Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Jatkan viime postauksen Eurooppateemaa vielä Emma Puikkosen vuosi sitten ilmestyneellä, surrealistisella episodiromaanilla Eurooppalaiset unet.
Teos koostuu tuokiokuvista, joissa eri puolilla Eurooppaa elävät ja vaeltavat ihmiset linkittyvät toisiinsa hienoin, miltei näkymättömin juostein. Ajallisesti teos liikkuu vapaasti lähihistoriassa ja -tulevaisuudessa, vuosien 1980 - 2027 välillä.

 Tarinoiden taustalla häilyvät suuret, yhteiseen muistiimme piirtyneet ja maailmaamme muokanneet tapahtumat: Lech Walesa aloittaa lakon Gdanskin satamassa;  Berliinin muuria murretaan, rautaesirippu repeilee...
Puikkosta lukiessani näin taas ihmeellisen kirkkaasti sen, kuinka pitkät ja syvällekäyvät jäljet toinen maailmansota Eurooppaan jätti. Sodasta on kulunut nyt yli seitsemänkymmentä vuotta, ja yhä me tunnemme sen jälkijäristykset.

Eletään hetkeä, joka jää historiaan, eletään yhtä niistä kummallisista väreilevistä tunneista, joiden aikana valitaan tie, tulevaisuudelle jokin umpihanki tai polunkatkelma. Puhelin soi uudestaan ja uudestaan. Juuri nyt kukaan ei tiedä mihin kaikki johtaa. Mitä tapahtuu? Onko nyt aika? Sähkö ja rauta maistuvat kielen päällä.

Suurista taustalinjoista Puikkosen katse kohdentuu ihmisiin ja heidän arkeensa. Tavallinen elämä nivoutuu historian käänteisiin hienovaraisesti, hyvin uskottavasti. Tarinat poukkoilevat villisti ajasta ja paikasta toiseen - ja silti niiden keskinäinen suhde on tarkkaakin tarkempi:

Euroopan teitä työkseen suhaava rekkakuski Toma seuraa ikävöi lastaan ja vaimoaan, kaikkea sitä arkisuutta, mikä kotiin liittyy ja törmää Espanjan pitkissä tunneleissa unenomaiseen näkyyn vaeltavista kansanjoukoista....
Seuraavassa hetkessä olemme Berliinissä, muurin itäpuolelle jääneen muistisairaan äidin ja aikuisen tyttären kohtaamisessa; heidän yhteisen tarinansa ei koskaan ehtinyt alkuaan pidemmälle, vieläkö on aikaa kirjoittaa uusi?
Jossakin toisaalla makaa onnettomuudessa pahasti loukkaantunut Johannes. Aivojen vammasta johtuen maailma syöksyy hänen tajuntaansa väkivaltaisesti, ilman rajoittimia. Hän näkee tuhansienkin kilometrien takaiset tapahtumat mielessään kirkkaina kuvina, kuin televisioruudulta. Loputtoman uutisvirran katkaisee vain silmien sulkeminen. (Näinkö me muutkin suojelemme itseämme maailmalta, mietin lukiessani.)

Ja lopulta, kaukana tulevaisuudessa somalitaustainen toimittaja Immi kirjoittaa kovalla rahalla ostettuja uutisia ja uneksii tunnelista, jossa ihmiset vaelsivat etsien pääsyä ulos. Mukana oli soihtuja, kärryjä, kattiloita, nukkeja ja ämpäreitä täynnä perunaa. Ihmiset huusivat iskulauseita ja kävelivät, kävellessään puhuivat hiljaisella äänellä siitä, millainen olisi se maa johon he olivat matkalla: tämän tunnelin läpi, pimeyden läpi, tulvien ja mutavyöryjen ja hallitsijoiden ja päivän uutisten halki... Tarina kiertyy takaisin alkuun ja jatkuu senkin jälkeen, kun kirjan viimeinen sivu on kääntynyt...

Luin teoksen ensimmäisen kerran noin viitisen kuukautta sitten. Koska en oikeastaan koskaan malta kirjoittaa muistiinpanoja lukiessani, palasin kirjaan tätä bloggausta varten vielä uudelleen. Huomasin, että  Eurooppalaiset unet kestää (ja ansaitsee) ainakin kaksi lukukertaa: sisäkkäisten, toisiinsa spiraalimaisessa yhteydessä olevien tarinoiden hienous tuli tällä toisella lukukerralla esiin entistä kirkkaampana.

Puikkosen surrealismiin vivahtava  kerrontatyyli ilahduttaa. Eurooppalaiset unet onkin  juuri sellaista kirjallisuutta, joka on lähellä omaa sydäntäni; oivaltavaa ja mieltä avaavaa, ilmaisultaan tiukkaa, selittelemätöntä. hiukan arvoituksellista ja lukijaansa arvostavaa.

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Wsoy 2016