Mihail Šiškin: Neidonhius

  Kirjakaunotar saapui luokseni jo hyvän aikaa sitten, heti kohta kevättalvisen ilmestymisensä jälkeen. Kirja osui silmiini kaupan uutuushyllyssä ja siinä hetkessä tiesin, että minun oli pakko saada tuo tiiliskivi omakseni, vaikka se merkitsisi sitä, että minun pitäisi sinnitellä seuraavat pari päivää pienen pienellä ruokbudjetilla. Totiset kirjarakkaudet voivat siis syntyä täysin ulkokirjallisin perustein: en tuntenut Mihail Šiškinin tuotantoa ennestään, en ollut kertaakaan törmännyt hänen nimeensäkään: rakastuin vain palavasti hänen kirjansa kanteen ja tietenkin tuohon ihmeellisenä hohtavaan nimeen Neidonhius.

  Siitä päivästä alkoi vähittäinen tutustumiseni Mihail Šiškinin maailmaan. Vähittäinen sanon, sillä lähestyin tätä venäläistä kirjailijaa todella, todella hitaasti, selailin kirjaa, mittailin sen painoa, ihailin kannen tummaa tulppaania... Sitten aloin lukea, sivun pari päivässä ja joskus heitin kirjan pöydälle viikoiksikin, kunnes tartuin siihen uudelleen, luin lisää. Alku oli hankalaa, sillä en saanut kirjasta otetta, kerronta tuntui niin etäiseltä että keskittyminen tuotti oikeata tuskaa. Mutta pitkäksi venähtäneen tutustumisprosessin aikana tapahtui viimein se, mitä olin odottanut: aloin tuntea kirjan sydänlyönnit. Neidonhius asetti juurensa johonkin sieluni salaisista sopukoista ja alkoi kasvaa  - ja jatkaa kasvuaan varmasti hyvin pitkään tämän ihmeellisen ja tunnekylläisen lukukokemuksen jälkeenkin. Nyt huokaan: mikä onni, että hankin tämän kirjan, onni, että jatkoin lukemista alun epävarmuuden ja hankaluuksien jälkeen. Lukukokemuksesta tuli lopulta unohtumaton ja minulla on sellainen aavistus, että Neidonhius nousee tämän kirjavuoteni ehdottomaksi tähdeksi.

  Neidonhius imee voimansa maailman kulttuurihistorian valtasuonista, antiikin taruista, Raamatun kertomuksista, Rooman muinaisilta, kapeilta kujilta, Tiber-joesta, Venäjän kuohuvista vuosisadoista. Tarinasta, joka ei koskaan kuole, vaan toistuu, toistuu, jatkuvasti muuntuvana, mutta silti samana. Romaani onkin mitä kaunein  kunnianosoitus ihmeellisille, kokonaisia kansakuntia synnyttäneille ja koossapitäville tarinoille. Ilman tarinoitamme meitä ei olisi olemassa, Šiškin sanoo, mutta toisaalta: voi sitä veren määrää, jonka olemme niiden puolustamiseksi vuodattaneet ja tulemme yhä vuodattamaan. Ovatko suuret, taivaita hivelevät tarinamme se hauta, johon lopulta kaadumme?

  Neidonhius rikkoo hämmentävällä rakenteellaan romaanitaiteen kaikkia  konventioita: miltei juoneton teos kokoaa yhteen kolme kertomuslinjaa, jotka ensin näyttävät olevan täysin erillisiä, mutta jotka lukemisen myötä alkavat liittyä toisiinsa miltei näkymättömin sitein. Tarinatasot virtaavat lukijan tajuntaan limittäin ja lomittain, kuin langat palttinassa. Tarinoiden loimilankoja vetelee yksi keskushahmo, venäläissyntyinen, Sveitsissä asuva mieshenkilö, joka toimii maahan pyrkivien venäjänkielisten turvapaikanhakijoiden tulkkina. Mies jää nimettömäksi, Šiškin kutsuu häntä vain 'tulkiksi'. Nimen voi ymmärtää ainakin kahdella eri tavalla, myös syvemmässä merkityksessään.

  Ensimmäinen tarinalinjoista seuraa tulkin työskentelyä pakolaiskeskuksessa, jossa hän avustaa turvapaikanhakijoita kuulusteluissa. Pakolaiskeskukseen sijoittuvat jaksot koostuvat kysymyksistä ja vastauksista, jotka ensialkuun ovat hyvin muodollisia mutta jotka aikaa myöten vapautuvat ja muuttuvat syvällisiksi filosofisiksi pohdinnoiksi. On tärkeää osata kertoa oikein, on tärkeää, että heillä, jotka tämän kultaisen maan rajojen sisälle pyrkivät, on oikeanlainen tarina tarjottavanaan. Kertomukset saavat yhä infernaalisempia sävyjä, on kuin kuulustelijat ajaisivat pakolaiset kertomaan satuja, joihin kukaan ei voi uskoa. He johdattelevat, piiskaavat kuulusteltaviaan yhä syvemmälle ihismielen pimeisiin sopukoihin, niin pitkälle, että heidän oma asemansakin lopulta muuttuu, liudentuu... Historia ja nykyisyys, tosi ja fiktio sekoittuvat. Mistä tarinasi alkaa, mihin se päättyy - tännekö muka? Ei tuo riitä, eikö ollutkin niin, että... Ja yhtäkkiä he ovatkin syventyneet eksistentiaalisiin, sivujen mittaisiin  pohdintoihin. Ja tulkki tulkkaa...
Kysymys: Mutta jos tulevaisuuden viimeiselle sivulle on pantu jo piste, merkitseekö se, ettei mikään  voi muuttua. Jospa tekeekin mieli korjata elämässä jotain? Saada joku takaisin? Viedä rakkaus loppuun? 
Vastaus: Päinvastoin, joka hetkenä voi sellainenkin muuttua, mikä on jo tapahtunut. Jokainen sinun   kokemasi ihinen muuttaa kaikkea edellä ollutta. Kysymys- ja huutomerkillä on kyky keikauttaa sekä lause että kohtalo ylösalaisin. Menneisyys on se, mikä jo tunnetaan, mutta se muuttuu, jos edetään viimeiselle sivulle asti. 
   Romaanin toinen tarinalinja keskittyy tulkin yksityiselämään. Lukijan eteen levittyvät lapsuusmuistot venäjällä, tulkin epätoivoinen rakkaus vaimoonsa ja pieneen poikaansa, hajoava avioliitto, mustasukkaisuus... Ilma on täytenään historiaa, muistoja, tulevaisuuskuvitelmia, rakkautta ja vihaa. He ovat Tristan ja Isolde, vai onko Tristanin osan sittenkin saanut joku muu? Yhteinen eurooppalainen menneisyytemme on alati läsnä, se tulee vastaan tuoksuina, tuntemuksina, ääninä, jotka sekoittuvat nykyisyyteen ja kääntävät ajan kulun päivastaiseksi. Olemmeko kulkemassa kohti menneisyyttä, pimeitä onnettomuuden vuosia? Eikö tämä kaikki ole jo koettu? Mitä merkitystä suurilla kertomuksilla enää on, kun kaikki se, mihin ne perustuvat, on kadonnut.  Tulkki tuntee eksistentiaalista kauhua.
Ja nyt tulkki oli Roomassa, ja taas kaikki osoittautuivat kopioiksi, niin Vatikaanin museoiden veistokset kuin Berninin enkelipatsaat Ponte San Angelolla -- Jopa Tiber näytti olevan huono kopio jostain muusta, kadonneesta, aidosta. Tulkki ja Isolde katsoivat sillalta ruskeaa kuollutta vettä ja matalia rantakatuja, joita peitti kerros kuivunutta, halkeillutta liejua, eikä päähän tahtonut millään mahtua, että tuo touhukas virta, joka kuljetti likaista vaahtoa, oli se sama Tiber, johon risti auttoi aurinkoisena lokakuun päivänä Konstantinusta hukuttamaan Maxentius-pakanan, mistä seurasi, että maailmasta tuli kristitty. Tuohon velliinkö? 
   Ja sitten Šiškin ohjaa lukijansa jälleen uusiin svääreihin: tulkki saa tehtäväkseen kirjoittaa puhtaaksi kuuluisan venäläisen, 1900-luvun vaihteessa syntyneen laulajattaren päiväkirjat. Projekti ei ota tuulta alleen, mutta päiväkirjat, jotka perustuvat oikean historiallisen henkilön Izabella Jurjevan merkintöihin, alkavat elää Neidonhiuksessa omaa elämäänsä.

  Izabella kuuluu Venäjän hyväosaisiin ja siksi hänellä on mahdollisuus - ei vaan hyvien enkelien asettama velvollisuus - liitää perhosena, olla aina liikkeessä, vaatia itselleen kaikkea sitä hyvää, mitä elämä voi ihmiselle suoda.  Tuska, joka polttaa hänen kotimaataan, koko Eurooppaa, tuntuu olevan vain ohut, väistyvä pilvi hänen aurinkonsa edessä, vielä syvässä aikuisuudessakin, kun kaikki hänen haaveensa ovat käyneet toteen. Izabella elää elämäänsä, rakastaa, laulaa, haaveksii lapsesta jota  ei kuulu. Laulajattaren päiväkirjamerkinnät ovat täynnä venäläistä romantiikkaa, vanhojen mestareiden romaaneista tuttuja kielikuvia ja tunnelmia. Šiškin antaa perhosensa liitää...Vai onko tämä kaikki sittenkin pelkkää silmänlumetta, Izabellan sisäistä selviytymistaistelua? On elettävä niin, on kirjoitettava elämästään sellainen tarina, joka nostaa ihmisen maailman hulluudesta, siitä vellistä, johon olemme vajoamassa polviamme myöten. Onko oikein sulkea silmänsä?
  Näen hänen kasvonsa silmissäni: me palasimme Krimiltä junalla ja pysähdyimme jossain sivuraiteella ja suoraan vastapäätä oli vankivaunu, kapeassa ikkunassa kalterit ja jonkun lapsenomaiset kasvot. Ja meillä oli pöydässä ruokaa ja kukkia ja pulloja. Siinä ei seisottu kuin hetken verran. Osastossa kaikki vaikenivat. Ja kun lähdettiin taas liikkeelle, kaikki hauskuus oli tipotiessään. Ehkä kaiken kuuluukin olla päinvastoin? Jospa sen jälkeen onkin elettävä entistä iloisemmin? Ruoan kuuluukin maistua väkevämmin? Iltaruskon näyttää kauniimmalta?
  En ole koskaan lukenut mitään Neidonhiukseen verrattavaa. Romaania voisi nimittää yksinkertaisesti vain loistavaksi kertomuskokoelmaksi, mutta tuo määritelmä olisi tämän kirjan kohdalla mielestäni aivan liian staattinen. Teoksen tarinalinjoja voisi kuvailla paremminkin jatkuvassa liikkeessä oleviksi, toistensa lomissa hyppeleviksi virroiksi. Lukiessa tuntui jopa siltä, kuin kirja itse olisi ollut silkkaa liikettä, sellaista, joka pyrkii pakenemaan kaikkea määrittelyä. Kuin pyörre, joka karkaa ulottuviltasi heti, kun luulet saaneesi siitä otteen... Tämä teki kirjasta haasteellisen mutta lopulta myös äärimmäisen riemullisen lukukokemuksen.

  Olisin saanut kirjasta vielä moninverroin enemmän irti, jos tietämykseni antiikin taruista ja eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta olisi ollut hitustakin parempi. Innostuinkin kaivautumaan näihin teemoihin syvemmälle: E-kirjapuodista löytämäni ilmainen laitos Tristanista ja Isoldesta siirtyi  jo lukulaitteeseeni ja odottelee sopivaa aikaa syventyä teemaan. Pian törmännen antiikin taruihinkin...

*
   Moskovassa vuonna 1961 syntynyttä, tätä nykyä Sveitsissä asuvaa Mihail Šiškiniä tituleerataan yhdeksi venäläisen nykykirjallisuuden kirkkaimmista tähdistä - eikä syyttä. Hänen teoksistaan on suomennettu tätä ennen vain yksi, Sinun kirjeesi (suom. Vappu Orlov, 2012). Neidonhius edustaa kirjailijan aikaisempaa tuotantoa, se on ilmestynyt venäjän kielellä vuonna 2005. Ennen kirjailijauraansa Šiškin on toiminut toimittajana, opettajana ja venäjän kielen tulkkina.


Tämä kirja aloittaa osaltani myös Ompun masinoiman  Luetaan sateenkaari- lukuhaasteen. Vihdoinkin eteeni ilmestyi kirja, jonka selkämys on punainen!

Kirjasta on blogannut tähän mennessä ainakin Ulla.


Mihail Šiškin: Neidonhius (Venerin volos, 2005)
WSOY 2015, 568 s.
Suomentanut Vappu Orlov
Alkuperäisieli:venäjä
Oma ostos

Kommentit

  1. Voi että! <3 Minun ei pitänyt lukea arviotasi, sillä omani on edelleenkin kirjoittamatta - mutta en vain voinut olla lukematta, niin maagisen hienosti olet tästä upeasta kirjasta kirjoittanut! <3

    Olen kaikesta niin samaa mieltä. Minullakin alku oli todella vaikea, aloitin kirjan uudelleen kolme kertaa ja tarina tuntui jatkuvasti vain lipeävän käsistäni kuin liukas saippuanpala, josta on mahdotonta saada otetta. Kuka kertoo, kuka kirjoittaa ja kenelle? Keitä nämä ihmiset ovat, miten he tai ylipäänsä mikään liittyy toisiinsa? Sitten päätin antaa periksi ja lukea vain eteenpäin, vaikken edes tiennyt mitä luen. Ja jossain vaiheessa alkoi tuntua, että olen päässyt sisälle johonkin huikean hienoon. En ole vieläkään aivan varma siitä mitä luin, mutta olen todella vaikuttunut. :) Ja on juuri niin kuin sanot: Neidonhius on teos, joka pakenee kaikkia määritelmiä.

    Aah. Palaan tänne vielä takaisin, kun saan oman juttuni uunista ulos. :) Ihanaa viikonloppua, Kaisa Reetta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, aivan niin kuin sanot: tämä kirja kuuluu niihin teoksiin, jotka on 'otettava avosylin vastaan, tuli mitä tuli'. Tuon asenteen omaksuttuani lukemisesta tuli nautinto. Huikea, huikea kokemus tästä kehkeytyi! Tuntuu, että tämä kirja pitäisi lukea useampaan kertaan, silläkin systeemillä, että kasaisi eri tasot yhteen, lukisi vain ne... ja sitten taas yhdessä.

      ja vielä, tuon kolmen päätason lisäksi teoksessa on huikea määrä muitakin tasoja, jotka odottavat löytäjäänsä... <3

      Kiitos kommentistasi :) Odotan innokkaasti postaustasi tästä kirjasta! <3

      Poista
  2. Kaisa Reetta, poistin edellisen kommentin, sillä siinä oli virheitä jopa sinun nimessäsi: Täällä on nyt hyvin, hyvin kuuma ja just alkoi ukkostaa. Nyt toivotaan sadetta.

    Sinä Sisupussi, Löytäjä ja Pyörteidenkin Valtiatar <3 Minä yritin kolmasti ja kolmasti kielsin. En koskaan saa ymmärtää miten hieno Neidonhius voisi olla. Haluasin keskustella tästä kanssasi, mutta en voi, sillä tämän kirjan pyörteet työnsivät minua kaikellaan pois, pois. Sinulta hieno kirjoitus, kiitos <3

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minä jouduun muuttelemaan useinkin kommenttejani ja vastauksiani typojen takia :)

      Niin, kirjallisuuden tiet ovat salattuja. juteltiin tästä silloin kevättalvella, että kuinkahan kirjan kanssa käy. Minullakin oli epäilykseni, mutta lopulta kirja upposi minuun. En edes yritä saada sinua tarttumaan kirjaan uudestaan....

      Ja sitten pyörränkin heti sanani: tätä kirjoittaessani minulle tuli mieleen, että sattaaisit nauttia ainakin yhdestä tasostatässä kirjassa: Izabbella Jurjevan inspiroimat laulajattaren päiväkirjamerkinnät, jotka etenevät aika ihanasti! Izabellan osuus alkaa sivulta 122 ja sitä on helppo seurata, sillä kirjan eri osioissa käytetään erilaisia fontteja. Jaksojen pituudetkin ovat tarpeeksi pitkiä mielenkiinnolla seurattaviksi. Izabellan eka jakso jatkuu sivulle 139 ja jatkuu taas taas sivulla 184 jne. jne. Ajattelin itsekin lukea teoksen vielä tällä tavoin uudelleen, itsenäisinä tarinatasoina.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Oh oh, miten sekavasti pystyinkään taas asiani selittämään... Toivottavasti tuosta selviää edes ajatusteni idea.

      <3

      Poista
    3. Kiitos vinkistä <3 Minua kiinnostavat kaikki balettiin, lauluun, kuvataiteisiin yms. liittyvät asiat. Ja niin, runous, jonka takia Pelon kirja oli minulle niin paljon enemmän kuin mikään muu aikoihin.

      Luenkin sinun tavallasi nauttien Izabellan seurasta.

      <3

      Poista
    4. Leena, ole hyvä! <3

      Izabella-jaksojen intuoin olevan sinulle mieleisiä!

      <3

      Poista
  3. Ihanaa, tämä odottamani on nyt täällä!:) Ja ihanaa, että sinäkin olet näin pökerryksissäsi tästä. Tämä oli minusta valtavan upea ja hieno ja huimaava (jne, jne.) lukukokemus. Alku oli ehkä vähän..., mutta olen lukenut Siskiniltä (sori, en nopeasti löydä hattuja ässiin) jo tuon Sinun kirjeesi, joten tiesin jotain mitä on tulossa. (Tykkään muutenkin lukea tämän tyyppisiä, sanotaanko ei niin suoraviivaisia, romaaneja.) Kirjan loppu oli minusta niin huikea, etten voinut lukea kuin pieniä pätkiä kerrallaan. Tuon kirjan nimenkin selviäminen, oih. Tämän lukemisen jälkeen kesti hetken ennen kuin pystyin taas lukemaan ja nauttimaan muista romaaneista. Siskin on ehdottomasti mun toka suokkari venäläisista nykykirjailijoista! (Kas, kun näköjään laitan niitä järjestykseen.;)) Tämä kyllä pitää munkin saada hyllyyni ihan omaksi.

    Niedonhiuksesta on vähän vaikea kertoa tai selittää. (Heh, Leena Lumia yllytin lukemaan muistaakseni McEwanin kirjan yhteydessä hänen blogissaan, en näemmä onnistunut.;)) Sinä kirjoitit tästä kyllä tosi hienosti ja kauniisti.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sanna, kyllä, minä huimaannuin kirjasta!

      Sinun laillasi myös minä rakastan tällaista epälineaarista kerrontaa, kirjoja, joissa tapahtumilla ei ole suuren suurta (tai ei minkäänlaista) osaa. Sellaiset teokset antavat sielulleni tilaa ja energiaa, saavat minut lentämään! <3

      Neidonhiuksen loppupuoli varsinkin niin - sehän on silkkaa ilotulitusta! Teos on hengästyttävää, vapauttavaa, uskomatonta kirjallisuutta. Sellaista Kirjallisuutta, joka saa sittenkin uskomaan että kyllä, meissä ihmisissä on pakko olla jotakin hyvää!

      Kiitokset ihanasta kommentistasi, sanna! <3

      Poista
    2. Hah-hah, Sanna on suuri venäläisyyden harrastaja ja me jaamme suuren rakkauden Ahmatovan runouteen, mutta en minä ihan kaikkea sentään hänen kanssaan ja: En lue Saatana saapuu Moskovaan enkä lue Neidonhius, muuten kuin Izabella -osiot! Onneksi Sanna ei ole minulle moittinut McEwania...;)

      Poista
  4. En nyt lukenut, kun odottelen saavani Neidonhiuksen näppeihini kohta puoliin. Yritän muistaa palata. Saa tökkiä, jos en muista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, innolla odottelen arviotasi Neidonhiuksesta!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Miten upeasti kerrot kirjasta, kiitos! Tuo tekniikkasi lähestyä teosta kuulostaa todella toimivalta, kun kyseessä on noin haastava tapaus. Vau.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, tekniikka oli se ainoa, joka toimi minulle. Ja miten kiitänkään sitkeydestäni, jota minulla on - tunnustan sen häpeilemättä. Se palkittiin - taas kerran! :)

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  6. Hienon kuuloinen kirja. Hankin sen omakseni keväällä, mutta vielä ei ole ollut hyvää aikaa tarttua tällaiseen aikaa ja hidasta lukemista vaativaan kirjaan. Arviostasi tiedän, että hyvää kannattaa odottaa.

    VastaaPoista
  7. Oi mikä kirjoitus... Ja mikä hieno, upea, lumoava kirja - niin uskon, vaikka tämä minun kohdallani odottaakin vielä oikeaa hetkeä. Olen jo hypistellyt kirjaa, selaillutkin, mutta toistaiseksi on liian paljon muuta. Tämä tarvitsee varmasti ympärilleen aikaa ja avaruutta.

    Se, kuinka kirjallisuuden lukeminen luo loputonta itsestään kiihtyvää nälkää, on ihanaa... On, vaikka aina tuntuukin että kaikkea ei ehdi, ei millään...

    VastaaPoista
  8. Voi, tämä on niin hieno kirja ja sinä kirjoitit juuri kirjaan sopivasti. <3 En nyt muuta sano, Neidonhius(kin) on minulla kesken. Mutta nautin - hitaasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, odottelen sinun juttuasi tästä sitten joskus. Tämä on todellakin sellainen teos, joka vaatii aikaa. Minullakn meni muutama kuukausi kypsyttelyyn .

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
    2. Katja, odottelen sinun juttuasi tästä sitten joskus. Tämä on todellakin sellainen teos, joka vaatii aikaa. Minullakn meni muutama kuukausi kypsyttelyyn .

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  9. Vihdoinkin saatoin lukea bloggauksesi, kun julkaisin omani eilen ja miten ihana kirjoituksesi onkaan.

    Mielestäni olemme kokeneet tämän teoksen laajoin kaarin ajatellen samantyyppisesti. Minäkin löysin paljon liikettä ja virtaa ja ihastelin juuri siitä, että merkitykset eivät pysähdy, vaan menevät nekin omia polkujaan, hyppelehtivät milloin minnekin. Tosin päinvastoin kuin sinä, minä luin tämän varsin nopeasti kesälomallani ja se nyt harmittaa, että en omista tätä teosta. Ostin sitten parilla eurolla lohduksi itselleni teoksen The Light & The Dark. En tiedä siitä etukäteen mitään. Vieköhän se yhtä viehkoon hurmion pyörrytykseen kuin tämä?

    Ja silti. Taisin juuri äsken lukea teoksen, joka ylittää vielä tämänkin. En ole varma. Tämä ja se käyvät nyt minussa taistoaan. Tästä toisesta en vielä ole blogannut, pitää hieman vielä mietiskellä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!