen johtaa.                                                                                                        
Niinkö? Kuinka minä en  ole osannut sitä ennen ajatella ennen kuin sinä sen nyt sanoit.   
Siksi, etteivät meidän ajatuksemme merkitse mitään näissä asioissa. Me kulemme kuin ilman tuulet tai taivaan tähdet toisistamme tietämättä ja me sivuutamme satoja puoleenkaan vilkaisematta, kunnes kohtalo yhtäkkiä viskaa valittunsa kuin salaman välähdyksen silmä silmää vasten, ja heti sinä hetkenä tunnemme kuuluvamme toisillemme ja vetävämme toisiamme kuin maneetti rautaa, tulkoon siitä sitte onnea tai onnettomuutta.
  Aika kuluu, nälkä kasvaa. Sitten, kuin salaa, tulee pysähdys. Alkaako muutos siitä hetkestä, jona Olavi näkee peilistä silmiensä ympärille ilmestyneet elämänjuonteet vaiko siitä, kun hän tapaa ilotalossa vieraillessaan Gasellin, yhden ensimmäisistä rakkauksistaan? Tärkeä lienee myös  se iltatuokio, kun Olavi, väsyneenä ja hädissään kuulee lapsena menehtyneen siskonsa puhuvan hänelle iltatähtenä taivaalla, huminana pihapuissa:  palaa kotiin, kotiin, katumukseen ja sovitukseen...
Sillä kyllä, kyllä tästä tuhlaajapojan tarina lopultakin tulee. Ja se nainen, joka hänet lopulta kesyttää, tietää kesyttävänsä jotakin levotonta, aina liikkeessä olevaa ja hyväksyy osansa hiljaisesti ja kirkasotsaisesti. Tarinan sukupuoliroolitus ja moraalisuus  suorastaan huutavat 1900-luvun alun ihanteita. Kaiken muun antinsa ohella Laulu tulipunaisesta kukasta on erinomainen esimerkki siitä, kuinka paljon maailma on sadassa vuodessa muuttunut...

  Johannes Linnankoski  (1869 -1913) kuuluu Suomen kultakauden kirjailijoihin. Hän ammensi teoksensa tunnelman kansallisromantiikan ehttymättömistä kuvastoista: Suomen suuret salot humisevat, käet kukkuvat, tuomi kukkii ja kosket kuohuvat väkevinä ja vapaina, yhtä väkevinä kuin Olavin valtoimenaan vyöryvä rakkaus. Voi jos rakkautta ei tarvitsisi koskaan kahlita, tuntuu Linnankoski itsekin kovin olavimaisella kiihkeydellä toivovan.

  * Kansalliskirjaston sivuilta löytämäni kansikuva on mitä todennäköisimmin teoksen ensimmäisestä painoksesta.



Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta, 1905
Teoksen 1. kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö
(myöhempiä kustantajia: muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura)
Elisa Kirjan äänikirja, 2014
Lukija: Eija Peltonen

Kommentit

  1. Arvioosi on singahtanut aimo annos kirjan tenhoa! Olavia ei saa mielestään, kun kerran on hänet tavannut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, vaikutus on nähtävissä :) Olavi on hurmuri. Osaisikohan itseekään vastustaa ;) kiitos kommentistasi :)

      Poista
  2. Tässä on hienoa, rehevää kieltä. Minä en ollut lukenut tätä aiemmin, sinänsä hassua, koska opiskelin mm. kirjallisuutta. Nyt olen lukemassa tätä ja eräänlaisena kokeiluna itselleni e-kirjana kännykältä. Saatan kyllä vaihtaa paperiseen, koska jotenkin tämä klassikko toimii paremmin painettuna kirjana - ainakin minulle. Nautin kyllä Linnankosken tekstistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Linnankosken kieli on huimaavan kaunista, niin kansallisromanttista, että monin paikoin melkein pakahtuu :)
      E-kirjakokeilut on minulla jäissä siihen saakka, kun saan oman Koboni kotiin. Älykänny oli yksi vaihtoehto, jota mietin, mutta halusin lukulaitteen hyvät puolet...
      Yritin lukea Doerria koneelta, mutta lopetin kun huomasin hyvän kirjan menevän hukkaan.

      Klassikot .- niin.. Piäisiö ne lkea klassisesti. Ehkä tunnelmaan pääseminen helpottuu sillä tavoin. Itse kuuntelin tämän ja se toimi ihan hyvin. Voi olla, että luen tämän itsekin vielä jossakin vaiheessa.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Oi Olavi! Ihanaa että olet lukenut tämän <3 Minunkin oli tarkoitus palata tähän taas viime kesänä, mutta kävi niin että tämä siinä tuulien tuoksinassa kuitenkin jäi... Ehkäpä tämä vuoro tulee tulevana suvena... Kiitos ihanasta klassikkohetkestä menneen ajan lumoa henkivän kirjoituksesi äärellä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin ulkona ja ihana toukotuuli pyöräytti ajatuksia... Tulin äkkiä ajatelleeksi että kirjoitin hulluja - ethän lukenut tätä vaan kuuntelit :) Lisään nyt vielä, että aikanaan kun neuloin enemmän, ajattelin toisinaan että äänikirjojen kuunteleminen mahdollistaisi kirjallisuudesta nauttimisen samalla kun puikot heilahtelevat... En kuitenkaan koskaan tullut tarttuneeksi ajatukseen, se kai tuntui sittenkin vieraalta. Taidan olla vähän muumio, itsepintaisen halukas tuntemaan sormenpäissä sen paperin ;)

      Poista
    2. Katja, tämä oli todellinen löytö minulle. Aivan liian vähän tulee luettua näitä ihania klassikoitamme. Nyt kun keksin äänkirjat ja e-kirjat, niin saattaa olla, että klassikot tulevat enenemässä määrin kuulumaan päiviini!

      Niin, jos on tottunut nauttimaan kirjallisudesta sillä vanhalla, rakkaalla ja hyväksihavaitulla tavalla, niin miksipä sitä muuttelisi. Olen kyllä jotenkin niin utelias sielu, että tykkään kokeilla ja tämä kokeilu oli erittäin hyvä! Sain puhallettua samallla uutta tuulta tuohon toiseen harrastukseeni.

      Mutta niin, yriitin lukea erästä ihanaa lukuromaania e-kirjana koneelta (Doerrin Kaikki se valo, jota emme näe). Piti lopetta kesken, muutoin olisi hyvä kirja mennyt haaskioon. Nyt on tilauksessa lukulaite.

      Minä olen nykyään ihan muumio näitten vastauksieni kannssa. Kommentit jäävät ilman vastausta liian pitkäksi aikaa. Ja olen huomannut senkin, että vaikka käyn muitten blogeissa säännöllisesti, kommentoin itse vähemmän kuin ennen. Käyn ja luen kuitenkin... Joskus menee näin.

      Kiitokset ihanista kommenteistasi :) Tänään olikin kyllä ihanan villi kevättuuli :)

      Poista
    3. Lyöntivihreitä, ooh kuinka paljon...jos olisin kirjailija, oikolukijani repisi varmaan hiukset päästään ;)

      Poista
    4. Katja, tämä oli todellinen löytö minulle. Aivan liian vähän tulee luettua näitä ihania klassikoitamme. Nyt kun keksin äänkirjat ja e-kirjat, niin saattaa olla, että klassikot tulevat enenemässä määrin kuulumaan päiviini!

      Niin, jos on tottunut nauttimaan kirjallisudesta sillä vanhalla, rakkaalla ja hyväksihavaitulla tavalla, niin miksipä sitä muuttelisi. Olen kyllä jotenkin niin utelias sielu, että tykkään kokeilla ja tämä kokeilu oli erittäin hyvä! Sain puhallettua samallla uutta tuulta tuohon toiseen harrastukseeni.

      Mutta niin, yriitin lukea erästä ihanaa lukuromaania e-kirjana koneelta (Doerrin Kaikki se valo, jota emme näe). Piti lopetta kesken, muutoin olisi hyvä kirja mennyt haaskioon. Nyt on tilauksessa lukulaite.

      Minä olen nykyään ihan muumio näitten vastauksieni kannssa. Kommentit jäävät ilman vastausta liian pitkäksi aikaa. Ja olen huomannut senkin, että vaikka käyn muitten blogeissa säännöllisesti, kommentoin itse vähemmän kuin ennen. Käyn ja luen kuitenkin... Joskus menee näin.

      Kiitokset ihanista kommenteistasi :) Tänään olikin kyllä ihanan villi kevättuuli :)

      Poista
  4. Kaisa Reetta, kun klassikot on luettu jo moeen kertaan, ei ihan heti tunnu, että niihin palaa. Elämä on lyhyt ja sitten se on ohi. Pitää ehtiä lukea vielä monta uuttakin ja ennen lukematonta kirjaa. Sinuhen luin yhtenä kesäviikkona, kun R. oli tyomatkalla, mutta en postannut siitä. Se oli vieäkin vahvempi kokemus kuin kahdella ekalla kerralla. Mutta jos luen Taikavuoren kolmannen kerran, sitten se tulee blogiini.

    En ole ajatellut lukea uudelleen Täällä Pohjan tähden alla tai Maila Talvion kootut tms. En ainakaan vielä. Linnankoskesta en juuri nyt muista mitään, mutta olen lukenut isäni kirjaston, jonka perin ja siellä on teos poikineen. Sellaisiakin, mitä en olisi ehkä itse lähtenyt varta vasten etsimään.

    Kuvittele nyt, kun siis luen liikaa ja silmät kuivuvat, Käivn silämälääkärissä ja hän sanoi, että perinteisen kirjan lukeminen ei silmiä kuivata, sillä siinä tulee räpytysliike, mutta KAIKKI ruudun tuojottaminen pitää silmän auki niin, että ei tule luontaista räpyttelyä. Pysyn kirjakirjoissa, kuten Dooner;)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena,tätä kirjaa en lukenut, vaan kuuntelin ja kokemus oli hyvä... Silmätkin saavat äänikirjojen kanssa levätä! :)

      Minulta on jäänyt monta klassikkoa lukematta, niistä yksi oli tämä Linnankoski. Ja on niin monia muitakin lukemattomia klassikoita, joihin aion aikaani vielä laittaa. Uusia kirjoja tulee jatkuvasti. Yritän saada nykykirjallisuudesta niin laajan yleiskuvan kuin suinkin pystyn. Kirjakevät on ollut hieno ja sadosta on vielä monta lukematta. Nyt on luvussa Peter Hoegin uusin, Susanin vaikutus, joka taitaa nousta jopa Stonerin haastajaksi! Yksi mielenkiintoinen uutuus (joka muuten on ilmestynyt alkukielellä jo 1908 ja vasta nyt suomeksi) on sveitsiläiisen modernistin, Robert Walserin Konttoristi, jota odotan paljon... Enkä malttaisi odottaa että vihdoin pääsisin kunnolla Doerrin uutuuden kimppuun... Mitäs vielä: Watersia myös tulossa, muutama suomalainen - ja shishkin! Hänelle aion pyhittää osan kuukaudesta!

      Kiitos kommentistasi :)

      <3

      Poista
  5. Äänikirjat on loistava keksintö! Minä teen työtä, joka on monesti aika yksitoikkoista, joten saan jatkuvasti kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun kuuntelen kirjaa. Aiemmin kuuntelin radiota, mutta se kuuluu täälä huonosti, kirja on luotettavampi seuralainen.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!