Kokoelmassa on seitsemän novellia, seitsemän rakkaustarinaa, joissa rakkaus ei vie ihmistä onneen vaan on päinvastoin vain hullua ja tuhoavaa. Tarinoiden teemoiksi nousevat Murakamin muissakin teoksista läsnä olevat yksinäisyyden ja vierauden tunteet, sellaiset sisäisen autiuden kokemukset, jotka saavat ihmisen kyseenalaistamaan jopa oman olemassaolonsa ja minäkuvansa. Mitä muuta rakkaus voisi ollaakaan kuin pyrkimystä löytää kosketus omaan itseen, pyrkimystä löytää sisäisen ja ulkoisen kaaoksen keskeltä pieni piste johon kiinnittyä, Murakami tuntuu kysyvän. Mutta rakkaus on huono kiinnittymisalusta, sillä se pettää meidät kerta toisensa jälkeen. Nämä novellit eivät kaunistele: rakkaus on murhaa ja joku kärsii aina.
Miehiä ilman naisia -kokoelman novelleissa kärsivänä osapuolena ovat (yhtä poikkeusta lukuunottamatta) miehet. Murakamia on arvosteltu siitä että hän käsittelee naishahmojaan usein hyvinkin seksistisesti; uumoilen että tämä kokoelma on omiaan nostamaan nuo syytökset jälleen pintaan. Tällä kertaa huomasin itsekin nostelevani tämän tästä kulmakarvojani, sillä tällä kertaa naiset ovat saaneet perin epäkiitollisen ja epämiellyttävänkin roolituksen: nopealla vilkaisulla heidät voi tuomita itsekkäiksi ja tunteettomiksi rakkauden murhaajattariksi. Lähemmin tarkasteltuna Murakamin naiskuva ei kuitenkaan ole näin yksioikoinen, ja mikä tärkeintä: hän ei kirjoita naishahmojaan pelkiksi objekteiksi (no, parissa kohtaa taidetaan pistäytyä Murakamin omissa päiväunissa) vaan omaehtoisesti toimiviksi yksilöiksi, olkoonkin, että heidän toimintansa kulminoituu (miehen näkökulmasta katsottuna) itsekkyydeksi.
Murakami tunkeutuu miehen kärsimysten alkulähteille, eivätkä jäljet suinkaan aina johda naistenhuoneeseen. Nainen saattaa toimia näissä tarinoissa onnettomuuden välikappaleena, mutta tragedian syyt löytyvät jostain syvemmältä. Mies ei tajua, mistä hänen kärsimyksensä johtuvat, hän taistelee demoniensa kanssa, lakastuu lopulta hengiltä ilman naista, johon on kuin ihmeen kaupalla uskaltanut luottaa ja rakastua. Sillä välin nainen pyyhkii pölyt kantapäistään ja suuntaa selviytyjänä kohti uusia seikkailuja. Näin esitettynä asetelma on tietenkin räikeän asenteellinen, mutta tarina ei pääty tähän: tämän jälkeen Murakami nimittäin ryhtyy kuorimaan miehen tuskaisaa sisintä kuin sipulia, niin että lukijakin jää jännittyneenä seuraamaan tilannetta. Mitä tapahtuu, jos mitään ei löydy, jos jäljelle jäävät pelkät kuoret?
Löysin tästä novellikokoelmasta monia tuttuja elementtejä, jotka ovat tähänkin saakka vetäneet minua Haruki Murakamin teosten pariin: rakastan hänen näennäisen yksinkertaista ilmaisuaan, hänen monitahoisuuttaan ja jollakin hyvin erikoisella tavalla intiimiä otettaan, sitä, miten kevyesti hän hypähtää realistisesta kerronnasta henkilöiden sisäisiin avaruuksiin ja takaisin ja miten vaivattomasti hän punoo tarinoihinsa fantasian aineksia. Tästä kokoelmasta fantasiaa löytyy tosin vain pieni hyppysellinen, mutta siellä se tälläkin kertaa häilyy, jossakin unen ja valveen rajamailla.
Osa näistä kiitoksista ja kehuista tulisi eittämättä osoittaa Murakamin suomentajille, muun muassa tämän kokoelman kääntäjälle Juha Myllärille. Murakamia ovat suomentaneet hänen lisäkseen ainakin Raisa Porrasmaa ja Aleksi Milonoff. Murakamin tyyli on kaikissa suomennoksissa pysynyt mielestäni todella linjakkaana niin, että sen voi vaivatta tunnistaa. Tämä jos mikä osoittaa, kuinka rautaisia ammattilaisia kääntäjämme ovat...
Miehiä ilman naisia -kokoelman tunnelma on hyvin murakamimainen, hypnoottinen ja pienistä vastakkainasetteluistaan huolimatta yllättävän seesteinen. Murakami on minulle kuin huumetta: hän on jo aikoja sitten saanut luvan viedä minut tarinoineen minne ikinä huvittaa. Niin, etten minä edes vikise.
Muualla: Bibliofiilin päiväunia, Kirja vieköön, Kulttuuri kukoistaa, Mitä luimme kerran ja Mummo matkalla.
Tammen keltainen kirjasto
Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia (Onna noi inai otokotachi, 2014)
Tammi 2016
Suomentanut Juha Mylläri