Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläissyntyisen, tätä nykyä Sveitsissä asuvan Mihail Šiškinin edellinen suomennos Neidonhius nousi viime vuonna lukemieni ulkomaisten romaanien kärkipaikalle. Teos oli haastava  ja samalla täydellinen, unohtumaton lukukokemus.
Odotin Šiškinin tänä syksynä suomennettua kirjoituskokoelmaa sielu innosta (ja vähän pelostakin) väristen: minkälaiseen Odysseiaan Šiškin minut Kaunokirjoituksillaan johdattaisi...

  1961 syntynyt Šiškin on eittämättä yksi kiitetyimmistä ja tunnetuimmista venäläisistä nykykirjailijoista. Hän on valloittanut lukevien ihmisten sydämiä maailmalla - ja parin viime vuoden aikana myös täällä Suomessa: Šiškinin vierailu viime vuoden Helsinki Lit -festivaaleilla  esitteli meille vaatimattoman ja itsenäisesti ajattelevan kirjailijan, joka kantaa selässään Pegasoksen siipiä...   Linkin takaa löytyvässä keskustelussa Šiškin kertaa ajatuksiaan  Venäjän nykytilanteesta ja historiasta, ja pohtii sellaisenkin ihmeellisen ilmiön kuin  'venäläisen sielun' olemusta.

  Yhdeksän kirjoituksen Kaunokirjoituksia-kokoelma sisältää sekä novelleja että esseitä. Useammin kuin kerran kategoriat menevät myös ihanasti sekaisin, eli  Šiškin vapauttaa itsensä ja tekstinsä (ymmärrykseni mukaan hänelle hyvin luonteenomaisesti)  kaikenlaiselta lokeroinnilta ja kategorisoinnilta.
Tekstin vapaus ja kokeilevuus tulivat hänen kohdallaan tutuiksi jo Neidonhiuksessa, mutta tällä kertaa lukukokemus sujuvampi, jopa niin että aluksi hämmennyin: olenko sivuuttamassa nyt juuri jotakin tärkeää, jotain mitä en nyt vain huomaa? Tästä syystä lupasin itselleni palata kokoelmaan vielä uudemman kerran, sillä toisinaan käy niin, että luettavan todellinen sisältö avautuu vasta uusintakierroksilla ja ajan kanssa.

  Lukukokemuksesta uhkasi siis tulla edellistä Šiškiniäni lempeämpi, seestyneempi... Nautin hänen tekstistään niin kuin nautitaan helteisen iltapäivän huumaavasta tunnelmasta. Ja sitten - kaikeksi onneksi ja autuudeksi -  juuri kun olen vajoamaisillani venäläisen sielunmaiseman loputtomiin, autioihin ja aavoihin syvyyksiin, tulee käänne, tulee herätys: tekstiin kätketyt terävät oivallukset sivaltavat ilmaa kuin salamat...

  Useissa kirjoituksissaan Šiškin muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Moskovassa, palaa sukunsa historiaan ja omiin elämänvaiheisiinsa: mikä teki tästä nuoresta, ehdan neuvostokasvatuksen saaneesta opettajaäidin pojasta kirjailija Mihail Šiškinin? Millaista on elää ja kasvaa kahden todellisuuden välillä, oppia elämään puolielämää uskonsa ja ajatustensa vastaisesti? Mikä veti nuoren miehen ajatuksia toiseen suuntaan?

He opettivat meille valhetta johon eivät itse uskoneet, koska rakastivat meitä ja halusivat meidän selviytyvän. He tietenkin pelkäsivät sanovansa vääriä sanoja, mutta vielä enemmän kuin omasta puolestaan he pelkäsivät meidän puolestamme. Maassahan käytiin kuolemanvakavaa ottelua sanoilla. Oli käytettävä oikeita sanoja ja vältettävä vääriä. Kukaan ei ollut vetänyt rajaa niiden välille, mutta jokainen tunsi sisimmässään sen rajan...

Sanoihin ja kieleen Šiškinillä on erityislaatuinen, ristiriitainenkin suhde. Kieli on ollut hänen vihollisensa, ystävänsä ja rakastettunsa, se on kaikki mitä on ja vielä enemmän. Kieli voi yhtä hyvin erottaa kuin yhdistää meitä,  Šiškin sanoo, ja voi kuinka oikeassa hän onkaan... Miten voi sanoittaa asioita, joille ei sanoja löydy? Entä miten käy, kun sanojen merkitys katoaa, kun muoto voittaa sisällön ja ymmärryksen?

 Jotta kieli eläisi, sen ja käyttäjän välisen suhteen täytyy olla jatkuvassa käymistilassa, Šiškin tuntuu ajattelevan. Kirjailijan lähtö Sveitsiin muuttaa tuota suhdetta jopa niin radikaalisti että kirjoittamistyön perustuksetkin kolisevat: Venäjällä aloitettu romaani on purettava osiin ja rakennettava uudelleen, samalla tavoin kun suhde äidinkieleen on rakennettava uudelleen. Šiškin avaa kirjoitusprosesseihinsa liittyviä teemoja mielenkiintoisesti ja hämmentävän avomielisesti. On ihanaa ja lohdullista havaita, että kirjoittaminen on hänenlaiselleen mestarikirjoittajallekin jatkuvaa itsensä testaamista, epäilemistä, rajojen ylittämistä, etsimistä - ja löytämistä...

  Kokoelman aiheet liikkuvat vapaasti ajassa ja paikassa. Seuraamme Šiškiniä lapsuudesta aikuisuuteen, äiti Venäjältä maailmalle ja takaisin. Fakta, omaelämäkerrallisuus ja fiktio vuorottelevat, henkilöt ja aikakaudet vaihtuvat: Sveitsin (pilvisen) tähtitaivaan alta siirrymme  1800-luvun lopun Venäjälle, missä nuori nainen riutuu aatteen palon ja rakkauden välillä, kohtaamme kohtalon runteleman oikeuden kirjurin, joka pakenee todellisuutta kirjainten kauneuteen... Seuraavassa hetkessä hyppäämmekin jälleen nuoren Šiškinin olkapäälle seuraamaan hänen vaivihkaista heräämistään  kirjailijuuteen, siihen paljaaseen, itsenäiseen ja järjestelmistä vapaaksi pyristelevään kokemisen ja näkemisen tilaan, josta me hänet parhaiten tunnemme...
Kiitos, tämä matka oli ilo.

Suuret kiitokset myös teoksen suomentajalle, upealle ja armoitetulle sanataiturille Vappu Orloville. Olet helmi!

Ja kaikki sulautuu yhdeksi kokonaisuudeksi: niin tampillinen takki kuin Bobby Clarken hampaaton hymy, niin Robert Walserin lumihanki kuin se hajonnut bussi nro 77, joka kerran ei päässyt Dorogomilovskajalle asti, niin että me päädyimme talsimaan lätäköissä. Ja minä, joka nyt näpytän läppärilläni näitä sanoja. Ja se joka lukee nyt tätä riviä...

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia 
WSOY 2016
Suomentanut Vappu Orlov
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle

Mihail Šiškin: Neidonhius

  Kirjakaunotar saapui luokseni jo hyvän aikaa sitten, heti kohta kevättalvisen ilmestymisensä jälkeen. Kirja osui silmiini kaupan uutuushyllyssä ja siinä hetkessä tiesin, että minun oli pakko saada tuo tiiliskivi omakseni, vaikka se merkitsisi sitä, että minun pitäisi sinnitellä seuraavat pari päivää pienen pienellä ruokbudjetilla. Totiset kirjarakkaudet voivat siis syntyä täysin ulkokirjallisin perustein: en tuntenut Mihail Šiškinin tuotantoa ennestään, en ollut kertaakaan törmännyt hänen nimeensäkään: rakastuin vain palavasti hänen kirjansa kanteen ja tietenkin tuohon ihmeellisenä hohtavaan nimeen Neidonhius.

  Siitä päivästä alkoi vähittäinen tutustumiseni Mihail Šiškinin maailmaan. Vähittäinen sanon, sillä lähestyin tätä venäläistä kirjailijaa todella, todella hitaasti, selailin kirjaa, mittailin sen painoa, ihailin kannen tummaa tulppaania... Sitten aloin lukea, sivun pari päivässä ja joskus heitin kirjan pöydälle viikoiksikin, kunnes tartuin siihen uudelleen, luin lisää. Alku oli hankalaa, sillä en saanut kirjasta otetta, kerronta tuntui niin etäiseltä että keskittyminen tuotti oikeata tuskaa. Mutta pitkäksi venähtäneen tutustumisprosessin aikana tapahtui viimein se, mitä olin odottanut: aloin tuntea kirjan sydänlyönnit. Neidonhius asetti juurensa johonkin sieluni salaisista sopukoista ja alkoi kasvaa  - ja jatkaa kasvuaan varmasti hyvin pitkään tämän ihmeellisen ja tunnekylläisen lukukokemuksen jälkeenkin. Nyt huokaan: mikä onni, että hankin tämän kirjan, onni, että jatkoin lukemista alun epävarmuuden ja hankaluuksien jälkeen. Lukukokemuksesta tuli lopulta unohtumaton ja minulla on sellainen aavistus, että Neidonhius nousee tämän kirjavuoteni ehdottomaksi tähdeksi.

  Neidonhius imee voimansa maailman kulttuurihistorian valtasuonista, antiikin taruista, Raamatun kertomuksista, Rooman muinaisilta, kapeilta kujilta, Tiber-joesta, Venäjän kuohuvista vuosisadoista. Tarinasta, joka ei koskaan kuole, vaan toistuu, toistuu, jatkuvasti muuntuvana, mutta silti samana. Romaani onkin mitä kaunein  kunnianosoitus ihmeellisille, kokonaisia kansakuntia synnyttäneille ja koossapitäville tarinoille. Ilman tarinoitamme meitä ei olisi olemassa, Šiškin sanoo, mutta toisaalta: voi sitä veren määrää, jonka olemme niiden puolustamiseksi vuodattaneet ja tulemme yhä vuodattamaan. Ovatko suuret, taivaita hivelevät tarinamme se hauta, johon lopulta kaadumme?

  Neidonhius rikkoo hämmentävällä rakenteellaan romaanitaiteen kaikkia  konventioita: miltei juoneton teos kokoaa yhteen kolme kertomuslinjaa, jotka ensin näyttävät olevan täysin erillisiä, mutta jotka lukemisen myötä alkavat liittyä toisiinsa miltei näkymättömin sitein. Tarinatasot virtaavat lukijan tajuntaan limittäin ja lomittain, kuin langat palttinassa. Tarinoiden loimilankoja vetelee yksi keskushahmo, venäläissyntyinen, Sveitsissä asuva mieshenkilö, joka toimii maahan pyrkivien venäjänkielisten turvapaikanhakijoiden tulkkina. Mies jää nimettömäksi, Šiškin kutsuu häntä vain 'tulkiksi'. Nimen voi ymmärtää ainakin kahdella eri tavalla, myös syvemmässä merkityksessään.

  Ensimmäinen tarinalinjoista seuraa tulkin työskentelyä pakolaiskeskuksessa, jossa hän avustaa turvapaikanhakijoita kuulusteluissa. Pakolaiskeskukseen sijoittuvat jaksot koostuvat kysymyksistä ja vastauksista, jotka ensialkuun ovat hyvin muodollisia mutta jotka aikaa myöten vapautuvat ja muuttuvat syvällisiksi filosofisiksi pohdinnoiksi. On tärkeää osata kertoa oikein, on tärkeää, että heillä, jotka tämän kultaisen maan rajojen sisälle pyrkivät, on oikeanlainen tarina tarjottavanaan. Kertomukset saavat yhä infernaalisempia sävyjä, on kuin kuulustelijat ajaisivat pakolaiset kertomaan satuja, joihin kukaan ei voi uskoa. He johdattelevat, piiskaavat kuulusteltaviaan yhä syvemmälle ihismielen pimeisiin sopukoihin, niin pitkälle, että heidän oma asemansakin lopulta muuttuu, liudentuu... Historia ja nykyisyys, tosi ja fiktio sekoittuvat. Mistä tarinasi alkaa, mihin se päättyy - tännekö muka? Ei tuo riitä, eikö ollutkin niin, että... Ja yhtäkkiä he ovatkin syventyneet eksistentiaalisiin, sivujen mittaisiin  pohdintoihin. Ja tulkki tulkkaa...

Kysymys: Mutta jos tulevaisuuden viimeiselle sivulle on pantu jo piste, merkitseekö se, ettei mikään  voi muuttua. Jospa tekeekin mieli korjata elämässä jotain? Saada joku takaisin? Viedä rakkaus loppuun? 

Vastaus: Päinvastoin, joka hetkenä voi sellainenkin muuttua, mikä on jo tapahtunut. Jokainen sinun   kokemasi ihinen muuttaa kaikkea edellä ollutta. Kysymys- ja huutomerkillä on kyky keikauttaa sekä lause että kohtalo ylösalaisin. Menneisyys on se, mikä jo tunnetaan, mutta se muuttuu, jos edetään viimeiselle sivulle asti. 

   Romaanin toinen tarinalinja keskittyy tulkin yksityiselämään. Lukijan eteen levittyvät lapsuusmuistot venäjällä, tulkin epätoivoinen rakkaus vaimoonsa ja pieneen poikaansa, hajoava avioliitto, mustasukkaisuus... Ilma on täytenään historiaa, muistoja, tulevaisuuskuvitelmia, rakkautta ja vihaa. He ovat Tristan ja Isolde, vai onko Tristanin osan sittenkin saanut joku muu? Yhteinen eurooppalainen menneisyytemme on alati läsnä, se tulee vastaan tuoksuina, tuntemuksina, ääninä, jotka sekoittuvat nykyisyyteen ja kääntävät ajan kulun päivastaiseksi. Olemmeko kulkemassa kohti menneisyyttä, pimeitä onnettomuuden vuosia? Eikö tämä kaikki ole jo koettu? Mitä merkitystä suurilla kertomuksilla enää on, kun kaikki se, mihin ne perustuvat, on kadonnut.  Tulkki tuntee eksistentiaalista kauhua.

Ja nyt tulkki oli Roomassa, ja taas kaikki osoittautuivat kopioiksi, niin Vatikaanin museoiden veistokset kuin Berninin enkelipatsaat Ponte San Angelolla -- Jopa Tiber näytti olevan huono kopio jostain muusta, kadonneesta, aidosta. Tulkki ja Isolde katsoivat sillalta ruskeaa kuollutta vettä ja matalia rantakatuja, joita peitti kerros kuivunutta, halkeillutta liejua, eikä päähän tahtonut millään mahtua, että tuo touhukas virta, joka kuljetti likaista vaahtoa, oli se sama Tiber, johon risti auttoi aurinkoisena lokakuun päivänä Konstantinusta hukuttamaan Maxentius-pakanan, mistä seurasi, että maailmasta tuli kristitty. Tuohon velliinkö? 

   Ja sitten Šiškin ohjaa lukijansa jälleen uusiin svääreihin: tulkki saa tehtäväkseen kirjoittaa puhtaaksi kuuluisan venäläisen, 1900-luvun vaihteessa syntyneen laulajattaren päiväkirjat. Projekti ei ota tuulta alleen, mutta päiväkirjat, jotka perustuvat oikean historiallisen henkilön Izabella Jurjevan merkintöihin, alkavat elää Neidonhiuksessa omaa elämäänsä.

  Izabella kuuluu Venäjän hyväosaisiin ja siksi hänellä on mahdollisuus - ei vaan hyvien enkelien asettama velvollisuus - liitää perhosena, olla aina liikkeessä, vaatia itselleen kaikkea sitä hyvää, mitä elämä voi ihmiselle suoda.  Tuska, joka polttaa hänen kotimaataan, koko Eurooppaa, tuntuu olevan vain ohut, väistyvä pilvi hänen aurinkonsa edessä, vielä syvässä aikuisuudessakin, kun kaikki hänen haaveensa ovat käyneet toteen. Izabella elää elämäänsä, rakastaa, laulaa, haaveksii lapsesta jota  ei kuulu. Laulajattaren päiväkirjamerkinnät ovat täynnä venäläistä romantiikkaa, vanhojen mestareiden romaaneista tuttuja kielikuvia ja tunnelmia. Šiškin antaa perhosensa liitää...Vai onko tämä kaikki sittenkin pelkkää silmänlumetta, Izabellan sisäistä selviytymistaistelua? On elettävä niin, on kirjoitettava elämästään sellainen tarina, joka nostaa ihmisen maailman hulluudesta, siitä vellistä, johon olemme vajoamassa polviamme myöten. Onko oikein sulkea silmänsä?

  Näen hänen kasvonsa silmissäni: me palasimme Krimiltä junalla ja pysähdyimme jossain sivuraiteella ja suoraan vastapäätä oli vankivaunu, kapeassa ikkunassa kalterit ja jonkun lapsenomaiset kasvot. Ja meillä oli pöydässä ruokaa ja kukkia ja pulloja. Siinä ei seisottu kuin hetken verran. Osastossa kaikki vaikenivat. Ja kun lähdettiin taas liikkeelle, kaikki hauskuus oli tipotiessään. Ehkä kaiken kuuluukin olla päinvastoin? Jospa sen jälkeen onkin elettävä entistä iloisemmin? Ruoan kuuluukin maistua väkevämmin? Iltaruskon näyttää kauniimmalta?

  En ole koskaan lukenut mitään Neidonhiukseen verrattavaa. Romaania voisi nimittää yksinkertaisesti vain loistavaksi kertomuskokoelmaksi, mutta tuo määritelmä olisi tämän kirjan kohdalla mielestäni aivan liian staattinen. Teoksen tarinalinjoja voisi kuvailla paremminkin jatkuvassa liikkeessä oleviksi, toistensa lomissa hyppeleviksi virroiksi. Lukiessa tuntui jopa siltä, kuin kirja itse olisi ollut silkkaa liikettä, sellaista, joka pyrkii pakenemaan kaikkea määrittelyä. Kuin pyörre, joka karkaa ulottuviltasi heti, kun luulet saaneesi siitä otteen... Tämä teki kirjasta haasteellisen mutta lopulta myös äärimmäisen riemullisen lukukokemuksen.

  Olisin saanut kirjasta vielä moninverroin enemmän irti, jos tietämykseni antiikin taruista ja eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta olisi ollut hitustakin parempi. Innostuinkin kaivautumaan näihin teemoihin syvemmälle: E-kirjapuodista löytämäni ilmainen laitos Tristanista ja Isoldesta siirtyi  jo lukulaitteeseeni ja odottelee sopivaa aikaa syventyä teemaan. Pian törmännen antiikin taruihinkin...

*

   Moskovassa vuonna 1961 syntynyttä, tätä nykyä Sveitsissä asuvaa Mihail Šiškiniä tituleerataan yhdeksi venäläisen nykykirjallisuuden kirkkaimmista tähdistä - eikä syyttä. Hänen teoksistaan on suomennettu tätä ennen vain yksi, Sinun kirjeesi (suom. Vappu Orlov, 2012). Neidonhius edustaa kirjailijan aikaisempaa tuotantoa, se on ilmestynyt venäjän kielellä vuonna 2005. Ennen kirjailijauraansa Šiškin on toiminut toimittajana, opettajana ja venäjän kielen tulkkina.


Tämä kirja aloittaa osaltani myös Ompun masinoiman  Luetaan sateenkaari- lukuhaasteen. Vihdoinkin eteeni ilmestyi kirja, jonka selkämys on punainen!

Kirjasta on blogannut tähän mennessä ainakin Ulla.


Mihail Šiškin: Neidonhius (Venerin volos, 2005)
WSOY 2015, 568 s.
Suomentanut Vappu Orlov
Alkuperäisieli:venäjä
Oma ostos