Karin Bojs: Homo europaeus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia

Homo europaeus on kirja täynnä kiehtovia kysymyksiä: mistä me eurooppalaiset olemme peräisin, millaista oli esi-isiemme ja -äitiemme elämä? Milloin ja mistä musiikki ja taiteet tulivat elämäämme? Millainen on historiallinen ja kulttuurinen yhteytemme muuhun maailmaan?

Alkuperästämme on esitetty aikojen kuluessa monenlaisia ajatuskuvioita ja teorioita. Uudet tutkimusmenetelmät yhdistettynä monitieteelliseen osaamiseen romuttavat aiempia käsityksiämme maanosamme historiasta. Geenitekniikka ja etenkin mitokondriaalisen DNA:n (klik)  tutkimus on avannut ennennäkemättömiä  ikkunoita historian hämärään.

Jos joku vielä  hautoo ajatuksissaan illuusiota  eurooppalainen elämänmuodon ja kulttuurin neitseellisestä synnystä eräänlaisessa muusta maailmasta eristyneessä kuplassa, hänelle ilmoitettakoon: sen ajatuksen voit viimeistään nyt unohtaa. 

Uuden tutkimustiedon on laittanut kirjoihin ja kansiin Dagens Nyheterin tiedetoimittaja Karin Bojs, joka innostui kirjaprojektista tutkiessaan sukunsa historiaa yhä tarkemmaksi (ja helpommaksi) käyvän geenitekniikan avulla. Teos onkin mielenkiintoinen sekoitus yksityistä sukukertomusta ja tieteen popularisointia. Mieleeni muistuu hiljattain lukemani Bea Uusman teos Minun rakkaustarinani ( Like 2015), jossa Uusma tutkii sata vuotta sitten kadonneen naparetkueen kohtaloa hyvin henkilökohtaisella otteella. Sama henkilökohtaisuus huokuu myös tämän kirjan sivuilla.

Viime vuosina tehdyt tutkimukset ovat antaneet runsaasti uutta tietoa ensimmäisten nykyihmisten siirtymisestä Afrikasta ensin Lähi-Itään ja sitä kautta Eurooppaan noin 50 000 vuotta sitten. Matkallaan he kohtasivat alueelle jo satoja tuhansia vuosia sitten asettuneita neanderinihmisiä, ja nuo kohtaamiset saattoivat sujua myös tähän tapaan

Nainen, josta tulisi sukulaiseni, laskeutui mäkeä pitkin joutuisin askelin. --- ... nuori ja siro, hänen tukkansa oli musta ja kihara ja ihonsa tummanruskea. Lukuunottamatta nyöriä lantiolla hänellä ei ollut lainkaan vaatteita. Nyöristä roikkui rivi punaisiksi ja vihreiksi värjättyjä simpukankuoria. Ne heiluivat rytmikkäästi hänen askeltensa tahdissa. Alastomien rintojen välissä killui nahkahihnaan kiinnitetty amuletti: Pieni gasellinsarvesta valmistettu lintuhahmo.  Ylhäällä vuorilla nainen oli tavannut miehen. Miehen siemenet olivat nyt hänen kohdussaan. 

Näiden kohtaamisten muistoa kannamme yhä mukanamme: meissä kaikissa on pari kolme prosenttia neanderinihmisten perimää. Vaikka nämä geenit voivat nykymaailmassa myös haitallisia (ne liittyvät esimerkiksi diabeteksen syntymekanismeihin), olivat kohtaamiset tuolloin elintärkeitä, sillä risteymät estivät tehokkaasti Afrikasta lähi-Itään vaeltaneen pienen nykyihmisryhmän  sisäsiittoisuutta. Ensimmäinen kiitos selviytymisestämme kuuluu siis neanderinihmisille...

Toinenkin kiitos kuuluu oikeastaan (alkuaan) vieraille kulttuureille: Bojs kertoo kirjassaan tutkimuksista, jotka ovat osoittaneet läpi aikakausien toistuneiden muuttoaaltojen vaikuttaneen ratkaisevasti Euroopan väestöpohjan ja kulttuurin kehitykseen. Kirjailija vie meidät vuosituhanten takaiselle, värikylläiselle elämysmatkalle eurooppalaisen elämänmuodon ja kulttuurin kehitykseen, joka olisi ollut hyvin toisenlainen ilman muualta tulleita vaikutteita.  Olemme sekoituksia sekä geneettisesti että kulttuurisesti ja samalla jotakin enemmän kuin vain 'osiemme' summa.

Bojs sivuaa kirjassaan myös arkeologian ja perinnöllisyystieteen historiaa ja arkeologian kentällä käytävää kädenvääntöä perinteisten tutkimusmenetelmien ja geenien kartoitukseen perustuvien uusien tekniikoiden paremmuudesta. Eri puolia edustavien tutkimusryhmien välinen kamppailu on yllättävän mielenkiintoista seurattavaa. Bojs ei itse ota asioihin kantaa, vaan tuo eri näkökohdat esille puolueettomasti (ja hyvin mielenkiintoisesti).

Bojsin kotimaassa Ruotsissa arkeologian ja perinnöllisyystieteen välisellä liitolla on kannettavanaan raskas taakka: rotuoppi nousi täällä 1900-luvun alussa arvoon arvaamattomaan.  Muistissa ovat saamelaisiin (ja muihin vähemmistöihin) kohdistuvat eugenistiset 'tutkimukset', niitä seurannut rodullistaminen ja syrjintä.
Aiheesta voi lukea myös Tapio Tamminen Finlandia-palkitusta teoksesta  Kansankodin pimeä puoli (Atena 2015).

Muistamme, mitä rotuoppi sai aikaan Euroopassa toisen maailmansodan tietämillä. Historiasta ei kuitenkaan opittu mitään, sillä nuo samat mielettömät opit valtaavat jälleen alaa. Jo yksin tästä syystä olisi ensiarvoisen tärkeää, että arkipuheessammekin yleiset,  rotuun viittaavat käsitteet heitettäisiin  romukoppaan: maapallolla elää tätä nykyä vain yksi ihmislaji, Homo sapiens, eikä lajimme rodullisiin luokitteluihin ole olemassa minkäänlaisia biologisia perusteita.


Karin Bojs: Homo europeaus. Eurooppalaisen ihmisen pitkä historia (Min europeiska familj - de senaste 54 000 åren, 2015)
Minerva 2016
Suomentanut Jänis Louhivuori
Alkuperäiskieli; ruotsi