6.3.2018

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Sinä voit pelastaa minut, hän kirjoitti. Lause tuntui minusta silloin kummalliselta. En tiennyt, miltä olisin voinut hänet pelastaa. Vai oliko kaikki niin yksinkertaista? Hän oli pyytänyt, minä en vastannut. Eikä hänen pyyntönsä ollut oikeastaan edes pyyntö, vaan totuus. Kirkkaista kirkkain lause. Ja minä olin taitellut lauseen kahtia, sulkenut kuoren ja haudannut ullakon pimeään.

Toisinaan minuun iskee ihan erityinen, kuulaan ja lyyrisen tekstin jano. Paljon lukevat, herkkyyteen taipuvaiset ihmiset varmasti tunnistavat ja tietävät, mitä tarkoitan.
Vuosien myötä kirjahyllyihini on (muutaman runoteoksen lisäksi) kertynyt romaaneja, joiden puoleen käännyn näissä tilanteissa. Saatan pysähtyä hyllylle, viivähtää valitsemani tutun kirjan äärellä ehkä vain sivun parin verran ja jatkaa sen jälkeen muita puuhiani. Tämä 'luottokirjastokseni' kutsumani valikoima laajenee lukukokemusten edetessä, mutta edellä mainitsemistani kriteereistä johtuen tietenkin äärimmäisen hitaasti.

Yksi niistä kirjailijoista, jotka on pikkuhiljaa saavuttamassa omaa paikkaansa tässä erikoiskategoriassani, on Joel Haahtela.  Rakastuin hänen lyyriseen, miltei impressionistiseen tyyliinsä jo Perhoskerääjässä, ja tunteeni sai vahvistusta upeasta Tähtikirkas, lumivalkea -romaanista. Mutta sitten: kiitoon lähtenyt ihailuni saikin pienen kolauksen lukiessani hänen viime vuonna ilmestyneen Mistä maailmat alkavat -romaaniaan. Vaikka itse tarinassa ei ollut moitteen sijaa, jäin kaipaamaan aiemmin lukemiani Haahtelan romaaneja: niiden lyyristä ilmavuutta ja tekstin vapaasti kulkevaa hengitystä.

Mutta tässä, vuonna 2008 ilmestyneessä Lumipäiväkirjassa kaipaamani kirjallinen flow on taas läsnä.
Tällä kertaa tapaan keski-ikäisen oikeustieteen professorin, joka pitkällisen ja ilmeisen vaikean sairauden jälkeen havahtuu tarkastelemaan itseään ja elämänsä suuntaviivoja. Periaatteessa kaikki näyttäisi olevan suhteellisen hyvin, mutta kokeeko hän todellista yhteyttä ympäristöönsä, perheeseensä, itseensä, koko maailmaan? Tämä hiljalleen mieleen hiipivä epäilyksen tunne lienee tuttu monelle kukkeimman nuoruutensa ohittaneelle: on välitilinpäätöksen hetki.

Eräänä tuiki tavallisena talvipimeänä aamuna mies näkee sanomalehdessä uutisen nuoruudenrakastetustaan. Saksalainen, terroristisesta murhasta tuomittu Sigrid - joka joskus muinoin oli ollut hänen Sigridinsä - on juuri äsken vapautunut kahdenkymmenenkuuden vankilassa viettämänsä vuoden jälkeen.

Miehen nykyiseen elämään Sigrid ei enää kuulu. Hän ei enää aktiivisesti muistele heidän yhteisiä vuosiaan, aikaa ennen jotakin tapahtui, ennen kuin viattomasta nuoresta naisesta kuoriutui pahamaineisen terroristijärjestön jäsen ja tappaja. Vuodet ovat kerrostuneet huomaamatta heidän välilleen, kuin kerros kerrokselta paksuneva lumivaippa...

Pitkästä ja uuvuttavasta sairaudesta toivuttuaan  mies on yrittänyt asettua jälleen omaan elämäänsä, tarkalla mitalla rakennettuihin viitekehyksiin, jotka ovat kuitenkin osoittautumassa hänelle jollain tavalla sopimattomiksi, vieraiksi.
Tässä moodissa nousen miehen kanssa hänen ullakkokomeroonsa, löydämme unohdettujen aarteiden ja piiloon sysättyjen romuröykkiöiden takaa rasian, joka kätkee sisäänsä hänen nuoruutensa - ja kirjeet...

Kiipeän miehen perässä kattoikkunasta katolle, jolta avautuu näköala talviöiseen, nukkuvaan  Helsinkiin. Hetki on romaanin katarsis ja kokemuksena ylimaallinen; talviyötä tuijottaessaan mies tuntee koko maailman syöksyvän lävitseen ja hän itse tuntee kulkevansa kuin pyörteen vetämänä kohti nollapistettä, tilaa, jossa aika menettää merkityksensä, jossa menneisyys, nykyisyys ja tuleva kaartuvat toistensa yli, muuttuvat yhdeksi.

 Onko tämä se hetki, jolloin mies päättää palata, matkustaa halki lumisen Euroopan etsimään Sigridiä - ja kaikkea sitä, mitä heillä oli, ja mitä hän joskus koki olevansa ?

Haahtelan romaanit tunnistaa. Tälläkin kertaa teksti huokuu selittämätöntä haikeutta ja ajattomuutta, unet ja muistot nousevat merkityksessään arkielämän rinnalle, tai jopa ohittavat sen. Haahtelan ihmiset tuntevat hartioillaan elämän painon, mutta tulevat samalla tietoisiksi sen hauraasta, särkyvästä kauneudesta, joka säilyy ehyenä vain heidän muistoissaan.

Lumipäiväkirjasta lisää täällä: Kirjava kammariLumiomena, Mari A:n kirjablogiSatun luetutSinisen linnan kirjasto,

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja
Otava 2008

12 kommenttia:

  1. "Mutta tässä, vuonna 2008 ilmestyneessä Lumipäiväkirjassa kaipaamani kirjallinen flow on taas läsnä."

    Niinpä...Olen lukenut Haahtelalta vain Lumipäiväkirjan ja yrittänyt hänen muita kirjojaan, mutta Lumipäiväkirja on ainoa, jonka luin loppuun ja jonka jopa luen vielä uudestaan. Myös R. piti tästä.

    Lumipäiväkirja on minun Haahtelani.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, Haahtela on yksi niistä kirjailijoista, jotka jakavat lukijoiden mielipiteitä.

      Lumipäiväkirja on hyvä valinta, jos lukee häneltä vain yhden. Tekisi mieli suositella sulle vielä yhtä toistakin teosta, mutta kunnioitan päätöstäsi tässä asiassa. :)

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. ” Toisinaan minuun iskee ihan erityinen, kuulaan ja lyyrisen tekstin jano.” ” Saatan pysähtyä hyllylle, viivähtää valitsemani tutun kirjan äärellä ehkä vain sivun parin verran ja jatkaa sen jälkeen muita puuhiani.” Ihanasti todettu! Juuri noin, löytämälle voimalähteelle voi aina palata ja ammentaa sieltä uudelleen ja uudelleen. Ihanasti taas kirjoitit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rita, kiitokset ihanasta kommentistasi! Erityisen läheisiksi muodostuneet kirjat ovat uskomaton voimanlähde! - Ja mikä parasta, niistä saattaa löytyä ihan uusia kerroksia ja merkityksiä, sellaisia joita ei ole huomannutkaan aikaisemmilla lukukerroilla...

      <3

      Poista
  3. Haahtelan kirjat ovat ihan omanlaisiaan. Niissä on rauhoittavaa lumovoimaa, jonkinlaista nostalgista haikeutta, mutta myös pieniä silmäniskuja toisille kirjoille. Ihanaa, että tällaisia kirjoja on olemassa!


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, niin totta! Onneksi meillä on nämä ihanat kirjailijamme!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  4. Olin myös järkyttynyt (no, hieman liioittelen) Haahtelan uusimmasta kirjasta, kun se ei ollut sitä suuresti rakastamaani "Haahtela haahuilee" -tyyliä. Hän itse sanoi jossain haastattelussa, että kyseinen tyyli oli tullut tiensä päähän, mutta minä ja kuten päättelen myös sinä, jäin sitä kaipaamaan.

    Lumipäiväkirjoja en ole lukenut, vaikka sen kerran jostain alesta pelastinkin. Pitäisi tutustua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, ihanasti ilmaistu tuo 'Haahtelan haahuilu', sen juuri hän taitaa niin suvereenisti!

      No niinpä. Toivotaan, että hän säilyttäisi edes jotain vanhasta tyylistään. Tässä uusimmassa minua alkoi rasittaa erityisesti kielikuvien runsaus. Jossakin vaiheessa lukemista aloin laskea niiden lukumäärää. En muista, moneenko (ainakin omasta mielestäni turhaan) metaforaan päädyin).

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  5. Itse olen lukenut Haahtelalta vain Katoamispisteen, enkä saanut sen ajatuksista tai taiasta lainkaan kiinni! Tunnen vähän ulkopuoliseksi itseni tässä Haahtela-hehkutuksen keskellä, mutta toisaalta pitäisi varmaan antaa muillekin kirjoille mahdollisuus, kokeilla luinko vain "väärän" teoksen kaikista mahdollisista.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, se, että kirja- ja lukumakuja on niin erilaisia, taitaa olla tämän harrastuksen suola. Se, miten jokin kirja tai tyyli iskee, on minun mielestäni myös ajoituskysymys: minäkään en nimittäin kykenisi vastaanottamaan tämäntyyppistä tekstiä jatkuvasti, mistä johtuen luen Haahtelaakin niin harvoin.
      Oma 'kirjallinen perusruokavalioni' on tyylillisesti yksinkertaisempaa, mutta esim. juuri Haahtelan kaltaisen kirjailijan teokset tuovat siihen ooikein mainiota vaihtelua.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!