Pierre Lemaitre: Camille


Oliko se enteellistä: luettuani viime syksynä Pierre Lemaitren edellisen dekkarisuomennoksen Alex, jäin toivomaan dekkarisarjan päähenkilölle, elämässään aivan liian kovia kokeneelle mutta ah niin sympaattiselle  ylikomisario Camille Verhoevenille edes hitusen verran enemmän onnea - ja rakkautta. Tapasin Verhoevenin tässä päivänä muutamana uudelleen ja tällä kertaa kaikki mitä hän tekee, kumpuaa rakkaudesta. Mies on onnettoman rakastunut - vaikka muuta väittääkin: sydämessä riehuva pyörremyrsky saa hiljaisen, taiteita ja kauneutta rakastavan miehen sekaisin, niin että jopa hänen vakaaksi luultu asemansa Pariisin rikospoliisissa joutuu vaakalaudalle.  Aiemmin niin harkitseva ja kylmähermoinen mies heittäytyy nyt tunteidensa vietäväksi - eikä siinä tietenkään hyvä heilu.

  Kuin sattuman oikusta Verhoevenin uusi naisystävä (kyllä, ylikomisariomme on kuin onkin uskaltautunut suhteeseen!) joutuu koruliikkeen ryöstön yhteydessä julman ja täysin mielivaltaisen hyökkäyksen kohteeksi, mutta selviää tapahtumasta kuin ihmeen kaupalla hengissä. Anne näkee ryöstäjät silmästä silmään, hänestä tulee vaarallinen todistaja, joka täytyy vaientaa - hinnalla millä hyvänsä. Rakastunut ylikomisario salaa suhteensa  uhriin, hän ei voisi unissaankaan jättää tätä juttua muiden hoidettavaksi, Tilanteesta kehittyvä monimutkainen kissa hiiri -leikki heittää Verhoevenin työ- ja yksityiselämän sijoiltaan, syvääkin syvemmän kuilun partaalle.

Pidän Lemaitren tavasta kirjoittaa. Hänen käyttämänsä kieli on laadukasta, parempaa kuin dekkareissa keskimäärin. Verhoevenin persoona on taitavasti punottu, siitäkin huolimatta että hänestä muodostuva kuva on pintasilaukseltaan hyvinkin tuttu: Ylikomisario kokee ulkopuolisuutta, hän on hiljainen, taiteellinen ja jossakin määrin epäsosiaalinen tapaus (stereotypia, johon me dekkarien ystävät törmäämme  nykyään tämän tästä). Mutta kaikista yhteneväisyyksistä huolimatta Verhoevenissa on vielä jotakin taianomaista  ekstraa. Lemaitre antaa sankarinsa persoonan tulla esiin vähä vähältä, tutustumme häneen samalla tavoin kuin tietynlaisiin persooniin on tutustuttava oikeassakin elämässä, hitaasti ja varoen. Tämä luo hahmoon uskottavuutta ja inhimillistä tarttumapintaa.

Se, ettei Lemaitre mässäile väkivallalla, kuten niin monet muut rikoskirjailijat nykyisin tekevät, saa minut liputtamaan tämän dekkarisarjan puolesta entistä innokkaammin. Väkivaltaa tässäkin tarinassa kyllä on, mutta se ei ole itseisarvoista. Camille on viimesyksyistä Alexia jossakin määrin piinaavampi ja vauhdikkaampikin tarina. Jännitystä piisaa niin ettei kirjaa olisi halunnut päästää käsistään: luvassa on monia klassisia, selkäpiitä sopivasti kutittelevia piinatuokioita.

Camille on Lemaitren  Verhoeven-sarjan  päätösosa. Sarjan suomennosjärjestys on kummallisen takaperoinen, sillä ensimmäinen osa Irene ilmestyy meillä vasta ensi syksynä. Nyt kun tiedän, kuinka kaikki päättyy on syksyllä mielenkiintoista palata menneisyyteen: Verhoevenia ympäröivän salaperäisyyden verhot saattavat vihdoin avautua...

Camillea on luettu myös täällä: Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla ja Oksan hyllyltä.

** Kirjablogeissa vietetään tällä viikolla  Oksan hyllyltä -blogista tutun Marikan käynnistämää dekkariviikkoa.


Pierre Lemaitre: Camille (Sacrifices, 2012)
Minerva 2016
Suomentanut Sirkka Aulanko
Alkuperäiskieli:ranska
e-kirja, oma ostos

Kommentit

  1. Yhdellä adjektiivilla: elegantti postaus elegantista teoksesta! Lemaitren teoksissa ovat kaikki osaset aina loppusilausta myöten balanssissa. "Irènen" tulevalla lukemisella herkuttelen jo etukäteen. Camillen osuvin sanoin:"Saatan olla polvenkorkuinen, mutta kurotan tähtiin." Asennetta, josta jakaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, Lemaitre on niin tyylikäs ja taitava! Dekkareiden jälkeen on pakko tarttua myös Näkemiin taivaassa -romaaniin. Irene ilmestyy jo elokuussa! <3

      Tuo lause on ihana ja kertoo niiiiiin paljon Camillesta ja koko sarjasta :)

      Kiitokset kommentistasi <3

      Poista
  2. Tässä on selvästikin jotain tyylikästä, kuten Takkutukka tuossa totesi. Täytynee tutustua sarjaan, mutta kannattaisiko odottaa "eka" osaa ja aloittaa siitä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kuten tuossa jo Takkutukalle kerroin, Irene ilmestyy elokuussa, joten sarjan lukemisen oikeassa alkuperäisessä järjestyksessään voisi aloittaa ihan pikapuolin.

      Tyylikäs dekkaritrilogia tämä on, suosittelen! Tosin: Irene sisältää intuitioni mukaan ehkä hivenen verran enemmän veristä väkivaltaa kuin kaksi seuraavaa osaa. Sellaisia viittauksia olin lukevinani Camillesta.

      Kiitos kommentistasi <3


      Poista
  3. Minä en ole vielä ehtinyt tutustumaan Verhoeveniin, ja nyt tuli mieleen sama kuin Elinallakin, että pitäisikö odottaa Ireneä ja alkaa siitä. Kuulostaa mahdottoman sympaattiselta ja persoonalliselta tyypiltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paula, kannattanee odottaa parin kuukauden päästä ilmestyvää Ireneä.

      Camille Verhoeven on symppis, johon ei voi olla kiintymättä...

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Minäkin aion lukea Irenen, vaikka tiedän miten hänen ressukan käy. Mutta pakkohan se on lukea, kun Alex ja Camille ovat olleet niin huippuja. Upea sarja, isot kiitokset kustantajalle näiden suomentamisesta! Ja ihanaa, että tykkäsit tästä suosikkisarjastani <3.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marika, niinpä, tiedämme jo mutta pakko Ireneen on tarttua näiden kahden jälkeen...

      Jos joskus alan 'rankata'dekkareita, Lemaitren trilogia kuuluu ehdottomasti kärkikastiin. Se, että osaa lopettaa ajoissa, on taito myös. Moni venyttää sarjojaan hamaan tulevaisuuteen, mikä usein sitten vesittääkin koko idean.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  5. Luin nyt peräkkäin toisen kirjoituksen Lemaitresta, ja pakostihan alkaa tämä kirjailija kiinnostaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari a, suosittelen lämpimästi Lemaitrea!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!