Mirkka Lappalainen: Pohjolan Leijona

Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Aikansa  supersankari. Pohjolan Leijona. Riskejä rakastava huimapää ja maineikas sotasankari. Protestanttien pelastaja. Mies, joka nosti  Ruotsi-Suomen Eurooppalaiseksi suurvallaksi.  Ruotsin ehkä merkittävin kuningas. Muistamme hänen Vasa-laivansa ja sankarillisen kuolemansa Lützenin taistelussa vuonna 1632, ehkä myös sen, että hän perusti Turkuun maamme ensimmäisen hovioikeuden. Mutta mitä muuta myytin takaa löytyykään?

Vuosina 1611-1632 Ruotsia hallinneen Kustaa II Aadolfin sankarimaine nousi jo kuninkaan elinaikana hysteeriseksi henkilöpalvonnaksi, joka jatkui elävänä 1900-luvun alkupuolelle saakka. Jotakin ihan erityistä karismaa tästä punakutrisesta, vain 17-vuotiaana valtaan nousseesta kuninkaasta on täytynyt löytyä, miten muutenkaan hänen vuosisadasta toiseen jatkunutta palvontaansa voisi selittää - olkoonkin että apuja kulttimaineen kasvattamiseen on tullut niin kronikoitsijoilta, historioitsijoilta kuin uskonnollisilta propagandisteiltakin. Toisaalta ihailun ymmärtää hyvin: Kustaan hallintokauden aikana Ruotsista muodostui todellinen Eurooppalainen suurvalta.

Myös Suomen historiassa Kustaa II Aadolfin rooli on ollut merkittävä. Hänen vaikutuksistaan on kuitenkin tehty täällä  yllättävän vähän nykyaikaista tieteellistä tutkimusta. Modernin kokonaistulkinnan puuttuessa käsitys Kustaa II Aadolfin hallituskaudesta perustuu pirstaleiseen, osin ikivanhaan tutkimukseen. Mirkka Lappalainen on tarttunut Leijonaa harjasta ja ryhtynyt paikkaamaan rohkeasti tätä historiankirjoituksessamme piillyttä mustaa aukkoa: Pohjolan Leijona -teoksessa Lappalainen vie lukijansa mieleenpainuvalle matkalle  Kustaa II Aadolfin aikaiseen Suomeen: kuinka sekasortoinen ja sisällissodan repimä, emämaastaan melkein irronnut maankolkka valjastettiin vain parissakymmenessä vuodessa kovan keskusvaltaisen kurin ja uskonnollisen fundamentalismin ikeeseen, osaksi uutta suurvaltaa. Ja voi, kuinka ristiriitaiseksi tuo aika lopulta muodostuikaan! Lappalaisen teos antaa 1600-luvun alun Suomesta huikean moniulotteisen kuvan, jota hipaisen tässä jutussa höyhenen lailla, vain pariin pääteemaan keskittyen.

   Kustaa sai despoottimaisin ottein valtakuntaansa hallinneelta isältään, Kaarle IV:ltä perinnöksi sekasortoisen maan. Protestanttien ja katolisten valtataisteluista syntyneet sodat olivat enemmänkin arkipäivää kuin poikkeustila ja suomalaiset joutuivat ensin suojaamaan Tukholmaa idästä ja etelästä tulevilta hyökkäyksiltä ja joutuivat myöhemmin myös raskaan veronkannon ja värväystoiminnan  ikeeseen; jotenkin nämä jatkuvat kahinat oli kustannettava - ja mistäpä muualta varat olisi hankittu kuin (Suomen) salomaiden perukoilla eläviltä talonpojilta. Aika kävi heille erityisen raskaaksi. Pian tosin huomattiin, että tehokas  veronkanto ja sotilaiden pakkovärväys olivat maan olemattoman hallinnon ja infrastruktuurin takia mahdottoman vaikea tehtävä. Suomi oli laitettava ruotuun. Se, kuinka takaperoinen maa otettiin uudelleen Tukholman pihtiotteeseen ja kuinka uutta hallintoa alettiin rakentaa, oli Kustaa II Aadolfilta ja hänen käsikassaranaan toimineelta kansleri Axel Oxentiernalta varsinainen hattutemppu.

Muutos  ei kuitenkaan käynyt hetkessä: virkaatekevät tahot olivat vielä henkilökohtaisessa luottamussuhteessa hallitsijaan ja automaattisten, byrokraattisten hallintorutiinien syntyminen ja vakiintuminen vei oman aikansa. Ne aateliset, jotka olivat saaneet säilyttää päänsä 1590-luvun sisällissodan jälkimainingeissa, saivat asemansa takaisin, sillä oppineista oli nyt huutava pula. Kuninkaalle varmasti uskollisia aatelisia houkuteltiin Suomen takamaille myös ulkomailta (oli suoranainen ihme, että heitä asettui Suomeen uudistuksen pieniksi työmuurahaisiksi...). Merkantilismista tuli valtakunnan ideologia: ulkomaankauppaa vähennettiin, ja maan sisäistäkin kaupankäyntiä rajoitettiin.

Säätyrajoistakin alettiin pitää entistä tiukemmin kiinni: kunkin säädyn tuli toimittaa Jumalan sille asettamat tehtävät mahdollisimman tehokkaasti ja nurkumatta: näin yhteiskunta saavuttaisi ihanteellisen, jumalallisen tasapainon. .Kustaa II Aadolf halusi saada hallintaansa myös maan uskonnollisen elämän: katoliset karkotettiin maasta kuoleman uhalla, Karjalassa majailevia kreikkalaiskatolisia sentään siedetiin juuri ja juuri. Ihmisiä tpettiin yhä noituudesta syytettyinä. Kuningas uskoi vanhatestamentilliseen puhdasoppisuuteen, jonka vaalijaksi Jumala oli hänet asettanut. Ruotsi-Suomi eli pian hyvin suljetussa ja omavoimaisessa kuplassa, jota eivät edes 1600-luvun lopussa muualla Euroopassa puhaltaneet valistuksen tuulet läpäisseet...

  Vaikka suomalaiset talonpojat ja porvaristo osoittivat Kustaa II Aadolfille uskollisuutta, olihan hän pelastanut maankolkan sekasorrolta ja valtaapitävien väkivallalta, ja oikeuslaitosta ja infrastruktuuriakin rakennettiin, oltiin silti menossa kohti syvännettä, josta ei hetkeen noustaisi. Kun katse keskittyi Tukholmaan, Suomi menetti aateliston silmissä vetovoimaansa ja muuttui pikku hiljaa entistä köyhemmäksi ja hiljaisemmaksi maankolkaksi.
 Kustaa II Aadolfin aikana aloitetut jähmeähköt hallintokäytänteet ja uskonnollinen fundamentalismi nopeuttivat myöhemmin myös Ruotsin  suurvalta-aseman rappeutumista. Mutta mikä ihmeellisintä:  näinä vuosina maahan istutettiin kuitenkin hyvin toimivan Pohjoismaisen valtion perusteet.

Tartun Mirkka Lappalaisen teoksiin aina innolla, siksi mukaansatempaavasti hän historiasta kirjoittaa. Vuonna 2014 Tieto-Finlandian voittanut Pohjolan Leijona on ollut hyllyssäni ilmestymisestään lähtien ja olen käyttänyt sitä tähän saakka pääasiassa selailu- ja hakuteoksena. Tänä kesänä luin kirjan vihdoin kannesta kanteen. Teos on avartava, suorastaan hurmaava lukukokemus!

Muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Hyllytonttu, Kirjakuiskaaja, Kujerruksia,  Nipvet, Sinisen linnan kirjasto ja Tarukirja.

Olen lukenut Mirkka Lappalaiselta myös nämä teokset:
Maailman painavin raha
Susimessu

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632
Atena 2014

***
Seuraavissa postauksissani keskitynkin syksyn uutuusteoksiin...

Kommentit