Umberto Eco: Ruusun nimi

Tapahtuipa eräänä kirkkaana marraskuisena päivänä herran vuonna 1327, jossakin päin Pohjois-Italiaa...

Fransiskaanimunkki William Baskerville ja hänen matkaseurakseen lyöttäytynyt noviisi Adson Melkin ovat juuri saapuneet mahtavaan benediktiiniluostariin, jossa fra Williamin on määrä osallistua kirkon ja maallisen vallan kärhämää setvivään kokoukseen. 

 Adson, joka toimii tämän eriskummallisen tarinan kirjurina, häikäistyy luostarin kullalla ja jalokivillä silatusta, mielikuvituksellisin taideaartein koristellusta loistokkuudesta. Elämässään jo muutaman korruptoituneen luostarin nähnyt Fra William puolestaan odottaa pääsevänsä kaivelemaan luostarin kirjastoa, jonka sanotaan olevan kristikunnan upein. Molemmat tuntevat tulleensa maanpäälliseen paratiisiin: toinen viattoman nuoruutensa, toinen oppineisuutensa ja jatkuvan tiedonhalunsa tähden.

  Hyvin pian kuitenkin selviää, että luostarin loisteliaat kulissit kätkevät taakseen synkkiä salaisuuksia: kaunis luostari on muuttumassa iljettävien moraalittomuuksien ja murhaajien pesäpaikaksi. Demonitko tätä paikkaa riivaavat? Apotti on huolissaan tulevan suurkokouksen kohtalosta ja pyytää siksi kunnianarvoisaa, nokkelasta älystään tunnettua fra Williamia selvittämään murhaajan henkilöllisyyden ennen arvovieraiden saapumista. 

 fra W ja Adson saavat luvan liikkua luostarin alueella vapaasti, yhtä tärkeää poikkeusta lukuun ottamatta: kirjasto on kiellettyä aluetta kaikilta muilta paitsi vanhalta ja sokealta kirjastonhoitajalta, veli Jorgelta, joka tuntuu pitävän koko luostaria muutoinkin raudanlujassa otteessaan. Kirjasto houkuttaa fra Williamia tietenkin nyt vain entistä enemmän, etenkin kun hänen selvittäväkseen annettu murhajuttukin tuntuu liittyvän jollakin tavalla tuohon salaperäiseen ja munkkien keskuudessa suoranaista pelkoa aiheuttavaan tiedon labyrinttiin ja erityisesti sen vaaralliseen, kerettiläiseen finis africae -kokoelmaan, johon fra W haluaisi itsekin palavasti tutustua..

Italialaisen kirjailijan ja keskiaikatutkijan Umberto Econ monitasoinen, kaleidoskooppimainen Ruusun nimi kuuluu ehdottomasti blogiaikani erikoisimpiin ja mieleenpainuvimpiin lukukokemuksiin. Kirja on varsinainen kirjallinen taikalaatikko: yhtäältä se on perinteinen rikoskertomus, mutta ennen muuta se on huikeisiin korkeuksiin nouseva historiallis-filosofinen keskusteluromaani, jossa käydään taistelua ajattelun vapauden puolesta ja sitä vastaan.  Teokseen perustuva elokuva  (The Name of the Rose, 1986) ja esimerkiksi Yleisradion tuottama kolmiosainen kuunnelmasarja nojaavat pääasiallisesti teoksen rikostarinaan. Kirjaa lukiessani huomasin kuitenkin kiinnostuvani huomattavasti enemmän teoksen muista, vapaasti sinne tänne ryöpsähtelevistä elementeistä. Teoksessa on helppoa nähdä viittauksia nykyaikaan: samat teemat tuntuvat toistuvan vuosisadasta toiseen, ainakin katolisissa kulttuureissa. 

  Ruusun nimessä keskustellaan paljon, ja siitähän minä aina tykkään. Tämän tarinan diskuteeraajilla on paljon pelissä ja siksi keskusteluja ei aina käydä kovinkaan ystävällisissä tunnelmissa: tunteet kuohuvat, mielipiteet sinkoilevat  murhatutkimusten lomassa kuin tulikivet ja lopulta päästellään täyslaidallisia. Farsseiltakaan ei tässä teoksessa siis vältytä. Tappeluksen taustalla erottuvat vaikeuksiin joutuneen kirkon epätoivoiset pyrkimykset säilyttää asemansa varsinkin maallisena vallankäyttäjänä. Kirkon sisälläkin kuohuu. Naamat vakaviksi vetävien kiistojen aiheet saattavat kuulostaa nykylukijasta hassuilta: Oliko Jeesus köyhä? Entäpä nauroiko hän elämänsä aikana kertaakaan? Kenellä on oikeus nauraa ja millaisille asioille? Nauru on peräisin saatanasta, se on suora tie epäilykseen ja kadotukseen, kirkuu kirjastonhoitaja Jorge nyrkit pystyssä. Kysymyksiä tarkemmin pohtiessaan käsittää, kuinka perustavalaatuisia ne kirkon valtaa ajatellen tosiasiassa olivat (ja ovat ehkä vieläkin).

Ja jotakin 'vielä kauhistuttavampaa' oli tulossa: tarinassa eletään jo uuden ajan kynnyksellä, nykyaikainen tiede on pian ainakin ajatuksen asteella ja maallikot kyseenalaistavat haukkana kirkon oppeja. Fra William edustaa Econ tarinassa uutta aikaa: hän uskoo tiedon objektiiviseen tuottamiseen ja ennen muuta tiedon vapauteen. Taas kerran on kysymys vallasta, sillä kenellä on tieto, sillä on valta.  Ruusun nimen luostarin kirjasto on tästä aivan mahtava allegoria, sillä täällä jos missä tietoa pantataan: kirjasto on suljettu, tarkoin vartioitu salaisuuksien kammio, varsinainen vallan sinetti. Tarinan kirjasto kätkee sisälleen myös  kirkon asemaa vaarantavan finis africae -kokoelman, jonka sanotaan tuovan 'uutta valoa' moniin maallisiin ja taivaallisiin ilmiöihin. Ajatus tiedon muuttumisesta on keskiajan katolisuuden piirissä kuitenkin jo lähtökohtaisesti aivan mahdoton: sen mukaan kaikki tieto on ollut olemassa maailman alusta lähtien ja ilmoitettu sellaisenaan pyhissä kirjoituksissa. Kirkon tehtävä on säilyttää tämä  muuttumaton tieto puhtaana ja loukkaamattomana hamaan maailmanloppuun. Kerettiläinen 'uusi tieto' koettiin todelliseksi uhaksi, teoksia poltettiin ja suljettiin kirjastoihin. Keskiajallakin pelättiin siis 'tietovuotoja'!

...Ja näin Umberto Eco heitti minut kuin varkain kirkon ja vapaan ajattelun välillä ammottavaan Mariaanien hautaan...Pieni sukellusretki kirkasti katsetta: jään ihmettelemään sitä tavatonta taituruutta, jolla keskiajan kirkonmiehet näitä pirullisia kuvioitaan juonivat. 

Fra William rakastaa päättelyillä tuotettuja ajatusmalleja ja luottaa enemmän kylmään logiikkaan kuin uskoon tai  intuitioon. Veitsenterävällä logiikallaan hän selvittää myös Ruusun nimen murhamysteerinkin.

Mutta päättelyistään ja niistä johdetuista 'totuuksista' on osattava myös tarpeen tullen luopua, hän sanoo. Niistäkin, joita ajatuksissaan eniten vaalii ja jotka on omiksi totuuksikseen naulannut. Ah, tämähän on modernin tieteellisen ajattelun - ja oikeastaan kaiken vapaan ajattelun - lähtökohta:

Se järjestys, jota meidän mielemme pystyy kuvittelemaan, on kuin verkko tai tikapuut, jotka tehdään jotta yletyttäisiin jonnekin. Mutta myöhemmin tikapuut pitää heittää pois, sillä huomaa että vaikka niistä olikin hyötyä, olivat ne järjettömät. Ainoat totuudet joista on hyötyä ovat pois heitettäviä välikappaleita. 

Jos rakastat svääreihin lennähtäviä filosofisia keskusteluromaaneja, eivätkä tarinan keskiaikaiset, kirkolliset kulissit saa sinua kavahtamaan, tämä saattaisi hyvin olla myös kirjasi. Minä rakastuin teokseen täydestä sydämestäni, vaikka välillä uuvuinkin.

* Kirjan naiskuvasta: teoksessa esiintyy täsmälleen yksi nainen: hän on läheisessä kylässä asuva köyhä nuori tyttö, joka tulee luostariin myymään ruumistaan munkeille (!) ruoan murenia vastaan. Hänenkin kohtalonaan on joutua lopulta kokkoon noituudesta tuomittuna. Ruusun nimen naiskuva saa voimansa tietenkin keskiaikaisista uskonnollisista dogmeista.  'Nuivahkot' asenteet varmasti vielä korostuivat  luostareissa, jossa miehet elivät eristettyinä ja pahassa puutteessa: vastakkainen sukupuoli nähtiin ensisijaisesti pahan voimien ilmentymänä, viettelijänä ja demonisena harhaanjohdattajana.

Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY 1983
Suomentanut Aira Buffa
WSOY:n sähkökirja 2016
Alkuperäiskieli: italia