Pierre Lemaitre: Camille

Oliko se enteellistä: luettuani viime syksynä Pierre Lemaitren edellisen dekkarisuomennoksen Alex, jäin toivomaan dekkarisarjan päähenkilölle, elämässään aivan liian kovia kokeneelle mutta ah niin sympaattiselle  ylikomisario Camille Verhoevenille edes hitusen verran enemmän onnea - ja rakkautta. Tapasin Verhoevenin tässä päivänä muutamana uudelleen ja tällä kertaa kaikki mitä hän tekee, kumpuaa rakkaudesta. Mies on onnettoman rakastunut - vaikka muuta väittääkin: sydämessä riehuva pyörremyrsky saa hiljaisen, taiteita ja kauneutta rakastavan miehen sekaisin, niin että jopa hänen vakaaksi luultu asemansa Pariisin rikospoliisissa joutuu vaakalaudalle.  Aiemmin niin harkitseva ja kylmähermoinen mies heittäytyy nyt tunteidensa vietäväksi - eikä siinä tietenkään hyvä heilu.

  Kuin sattuman oikusta Verhoevenin uusi naisystävä (kyllä, ylikomisariomme on kuin onkin uskaltautunut suhteeseen!) joutuu koruliikkeen ryöstön yhteydessä julman ja täysin mielivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta selviää tapahtumasta kuin ihmeen kaupalla hengissä. Anne näkee ryöstäjät silmästä silmään, hänestä tulee vaarallinen todistaja, joka täytyy vaientaa - hinnalla millä hyvänsä. Rakastunut ylikomisario salaa suhteensa  uhriin, hän ei voisi unissaankaan jättää tätä juttua muiden hoidettavaksi, Tilanteesta kehittyvä monimutkainen kissa hiiri -leikki heittää Verhoevenin työ- ja yksityiselämän sijoiltaan, syvääkin syvemmän kuilun partaalle.

Pidän Lemaitren tavasta kirjoittaa. Hänen käyttämänsä kieli on laadukasta, parempaa kuin dekkareissa keskimäärin. Verhoevenin persoona on taitavasti punottu, siitäkin huolimatta että hänestä muodostuva kuva on pintasilaukseltaan hyvinkin tuttu: Ylikomisario kokee ulkopuolisuutta, hän on hiljainen, taiteellinen ja jossakin määrin epäsosiaalinen tapaus (stereotypia, johon me dekkarien ystävät törmäämme  nykyään tämän tästä). Mutta kaikista yhteneväisyyksistä huolimatta Verhoevenissa on vielä jotakin taianomaista  ekstraa. Lemaitre antaa sankarinsa persoonan tulla esiin vähä vähältä, tutustumme häneen samalla tavoin kuin tietynlaisiin persooniin on tutustuttava oikeassakin elämässä, hitaasti ja varoen. Tämä luo hahmoon uskottavuutta ja inhimillistä tarttumapintaa.

Se, ettei Lemaitre mässäile väkivallalla, kuten niin monet muut rikoskirjailijat nykyisin tekevät, saa minut liputtamaan tämän dekkarisarjan puolesta entistä innokkaammin. Väkivaltaa tässäkin tarinassa kyllä on, mutta se ei ole itseisarvoista. Camille on viimesyksyistä Alexia jossakin määrin piinaavampi ja vauhdikkaampikin tarina. Jännitystä piisaa niin ettei kirjaa olisi halunnut päästää käsistään: luvassa on monia klassisia, selkäpiitä sopivasti kutittelevia piinatuokioita.

Camille on Lemaitren  Verhoeven-sarjan  päätösosa. Sarjan suomennosjärjestys on kummallisen takaperoinen, sillä ensimmäinen osa Irene ilmestyy meillä vasta ensi syksynä. Nyt kun tiedän, kuinka kaikki päättyy on syksyllä mielenkiintoista palata menneisyyteen: Verhoevenia ympäröivän salaperäisyyden verhot saattavat vihdoin avautua...

Camillea on luettu myös täällä: Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla ja Oksan hyllyltä.

** Kirjablogeissa vietetään tällä viikolla  Oksan hyllyltä -blogista tutun Marikan käynnistämää dekkariviikkoa.


Pierre Lemaitre: Camille (Sacrifices, 2012)
Minerva 2016
Suomentanut Sirkka Aulanko
Alkuperäiskieli:ranska
e-kirja, oma ostos

Pierre Lemaitre: Alex

Tarinan alku: nuori kaunis nainen siepataan ja kuljetetaan tiedottomana tyhjään varastorakennukseen Pariisin ulkopuolelle. Nainen teljetään alastomana katosta riippuvaan lautahäkkiin, jonka ulkopuolella odottaa lauma nälkäisiä, hetki hetkeltä röyhkeämmiksi käyviä rottia. Hänen on selvästi tarkoitus kuolla täällä. Poliisit saavat sieppauksesta vihjeen ja aloittavat kilpajuoksunsa aikaa vastaan tietämättä edes sitä, kuka kidnappauksen uhri on. Tämän enempää en aio kirjan juonta avata, muuten spoilaisin tulevan lukukokemuksesi. Alex kuuluu niihin dekkareihin, joiden juonenkäänteet ehtivät tarinan kuluessa heittää voltin jos toisenkin ja kietoutuvat sen jälkeen yhdeksi tiukaksi sykkyräksi: jos paljastan jotakin, paljastan kaiken. Samasta syystä en voi pohtia tässä kirjan kantavia teemojakaan, saati sen psykologisia ulottuvuuksia.
Siirryn pohdinnoissani siis turvallisimmille vesille, dekkarin sydänhahmoon, jonka mukana dekkari yleensä joko onnistuu tai floppaa. Kysymys on tietenkin rikoksen tutkijasta, hänestä jonka hartioille kasaamme aina niin suuret määrät odotuksia. Haluamme että sankarissamme on luonnetta, samaistumispintaa, jotakin johon rakastua ja jota jäädä tarinan lopussa ikävöimään.  Alexissa tutkimuksen johdon ja suuret odotuksemme saa kannettavakseen ylikomisario Camille Verhoeven. 

   Verhoeven tarttuu sieppausjuttuun sangen vastahakoisesti, sillä hän on vastikään kokenut raskaan henkilökohtaisen tragedian, joka muistuttaa tapahtunutta ja siksi juuri tämän tutkinnan johtaminen tuntuu hänestä kertakaikkisen sietämättömältä tehtävältä. Nuoren naisen kohtalo nainen tuo Verhoevenin mieleen hänen oman menetyksensä, yksinäisyytensä, kaiken sen, minkä vuoksi hänen elämästään on jäljellä enää vain tyhjä kuori...

  Tutustumme Verhoevenin persoonaan hitaasti. Hän on luonteeltaan sellainen, varovainen ja vähän syrjäänvetäytyvä, mutta on silti kaiken aikaa tilanteiden tasalla. Tuntemattomille hän on arvoitus, mutta työtoverit ovat tottuneet lukemaan miestä: he tulkitsevat Verhoevenin tapoja ja sanomisia vaivatta ja tietävät että hänen hiljaisuuksissaankin on eroja... Miten toimivaa: tässä poliisiyksikössä kommunikaatio sujuu kuin vanhassa, hioutuneessa avioliitossa.

  Ensimmänen seikka johon vieras kiinnittää sankarissamme huomionsa, on hänen lyhytkasvuisuutensa. Pituus - tai pikemminkin sen puute - on  arvattavasti yksi Verhoevenin kipupisteistä, niin henkilökohtaisella kuin ammatillisellakin tasolla. 140 senttimetriä pitkän ylikomisarion  on lunastettava auktoriteettinsa päivittäin, yhä uudelleen ja uudelleen. Mutta kuinka tyylikkäästi hän silloinkin toimii, myös niinä päivinä joina sisimmässä kiehuu jo tuhat kirottua, hännätöntä sisiliskoa: mies on oppinut sulkemaan silmänsä tällaisilta asioilta, oppinut selviytymään, unohtamaan. Ja  onhan niin, että ominaisuudet, jotka näyttäytyvät ulkomaailmalle heikkouksina, voivat tietyissä tilanteissa antaa yllättävän edun...

  "Rauhoitutaanpa nyt. "Puhuja oli Camille. Hän ei ole korottanut ääntään. Muut olivat unohtaneet hänet niin kuin pikkupojan, joka pannaan huoneen perälle kynien ja papereiden kanssa, jotta hän pysyisi poissa tieltä."Teille esitetään kysymyksiä", hän sanoo, 'Ja te vastaatte niihin." 

(X) on käännähtänyt katsomaan häntä, mutta Camille ei kohota katsettaan paperista vaan jatkaa piirtämistä. Hän huomauttaa vain: "Sillä  tavalla täällä toimitaan". --- 

Huoneen ilmapiiri tuo mieleen kesäisen hellepäivän, jonka äkkiä keskeyttää jyrähtävä ukkonen, kukaan ei ole osannut ennustaa sitä, mutta kaikki huomaavat samalla hetkellä, ettei sateenvarjoa ole käsillä, vaikka taivas on jo tummunut ja kotiin on vielä pitkä matka...

Siepatun naisen tapaus takkuaa. Poliisi saa käsiinsä hämärän kännykkäotoksen, jossa tuo nälkiintynyt ja elämänhalunsa menettänyt nainen katsoo karkean lautavankilansa hämäristä suoraan valokuvan ottajaan, sieppaajaansa, kiduttajaansa. Piirtämistä rakastava Verhoeven yrittää vangita naisen katseen kymmeniin luonnostelmiin, yrittää ymmärtää katseeseen sisältyvää viestiä, mutta jotakin jää aina puuttumaan. Verhoeven on herkkä, hän tuntee olevansa hetki hetkeltä yhä kauempana jutun ratkaisusta ja aika on kulumassa loppuun...
Rauhallisista mietiskelyjaksoista hypätään keskelle rankkuutta, sillä pian alkaa tapahtua myös murhia. Tietyssä vaiheessa tarinaa aloin (herkkänä lukijana) hypellä raakojen murhakohtausten yli. Samoin kävi lukiessani Keplerin Vainoojaa.

  Nautin Alexia lukiessani ehdottomasti eniten jaksoista, joissa sain seurata Camille Verhoevenin rauhallista, mietiskelyyn taipuvaista työskentelyä ja hänen sisäisiä dialogejaan. Lemaitren kerronta nojaa suuriin kontrasteihin: yhtäällä on tuo Verhoevenin ympärillä viipyilevä rauha ja hiljaisuus, toisaalla ovat rankat toimintakuvaukset, joita ilman nykydekkaristit eivät nähtävästi tule toimeen. Näiden kahden maailman välillä vallitsee kuitenkin hyvä tasapaino.

   Kansainvälisen International Dagger -dekkaripalkinnon vuonna 2013 voittanut Alex on ensimmäinen Ranskassa jo kolmiosaiseksi ehtineestä Camille Verhoeven -sarjasta. Toivon, että dekkarisarjan suomennokset jatkuvat, sillä ylikomisario Verhoeven osoittautui varsin mukavaksi tuttavuudeksi. Toivottavasti tuo sympaattinen, paljon kokenut mies kohtaa sarjan seuraavissa osissa hiukan henkilökohtaista onnea, rakkauttakin...

*Lemaitrelta on suomennettu Alexin lisäksi myös historiallinen romaani Näkemiin taivaassa. 

**Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Pierre Lemaitre: Alex (Alex, 2011)
Minerva, 2015
Suomentanut Sirkka Aulanko
Alkuperäiskieli: ranska