13.9.2017

Hannu Mäkelä: Casanova

Eli Giacomo Casanovan tie naistenmiehestä kirjailijaksi

En ole koskaan jättänyt Venetsiaa niin syvää katumusta tuntien. 
Pakkasin matka-arkkuni ja yön tullen lähdin matkaan; seuraavan yön nukuin Veronassa ja siitä kahden päivän päästä Milanossa, jossa asetuin L'Auberge de Puitsiin... Olin yksin, hyvin varustautuneena matkalle, timantteja varalla riittämiin, ilman suosituskirjettä, mutta kukkarossani oli neljäsataa sekiiniä, aivan uppo-outona Milanon kauniissa ja suuressa kaupungissa, hyväkuntoisena ja kahdenkymmenenkolmen vuoden onnellisessa iässä. Elettiin tammikuuta 1748. 

Meillä kaikilla on mielikuvamme ja mielipiteemme Giacomo Casanovasta, tuosta Venetsiassa vuonna 1725 syntyneestä, lukuisien rakkausseikkailujensa tähden kuuluksi tulleesta seikkailijasta. Hänen maineensa on säilynyt muuttumattomana ajasta aikaan, ja säilyy sellaisena kenties niin kauan kuin hänen mukaansa nimettyjä, parantumattomia naistenmiehiä maailmassa riittää.

  Huijari, viettelijä, keikari, rakastaja, komeljanttari, intohimoinen lukija ja kirjoittaja, kiipijä, okkultisti, uhkapeluri, älykkö, lottoyrittäjä, rikollinen, vankikarkuri, seikkailija, oikeustieteilijä, pappi, vakooja, kaunosielu, libertiini...  Casanovan loputon  meriittilista on hengästyttävää ja komiaa luettavaa. Vanhuudessaan hän ei varmasti joutunut katumaan 'tekemättömiä tekojaan'. Sitä, mitä hän teki, hän ei nimittäin katunut koskaan.

Tässä teoksessa Hannu Mäkelä antaa sankarimme esitellä itse itsensä. Kirja pohjautuu Casanovan vuosina 1789 - 1798 syntyneeseen jättimäiseen omaelämäkertaan Histoire de ma vie, joka julkaistiin postuumisti 1800-luvulla. Muita lähteitä Mäkelä ei juuri käytä, joten ainakin minä luin teosta Casanovan muistelmien toimitettuna suomennoksena.

Mäkelä huomauttaa, että alkuperäistekstissä esiintyy muutamia ristiriitaisuuksia ja aukkoja, joita on myöhemmin - erinäisten julkaisijoiden toimesta - pyritty oikomaan ja paikkailemaan, todennäköisesti toimittajien omien mieltymysten ja ambitioiden mukaan, mistä johtuen joidenkin tapahtumien todenperäisyyttä ei ole pystytty todentamaan. Yksityiskohdista kiistellään casanovistien piirissä kiihkeästi. Tällaiset ristiriitaisuudetkin sopivat hänen persoonaansa tietenkin paremmin kuin hyvin.

Giacomon elämän alkutaival ei ollut hääppöinen: äiti, huikentelevainen ja sitoutumaan kykenemätön näyttelijätär, jätti lapsensa isoäidin kasvatettavaksi ja lähti kiertelemään Eurooppaa teatteriseurueensa mukana. Poikaa arveltiin jälkeenjääneeksi, ('hän kun ei puhunutkaan juuri mitään'), kunnes  isoäiti vei kahdeksanvuotiaan  Giacomon muranolaisen, mustaa magiaa harjoittavan noidan 'vastaanotolle'. Synnyin uudelleen tuona päivänä, Casanova kertoo muistelmissaan. Tapaamisen yksityiskohdat ovat nykypäivän näkökulmasta karseaa luettavaa, mutta yhtä kaikki, ihme oli tapahtunut...

Sukulaiset halusivat pojasta eroon, mistä syystä häntä heiteltiin opinahjosta toiseen, usein kauaksi kotoa. Koulutusta jatkettiin myös nuoruusiässä, milloin teologian- milloin oikeustieteen opinnoilla. Giacomon todelliset kiinnostuksenkohteet olivat kuitenkin toisaalla jo tuolloin, etenkin kirjallisuus ja alkemia kiinnostivat häntä. Casanova itse väittää kunnostautuneensa myös virallisissa opinnoissaan ja kirjoittaneensa peräti kaksi väitöskirjaa oikeustieteen alalta sekä pitäneensä ainakin yhden saarnan. Olisipa ollut hauska olla kärpäsenä kirkon katossa...

Sitten alkoivat hummausvuodet. hänen elämänsä täyttyi naisista, uhkapeleistä, äärimmäisestä jännityksestä,  alkemiasta, okkultismista, mustasta magiasta. Hämäräperäisiä taitojaan hän osasi myös hyödyntää: hillitön elämäntyyli vaati rahaa, jota nuorukaiselta ei itseltään tietenkään löytynyt. (Vaikka jossain vaiheessa hän elättikin itseään myös orkesteriviulistina.) Elämäntyyli vaati uskollisia tukijoita, jotka eivät sulkeneet rahahanojaan silloinkaan, kun C:n oli aika (milloin mistäkin syystä) vaihtaa  maisemaa. Maksuosoitukset kulkivat jo tuolloin kätevästi kaupungista ja maasta toiseen..

Casanovalla oli tapana polttaa siltoja takanaan: useamman kuin kerran hän pakeni velkojiaan tai lain kouraa jälleen uusiin kaupunkeihin, kunnes koitti jälleen lähdön hetki, johon usein liittyi myös nopea nimenmuutos. Pakomatkat veivät yhä kauemmas, ja Ranskasta tulikin hänelle pikkuhiljaa kuin toinen kotimaa. Dramaattisin pako tapahtui Venetsian pahamaineisen vankilan lyijykammiosta, jonne hän oli joutunut okkultismin harjoittamisesta ja muista laittomuuksista. Casanova kertoo tapauksesta vetävästi, tuon ajan seikkailukertomuksia mukaillen.

Jo nuorena Casanova haaveili kunniasta, arvonimistä ja yhteiskunnallisesta asemasta, ja tavoitteli niitä keinoilla jotka parhaiten tunsi: hän huijasi ja vietteli ihmisiä käyttämällä hyväkseen heidän heikkouksiaan, haluaan tulla ihailluksi ja kunnioitetuksi, "erityiseksi". Sama strategia toimi yhtä hyvin 'taloudenpidossa' kuin rakkaussuhteissakin. Nykyään tällaista ihmistyyppiä kutsutaan narsistiseksi. (Edellinen huomautus on omani, Mäkelä pidättäytyy moisista arvioista.) Toisaalta hän janosi myös tietoa, kulttuuria. Muistelmat kertovat Casanovasta, joka ihaili Voltairea ja tämän ajatuksia niin että sai vihdoin audienssin tämän luo. Tapaaminen ei sujunut suunnitelmien mukaan, kipeä muisto kulki Casanovan mukana elämän loppun saakka ja muuttui vähitellen vähän kitkeräksikin...

  Naiset olivat Casanovalle huumetta: naissuhteet seurasivat toisiaan kuin helmet nauhassa, mutta tunteeton naistenkaataja hän ei Mäkelän mukaan ollut, sillä hän rakastui tai vähintäänkin ihastui jokaiseen 'tapaukseensa', olipa kyseessä sitten pidempiaikainen tai vain yhden yön kestävä 'suhde'.
Casanova pyrki huolehtimaan naisystäviensä hyvinvoinnista myös suhteen päätyttyä, usein kuvassa oli mukana myös raha, joka saattoi olla peräisin eräältä  hänen pitkäaikaiselta, naispuoliselta ylläpitäjältään, eli ympäri käydään, yhteen tullaan... 
Lukuisten  lemmenkuvausten ilahduttavin piirre oli se, että Casanovan rakastui yhtä tulisesti naisen älyyn kuin hänen kauneuteensa; mikäli sänkypuuhien välissä rakastavaisten välille ei syntynyt kunnon keskustelua, hänen intonsa hiipui.

Sitoutumiskammoinen hän kuitenkin oli, sydänjuuriaan myöten. Rakkaudenhuumassaan hän erehtyi  antamaan naisille vilpittömiä avioliittolupauksia, mutta pian iski paniikki ja silloin oli aika vetäytyä takavasemmalle kunniallisin elkein: samalla kun Casanova vakuutteli naiselle omaa sopimattomuuttaan, hän jo esitteli naiselle  paljon parempia ja (taloudellisesti) kannattavampia aviomieskandidaatteja. Usein juoni onnistuikin, ja sankarimme oli taas vapaa!
Pari kertaa naiset päätyivät tähän ratkaisuun myös oma-aloitteisesti. Saavuttamaton - ja täyttymätön - rakkaus ajoi hänet useammin kuin kerran kuilun partaalle: kävi myös niin, että nainen veti hänet pauloihinsa vain kiusatakseen, eikä kovista yrityksistä huolimatta suostunut 'antautumaan rakkaudelle'. Casanova sairastui, masentui, eikä koskaan toipunut tällaisista iskuista täysin. (Edellistä lausetta kirjoittaessani en voinut olla hymyilemättä hiukan...)

***
Paitsi Casanovan elämään, Mäkelän teos on myös mitä mielenkiintoisin kurkistus 1700-luvun eurooppalaiseen elämänmenoon ja kulttuurihistoriaan, jossa Venetsia  on oikeastaan vielä erityistapaus.
Elettiin vuosia, joina venetsialaiset eivät vielä tienneet kaupunkinsa elävän jo eräänlaisen auringolaskun aikaa. Tasavalta tuhoutuisi Napoleonin toimesta 1787, vuotta ennen Casanovan kuolemaa. Tämän tarinan tapahtuma-aikoihin juhlat olivat vielä ylimmillään. Libertiiniksi julistautuneelle Casanovalle Venetsian vapaamielisyys oli onnen omiaan - tunnelma oli täydellisen dekadentti, vaikka julkisivu yritettiin pitää jokseenkin säällisenä - syy, miksi sankarimmekin täytyi aika ajoin 'paeta näyttämöltä'.

Vielä 1700-luvulla Venetsian karnevaaliaika kesti kahdeksan kuukautta ja siihen liittyvät naamiohuvit olivat omiaan vapauttamaan ihmisiä sosiaalista normeista. Prostituutio kukoisti ja moraalikäsitykset poikkesivat rajulla tavalla siitä, mitä  nykyään pidämme sopivana. Vaikka naisten asemassa esiintyikin tapauskohtaista, usein yhteiskuntaluokkiin liittyvää vaihtelua, oli se yleisesti ottaen sanalla sanoen surkea. Casanovan muistelmissa naisia kuvataan kuitenkin hyvinkin aktiivisina toimijoina, yhteiskuntaluokista riippumatta.  Olisi hyvin mielenkiintoista tietää, oliko tässä kysymys C:n henkilökohtaisesta näkemyksestä ja kokemuksesta, vaiko sittenkin  jostakin laajemmasta 1700-luvun lopulla vaikuttaneesta ilmiöstä...


Hannu Mäkelä: Casanova
Tammi 2007


2 kommenttia:

  1. Oli niin eläväinen kuvaus Casanovasta, että näin silmissäni Heath Ledgerin hurmaavan olemuksen täydessä vauhdissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Virpi, aivan! Pitäisiköhän etsiä se leffa katsottavaksi, se on nimittäin mennyt minulta ohi! Kiitos muistutuksesta ja vinkistä! <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!