Seilin naiset ja Pariisin

Katja Kallio: Yön kantaja 

Aleksander Dumas nuorempi: Kamelianainen

Tapasin lyhyen ajan sisällä kaksi elämän- ja kauneudennälkäistä nuorta naista, Amandan ja Marqueriten, jotka kumpikin saavat maksaa epäsovinnaisesta, paheksutusta elämäntavastaan kovan hinnan: toinen heistä menettää elämänsä, toinen vapautensa. Turussa syntynyt, irtolaisena maailmalla kuljeskeleva ja hullun paperit saava Amanda päätyy avovankilaa muistuttavalle Seilin saarelle, naisille tarkoitettuun mielisairaalaan, ja Marquerite, kauneudellaan koko Pariisin hurmannut kurtisaani, hylkää todellisen rakkautensa ja riutuu keuhkotautiin - vain velkojat seuranaan.

 Eletään 1800-luvun keskivaihetta ja loppupuolta. Kaksinaismoralismi kukoistaa: seksuaalisuus (varsinkin naisen) on tabu, samaan aikaan kun prostituutio ja ihmiskauppa kukoistavat oikeastaan kaikissa yhteiskuntaluokissa. Marquerite edustaa prostituution kunniallisinta ja yhteiskunnallisesti ehkäpä hyväksytyintä ääripäätä: hän on arvostettu ja ihailtu kurtisaani, jonka ylellinen elämäntapa kalliine huoneistoineen, hevosvaunuineen, yksityisine teatteriaitioneen ja timantteineen tulee niin kalliiksi, että hän hyväksyy rakastajikseen vain todella rikkaita herrasmiehiä, sellaisia jotka voivat taata hänen tulevaisuutensa - ja tarvittaessa kuitata hänen velkansa. 

Pariisin kauneimmaksi naiseksi sanottu Marquerite  kuljettaa mukanaan kameliakimppua, jonka kukkien väri vaihtuu hänen kuukautiskiertonsa mukaan. Tarinan tämä yksityiskohta oli minulle uusi ja jostakin syystä aivan erityisen surullinen (olen tutustunut Kamelianaiseen vain leffaversiona).

 Sitä, mikä on saanut Marqueriten valitsemaan elämänpolkunsa, ei tarina kerro. Näen vain kauniin, hauraan ja herkän nuoren naisen, joka kaikkien kokemustensa jälkeen vielä rakastuu aidosti  ja tekee rakastettunsa - ja tämän perheen - vuoksi äärettömän vaikean uhrauksen. 

Dumas itse glorifioi Marquetin enkelimäiseksi jumalattareksi, mikä nuorelle miehelle suotakoon...

Amanda myy itseään Auransillan alla jokaiselle, kaikille, joilla on heittää hänelle lantti tai pari. Hänen ei tarvitsisi välttämättä tehdä mitä tekee, ei ainakaan elääkseen, sillä noilla sillanalustienesteillään  hän ostaa itselleen asuja, jotka eivät oikeastaan kuulu hänen yhteiskuntaluokassaan olevan naisen garderopiin: Värikästä silkkiä! Samettia! Pitsiä kauluksissa ja hihansuissa! Ylellisyyttä, joka vetää Amandaa puoleensa kuin magneetti. Ympäristö tuomitsee moiset hullutukset: moni arvaa, millä tavoin tyttö  on hepenensä hankkinut

Amanda on villi ja kesyttämätön, vähän hullukin, mutta hän osaa kirjoittaa kauniilla käsialalla, ja vielä tässä maailmanajassa se on harvinainen taito.

Rakkaus ylellisyyteen (jota aivan hyvin voi kutsua viattomaksi kauneudenkaipuuksi: kukapa nainen ei sitä tunnistaisi?) yhdistää heitä melkein liikuttavalla tavalla. Marqueritelle ylellisyys on paitsi intohimo myös osoitus asemasta ja samalla hänen valitsemansa tien jatkumisen tae. Amanda näkee vaatepuullaan perhosten väreissä kimmeltävän puvustonsa vasta lupauksena, enteenä jostakin aivan nurkan takana odottavasta. Hän unelmoi hyvästä elämästä, ei niin kuin muut turun työläistytöt, vaan jostain suuremmasta, loistokkaammasta... Puvut seuraavat häntä Seiliin ja täällä ne sanalla sanoen pelastavat hänet pahimmalta.

Mistä he olisivat keskustelleet, jos olisivat tavanneet? Olisivatko Turun nokisimmissa kortteleissa kasvanut, riehakkuuteen taipuvainen tytöntyllerö ja todellinen maailmannainen löytäneet kohdatessaan yhteisen sävelen, sielunkumppanuuden? Uskallan uumoilla, että Amandalle Marquerite olisi ollut peittelemättömän ihailun kohde (ehkäpä näin todella olikin: tästä lisää tämän jutun lopussa!) 

Kuinka erilaiset heidän elämäntiensä olivatkaan, ja kuitenkin...

Ranskan kieli olisi kyllä Amandalta sujunut, sillä ennen 'diagnoosiaan' hän ehtii paeta Pariisiinkin, ainakin omien sanojensa mukaan, ja millaisella vempeleellä: harvassa ovat ne, jotka ovat matkustaneet kuumailmapallolla Turusta Ranskaan! Pallon kuljettajana ja Amandan matkakumppanina toimii ranskalainen herra Duplessis, josta on määrä tulla hänen rakastajansa, mutta  kohtalo päättää toisin. Unelmaa vaiko totta? Onko vastauksella edes väliä: Amanda muistaa kasvojaan hyväilleen tuulen tunnun vielä vuosia myöhemmin, Seilin mielisairaalaan jouduttuaan...

Katja Kallio valottaa Seilin sairaalasaaren oloja todentuntuisesti, aikalaislähteisiin nojautuen. Yön kantaja pohjautuu tositapahtumiin ja kertoo Seilin potilaana vuosina 1891-1918 olleen Amanda Fredrika Aaltosen tarinan.

Seilin arki on ankaraa, niin ankaraa että ympäristön pienetkin inhimillisyyden välähdykset saavat potilaiden elämän keikahtamaan vaarallisesti epätasapainoon, haluamaan ja vaatimaan lisää valoa ja toivoa, jotakin sellaista, minkä pitäisi kuulua ihmiselle luonnostaan, mutta joka täällä herättää lopulta vain halun paeta tai kuolla... Siksikö kaikki inhimillisyys kuoritaan täällä pois - onko turtuminen parempi vaihtoehto kuin 'turhan toivon' antaminen? Miten järkyttävä ajatus! 

Monelle potilaalle Seili on pikemminkin säilytys- kuin hoitopaikka. Diagnoosit olivat usein tuulesta temmattuja tai vasta kehittymässä olevan psykiatrian oppikirjoista vedettyjä. Amanda saa kuukautistensa aikaan 'hulluuskohtauksia', jotka nykypäivänä diagnosoitaisiin ja hoidettaisiin toisin. 

Mutta tunteet eivät täälläkään kuole: Amanda rakastuu, kuten Marqueritekin tahollaan. Seilissä vain ei käytetä rakkaudessakaan suuria sanoja, ei niin kuin Pariisissa. Täällä puhuu hiljaisuus.

Yön kantajassa kuulemme Amandan oman äänen, mutta Kamelianaisen Marqueriten tarinan kertoo rakastettuaan epätoivoisesti muisteleva nuori mies, joka on itseasiassa Aleksandre Dumas nuoremman oma alter ego: teos perustuu hänen ja  nuorena kuolleen pariisilaisen kurtisaanin Alphonsine Duplessin lyhyeksi jääneeseen rakkaustarinaan. Teos saavutti valtaisan suosion heti ilmestyttyään, eikä ihme, sillä se pitää sisällään kaikkea, mitä romantiikan ajan lukija saattoi vetävältä romaanilta toivoa: toivoton rakkaustarina, joka huokuu ajan moraalisia  ihanteita ja väräjäviä intohimoja, luonnonromantiikkaa, jopa aitoa goottikauhua. Ja kaiken keskuksena hehkuvat raastava, saavuttamaton rakkaus - ja kuolema. Nykylukijan silmissä kertomus on perin hämmentävä: en ole pitkään aikaan lukenut mitään näin sentimentaalista, peittelemättömän ihanteellista tarinaa. Dumas oli teosta kirjoittassaan vasta 23-vuotias, jäytävää ikävää, ihanteita ja puhdasta moraalia pursuava kirjailijanalku. Tämä mielessä alkavat sympatiapisteet ropista...

Ja lopuksi sarjassamme Kiehtovat kirjalliset yhteensattumat:

Aleksandre Dumas omisti teoksen rakastetulleen, Alphonsine Duplessille. Tuo (melko harvinainen) sukunimi hypähti silmiini, koska olin törmännyt siihen juuri Kallion Yön kantajassa. Nyt kiinnostaisi, valitsiko Kallio tuon nimen kuumailmapallonkuljettaja Duplessille itse, vai löytyykö nimi'oikean' Amanda Aaltosen potilaskertomuksesta? Villi arvaus: jos asia on viimeksi mainitulla tavalla, olisiko Aaltonen lukenut Kamelianaisen, jossain määrin jopa samaistunut Dumasin kertomukseen?

Katja Kallion Yön kantajasta lisää muun muassa näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön, Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa,  Luettua elämää, Lukuisa,  Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin, sekä Reader, why did I marry him.

Katja Kallio: Yön Kantaja

Otava 2017

Aleksandre Dumas nuorempi: Kamelianainen (La Dame aux Camélias, 1848)

Kirjahyllystä löytyneen suomennoksen kustantaja: Ex Libris, 1968

Suomentanut Kyllikki Villa

Alkuperäiskieli: ranska