Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Sinä voit pelastaa minut, hän kirjoitti. Lause tuntui minusta silloin kummalliselta. En tiennyt, miltä olisin voinut hänet pelastaa. Vai oliko kaikki niin yksinkertaista? Hän oli pyytänyt, minä en vastannut. Eikä hänen pyyntönsä ollut oikeastaan edes pyyntö, vaan totuus. Kirkkaista kirkkain lause. Ja minä olin taitellut lauseen kahtia, sulkenut kuoren ja haudannut ullakon pimeään.

Toisinaan minuun iskee ihan erityinen, kuulaan ja lyyrisen tekstin jano. Paljon lukevat, herkkyyteen taipuvaiset ihmiset varmasti tunnistavat ja tietävät, mitä tarkoitan.
Vuosien myötä kirjahyllyihini on (muutaman runoteoksen lisäksi) kertynyt romaaneja, joiden puoleen käännyn näissä tilanteissa. Saatan pysähtyä hyllylle, viivähtää valitsemani tutun kirjan äärellä ehkä vain sivun parin verran ja jatkaa sen jälkeen muita puuhiani. Tämä 'luottokirjastokseni' kutsumani valikoima laajenee lukukokemusten edetessä, mutta edellä mainitsemistani kriteereistä johtuen tietenkin äärimmäisen hitaasti.

Yksi niistä kirjailijoista, jotka on pikkuhiljaa saavuttamassa omaa paikkaansa tässä erikoiskategoriassani, on Joel Haahtela.  Rakastuin hänen lyyriseen, miltei impressionistiseen tyyliinsä jo Perhoskerääjässä, ja tunteeni sai vahvistusta upeasta Tähtikirkas, lumivalkea -romaanista. Mutta sitten: kiitoon lähtenyt ihailuni saikin pienen kolauksen lukiessani hänen viime vuonna ilmestyneen Mistä maailmat alkavat -romaaniaan. Vaikka itse tarinassa ei ollut moitteen sijaa, jäin kaipaamaan aiemmin lukemiani Haahtelan romaaneja: niiden lyyristä ilmavuutta ja tekstin vapaasti kulkevaa hengitystä.

Mutta tässä, vuonna 2008 ilmestyneessä Lumipäiväkirjassa kaipaamani kirjallinen flow on taas läsnä.
Tällä kertaa tapaan keski-ikäisen oikeustieteen professorin, joka pitkällisen ja ilmeisen vaikean sairauden jälkeen havahtuu tarkastelemaan itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Periaatteessa kaikki näyttäisi olevan suhteellisen hyvin, mutta kokeeko hän todellista yhteyttä ympäristöönsä, perheeseensä, itseensä, koko maailmaan? Tämä hiljalleen mieleen hiipivä epäilyksen tunne lienee tuttu monelle kukkeimman nuoruutensa ohittaneelle: on välitilinpäätöksen hetki.

Eräänä tuiki tavallisena talvipimeänä aamuna mies näkee sanomalehdessä uutisen nuoruudenrakastetustaan. Saksalainen, terroristisesta murhasta tuomittu Sigrid - joka joskus muinoin oli ollut hänen Sigridinsä - on juuri äsken vapautunut kahdenkymmenenkuuden vankilassa viettämänsä vuoden jälkeen.

Miehen nykyiseen elämään Sigrid ei enää kuulu. Hän ei enää aktiivisesti muistele heidän yhteisiä vuosiaan, aikaa ennen jotakin tapahtui, ennen kuin viattomasta nuoresta naisesta kuoriutui pahamaineisen terroristijärjestön jäsen ja tappaja. Vuodet ovat kerrostuneet huomaamatta heidän välilleen, kuin kerros kerrokselta paksuneva lumivaippa...

Pitkästä ja uuvuttavasta sairaudesta toivuttuaan  mies on yrittänyt asettua jälleen omaan elämäänsä, tarkalla mitalla rakennettuihin viitekehyksiin, jotka ovat kuitenkin osoittautumassa hänelle jollain tavalla sopimattomiksi, vieraiksi.
Tässä moodissa nousen miehen kanssa hänen ullakkokomeroonsa, löydämme unohdettujen aarteiden ja piiloon sysättyjen romuröykkiöiden takaa rasian, joka kätkee sisäänsä hänen nuoruutensa - ja kirjeet...

Kiipeän miehen perässä kattoikkunasta katolle, jolta avautuu näköala talviöiseen, nukkuvaan  Helsinkiin. Hetki on romaanin katarsis ja kokemuksena ylimaallinen; talviyötä tuijottaessaan mies tuntee koko maailman syöksyvän lävitseen ja hän itse tuntee kulkevansa kuin pyörteen vetämänä kohti nollapistettä, tilaa, jossa aika menettää merkityksensä, jossa menneisyys, nykyisyys ja tuleva kaartuvat toistensa yli, muuttuvat yhdeksi.

 Onko tämä se hetki, jolloin mies päättää palata, matkustaa halki lumisen Euroopan etsimään Sigridiä - ja kaikkea sitä, mitä heillä oli, ja mitä hän joskus koki olevansa ?

Haahtelan romaanit tunnistaa. Tälläkin kertaa teksti huokuu selittämätöntä haikeutta ja ajattomuutta, unet ja muistot nousevat merkityksessään arkielämän rinnalle, tai jopa ohittavat sen. Haahtelan ihmiset tuntevat hartioillaan elämän painon, mutta tulevat samalla tietoisiksi sen hauraasta, särkyvästä kauneudesta, joka säilyy ehyenä vain heidän muistoissaan.

Lumipäiväkirjasta lisää täällä: Kirjava kammari, Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Satun luetut, Sinisen linnan kirjasto,

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Otava 2008