9.8.2016

Umberto Eco: Ruusun nimi


Tapahtuipa eräänä kirkkaana marraskuisena päivänä herran vuonna 1327, jossakin päin Pohjois-Italiaa...
Fransiskaanimunkki William Baskerville ja hänen matkaseurakseen lyöttäytynyt noviisi Adson Melkin ovat juuri saapuneet mahtavaan benediktiiniluostariin, jossa fra Williamin on määrä osallistua kirkon ja maallisen vallan kärhämää setvivään kokoukseen. 
 Adson, joka toimii tämän eriskummallisen tarinan kirjurina, häikäistyy luostarin kullalla ja jalokivillä silatusta, mielikuvituksellisin taideaartein koristellusta loistokkuudesta. Elämässään jo muutaman korruptoituneen luostarin nähnyt Fra William puolestaan odottaa pääsevänsä kaivelemaan luostarin kirjastoa, jonka sanotaan olevan kristikunnan upein. Molemmat tuntevat tulleensa maanpäälliseen paratiisiin: toinen viattoman nuoruutensa, toinen oppineisuutensa ja jatkuvan tiedonhalunsa tähden.

  Hyvin pian kuitenkin selviää, että luostarin loisteliaat kulissit kätkevät taakseen synkkiä salaisuuksia: kaunis luostari on muuttumassa iljettävien moraalittomuuksien ja murhaajien pesäpaikaksi. Demonitko tätä paikkaa riivaavat? Apotti on huolissaan tulevan suurkokouksen kohtalosta ja pyytää siksi kunnianarvoisaa, nokkelasta älystään tunnettua fra Williamia selvittämään murhaajan henkilöllisyyden ennen arvovieraiden saapumista. 

 fra W ja Adson saavat luvan liikkua luostarin alueella vapaasti, yhtä tärkeää poikkeusta lukuun ottamatta: kirjasto on kiellettyä aluetta kaikilta muilta paitsi vanhalta ja sokealta kirjastonhoitajalta, veli Jorgelta, joka tuntuu pitävän koko luostaria muutoinkin raudanlujassa otteessaan. Kirjasto houkuttaa fra Williamia tietenkin nyt vain entistä enemmän, etenkin kun hänen selvittäväkseen annettu murhajuttukin tuntuu liittyvän jollakin tavalla tuohon salaperäiseen ja munkkien keskuudessa suoranaista pelkoa aiheuttavaan tiedon labyrinttiin ja erityisesti sen vaaralliseen, kerettiläiseen finis africae -kokoelmaan, johon fra W haluaisi itsekin palavasti tutustua..

Italialaisen kirjailijan ja keskiaikatutkijan Umberto Econ monitasoinen, kaleidoskooppimainen Ruusun nimi kuuluu ehdottomasti blogiaikani erikoisimpiin ja mieleenpainuvimpiin lukukokemuksiin. Kirja on varsinainen kirjallinen taikalaatikko: yhtäältä se on perinteinen rikoskertomus, mutta ennen muuta se on huikeisiin korkeuksiin nouseva historiallis-filosofinen keskusteluromaani, jossa käydään taistelua ajattelun vapauden puolesta ja sitä vastaan.  Teokseen perustuva elokuva  (The Name of the Rose, 1986) ja esimerkiksi Yleisradion tuottama kolmiosainen kuunnelmasarja nojaavat pääasiallisesti teoksen rikostarinaan. Kirjaa lukiessani huomasin kuitenkin kiinnostuvani huomattavasti enemmän teoksen muista, vapaasti sinne tänne ryöpsähtelevistä elementeistä. Teoksessa on helppoa nähdä viittauksia nykyaikaan: samat teemat tuntuvat toistuvan vuosisadasta toiseen, ainakin katolisissa kulttuureissa. 

  Ruusun nimessä keskustellaan paljon, ja siitähän minä aina tykkään. Tämän tarinan diskuteeraajilla on paljon pelissä ja siksi keskusteluja ei aina käydä kovinkaan ystävällisissä tunnelmissa: tunteet kuohuvat, mielipiteet sinkoilevat  murhatutkimusten lomassa kuin tulikivet ja lopulta päästellään täyslaidallisia. Farsseiltakaan ei tässä teoksessa siis vältytä. Tappeluksen taustalla erottuvat vaikeuksiin joutuneen kirkon epätoivoiset pyrkimykset säilyttää asemansa varsinkin maallisena vallankäyttäjänä. Kirkon sisälläkin kuohuu. Naamat vakaviksi vetävien kiistojen aiheet saattavat kuulostaa nykylukijasta hassuilta: Oliko Jeesus köyhä? Entäpä nauroiko hän elämänsä aikana kertaakaan? Kenellä on oikeus nauraa ja millaisille asioille? Nauru on peräisin saatanasta, se on suora tie epäilykseen ja kadotukseen, kirkuu kirjastonhoitaja Jorge nyrkit pystyssä. Kysymyksiä tarkemmin pohtiessaan käsittää, kuinka perustavalaatuisia ne kirkon valtaa ajatellen tosiasiassa olivat (ja ovat ehkä vieläkin).

Ja jotakin 'vielä kauhistuttavampaa' oli tulossa: tarinassa eletään jo uuden ajan kynnyksellä, nykyaikainen tiede on pian ainakin ajatuksen asteella ja maallikot kyseenalaistavat haukkana kirkon oppeja. Fra William edustaa Econ tarinassa uutta aikaa: hän uskoo tiedon objektiiviseen tuottamiseen ja ennen muuta tiedon vapauteen. Taas kerran on kysymys vallasta, sillä kenellä on tieto, sillä on valta.  Ruusun nimen luostarin kirjasto on tästä aivan mahtava allegoria, sillä täällä jos missä tietoa pantataan: kirjasto on suljettu, tarkoin vartioitu salaisuuksien kammio, varsinainen vallan sinetti. Tarinan kirjasto kätkee sisälleen myös  kirkon asemaa vaarantavan finis africae -kokoelman, jonka sanotaan tuovan 'uutta valoa' moniin maallisiin ja taivaallisiin ilmiöihin. Ajatus tiedon muuttumisesta on keskiajan katolisuuden piirissä kuitenkin jo lähtökohtaisesti aivan mahdoton: sen mukaan kaikki tieto on ollut olemassa maailman alusta lähtien ja ilmoitettu sellaisenaan pyhissä kirjoituksissa. Kirkon tehtävä on säilyttää tämä  muuttumaton tieto puhtaana ja loukkaamattomana hamaan maailmanloppuun. Kerettiläinen 'uusi tieto' koettiin todelliseksi uhaksi, teoksia poltettiin ja suljettiin kirjastoihin. Keskiajallakin pelättiin siis 'tietovuotoja'!
...Ja näin Umberto Eco heitti minut kuin varkain kirkon ja vapaan ajattelun välillä ammottavaan Mariaanien hautaan...Pieni sukellusretki kirkasti katsetta: jään ihmettelemään sitä tavatonta taituruutta, jolla keskiajan kirkonmiehet näitä pirullisia kuvioitaan juonivat. 

Fra William rakastaa päättelyillä tuotettuja ajatusmalleja ja luottaa enemmän kylmään logiikkaan kuin uskoon tai  intuitioon. Veitsenterävällä logiikallaan hän selvittää myös Ruusun nimen murhamysteerinkin.
Mutta päättelyistään ja niistä johdetuista 'totuuksista' on osattava myös tarpeen tullen luopua, hän sanoo. Niistäkin, joita ajatuksissaan eniten vaalii ja jotka on omiksi totuuksikseen naulannut. Ah, tämähän on modernin tieteellisen ajattelun - ja oikeastaan kaiken vapaan ajattelun - lähtökohta:
Se järjestys, jota meidän mielemme pystyy kuvittelemaan, on kuin verkko tai tikapuut, jotka tehdään jotta yletyttäisiin jonnekin. Mutta myöhemmin tikapuut pitää heittää pois, sillä huomaa että vaikka niistä olikin hyötyä, olivat ne järjettömät. Ainoat totuudet joista on hyötyä ovat pois heitettäviä välikappaleita. 
Jos rakastat svääreihin lennähtäviä filosofisia keskusteluromaaneja, eivätkä tarinan keskiaikaiset, kirkolliset kulissit saa sinua kavahtamaan, tämä saattaisi hyvin olla myös kirjasi. Minä rakastuin teokseen täydestä sydämestäni, vaikka välillä uuvuinkin.

* Kirjan naiskuvasta: teoksessa esiintyy täsmälleen yksi nainen: hän on läheisessä kylässä asuva köyhä nuori tyttö, joka tulee luostariin myymään ruumistaan munkeille (!) ruoan murenia vastaan. Hänenkin kohtalonaan on joutua lopulta kokkoon noituudesta tuomittuna. Ruusun nimen naiskuva saa voimansa tietenkin keskiaikaisista uskonnollisista dogmeista.  'Nuivahkot' asenteet varmasti vielä korostuivat  luostareissa, jossa miehet elivät eristettyinä ja pahassa puutteessa: vastakkainen sukupuoli nähtiin ensisijaisesti pahan voimien ilmentymänä, viettelijänä ja demonisena harhaanjohdattajana.


Umberto Eco: Ruusun nimi (Il nome della rosa, 1980)
WSOY 1983
Suomentanut Aira Buffa
WSOY:n sähkökirja 2016
Alkuperäiskieli: italia

20 kommenttia:

  1. Tämä on hieno kirja, mutta elokuva on huikea. Sean Connery pääosassa. Ihastuin kirjailija Ecoon, kun katsoin hänestä tehtyä ohjelmaa, kun hän oli vielä elossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, no kyllä, Sean Connery! <3

      Löytyisiköhän tuo ohjelma jostakin netin uumenista, pitää hakea. Itse ihastuin Econ tuotantoon hänen Kauneuden historiaa käsittelevän tietokirjansa kautta.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Ruusun nimi on mahtava, jos vaan jaksaa sen lukea loppuun, sillä tunnistan tuon uupumisen. Vaivan arvoinen<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jassu, tämä kirja on kyllä niin hieno, että oksat pois. Todellakin vaivansa arvoinen!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Olen tätä kerran yrittänyt, mutta uuvuin niin, että kesken jäin. Kaikki tuo mitä kerrot ja miten hienosti kerrotkaan on kyllä sinänsä kiinnostavaa (eritoten nuo tietoon ja valtaan liittyvät kuviot), mutta minulle tämä oli kovin raskassoutuinen joskus miekkas ja kirves aikaan tätä yrittäessäni. Hieno kirjoitus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, varmaan tuossa jaksamiseen auttoi omalla kohdallani se, että olen kiinnostunut muutoinkin keskiajasta. Silloin kun minä olin vielä koulussa, keskiaikaa kuvattiin pimeäksi ja synkäksi ajanjaksoksi, mutta nythän nuo käsitykset ovat muuttuneet. Minua kiinnostaa tällä hetkellä etenkin myöhäiskeskiaika, sillä silloin alkoi attua ja tapahtua kaikenlaista... Noiden vuosien vaikutukset heijastuvat vielä meidänkin aikaamme.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Tämmöinen on liikkeellä - olepa hyvä!
    http://kirjaviekoon.blogspot.fi/2016/08/liebster-award-palkinto.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, lämpimät kiitokset haasteesta, tulen blogiisi piakkoin <3

      Poista
  5. Voi että. Pitää huokaista aluksi noin, koska kirja on ollut minulla kesken kesästä 2000 saakka. Silloin se jäi jonnekin sivun 60 tienoille ja toisella yrittämällä pääsin kymmenen sivua pitemälle. Ruusun nimi on mieheni suosikkikirjoja, samoin erään ystäväni. Joskus aion vielä haastaa itseni tämän kanssa, mutta milloin... Saa nyt nähdä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Ruusun nimi on siis sulle samaa kuin Taru sormusten herrasta mulle! :)

      Uskon, että romaani menee paremmin, jos keskiaika kiinnostaa muutoinkin. Minulle sillä oli suuri merkitys tämän 'selättämisessä'. Ja vaikka innostusta oli, niin minäkin luin tätä yli kuukauden...

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  6. Ihanaa, että pidit Ruusun nimestä! Olen itsekin lumoutunut tästä kirjasta vuosia sitten, ja uusintaluku kangastelee mielessäni silloin tällöin. Ja taas tuli tunne, että pitäisi ottaa kirja heti lukuun. :) Minusta elokuvaversio jää kirjalle selkeästi kakkoseksi, vaikka Connery onkin erittäin hyvä pääosassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MarikaOksa, tämä oli niin hieno! Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että elokuva jäi tässä kilvassa kakkoseksi. Tämän kaltaisen kirjan filmatisointi on aivan mahdoton tehtävä varsinkin silloin, kun tähtäimessä on voittojen maksimointi.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  7. No huh huh, aivan mielettömän upea kirjoitus Ruusun nimestä! Itsehän en ole kirjan kanssa päässyt koskaan alkua pidemmälle, sillä se uuvutti minut jo hyvin alkuvaiheessa. Jollain tapaa teos kyllä kiinnostelisikin, mutta ensimmäisistä yrityksistä jäi senkaltainen kammo, että saattaa tovi ja toinenkin kulua, ennen kuin uskallan edes yrittää uudelleen... :D

    Mutta sinun tekstisi on hengästyttävän hieno. Onnittelut järkäleen selättämisestä, ja vaikka se sinuakin tuntui uuvuttavan, taisi se antaa sinulle monin verroin siihen nähden paljonko se otti. Ja se on aina ihan mahtava juttu. <3

    Tuossa pokkariveriossa on muuten tosi kaunis kansi! Mutta sekoitan sen aina Shishkinin Neidonhiukseen, ovat aika samannäköiset. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, kiitos! <3 Kuten tuossa yllä Ompulle jo kerroin: minua auttoi tässä se, että olen suunnattoman kiinnostunut keskiajasta ja sen kulttuurista. En usko, että olisin tähän muutoin tarttunut. Nyt on sellainen olo, että onpa onni, että mulla on tuo pieni historiainnotus...

      Kyllä, tämän kirjan selättäminen antoi tuhatkertaisesti sen, minkä se otti. Tuli taas mieleen, että itsensä kiusaaminen kannattaa ja että sitä pitäisi harrastaa vielä enemmän. Seuraava järkäle olisi jo odottamassa: klikkasin lukulaitteelleni Lumiompun Katjan suositteleman Alastalon salissa ja suunnittelen lukevani sitä kymmenen sivun päivävauhtia! :)

      Oi, Neidonhius: jättiläinen, johon rakastuin... Totta, kansissa on jotakin samaa!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
    2. Minäkin olen varsin kiinnostunut keskiajasta (ja kaikesta muustakin historiasta), joten ehkä pitäisi yrittää lukea tätä nimenomaan sillä silmällä. Kääk, ehkä pitää vain sitkeästi yrittää... :D Luen itse asiassa nytkin sellaista klassikkoa, jota on vain pakko kahlata muutama sivu kerrallaan eteenpäin, vaikka välillä kirja tuntuu nujertavan minut alleen. Luen siis Döblinin Berlin Alexanderplatzia (joka on meillä lukupiirikirjana), ja pakko sanoa, että siihen verrattuna Alastalon sali oli kevyttä verryttelyä. :D

      Ja niin, Alastaloa minäkin todella suurella lämmöllä suosittelen, se on _ihana_ kirja, oikeasti. Minäkin siis luin sen tänä kesänä (ja bloggasin heinäkuun lopussa klassikkohaastepäivänä). En olisi ikinä uskonut, mutta siitä tuli yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Eli nyt todella painava suositus: lue se. Ihastut! <3

      Poista
    3. Sara, Döblinin Berlin Alexanderplatz olisi luettava minunkin. Ehkä joskus...

      Alastalon saliin tartun kunhan syksyn uutuuskiireet hiukan taas hellittävät. Onneksi osasin rajata lukemisiani tällä kertaa hiukan paremmin... Pikku hiljaa lukemalla selätän Alastalon ehkä kevään korvilla, jos Luoja suo :)

      <3

      Poista
  8. Olen aivan varma, että tämä kirja ei tulisi letuksi lopuuun minulla:) Onneksi olen saanut teoksen ystävältäni saksaksi eli ei mitään mahiksia.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tässä meni mullakin aikaa yli kuukausi, mutta hetkeekään en kadu, sillä kirja on elämys :)

      Saksaksi ... Hui - ei onnistuis multa!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  9. Hurjan mielenkiintoisia huomioita teet tästä romaanista. Tämä taitaa olla sellainen kaikkien aikojen kesken jätetty kirja, sillä itse olen niin ikään uupunut tämän äärellä, mutta aikomus on ollut vielä yrittää joku päivä uudelleen. Kesken jättämiseen hyvin vahvana tekijänä on ollut myös turhautuneisuus, kun tajusin vasta yli 100 sivua luettuani, että niihin latinankielisiin pätkiin olisi ollut suomennokset kirjan lopussa.

    VastaaPoista

Lämmin kiitos kommentistasi!