Mo Yan: Punainen durra

Kiinalaisen Mo Yanin vahva, värikkäitä ihmiskohtaloita ja elämää, sotaa ja rakkautta vyöryvä sukueepos vie lukijansa 1930-luvun lopulle, aikaan, jolloin Kiinassa käytiin Japanin hyökkäyksestä alkanutta ja yhä brutaalimmaksi käyvää Kiinan-Japanin sotaa.

  Kohtaamme kaksi sukupolvea ja vielä kolmannenkin, sen joka vetäytyy sivustaseuraajaksi ja toimii tarinan kertojana, sen joka päättää lähteä tutkimaan isovanhempiensa ja vanhempiensa vaiheita Koillis-Gaomiin, haluaa palata vielä kerran sinne minne juuret johtavat.
Kolme sukupolvea siis, ja yksi maankuulu viinatislaamo, yksi hulluakin hullumpi  rakkaustarina, yksi kirottu sota ja kaiken taustalla silmänkantamattomiin ulottuvat durrapellot, jotka kasvavat kuin itsestään ja jatkavat olemassaoloaan vielä senkin jälkeen kun... Pellot punaiset kuin syvin rakkaus tai veri, joka noille pelloille aikanaan vuodatetaan.  Väri, joka ennen merkitsi onnea, vaurautta ja voimaa saa tässä tarinassa kokonaan uuden merkityksen...

  Tarinamme alkaa eräästä kohtalokkaasta kohtaamisesta matkalla läpi viiltävälehtisten durrapeltojen... Nuorta, onnelliseen ja helppoon elämään tottunutta Dai Fengliania ollaan kantamassa kohti miehelää, kohti järjestettyä avioliittoa spitaalia sairastavan ja jo haudan partaalla roikkuvan miehen kanssa. Vasta 16-vuotias Dai Fenglian tuntee kulkevansa kohti kuolemaansa itsekin, kunnes kohtalo puuttuu peliin nuoren, villisydämisen Yu Zhan'aon hahmossa. Onni kääntyy, Dai Fenglianin ja tulevan rosvopäällikön ja komentajan Yu Zan'aon elämät kietoutuvat yhteen kuin kypsän durran varret.  Viinatislaamo kokee vallanvaihdoksen, uudet tuulet puhaltavat, uutta elämää syntyy. durrapellot lainehtivat punaista kultaa... Sitten saapuvat japanilaiset.
Ja japanilaisten jälkeen villiintyneet, nälkäiset koirat...

  Kuten kaikki sodat, myös Dai Fenglian ja Yu Zan'aon kohtaama sota on epäinhimillinen, brutaali, kertakaikkisen hohdoton ja turha. Sota muuttaa ihmisen,  se tappaa hänet vaikka ei veisi henkeä. Mo Yanin kerronta kylmää lukijan sisintä: väkivalta iskee kyntensä kaikkialle ja on pian niin rutinoitunutta, että sen vaikutuspiiriin joutunut ihminen  kokee aina jonkinasteisen sisäisen kuoleman. Juuri tämän seikan havaitseminen  hämmensi ja ravisteli minua eniten: mitä tapahtuu ihmiselle, jonka elinympäristössä väkivalta ei enää poikkeus vaan sääntö? Miten paljon maailmassa onkaan heitä, jotka joutuvat syntymään, kasvamaan, elämään ja kuolemaan olosuhteissa, joissa väkivaltaisen kuoleman toistuva näkeminen on vain yksi arjen perusprinsiipeistä... Mo Yan kuorii sodan yltä kaiken  hohdon ja romantiikan eikä nosta yhtäkään henkilöhahmoaan sankarin asemaan. Sota tuottaa vain ja ainoastaan uhreja, ei koskaan kunniaa.

  Hämmentävää on se, kuinka paljon kauneutta ja kontekstiinsa nähden hiukan järkyttävältäkin tuntuvaa huumoria Punaiseen durraan sen sisältyy. Kauneus ja nauru hehkuvat sodan rumuutta vasten lämpiminä ja vahvoina, kuin yksinkertaisin siveltimenvedoin piirrettyinä. Mo Yanin funktionaalinen, satiiritilkkasilla maustettu kerrontatapa ihastutti minua valtavasti samaan aikaan kun podin totista tuskaa romaanin väkivaltakohtauksia lukiessani. Syntyi sisäinen ristiriita, minkä koen pelkästään positiiviseksi merkiksi siitä, että tulen muistamaan lukemani vielä pitkään...

  Vuonna 1955 syntyneen, Nobelilla palkitun Mo Yanin Punainen durra antoi minulle taas uusia, hienoja näkökulmia Kiinan lähihistoriaan ja kulttuuriin, jotka ovat minulle vielä Suuri Tuntemattomuus. Ymmärrys kasvaa pisaroittain, olen kuullut joskus sanottavan ja siihen uskon minäkin.  Punainen durra kuului kirjasyksyni odotetuimpiin, eikä intuitioni pettänyt: vaikka hyppäsin Mo Yanin johdattamana kauas mukavuusalueeni ulkopuolelle, olen onnellinen siitä että uskalsin tarttua teokseen.

  Romaanin takakansi tietää kertoa, että Mo Yan on oikealta nimeltään Guan Moye. Mo Yan on kirjailijan taiteilijanimi, joka tarkoittaa 'älä puhu'. Nimi muistuttaa virallisen Kiinan pyrkimyksistä kontrolloida taiteilijoiden ja yhteiskunnallisten aktivistien ilmaisunvapautta.
Mo Yanilta on suomennettu Punaisen durran lisäksi myös romaanit Seitsemän elämääni (Otava 2013)  Viinamaa (Otava 2014), jotka kumpikin nousevat nyt lukulistalleni.

Toivoisin kovasti, että tämä teos saisi osakseen enemmän blogisavuja.


Mo Yan: Punainen durra (Honggaoliang jiazu, 1987)
Otava 2016
Suomentanut Riina Vuokko
Alkuperäiskieli: kiina
Arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle.

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kallimpaa

Kiinalaissyntyisen Yiyun Lin Yksinäisyyttä Kalliimpaa sai minut jälleen kerran havahtumaan siihen surulliseen tosiasiaan, ettemme me ihmiset varmasti koskaan tule  täysin ymmärtämään toisiamme. Empatia ja usein ne valitettavan hatariksi jäävät yrityksemme päästä lähelle toisen ihmisen sisintä kuuluvat olennaisena  osana ihmisyyteen, mutta kykymme irrottautua omista ajatusmalleistamme ja asenteistamme, katsoa asioita oikeasti toisin silmin, on silti tavattoman rajallinen. Tästä seuraa, että elämän kestävästä yritteliäisyydestämme huolimatta jotain jää aina puuttumaan ja huomaamme jääneemme sisimmässämme yksin - kuin toistensa ohitse tuikkiviksi tähdiksi äänettömällä taivaalla...

  Yiyun Lin kuvaa tätä ihmisen eksistentiaalista yksinäisyyttä riipaisevan tarkasti. Tarina kertoo neljästä kiinalaisesta nuoresta, joiden elämät risteävät kuin sattumalta 1980-luvun lopun Pekingissä. Taivaallisen aukion verilöylystä on kulunut vain muutama kuukausi, ja kaupunkilaiset yrittävät elää arkeaan niin kuin parhaiten taitavat. 1960-luvun kulttuurivallankumouksen vaietut muistot varjostavat kaikkien tarinan neljän nuoren elämää. Yksinäisyydestä kumpuava hurja halu saada olemiselleen ja ajatuksilleen oikeutusta ja kaikupohjaa on eräs tämän romaanin kantavista teemoista. Usein tuo halu on piilotettu näkymättömiin, mutta sen kumu kuuluu romaanin jokaiselta sivulta.

Parikymppinen Shaoai on lähipiiristään ainoa, joka avoimesti vastustaa Kiinan nykyhallintoa ja osallistuu verilöylyksi muuttuneeseen opiskelijamielenosoitukseen Pekingin keskustassa. Löyhähkön ystäväpiirin kolme muuta nuorta ovat teini-ikäiset koulutoverit Boyang ja Moran, sekä kahden katolisen tädin tiukasti kasvattama, itseensä sulkeutunut Ruyu, joka saapuu Pekingiin kouluun, toteuttamaan tätien hänelle kaavaileman, tähtikirkkaan tulevaisuusvision ensimmäistä vaihetta.
Tarina saa miltei irrationaalisen käänteen, kun Shaoai yllättäen myrkytetään. Hän ei kuole, vaan vammautuu vakavasti. Syyllistä ei kovistakaan yrityksistä saada selville, epäilysten varjot jäävät varjostamaan monen ihmisen elämää ja yhteys Boyangin, Moranin ja Ruyun välillä katkeaa. Elämä, joka tuntui jo aiemminkin häilyvältä kuin hämähäkin verkko, on saanut käänteen, josta ei voi enää toipua. Hiljaisuus laskeutuu näyttämölle.

  Houkutus yrittää ymmärtää näiden neljän nuoren ihmisen ajatuksia on suuri, mutta lukiessani käsitän, että joskus olisi osattava vain kuunnella ja ottaa tarina vastaan tulkintoja tekemättä (ja se jos mikä on minulle vaikeaa). Silti toistelen mielessäni tyhmiä kysymyksiä: millaista on elää ja kasvaa 1900-luvun lopun Kiinassa, keskellä suuria taloudellisia ja poliittisia myllerryksiä, keskellä hiljaisuuteen pakotettua epävarmuutta. Miltä tuntuu kätkeä pelkonsa ja ottaa vastaan uusi uljas maailma niin kuin kaikki olisi kohdallaan? Vastauksia en saa, sillä he piiloutuvat minulta taitavasti.  Alkuvaiheessa etenkin Ruyu, mutta myöhemmin myös Boyang ja Moran tekevät minulle sanalla sanoen ärsyttävän henkisen katoamistempun. Miksi nämä ihmiset eivät avaudu minulle, kyselen melkein voipuneena ja sitten, taas kovin stereotyyppisesti, sorrun ajatukseen, että  kätkeytyminenhän nyt kuuluu itämaiseen kulttuuriperintöön. Ei ei ei!
Mutta niin vain on, että tämän tarinan sisälläkin heitä yritetään kovasti ymmärtää ja tulkita. Hiljaisuus ja salaperäisyys synnyttävät suorastaan hallitsemattomia tulkintojen ryöppyjä. Minusta tuntuu, että he taitavat itse jopa salaisesti nauttia tilanteesta...

Vuosia myöhemmin tapaamme heidät jälleen. Boyang on jäänyt Pekingiin ja tekee uraa taloudellisessa nousukiidossa. Hänestä on tullut opportunismiin taipuvainen, keski-ikäinen mies, jonka elämän keskeiseksi, joskin kovin haileaksi ilonaiheeksi on noussut pintaliitoon rakastuneiden nuorten naisten ylläpitäminen. Ruyu ja Moran ovat muuttaneet Yhdysvaltoihin, ja ovat hekin - täkäläisistä sosiaalisista verkostoistaan huolimatta - henkisesti hyvin eristäytyneitä. Kaikki kolme ovat jumittuneet historiaansa, hetkeen, joka lopullisesti tuntui määrittävän heidän elämänsä suuntaviivat ja jolle he tahtomattaan uhraavat loppuelämänsä. Kysymys kuuluukin, haluavatko he tehdä tilinsä selviksi menneisyytensä kanssa.

Yiyun Lin romaani jätti minut mielenkiintoisen, erittäin hyvää tekevän hämmennyksen valtaan. Samalla kun luin tarinaa Kiinan kameleonttimaisesta lähihistoriasta, sain eteeni peilin, joka pakottaa minut tutkimaan oman ymmärrykseni ja tulkintojeni perusteita. Li  upottaa kerrontaansa teräviä huomioita paitsi kiinalaisesta kulttuurista, myös minulle niin tutuista länsimaalaisista asenteista. En voinut olla hymyilemättä Ruyun ja Moranin amerikkalaisten ystävien, aviomiesten ja rakastajien miltei pakonomaiselle innokkuudelle ymmärtää ja tulkita kaikkea näkemäänsä ja kokemaansa, sillä tunnistan tuon suuren ymmärtämisen halun myös itsessäni. Suoraviivaiset, omien käsitystemme ja arvojemme värittämät tulkinnat osoittautuvat usein vain niin hellyttävän (ja hävettävän) naiiveiksi. Silti ymmärrykseen on hyvä pyrkiä ja siinä samalla huomata - ja hyväksyä - omat rajansa: tämän parempaan eivät rahkeet tällä kertaa riitä... Samalla tajuaa entistä selvemmin sen, että vain tieto auttaa kirkastamaan asenteita ja ymmärrystä.

Yiyun Li muutti Kiinasta Yhdysvaltoihin 26-vuotiaana, tarkoituksenaan suorittaa immunologian tohtorin tutkintoa Iowan yliopistoon. Kirjoittaminen veti kuitenkin lapsesta saakka kirjoja rakastanutta Litä vastustamattomasti puoleensa. Lukemattomia kirjallisuuspalkintoja napsinut  Li asuu nykyään Kaliforniassa miehensä ja kahden lapsensa kanssa, opettaa yliopistossa ja kirjoittaa - jumalaisen hyvin, jos minulta kysytään.  Yksinäisyyttä kalliimpaa on hänen kolmas suomennettu teoksensa. Novellikokoelma Kultapoika, smaragdityttö (Tammi 2012), ja romaani Kulkurit (Tammi 2013) hyppäsivät lukulistalleni tältä istumalta, sillä haluan lukea lisää tätä ajatusteni suloista hämmentäjää.

Muualla: Kirjojen keskellä, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Kulttuuri kukoistaa,  Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Ullan luetut kirjat.

Tammen Keltainen kirjasto blogissani

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kallimpaa (Kinder Than Solitude, 2014)
Tammi, 2015
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti

Sunzi: Sodankäynnin taito

Kun taistelusta tehdään tarpeetonta

Sunzi: Sodankäynnin taito (Sunzi Bing fa)190 s.

Kustantaja: Gaudeamus 2010

Suomentanut ja toimittanut:  Matti Nojonen

  Mietin tänään, onko Sodankäynnin taidon esille tuominen juuri tänään aiheellista ja sopivaa. Seuraamme Ukrainan tapahtumia, tilanne siellä näyttää kärjistyvän entisestään...

  Mutta tarkemmin ajateltuna teos sopii hyvin tähänkin päivään: teoksen henki ei ole veriseen kaaokseen ohjaava vain ihan päinvastoin: Sunzin oppien mukaan konfliktit tulee voittaa jo ennen kuin tilanteet kärjistyvät energiaa ja ihmisten moraalia syöväksi taisteluksi.

  Matti Nojonen, tämän kirjan suomentaja ja toimittaja, ansaitsee työstään erityiskiitokset: hänen Sodankäynnin taitoa koskeva tutkimustyönsä on ollut innostunutta ja erittäin pikkutarkkaa. Nojonen kertoo urakastaan lyhyesti kirjan alkuosassa, josta löytyy myös paljon tietoa paitsi sodankäynnin taidon historiasta ja sen opeista selityksineen, myös laajempaa tietoa klassisen Kiinan kulttuuri- ja aatehistoriasta ja sen sodankäynnin tavoista. Loppuosa kirjasta on pyhitetty Sunzin teksteille.

  Käsillä oleva teos on ensimmäinen suoraan kiinan kielestä suomennettu Sodankäynnin taidon laitos. Se perustuu vanhimpaan olemassa olevaan, noin 2000 vuotta vanhaan editioon. Teoksen kirjoittajan historiallisuudesta ei ole varmuutta. On hyvinkin mahdollista, että kirja on kirjoitettu monen kirjoittajan toimesta pitkänkin ajan kuluessa. Teosta on aikojen kuluessa muokattu useaan eri otteeseen (vähän samaan tapaan kuin raamattua siis). 

  Teoksen synty oli riippuvuussuhteessa paitsi Kiinan sotahistoriaan, myös aikakauden aatehistorialliseen ilmapiiriin: Kaikki klassiset kiinalaiset filosofit, Kungfutse muiden mukana, analysoivat sodankäyntiä ja kirjoittivat siitä ahkerasti. Nojosen mukaan klassista kiinalaista filosofiaa ei voikaan ymmärtää, ellei ole tutustunut sen sotilasstrategisiin ja sotapoliittisiin keskusteluihin (Arvatkaa vaan, alkoiko Kiina, sen kulttuuri ja historia kiinnostaa minua nyt, jopa Japania enemmän).

  Eurooppaan teos saapui 1700-luvun lopulla Ranskan kautta. Napoleon kantoikin sitä tunnollisesti mukanaan sotaretkillään. Viime sotien aikaan Mannerheimin lähellä vaikuttanut Kenraali Akseli Airo piti teosta ainoana yölukemisenaan. Teosta lukevat tätä nykyä niin sotapäälliköt, talousvaikuttajat, yrityspomot, pasifistit, urheilijat, pelurit... Kaikki voivat löytää Sunzin opeista oman tarttumapintansa.

  Sodankäynnin taidon  teksti on tyyliltään lyhyttä ja napakkaa. Koruttomuus on ehkä käytännön sanelemaa: teos levisi ympäri Kiinaa paitsi bambuliuskoista tehtyinä rullakirjoina, myös suullisesti, joten kerronta oli edullista pitää mahdollisimman yksinkertaisena. Sunzin oppi jakaantuu yhteensä kolmeentoista ydinlukuun sekä lisälukuihin, joista monet ovat löytyneet uudelleen vasta viime vuosisadalla. Tässä käännöksessä pääpaino on noissa kolmessatoista ydinluvussa, joissa kussakin keskitytään yhteen sodankäynnin kannalta tärkeään tekijään. Jotta postaus ei muuttuisi tylsäksi luetteloinniksi, siksi keskityn seuraavassa vain muutamaan juttuun, jotka minulle jäivät erityisesti mieleen tällä ensimmäisellä lukukerralla.

~

  Sunzin opit nojaavat klassisessa Kiinassa vallalla olleeseen Dao-käsitteeseen, joka kuvaa laajaa, jatkuvasti muuttuvaa vuorovaikutusten kokonaisuutta, jossa tarkkailija tai tarkkailtavana oleva kohde ovat yhtä. Daon opin mukaisesti myös sodankäynti on kaiken aikaa muuttuvaa. Sunzi sanoo:

Voittoisia taisteluita ei voi toistaa. Ne ottavat muotonsa loputtomasti muuttuvista olosuhteista. 

Sunzi puhuu tässä yhteydessä kahdesta tärkeästä tekijästä: shi (voimakapasiteetti) ja quan (tilannesidonnainen voimatasapaino). Ensialkuun käsittämättömältä tuntuva sanapari aukeni minulle pikkuhiljaa: On osattava käyttää eteen tulevat, alati muuttuvat tilanteet hyödyksi muuttamalla voimatasapainoa niin, että etu tulee itselle, samalla tavoin kuin punnusvaa'alla olevien saman- tai eripainoisten 'voimien' asemaa voidaan muuttaa vaa'n tukipistettä muuttamalla. Sodankäynnissä  'vaa'n tukipistettä' voidaan muuttaa tehokkaimmin käyttämällä harhautuksia. Sunzin mukaan Sodankäynnin taito onkin ensisijaisesti harhauttamisen taitoa:

'Sodankäynti perustuu harhaanjohtamisen taitoon.

Kun olet voimissasi, hämää kyvyttömyydellä;

kun olet valmistautunut, teeskentele valmistautumatonta;

kun olet lähellä, anna vaikutelma, että olet kaukana;

kun olet kaukana, anna vaikutelma, että olet lähellä.

Jos vihollinen on ahne, houkuttele; --

jos vihollinen on raivoissaan, ärsytä; --

jos vihollinen on vaatimaton, rohkaise ylimielisyyteen; --

ilmesty paikoista, joissa hän ei osaa odottaa sinua.--'

'Seuraava pätee taistelun asiantuntijaan:

Hänen voimakapasiteettinsa on suuntautunut ja ajoituksensa vahva.

Taitava saa ryhmityksellään vihollisen liikkumaan 

- vihollisen on tällöin pakko seurata. Hän tarjoaa houkuttimen, johon vihollisen on pakko tarttua.

Näin hän liikuttelee vihollista ja antaa omien sotilaidensa odottaa.

Taistelun taitaja etsii tilanteen tarjoamaa voimakapasiteettia

eikä vaadi sitä miehiltään.'

Tilanteen  niin vaatiessa viholliselle täytyy antaa mahdollisuus kasvojen säilyttämiseen: 

'Älä estä kotiin palaavaa vihollista. Piiritetylle viholliselle on jätettävä auki pakoreitti, äläkä painosta nurkassa olevaa vihollista.’

  Neuvo kuulostaa kovin inhimilliseltä, mutta siinä on myös toinen aspekti: nurkkaan ahdistettu vihollinen, jolle ei ole annettu vetäytymismahdollisuutta, taistelee kuolemaansa saakka. Tämä toisi viholliselle edun. Sunzi käyttää samaa psykologista taktiikkaa myös omien joukkojensa johtamisessa:

‘Heitä joukot tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä, niin ne ennemmin kuolevat kuin pakenevat. Jos kuolema on väistämätön, upseerit ja sotilaat antavat kaikkensa.’

 Aseisiin tarttuminen ei kuitenkaan koskaan ole itsetarkoitus. Taistelut, varsinkin pitkittyessään, tulevat raskaiksi valtiolle, yksityisille ihmisille ja yleiselle moraalille. Siksi Sunzi asetti ensisijaiseksi päämääräksi vihollisen sotasuunnitelmien tuhoamisen. Mikäli tämä epäonnistuu ja aseisiin tartutaan, täytyy taistelut pitää mahdollisimman lyhyinä.

'Vaikka raivo voi palautua onneksi ja epätoivo iloksi, niin hävitettyä valtiota ei voi pystyttää uudelleen eikä kuolleita palauttaa henkiin.'

 

Sunzille taistelulla ei ole itseisarvoa. Se on yksinkertaisesti vain (viimeinen) keino saavuttaa asetettu päämäärä. Kirjoittaja haluaa aivan ilmeisesti välttää sodan 'romantisoinnin' ja soturilegendojen syntymisen:

'Voiton ennakointiin riittää rahvaan tieto. Se ei ole hienointa. 

Sekään, että voittaa taistelun ja kaikkialla Taivaanpiirin alla toistetaan "mahtavaa", ei ole hienointa. 

Taitavaksi kutsuttu voittaa siellä, missä on helppo voittaa. Siksi taitavan sotapäällikön voitot eivät ole ihmeellisiä voittoja. Voitot eivät anna viisaan mainetta eivätkä ansiota rohkeudesta, sillä hän voittaa taistelut erehtymättömästi. --

Voittoisa armeija voittaa jo, ennen kuin hakeutuu taisteluun. Häviävä armeija taistelee ensin 

ja vasta sitten hakee voittoa. 

Kerkesin tässä raapaista Sodankäynnin taidosta vain pintaa. Paljon mielenkiintoista jäi kertomatta, joten palajan Sunzin oppeihin todennäköisesti vielä muissa yhteyksissä. 

  Sodankäynnin taito oli minulle hieno ja avartava kirja, josta riittää ammennettavaa ja opittavaa vuosiksi eteenpäin. Matti Nojosen sanoin: '... Sunzin tarjoamassa monitasoisuudessa piilee kirjan voima ja ajattomuus. Kirjaa ei pidä lukea kiireessä, vaan siihen on palattava aika ajoin. Kirjan opit avautuvat lukijalle eri tavalla elämän eri tilanteissa.'

  Suosittelen kirjaan tutustumista! Minä löysin teoksesta monia, monia asioita, joita voin hyvin soveltaa omaan arkielämääni. Esimerkki tällasesta ilahduttavasta ahaa-elämyksestä oli se, että itselleni asettamani päämäärät voi saavuttaa vähäiselläkin energiamäärällä (voimalla), kun osaa suunnata käytössä olevan energiani (voiman) oikein. Joskus koetan puskea asioita läpi kuin pakolla, mikä Sunzin oppien mukaan ei ole se paras etenemistapa. Intuitiivisestihan tuon neuvon tietävät ja ymmärtävät varmasti kaikki, vaan mitä tapahtuukaan kun haasteita tulee eteen ja stressi painaa päälle...

  Itäiset tuulet puhaltavat myös seuraavassa kirjassani: Haruki Murakamin 1Q84 romaanin osa I ja II on loppusuoralla ja jo tässä vaiheessa voin sanoa, että lukukokemus on ollut huima!
Saattaa olla, että ennen Murakamia blogiin ilmestyy jotakin pyöreää ja pehmeää ;)

Osallistun Sodan käynnin taidolla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.