Heidi Köngäs: Sandra

....isovanhempieni paljastetut, totiset kasvot ja koko hetken poikkeuksellinen vakavuus osuu aina suoraan minuun. 
Siinä paljaan taivaan alla otetussa valokuvassa oli heidän haaveensa, heidän toiveensa, heidän elämänsä – kaikki yhdessä valokuvassa, ainoassa, joka heistä on otettu nuorina. Yksi kameran painallus, jonka äänen melkein kuuli, se oli se hetki jolloin he kaikki tulivat näkyviksi.

Heidi Köngäksen vaikuttava Sandra vie lukijansa vuoden 1918 sisällissotaan,  hetkiin, jotka ovat maamme historian kipeimpiä - ja vaietuimpia. Sandrassa tuo menneisyys syöksyy vastaan piinaavan realistisesti,  pidäkkeettömällä voimalla. Kirja antaa puheenvuoron torppareille ja heidän lähipiirilleen: kuinka he selvisivät tuosta kauhistuttavasta keväästä - ja sen jälkeen koittaneista, pitkälti vaietuista kärsimyksistä.
Tämä teos kertoo  tapahtumista, joista meidän on yhä, sadan vuoden jälkeenkin, puhuttava ja joiden syihin ja seurauksiin meidän on palattava. On pysähdyttävä, antauduttava kauhuun ja suruun - on muistettava, jottei mitään tämänkaltaista enää tapahtuisi.

Köngäs avaa menneisyyden polkuja  aikasiirtymien ja näkökulmatekniikan avulla. Tarinan alussa tapaamme ruuhkavuosiaan elävän Klaaran, joka äitinsä kuoleman jälkeen palaa lapsuutensa kesistä tutulle, suvulleen kuuluneelle torpalle, löytää ullakolle unohtuneet valokuvat ja isoäitinsä Sandran  päiväkirjan, pölyn peittämät, ajan kellastamat ja hapertamat.
Pieni päiväkirja on ovi suvun menneisyyteen, siihen osaan historiaa, josta Klaaralla ei tähän saakka ole ollut aavistustakaan.
Kuka Sandra on? Huutolaistyttö, torpparin vaimo, äiti, riuska työihminen, selviytyjä vaikka sielu märkänisi... Sandran tarina lienee monelle lukijalle tuttu myös oman suvun menneisyydestä, jos ei aivan samanlaisena, niin ainakin sitä muistuttavana. Kaikki nuo tuntemamme Sandrat pitivät perheitään ja kotirintamaa pystyssä sotien pauhuissa ja myös vaikeina sotien jälkeisinä aikoina. Noissa tilanteissa ei kyselty vointia tai jaksamista. Selviytyminen oli ainoa vaihtoehto.

Köngäksen sisällissodan siviilikohtaloihin keskittyvä teos kolisuttelee suomalaisten yhteistä muistia raa'an realistisella otteella. Mutta vaikka kerronta on paljaista paljainta, Köngäs kunnioittaa henkilöhahmojaan, kirjoittaa heidät eläviksi ja tunnekirjoltaan  täysiksi ja kokonaisiksi ihmisiksi. Sellaisiksi, joiden viereen tahtoisi istahtaa ja jutella hetkisen niitä näitä kesken kaiken työkiireiden... Tunnistin Sandrassa oman sukuni naisia, tunnistin saman periksiantamattomuuden, elämän jatkuvuuden pakon, uhman...

*

Sandra sai minut vuoroin kyyneliin, vuoroin tunsin palavaa suuttumusta. Koin tämän kirjan äärellä jokseenkin samankaltaista tunnemyllerrystä kuin lukiessani Aki Ollikaisen Nälkävuotta (Siltala 2012). Kansa oli  sisällissodan kynnyksellä kokenut puutetta ja nälkää jo kauan, sukupolvien ajan. Hätä ja puute olivat aivan varmasti omiaan madaltamaan kynnystä kuulla vallankumouksen kutsu houkuttavana vaihtoehtona. Sandran lähipiiri tulee vedetyksi sisällissodan imuun kuitenkin tahtomattaan, mikä lienee ollut tuolloin melko yleinen tapahtumain kulku - sekä punaisten että valkoisten puolella.

Sandran ja hänen sukunsa tarina jää mieleeni yhtenä viime aikojen vaikuttavimmista lukukokemuksista.  Se on vaativa ja nöyristelemätön -  yhtä voimakas kuin kirjan kannessa kohtaamamme naisen katse.
Jäin miettimään kuvan naista: onko hänellä ja tämän tarinan Sandralla jotakin yhteistä?

Sandraa on luettu blogeissa paljon, muun muassa täällä:  Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjan pauloissa,  Kirja vieköön, Leena Lumi, Luettua elämää, Rakkadesta kirjoihin,  Reader why did I marry him? ja Tuijata.


Heidi Köngäs: Sandra
Otava 2017