Karelia Noir I
Historiallisilla dekkareilla on aina oma pieni paikkansa sydämessäni - ja senpä tähden otin lukulistalleni myös sotahistoriaan erikoistuneen tietokirjailijan ja rikostutkijana toimivan Mikko Porvalin kirjoittaman Karelia Noir -sarjan aloitusosan, 1920-luvun Viipuriin sijoittuvan teoksen Sinisen kuoleman kuva.
Sarjan toinen osa (Veri ei vaikene, Atena 2016) sai viime vuonna Suomen dekkariseuran myöntämän Johtolanka-palkinnon, ja sehän tietenkin vain lisäsi kiinnostustani.
Tarinan alussa pääsemme vuoden 1919 Viipuriin. Suomi on julistautunut itsenäiseksi vain pari vuotta takaperin, ja verinen, kansan kahtiajakanut sisällissota rujoine jälkiseurauksineen on päättynyt. Maan sisäiset olot, poliitiikka ja arjen infrastuktuuri keikkuvat vielä varsin epävakaalla pohjalla, ja raja-alueilla, kuten juuri Viipurissa, tilanne on käytännössä hallitsematon: kieltolain aikainen salakuljetus rehottaa, rajan yli kulkee paitsi viinaa, myös aseita, pakolaisia, rikollisia ja vakoojia. Kaupungissa velloo myös lukematon, paljasjalkaisten, sodassa vanhempansa menettäneiden katulasten joukkio, josta kukaan ei tahdo ottaa vastuuta. Yleisvaikutelma on synkkä.
Yleista tilannetta kaupungissa pahentaa vielä Venäjän sisällissota, joka tuo Suomen ja Venäjän rajalle jos minkälaista kulkijaa: rajan tiettömät saloseudut ja Viipurin katujen pimeät, likaiset loukot kätkevät näinä vuosina monia salaisuuksia...
Viipurin poliisivoimat ovatkin miltei mahdottoman tehtävän edessä. Tarinaa vievät eteenpäin Viipurin etsivällä osastolla työskentelevät komisariot Jussi Kähönen ja Salomon Eckert, jotka yhdessä muodostavat dekkariperinteille uskollisen, toisiaan täydentävän parivaljakon: siinä missä Kähönen on lainkirjaimen mukaan etenevä, kirkasotsaisen moraalinen maltin mies, on Eckert hänen vastakohtansa: katupoikana kasvanut, äkkipikainen ja viinalle perso Ekku katsoo voivansa venyttää poliisivaltuuksiaankin laillisuuden tuolle puolen, jos tilanteet niin vaativat...Kähönen ja Eckert saavat komennon keskittyä viinatrokareiden kiinniottoon ja salakuljetusten takana olevien suurempien linjojen selvittämiseen, mutta tehtävä osoittautuu kaikkia heidän kuvitelmiaankin vaikeammaksi. Säveliä sekoittavat vielä kummalliset henkirikokset, joiden jäljet vievät heidät ylälttäville suunnille.
Sinisen kuoleman kuva keskittyy Viipurin poliisin arkiseen työhön, joka lienee todellisuudessakin ollut melkoisen glamouritonta taistelua tuulimyllyjä vastaan. Kirjaa voikin pitää hatunnostona menneiden aikojen poliisimiehille, heille, jotka itsenäisyytemme alkuvuosina työskentelivät erittäin vaikeissa ja vaarallisissa olosuhteissa ilman todellista lainsuojaa. Heidän asemaansa vaikeutti erityisesti se, että kumpikin sisällissodassa taistelleista osapuolista suhtautui poliisivoimiin epäillen ja koki sen vähintään uhkanaan, ellei jopa vihollisenaan. Kirjassa sivutaan myös noina vuosina tehtyjä lukuisia poliisimurhia, jotka maan poliittisen tilanteen vuoksi jäivät usein selvittämättä.
Tässä tarinassa Viipurin kadut ja puistot eivät kimmellä nostalgista kauneutta. Olemme maailmassa, jossa kehenkään ei voi luottaa, maailmassa, jossa ihmisen henki ei ole monenkaan hopeamarkan arvoinen.
Porvali kuljettaa tarinaansa rauhallisesti, vanhoja dekkariperinteitä kunnioittaen. Minulle suoranaista ärsytystä aiheuttavat, nykydekkareille tyypilliset nopeat leikkaukset, turhat aikahyppelyt ja väkivallalla mässäily puuttuvat Porvalin tyylistä kokonaan. Tässä kohtaa tunnustan, että muutamin hetkin tunsin tarinan etenevän vähän liiankin hitaasti...
Kokonaisuutena lukukokemus oli niin hyvä, että aion ottaa lukuun myös Karelia Noir - sarjan toisen osan.
Mikko Porvali: Sinisen kuoleman kuva
Atena 2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lämmin kiitos kommentistasi!