Katarina Wennstam: Petturi

...aurinko helottaa pallona taivaalla alkaessaan kivuta Hammarbybackenin ylle. Sininen maanalainen kiitää kirskuen Skanstullsbron yli. Aamuvirkut pyöräilijät yrittävät päästä kutakuinkin kuivina töihin ja väistelevät vielä jäljellä olevia vesilammikoita.Samalla hetkellä kun Globenin pyöreä valkoinen areena alkaa hehkua auringonpaisteessa, mies lysähtää porraskäytävän lattialle Norra Hammarbyhamnenin osoitteessa Ljustergränd 5. Sarastava valo ei sinne yllä. Siellä aamun värjäävät punaiseksi veri ja kuolema.

Ruotsalainen, suosittuna rikosreportterinakin toiminut kirjailija Katarina Wennstam lienee suomalaisille dekkarien ystäville tuttu muun muassa sellaisista kirjoista kuin Alfauros ja Turman lintu, joissa hän - päähenkilönä seikkailevan syyttäjä Madeleine Edwardsin hahmon kautta - tutkii erityisesti naisten kohtaamaa väkivaltaa.
Tänä keväänä suomennettu Petturi on Wennstamin uuden trilogian aloitusosa. Sarjan päähenkilöitä on kaksi, ja heistä kumpikin edustaa ruotsalaisen yhteiskunnan vähemmistöä: rikoskomisario Charlotta Lugn on naimisissa naisen kanssa ja asianajaja, oikeusavustajana toimiva Shirin Sundinin vanhemmat ovat muuttaneet maahan Iranista.

  Petturi oli minusta ihanan erilainen dekkarituttavuus, myös muiden seikkojen kuin valtavirrasta erottuvien päähenkilöidensä suhteen, sillä tarinan pääpointti ei ole rikollisten jahtaamisessa vaan nyt mennään astetta syvemmälle: Wennstam pohtii teon motiiveja ja toisaalta myös niitä tekijöitä, jotka voivat vääristää rikostutkintaa ja oikeudenkäyttöä: miten jutun esitutkinnassa ja syyttäjävirastossa työskentelevien virkamiesten henkilökohtaiset asenteet ja elämänkokemukset vaikuttavat rikosprosessin kulkuun. Wennstam saa ujutettua tarinaansa  myös juuri nyt hyvin pinnalla olevia kysymyksiä vähemmistökulttuurien selviytymisstrategioista. Kysymyksiä siitä, kuinka kovan hinnan vähemmistöjen edustajat joutuvat maksamaan voidakseen tulla kohdelluksi yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä.

  Wennstam on sijoittanut kertomuksensa ammattilaisjalkapalloilun koviin ja äärimmäisen konservatiivisiksi paljastuviin ympyröihin. Ensi alkuun koin aihepiirin itselleni vieraaksi, mutta Wennstamin kerronta imi minut kuitenkin nopeasti mukaansa. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, kuinka vakavista asioista jalkapallossa onkaan kyse: lajin ja seurojen tahrattomana säilyvästä maineesta, suurista rahoista, sponsoreista, kiihkomielisistä kannattajista, pelaajien yksityiselämään ja ulkonäköön kohdistuvista paineista... Miten yksittäinen pelaaja voi selviytyä moisessa hullunmyllyssä järjissään, varsinkin jos hänellä sattuu olemaan jotakin salattavaa?

  Murha, joka tuona aurinkoisena kesäaamuna paljastuu, on karmea: nuori, raamikas jalkapallotähti löydetään kotioveltaan raa'asti surmattuna. Epäilyt kohdistuvat ensin järjestäytyneeseen jalkapallohuliganismiin, sillä Sebastian Lilja on äskettäin vaihtanut seuraa ja on siksi saanut entisen kotiseuransa kannattajat raivon partaalle: Sebastian on petturi, joka saa maksaa teostaan. Pian tapauksesta tulee ilmi uusia seikkoja, joiden vuoksi Charlotta Lugn pelkää menettävänsä objektiivisuutensa. Näkeekö hän nyt vain sen, minkä odottaakin näkevänsä?

  Shirin Sundin pyydetään uhrin vanhempien oikeusavustajaksi. Henkirikostapauksissa Shirin kokee omaisille antamansa tuen lisäksi toimivansa ennen kaikkea uhrin äänenä, puolustettava iäksi vaiennetun ihmisen oikeuksia. Niin käy nytkin, nainen  tuntuu uppoutuvan tapaukseen sydänjuuriaan myöten. Työstä tuleva  hallinnantunne ja tiukat aikataulut ovat  hyvää vastapainoa Shirin yksityiselämässä tapahtuvalle myllerrykselle: hänen avioliittonsa ruotsalaista syntyperää olevan miehensä kanssa on yhä vakavammassa syöksykierteessä ja suhteet iranilaistaustaisen  kotiväen kanssa  eivät nekään ole helpoimpia hoidettavia. Shirin tasapainoilee kahden kulttuurin välillä, mutta on samalla ylpeä saavuttamastaan paikasta ruotsalaisessa keskiluokassa. Toisaalta juuri heiltä, persialaisilta, sopeutuminen uuteen kulttuuriin näyttää onnistuvan. Mutta hänen omasta perheestäänkin löytyy esimerkki vallan toisenlaisesta kohtalosta.

  Shiri rakastaa työtään, mutta toisinaan tälläkin saralla kuohuu. Oikeuslaitoksen sisällä vallitsevat luutuneet käsitykset ja  asenteellinen ilmapiiri ovat miltei mahdottomia murtaa, mutta juuri tällaisissa tilanteissa Shiri näyttää olevan elementissään. Hän käy ovelaan taistoon, johon saa avukseen myös rikoskomisario Charlotta Lugnin.

  Petturi oli minulle mieluisa dekkarilöytö. Wennstam muutti omalta osaltaan hiukan nuupahtaneita käsityksiäni ruotsalaisista dekkarikirjailijoista. Wennstamin kerrontapa on minusta raikas ja uudenlainen, poissa oli se ennalta-arvattavuus ja junnaaminen, johon kyllästyin vuosia sitten esimerkiksi Mari Jungstedtin tuotantoa kahlatessani. Wennstamia tulen ilolla seuraamaan tulevaisuudessakin. Taidan tutustua hänen aiempiin teoksiinsa uutta Lugn & Sundin -tapausta odotellessani.

Wennstamin uutuudesta myös täällä: Mari A:n kirjablogi, Nenä kirjassa, Reader why did I Marry him, Ullan luetut kirjat,

 *Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaaste.


Katarina Wennstam: Petturi (Svikaren, 2012)
Otava, 2015
Suomentanut Anja Meripirtti
Alkuperäiskieli: ruotsi
E-kirja

Lars Kepler: Vainooja

Hän ei muista, että kesä olisi aiemmin ollut näin lämmin.Raapiva ääni saa hänet katsomaan ikkunan suuntaan.Talon takana olevassa puutarhassa on niin pimeää, että siellä näkyy vain heijastus makuuhuoneesta. Se näyttää aivan teatterin näyttämöltä, tv-studiolta.Nyt hän on itse astunut kuvaan ja seisoo keskellä valonheittimistä tulvehtivaa valoa.Mutta unohdin pukea päälleni, hän tuumii vinosti hymyillen.Hän jää siihen muutamaksi sekunniksi seisomaan ja tarkastelee alastonta ruumistaan. Valaistus on dramaattinen, ja peilikuvassa hän näyttää hoikemmalta kuin oikeasti on.Raapiva ääni kuuluu taas, kuin joku vetäisi kynsiään ikkunalautaa pitkin. On liian pimeää nähdä, istuuko siinä jokin lintu. Susanna tuijottaa ikkunaa, lähestyy varovasti, yrittää nähdä heijastusten läpi, tempaa käteensä laivastonsinisen päiväpeiton, kietoutuu siihen ja säpsähtää.

Dekkarikesäni jatkuu Lars Keplerin uutuudella. Olen selaillut näitä tiiliskiven paksuisia, verisiä tarinoita tihkuvia rikoskirjoja isäni dekkarihyllyillä 'metsässä' käydessäni, mutta kiinnostukseni ei ole koskaan herännyt niin suureksi, että olisin ottanut jonkin niistä lukuun. Mutta niin vain ympäri käydään, yhteen tullaan: kun tänä vuonna suomennettu Vainooja ilmestyi e-kirjapuotini kesäviikonloppualeen uskomattoman halpaan hintaan, päätin antaa Keplerin nimen takana olevalle, kohistulle kirjailijapariskunnalle (Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho Ahndoril) mahdollisuuden näyttää, mihin heidän kirjalliset kyntensä kykenevät. Latasin kirjan lukulaitteeseen ja kömmin peiton alle potemaan kesäflunssaa ja väriseviä kauhunhetkiä.

  Ja onhan se totta: Ahndorilin pariskunta kirjoittaa hyvin, juuri niin intensiivisesti  ja vetävästi kuin tällaisia kunnon koukkudekkareita täytyykin kirjoittaa. Nyt ymmärrän, miksi heidän kirjojaan on julkaistu lähes neljässäkymmenessä maassa ja myyty miljoonia ja taas miljoonia kappaleita. Vainoojan tarina oli niin koukuttava, että luin noin kuudensadan sivun mittaisen opuksen vajaassa kahdessa päivässä, mikä on varmasti uusi nopeusennätykseni. Menoa ei haitannut edes se, etten ollut lukenut yhtäään sarjan aiemmista osista. Menneisiin tapahtumiin toki viitataan, mutta kirjailijapariskunta tekee sen niin osaavasti että uusikin lukija pysyy vauhdissa mukana.

  Vainoojassa jahdataan silmittömiin murhiin syyllistyvää, poliisin kanssa leikittelevää stalkkeria, joka lähettää uhreista salaa kuvaamiaan videoita viranomaisille vain hetkeä ennen kuin...
Kepler kuvaa teot piinaavan yksityiskohtaisesti, uhrin näkökulmasta. Kuvaukset ovat kuin yksinasuvan naisihmisen painajaisunista, tiedäthän: olet viettämässä rauhallista sunnuntai-iltaa kun yhtäkkiä, kuin jonkinlaisen vaiston ajamana katsahdat ikkunaan ja aistit ilmapiirin muutoksen, ihokarvasi nousevat pystyyn kun ilma sähköistyy. Aistit jonkun tuijottavan sinua, kuulet hengityksen...

  Ensimmäisen raakaa väkivaltaa sisältävän kohtauksen jälkeen olin valmis jättämään Vainoojan kesken, mutta hetken kuluttua tarina veti minut taas äärelleen. Keplerin koukku iski siis minuunkin. Seuraavat vastaavanlaiset kohtaukset  (joita kertyi yhteensä ehkä parinkymmenen sivun verran)  hyppäsin kylmästi yli, mikä tietenkin todisti taas sen, kuinka herkkä lukija minä olen.

  Kepler punoo tarinansa tiheäksi, monisyiseksi juonikuvioksi, josta en kerro nyt enempää.  Syyllisen henkilöllisyys oli minulle täydellinen yllätys, mutta hänen motiiveistaan ja taustoistaan olisin halunnut tietää hitusen enemmän. Vainooja on dekkari, jossa tarinan päätavoitteena on jännitteen synnyttäminen ja rikoksen ratkaiseminen, ei niinkään rikoksen motiivien psykologinen pohtiminen, ei ainakaan kovin syvällisesti. Mutta jännittävyytensä ja koukuttavuutensa puolesta Keplerin kirjat ovat tietenkin pohjoismaista dekkariaatelia!
Kirjoittajaparin tyyliin oli hyvin mielenkiintoista tutustua: nyt tiedän, mistä dekkarien ystävät kohisevat keväisin. Minulle Kepler jäänee kuitenkin vain yhden kirjan mittaiseksi tuttavuudeksi.

Vainoojasta lisää muun muassa täällä: Kirjasähkökäyrä ja  Omana Ilona.

* Liitän dekkarin Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.


Lars Kepler: Vainooja (Stalker, 2014)
Tammi, 2015
Suomentanut Kari Koski
Alkuperäiskieli: ruotsi
E-kirja

Karl-Johan Vallgren: Varjopoika

   Nainen oli tullut läpi portista heidän takanaan, jättänyt kohteliaasti tilaa yksin olevalle isälle, jolla oli rattaat ja kaksi kitisevää lasta. Kristoffer katsoi naista silmät suurina arvioiden, pitäisikö hänen ujostella vai hyväksyä tämä saman tien. Sitten poika katsoi häntä anovasti.– Isi kiltti, saanko mennä tädin kanssa?– Hyvä on. Mutta pidä kiinni hänen kädestään, ettet kaadu. Näethän sinä, kuinka kova tungos täällä on. Hirveästi väkeä joka puolella. Istut sitten penkille tuolla ylhäällä ja odotat, niin minä olen siellä puolen minuutin päästä.– Minä istun hänen kanssaan, kunnes te olette perillä, nainen sanoi hellästi. – Tulehan sitten, nuori mies, niin mennään.

  Keväällä, tutustuttuani Lars Stiegin mainion Millenium-trilogian alkuosaan Miehet jotka vihaavat naisia, päätin antaa ruotsalaisille dekkareille mahdollisuuden vietellä minut uudelleen, 10 vuotta kestäneen, kyllästymisestäni johtuneen tauon jälkeen. Ensimmäiseksi myönnytykseksi valikoitui tämä pitkän kirjailijanuran tehneen  Karl-Johan  Vallgrenin dekkaridebyytti, jota kirjan takakannessa hehkutetaan uudeksi pohjoismaiseksi dekkarisensaatioksi ja sen päähenkilöä Danny Katzia eräänlaiseksi Harry Holen ja Lisbeth Salanderin yhdistelmäksi. Kirja löytyi e-kirjapuodin viikonlopputarjouksesta ja irtosi parilla kolikolla. Kunnon dekkari on parasta lääkettä nyt jo toista viikkoa jatkuvaan kesäflunssaankin, ajattelin ja naps, kirja oli mun...

  Dekkarin päähenkilön ominaispiirteet ovat minulla aina se juttu, jota määrää, pidänkö lukemastani vai en. Hahmon täytyy tavalla tai toisella luikerrella ihoni alle. Vallgren on muokannut dekkarinsa 'sankarista' antisankarin perikuvan: hän, juutalaistaustainen Danny Katz, on älykäs tietokonealan ekspertti, entinen nuorisorikollinen ja narkomaani, joka on taustastaan huolimatta  päässyt palvelemaan maataan myös Ruotsin armeijan tiedusteluosastolla. Danny on mielestäni oikein onnistunut dekkarihahmo, hänessä on sitä tarpeellista särmää, okaita jotka tarttuvat kiinni...

   Dannyn hiukan tylsäksi jämähtänyt elämä saa äkkikäänteen, kun hänen parhaan armeijakaverinsa puoliso ottaa häneen yhteyttä ja pyytää apua. Joel Klingberg on kadonnut jälkiä jättämättä, aivan samalla tavoin hänen pieni veljensä Kristoffer oli tehnyt neljäkymmentä vuotta aiemmin, Angela Klingberg kertoo.Veljesten vanhemmatkin ovat kuolleet vuosia sitten epämääräisissä olosuhteissa. On kuin Klingberg-teollisuussuvun yllä lepäisi painava, henkeäsalpaava kirous. Katz on heidän ainoa mahdollisuutensa, vain Danny pystyy selvittämään sen, mitä Joelille on tapahtunut, sillä...

”Hän sanoi, että olit ainoa ihminen, johon hän on milloinkaan luottanut.””Niinkö hän väitti?””Kyllä. ’Ainoa ihminen, johon olen luottanut koko elämäni aikana.’ 

  Tästä alkaa Katzin miltei painaismainen matka  ihmismielten syvyyksiin. Angelan pesti saa hänet lopulta epäilemään kaikkea ja kaikkia ja lopulta jopa itseään. Hänestä tulee takaa-ajettu, jänis, joka jatkaa juoksuaan sillonkin kun toivo näyttää menneen. Pysähtyminen merkitsisi kaiken loppua. Nuoruuteen kuuluneet  muistot, ihmiset, kaikki se, minkä hän jätti taakseen silloin kun tahtoi muuttua, unohtaa... Eva! Mitä Evalle, hänen rakkaimmalleen, oli tapahtunut silloin joskus? Oliko se sittenkin ollut Katz, joka...?

  Tarina kahdesta kadonneesta veljeksestä vie Katzin orjuuden, mustan magian ja woodoon lähteille, se johdattaa hänet takaisin nuoruuden traumoihin, ruotsin armeijan salaisuuksiin ja Klingbergien mahtisuvun ja historiaan kaukana Dominikaanisessa tasavallassa...
Varjopojassa olisi ollut aineksia useampaankin dekkariin, sen verran huimaavasti Vallgren marssittaa tarinaansa henkilöitä ja juonenkäänteitä. Useat tarinalinjat toki sekoittavat pakkaa tehokkaasti, niin, ettei lukija tiedä, miten päin juttu lopulta kääntyy, mutta minun mielestäni vähempikin olisi riittänyt, semminkin kun tarinan lukuisia teemoja ehdittiin nyt vain hipaista ja sitten juostiinkin jo pää kolmantena jalkana eteenpäin.

  Onko Varjopoika Ruotsin uusin dekkarisensaatio? En osaa sanoa. Lisbeth Salanderin tai Lars Stiegin kaltaista karismaa en tästä kirjasta löytänyt, mutta ammattimaisesta dekkarinpunonnasta toki tässäkin tarinassa on kysymys.  Voisin kutsua VP:tä toimivaksi, melko miellyttäväksi ja varmaksi dekkarivalinnaksi.  Positiivisesti yllätyn muun muassa siinä, ettei Vallgren sorru mässäilemään yksityiskohtaisilla väkivaltakuvauksilla, kuten niin monet muut nykydekkaristit kuuluvat tekevän. Muutama melko suorasukainen sanavalinta kirjasta löytyy, mutta ne ovat kestettävissä, siksi harvassa niitä on.

  Varjopojasta löytyy juttua myös täältä: Järjellä ja tunteella, Kirjabrunssi,  Kirjapolkuni, Kirsin kirjanurkka,  Kuuttaren lukupäiväkirja ja Rakkaudesta kirjoihin.


* Liitän tämän postauksen Annamin vetämään Kirjallinen retki Pohjoismaissa-haasteeseen.


Karl-Johan Vallgren: Varjopoika (Skuggpojken 2013)
Otava, 2015
Suomentanut Maija Kauhanen
E-kirja, 309 s
Alkuperäiskieli: ruotsi

Mietteitä ruotsalaisista dekkareista ja Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Mp3-äänikirjana

    Ruotsalaisen toimittaja ja kirjailija Stieg Larssonin  huippusuosioon noussut Millenium-dekkarisarja ilmestyi suomeksi juuri niinä vuosina, jolloin 'en voinut enää vilkaistakaan' ruotsalaisiin dekkareihin. Olin ahminut niitä siihen mennessä niin paljon, että huomasin osaavani jo ennustaa tarinoiden juonikuviot heti kansikuvan ja lyhyen esittelytekstin nähtyäni. Kirjailijat olivat alkaneet toistaa liiaksi itseään ja mikä pahinta, myös toinen toistaan. Ilmiön taustalla saattoi piillä ihan yleisinhimillisiä syitä, vaikkapa sellaisia kuin suosion aiheuttama laiskuus ja kiire. Ymmärrän, että viisas takoo silloin kun rauta on kuumaa, mutta minä olin saanut ruotsidekkaristeista tarpeekseni. Kun Milleniumin ensimmäinen osa sitten  ilmestyi, en olisi voinut olla siitä enää yhtään vähempää kiinnostunut, siitä huolimatta,  että kaikki tuntuivat puhuvan Milleniumista: sarja oli tajunnanräjäyttäjä,  kertakaikkinen tämä sinun täytyy lukea -tapaus. Sen sijaan, että olisin ryhtynyt ottamaan kirjoista selvää, innottomuuteni vain syveni, sillä kirjojen 'ylenmääräiseltä' tuntuva hehkutus saa minut aina pikuisen takajaloilleni (minussa on hitunen vastarannankiiskeä joidenkin asioiden suhteen, tunnustan).

  Noiden aikojen jälkeen Ruotsissa on ehditty kirjoittaa taatusti satoja ja taas satoja dekkareita. Toistavatko ne yhä sitä samaa, kymmenen vuotta vanhaa kaavaa vai olisiko jokin muuttunut? Vai pitäisikö tämä asia nähdäkin ihan toisessa valossa, niin, että tutuilla juonikuvioilla varustetulla 'ruotsigenrellä' vain on tietty asemansa (vähän samanlainen kuin Arlan maidolla) ja tuota asemaa eivät hetkauta tuulet, eivät tuiverrukset: hän, joka ruotsidekkarin luettavakseen poimii, tietää varmasti, mitä saa. Toistuvan kaavan mukaan kirjoitettu tarina tuo elämään rauhoittavaa jatkuvuutta ja tuttuutta. Voihan sen asiankin näinkin nähdä...
En tiedä, mitä ruotsalaiset dekkaristit ovat kymmenen viime vuoden aikana puuhailleet. Ehkä olisi korkea aika ottaa asiasta selvää. Ehkä.

  Mutta niin, pitihän minun tähän Larssonin Millenium-trilogiaan lopulta kuitenkin törmätä. Se tapahtui etsiessäni sopivaa (ja edullista) lukemista uuteen e-lukulaitteeseeni. Trilogia oli tarjolla myös mp3-äänitiedostona, joka sekin houkutteli: ääneen luettuna dekkari saisi ehkä aivan uudenlaisia ulottuvuuksia.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että tämä trilogian aloitus yllätti minut täysin. Miehet jotka vihaavat naisia on kaikkea sitä, mitä hyvältä dekkarilta voi odottaa. Onnekseni olin täydellisen tietämätön tarinan kulusta, sillä en ole nähnyt trilogiasta tehtyjä leffojakaan, mikä tuntuu perin kummalliselta, ovathan filmit pyörineet televisiossakin varmasti jo useampaankin kertaan.

  Larssonin tarinoiden taisteluparin alkutaival on hurmaavan epäsuhtainen ja tappurainen. Tapaan heidät nyt ensimmäistä kertaa, Millenium-aikakauslehden luottotoimittaja Mikael Blomkvistin ja hänen apulaisensa, sosiaalisilta taidoiltaan kehittymättömän, pelottavan älykkään tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin. Vaikka heidän lähtökohtansa ja syvimmät motiivinsa ovat hyvin erilaiset, heissä on aistittavissa sielunkumppanuutta, jonka vähittäistä, monipolvista muotoutumista oli ilo seurata. Mitään tähän verrattavaa en ole ruotsalaisissa dekkareissa ennen kohdannut.

  Trilogian ensimmäisen osan rikostarina on monikerroksinen ja järkyttävä. Larsson pohjustaa tapahtumia perusteellisesti, mutta niin, että lukijan (tässä tapauksessa kuulijan) mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Tarinan alkuasetelmassa Millenium-aikakauslehden luottotoimittajana ja johtoryhmän jäsenenä  toimiva Mikael Blomkvist saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen kirjoitettuaan lehteen kriittisen artikkelin Ruotsin hämäräperäisimpiin liikemiehiin kuuluvan Hans-Erik Wennerströmin bisneksistä. Tilannetta rauhoittaakseen Mikael hyppää pois Milleniumista ja ottaa vastaan hänelle yllättäen tarjotun työtehtävän ja lähtee Tukholmasta Pohjois-Ruotsiin selvittämään ikääntyvän teollisuusmiehen Henrik Vangerin suvussa 1960-tapahtunutta katoamistapausta. Mikäli Mikael pystyy selvittämään vuosikymmenten takaisen arvoituksen, Vanger lupaa ojentaa hänelle pitävät todisteet Wennerströmiä vastaan.
Kadonneen tytön tapaus osoittautuu kimurantimmaksi, karmivammaksi - ja vaarallisemmaksi -  kuin suurin osa asianosaisista olisi unissaankaan voinut aavistaa. Ruotsalaisen pikkukaupunki-idylli kätkee sisäänsä pahuuden voimia. Tutkimusten kuluessa  Mikael tasapainoilee sisäisten moraalisääntöjensä ja toimittajan etiikan välillä, Lisbeth taas suunnistaa eläimellisten vaistojensa varassa - hän ei rasita päätään moraalisilla kysymyksillä vaan toimii. Suoraan, kyselemättä, osuen kohteeseensa kuin täsmäase.

  Lisbeth Salanderista tuli tietenkin heti suosikkini. Hänen nimensä oli minulle jo ennestään tuttu, sen verran monesti olen tuosta nuoresta kapinallisesta kuullut puhuttavan. Sisäänpäinkääntyneellä mutta suunnattoman kirkasälyisellä Lisbethillä on todennäköisesti aspergerin oireyhtymä, minkä vuoksi hän ei koe maailmaa samanlaisena kuin muut. Erilaisuus aiheuttaa hänelle väistämättömiä sopeutumisvaikeuksia, mutta tietyissä tilanteissa myös etua: siellä missä muut näkevät vain sotkua ja valkoista kohinaa, Lisbeth huomaa kuin kärppänä asioiden välillä vallitsevia hentoja yhteyksiä. Ja juuri tämä seikka tekeekin hänestä  niin fantastisen hyvän tutkijan.

  23-vuotias nuori nainen  ei suostu kenenkään hallittavaksi tai määriteltäväksi, ei ainakaan vapaaehtoisesti, ei, vaikka näyttäisikin ihan 15-vuotiaalta: tytön hillitsemistä tai hyväksikäyttöä yrittävät saavat nenilleen ja muutamaan otteeseen käy pahemminkin. Tatuointiensa ja nahkarotsinsa alle piiloutunut, kaikille vihainen Lisbeth saa Mikaelin sydämen heltymään, mutta ystävystyminen on vaikeaa ja tapahtuu Lisbethin ehdoilla ja kaiken lisäsi sillä ainoalla tavalla, jonka tyttö tuntee...

  Luulenpa, että Lisbethistä on tullut tällä vuosituhannen toisella vuosikymmenellä monen fiktiivisen henkilön esikuva. Itse tunnistin hänessä Silta-sarjan ihanaa Sara Norénia - ja hypähtipä mieleeni vastikään lukemani Peter Høegin Susanin vaikutus -romaanin päähenkilö Susan Svendsenkin. On hienoa, että valtavirrasta poikeavat persoonat alkavat saada yhä enemmän jalansijaa vakavasti otettavina romaanihenkilöinä - ilman että heidän asemansa perustuisi  jonkinlaiseen antisankaruuteen tai olisi ylhäältä päin määriteltyä.

  Miehet jotka vihaavat naisia -romaani tarjoaa lukijalleen kaiken yllämainitun lisäksi painavaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Larssonin kitkerän tarkastelun kohteena ovat ruotsalaisen kansankodin tukipylväät, he, jotka vankan asemansa suojaamina voivat toimia miten haluavat - jäämättä teoistaan milloinkaan kiinni. Larsson puhuu yhteiskuntamme 'ylempien kerrosten' kaksinaismoraalista, joka tuhoaa kansakuntaa sisältäpäin.

  Rasismia ja äärioikeistoa vastaan taistelleen kirjailija-toimittaja Stieg Larssonin Millenium-sarjasta piti tulla kymmenosainen, mutta hänen äkillinen kuolemansa vuonna 2004 muutti suunnitelmat. Postuumisti ilmestynyt trilogia on saamassa jatkoa: David Lagercrantzin kirjoittama Se mikä ei tapa -romaani ilmestyy tietojeni mukaan elokuussa WSOY:n kustantamana. Lagercrantz on itse kertonut, että kyseessä on omalla tyylillä kirjoitettu itsenäinen teos, vain henkilöt ja ehkä myös tarinan tietty henki ovat yhteneväisiä trilogian kanssa. Uutta Larssonia ei siis ole tulossa, mutta kyllä - kirja alkoi kiinnostaa jo minuakin, varsinkin, kun tiedän  Larssonin perikunnankin näyttäneen hankkeelle vihreää valoa. Sitä ennen kesääni mahtuu vielä kaksi Larssonin omaa dekkaria, luultavasti kuunneltuna: tykästyin kovasti Kari Ketosen ääneen.

Liitän kirjan Annamin luotaamaan Kirjallinen retki Pohjoismaissa-lukuhaasteeseen.


Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, 2005)

Paperiversion kustantaja: WSOY,  2006
Suomentanut Marja Kyrö
mp3 äänikirja, 2011
Lukija: Kari Ketonen
Alkperäiskieli: ruotsi

Peter Høeg: Susanin vaikutus

    Tanskalaisen Peter Høegin uusimman romaanin päähenkilö, 43-vuotias huippuälykäs  fyysikko Susan Svendsen, on ihanan ristiriitainen tuttavuus. Vaikka hän on hurjien lapsuuskokemustensa vuoksi hyvin herkkä, sisäänpäinkääntynyt ja viileää torjuntaa huokuva, hänessä on samaan aikaan huumaavaa voimaa ja pelkäämättömyyttä, sellaista, joka voi aina tarvittaessa räjähtää alkukantaiseksi räävittömyydeksikin. Tässä naisessa ei ole mitään tavanomaista. Kun tällaiseen yhtälöön lisätään vielä pitelemättömät ja tuliset leijonaemon vaistot, on yksi tämän kirjakevään kirkkaimmista tähdistä syttynyt.

    Susanin tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa poikkeaa olennaisella tavalla valtavirrasta. Hän näkee ja kokee  asiat pitkälti luonnontieteellisesti, puhtaina  fysikaalisina ilmiöinä. Hän pyrkii hallitsemaan maailmaansa hyvin pitkälle pelkällä loogisella päättelykyvyllään, mikä tietenkin onnistuu  aina vain tiettyyn rajaan saakka. Kun tuo raja ylittyy, vaistot ottavat vallan - jopa Susanista...

  Tästä älyn ja tunteiden  eriskummallista piirileikistä saattaa kummuta myös Susanin yksi erityispiirre: hänen vaikutuspiiriinsä joutuvat  ihmiset alkavat huomaamattaan avata hänelle syvimpiä ajatuksiaan ja tunteitaan, jopa vuosia salaisina pitämiään asioita. On kuin Susanilla olisi kädessään pieni tiirikka, jolla hän pystyisi murtautumaan lähellään olevan ihmisen mieleen. Vaikutus on naiselle itselleen tietnkin melkoinen rasite, mutta hän on oppinut käyttämään sitä myös hyväkseen, sellaisiinkin tarkoituksiin, jotka eivät kestä päivänvaloa.

Vaikutuksen ansiosta hän on tutustunut myös mieheensä, julkisuushakuiseen, mutta lahjakkaaseen muusikko Laban Svendseniin. Heidät on suorastaan törmäytetty yhteen - tieteellisessä kokeessa, jossa tutkittiin vaikutuksen interferenssiä. Yhdessä he tuntuvat muodostavan jotakin hyvin hämmentävää, melkein pelottavaa. Mutta toisiaan he ovat alkaneet hylkiä  samannapaisten magneettien lailla.
Susanin ja Labanin pitkä avioliitto on hiipumassa, mutta teini-ikäisiä kaksoslapsiaan he rakastavat tulisesti ja ehdoitta. Kaiken voittava rakkaus perheeseen tuntuu olevankin yksi tämän romaanin pääteemoista. On miltei järkyttävää seurata, kuinka Susan, joka muutoin on taipuvainen torjumaan syvimmät tunteensa, olisi valmis heittäytymään vaikka kuolemaan lastensa puolesta. Vaikka Thit ja Harald vaikuttavat jo valmiilta valloittamaan maailman omin askelin ja ajatuksin, Susanin äidinvaisto on sammumaton...

  Kun kerroit meille tarinan, yritit rakentaa Haraldille ja minulle tilaa.  Kuulin sen muistakin kuin sanoista. Yritit rakentaa tilaa joka olisi valoisa. Täydellistä tilaa. Fysiikka yrittää rakentaa täydellisiä tiloja, olet kertonut niin. Täydellisesti valotiiviitä tiloja, ilmatiiviitä tiloja, painottomia tiloja. Te yrititte isän kanssa rakentaa sellaisen Haraldin ja minun ympärille.--- Jos olisin mennyt sisään, minun olisi ollut hyvin vaikea tulla sieltä ulos. Juuri se on ongelma. Jos ihminen pystyy rakentamaan paikan, jossa ei ole kärsimystä, niin... silloin on vaarallista. Sinne tekee mieli jäädä.

  Tarina alkaa perheen Intian-matkasta, jonka aikana sekä Susan että Harald, toinen kaksosista, pidätetään. Apua tulee yllättäen Tanskan korkeimmilta tahoilta: perhe lennätetään kotiin Tanskaan ja heille kerrotaan, että syytteet unohdetaan, mikäli Susan kykenee erikoisilla kyvyillään selvittämään, mitä 1970-luvulla perustetun, yllättävän usein oikeaan osuneen tulevaisuuskomission salaiseksi jäänyt loppuraportti pitää sisällään. On mahdollista, että asiakirjassa ennustetaan suurtuhoa, nyt olisi vain saatava tietää, miten ja milloin tuo tuho maailmaa uhkaa. Aikaa ei ole hukattavaksi, kello tikittää... Kun tilanne kuumenee, Susanin voimantunne ja toimintavalmius ovat huipussaan. Aivan kuin hän olisi syntynyt hallitsemaan kriisitilanteita. Mutta nyt on tapahtumassa jotakin, jossa Susanin kyvyt joutuvat todelliseen testiin.

   Tästä käynnistyy Susanin ja hänen perheensä kilpajuoksu kohtaloa ja kuolemaa vastaan. Høeg saa ympättyä samaan tarinaan vahvaa perhedraamaa ja hyytäviä, ajankohtaisia elementtejä sisältävää jännitystä.
Jo aikaa sitten kuopatun tulevaisuuskomission ympärillä kuhisee, itse asiassa tuo kadonnut asiakirja kiinnostaa niin monia eri tahoja, että lukiessani en aina muistanut kuka on kenenkin puolella ja miksi - ehkäpä Høeg sekoittaa lukijan mieltä ihan tarkoituksella, mutta se ei menoa haittaa, päinvastoin:  tämäntasoinen kirjailija saa minun puolestani leikitella lukijan mielellä niin paljon kuin haluaa. Minä antaudun!

  Susanin vaikutus saa voimansa tarinan absurdiudesta ja uskaliaasta hetkiin heittäytymisestä. Vaikka olen lukenut Høegilta tätä aikaisemmin vain Lumen tajun,  luulen, että hänen  mielettömän suuri suosionsa perustuu juuri tuohon hämmentävän absurdiuden ja realismin onnistuneeseen yhdistämiseen; siihen, ettei lukija koskaan tiedä, mikä kirjan henkilöitä seuraavan kulman takana odottaa. Høeg näyttää toimivan kirjoittaessaan vähän samalla tavoin kuin Laban lastensa kanssa seikkaillessaan: kääntyy vasemmalle ja menee sitten sinne minne nokka osoittaa, olkoonpa tulema mikä tahansa. Rakastan Høegin tekstin irtonaisuutta ja vapautta: tuntuu, kuin kirjailija heittelisi sanoja ja ajatuksia ilmaan ja kirjaisi syntyneen tapahtumakuvion ylös sellaisenaan, vaikka jotenkin minusta tuntuu, että tuo ihana irtonaisuus on loppujen lopuksi mitä ovelimman suunnittelutyön tulosta. Niin tai näin, Høegin älylliseen leikittelyyn on suunnattoman helppo lähteä mukaan.

  Perhedraaman ja mieltä kutkuttavan jännityksen lisäksi sain kirjasta sytykettä pohdiskeluihin: tulevaisuus, sen ennustaminen - miten noita vaikeita aiheita pitäisi pohtia. Tiedämmekö esimerkiksi, sen, millä perusteilla ja kenen (hyöty)näkökulmasta erilaisia ennusteita laaditaan? Kyse on - jälleen kerran - vastuusta ja vallankäytöstä. Entä miten tulemme toimimaan, jos pahimmat skenaariomme alkavatkin toteutua - kuka silloin säästetään, kuka uhrataan? Tai ehkä pitäisi mieluumminkin kysyä, miten tuo melko itsestäänselvä 'valinta' tullaan kansalaisille perustelemaan...

Susanin vaikutuksen ovat lukeneet myös  Lumiomenan Katja ja Leena Lumi.

 * Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


** Liitän tämän lukukokemuksen Annamin Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.
 

Peter Høeg: Susanin vaikutus (Effekten af Susan, 2014), 426 s.
Tammi, 2015
Suomentanut Katriina Huttunen
Alkuperäiskieli: tanska

Joonas Ahola (suom. & toim.): Gísli Súrinpojan saaga

   Blogistaniassa pyörivät lukuhaasteet ovat siitä kivoja, että ne innostavat tarttumaan yllättäviinkin kirjallisuuden lajeihin. Annamin käynnistämän Kirjallinen retki pohjoismaissa - haasteen myötä päätin vihdoinkin tutustua minua jo kauan kiehtoneeseen pohjoismaiseen tarinaperinteeseen, myytteihin ja saagoihin. Nyt pääsi vuoroon Islanti.

  Oli suoranainen onni että valikoin ensimmäiseksi luettavakseni Gísli Súrinpojan saagan, sillä teoksen suomentajan ja toimittajan mukaan juuri se on islantilaisista saagoista yhtenäisin ja draamallisin; sain Pohjoismaiselle 'saagakierrokselleni' siis helpoimman ajateltavissa olevan lähdön.  Gíslin kerronta on lisäksi erittäin vapaamuotoista ja monin paikoin jopa vetävää.

  Gísli Súrinpojan saagan sankari on kunniantuntoinen, sukunsa kanssa Norjasta Islantiin kulkeutuva mies, joka suvun rakkausselkkauksista alkaneen vihanpidon jälkimainingeissa tuomitaan henkipatoksi lankonsa surmasta. Saaga kertoo Gíslin yli kymmenen vuoden mittaisesta, tapahtumarikkaasta pakomatkasta, yrityksestä pysytellä hengissä tilanteessa, jossa kuka tahansa Gíslin tapaava saa surmata tämän ilman oikeudellisia seuraamuksia. Tuomion luvun yhteydessä hänen päästään luvataan tuntuva palkkio, mikä vaikeuttaa Gíslin pakoilua entisestään. Onnen hylkäämä sankari on kuitenkin erittäin kekseliäs ja kykenee välttämään kohtaloaan kolmentoista vuoden ajan. Mutta - niin kuin suurissa tarinoissa aina käy - lopputaistelu on väistämätön. Sen hän käy sankarillisesti yksin valtavaa miesjoukkoa ja asearsenaalia vastaan, pystypäin ja moraalinen oikeus puolellaan. Dramaattisesti polveilevaa loppukohtausta lukiessani jännitin ihan oikeasti sitä, miten Gíslin lopulta käy.

   Miehisen perustarinan lisäksi saagassa kerrotaan myös lempeämmistä asioista: perheen ja kylän arjesta, rakkaudesta ja perhe-ja sisarussuhteissa esiintyvistä ongelmista. Myös naiset saavat sanoa tässä saagassa sanottavansa.

  Tutkijat ovat arvioineet, että Gísli Súrinpojan saaga on kirjoitettu muistiin 1200-luvun alkupuoliskolla, mutta sen kirjaaja on jäänyt tuntemattomaksi. Itse tarina kertoo 900-luvun Islannista, ajasta, jolloin Norjasta uusille alueille siirtyvä väestö oli vasta asettumassa ennen miltei asumattomaan Islantiin. Erityisen mielenkiintoiseksi tarinan tekee se, että henkilöhahmojen taustalta on löydettävissä historiallista faktaa.  Koska saagassa kerrottujen tapahtumien ja kirjoittamishetken välinen aika on todella pitkä, on luonnollista, että suullisesti sukupolvelta toiselle kulkenut, tositapahtumiin perustuva tarina on vuosien kuluessa värittynyt ja saanut lisämausteita etenkin kansanperinteestä.

  1200-luvulla kristinusko oli jo saapunut Islantiin, mutta norjalaisasutuksen mukana tullut muinaisusko eli sen rinnalla vahvana vielä pitkään. Näiden kahden maailman -  kristinuskon ja 'pakanallisuuden' - rinnakkaiselo on mielenkiintoisella tavalla nähtävissä myös Gísli Súrinpojan saagassa. Siinä missä  tarinan päähenkilössä voi nähdä viitteitä kristinoppiin, on tarina muutoin täynnä muinaisuskomuksellisia tapoja ja rituaaleja, noituuttakin. Jotkut tutkijat ovatkin nähneet Gíslin saagan kuvauksena Pohjolaan saapuneen kristinuskon ja muinaisuskonnon välisestä taistelusta.

     Gísli Súrinpojan saaga antaa luotettavia viitteitä tuona aikana Pohjolassa eläneiden naisten suhteellisen vakaasta asemasta.  Tarinan naiset ovat vahvoja, itsenäisiä toimijoita. Tuntuu aivan luonnolliselta, että Gísli kääntyy kiperissä tilanteissa vaimonsa Auðrin puoleen ja saa pakomatkallaan apua monesti juuri naisilta, jotka näin osallistuvat aktiivisesti saagan juonen kuljettamiseen. He saattavat toimia myös sankarin vastavoimana, tahona, joka juonii ja pettää Gíslin luottamuksen. Mutta kun sankarin takaa-ajajat tulevat hänen vaimonsa luo raskaine hopeapusseineen, häpeällisenä aikomuksenaan saada nainen myymään miehensä luottamus, he saavat sananmukaisesti nenilleen:

Auðr ottaa nyt rahat ja laittaa ne suureen rahapussiin, nousee sitten ylös ja paiskaa pussin hopeineen Eyjólfin nenään niin, että siitä purskahtaa veri pitkin tämän vaatteita ja lausuu: "Tämän saat herkkäuskoisuudestasi ja jokaisesta ilkeydestäsi myös. Mitään toivoa ei ollut, että myisin mieheni sinunlaisellesi pahantekijälle. Pidä nyt tämä ja sen mukana sekä häpeä että nöyryytys. Tulet muistamaan, surkimus, niin kauan kuin elät, että nainen on piessyt sinut. Vaan sitä et tule saamaan, mitä halusit".Silloin lausui Eyjólfr: "Käykää sen nartun kimppuun ja tappakaa, vaikka naisenpuoli onkin."

   Auðr säilyttää henkensä. Hänen kohtalonaan on todistaa vuosia myöhemmin miehensä  viimeistä, epätoivoista, mutta suurta taistelua: saagan loppunäytös esitetään tyhjyyteen avautuvalla  kallionkielekkeellä, jolla Gísli taistelee yksin kymmenin miekoin ja kirvein varustautunutta miesjoukkiota vastaan. Saagan  kertoja ottaa tästä kohtauksesta kaiken irti. Gísli Súrinpoika seisoo kielekkeellä ja tekee raskaan ratkaisunsa...

Gísli Súrinpojan saagan suomalainen laitos on loistavasti rakennettu. Saagan suomentajana toimineen Joonas Aholan kirjoittama tiivis johdanto-osuus antaa tukevaa taustatietoa Islannin historiasta ja saagaperinteestä. Kirjassa on myös erillinen runoliite. Saagaan liittyvien  runojen erottaminen omaksi osuudekseen toimii mielestäni hyvin, sillä se tekee itse tarinan seuraamisesta helpompaa: tiukoille muotosäännöille alistetut islantilaiset muinaisrunot  kun eivät avaudu nykylukijalle helposti. Itse proosateksti sisältää vain muutaman, draamankaarta tukevan runon, jotka Ahola on muokannut 'raakasuomennoksen' jälkeen luettavampaan ja ymmärrettävämpään muotoon. Pohjoismaisten muinaisrunojen runojen tulkinta on suomentajan mukaan kuitenkin aina äärimmäisen vaikea tehtävä.

  Kaiken kaikkiaan Gísli Súrinpojan saaga oli mitä mielenkiintoisin lukukokemus. Alun hieman pitkäveteisten 'sukuselvitysten' jälkeen tarina alkoi vetää.  Tähän tuhatvuotiseen saagaan tutustuessa on mielenkiintoista huomata, miten samanlaisena ihmisen sisin on säilynyt: ajatuksemme ja intohimomme eivät muutu, olivatpa ajat tai olosuhteet millaiset tahansa.

 ¤ Tutustumiskierrokseni saagojen maailmaan jatkuu tämän teoksen jälkeenkin. Sulattelen Gíslin tarinaa nyt muutaman hetken ja valitsen sen jälkeen lukuun jotakin norjalaista...

¤¤ Osallistun tällä teoksella Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.


Joonas Ahola (suom. & toim.): Gísli Súrinpojan saaga, 179 s.
Kustantaja: Johnny Kniga, 2003
Alkuperäiskieli: islanti

Arnaldur Indridason: Räme

Kirjoitus ei sisällä dekkarin juonipaljastuksia.

  - Eikö tämä ole tyypillinen islantilainen murha?  Sigurður Óli oli tullut sisään Erlendurin huomaamatta ja seisoi nyt ruumiin vieressä. - Kuinka? Erlendur mutisi ajatuksiinsa vajonneena. -Suttuinen ja tarkoitukseton. Eikä sitä ole edes yritetty salata peittelemällä jälkiä tai piilottelemalla todistusaineistoa. - Aivan, Erlendur sanoi. - Suttuinen islantilainen murha. 

  Vuosia sitten suorastaan ahmin pohjoismaisia dekkareita. Kiinnostukseni kohdistui ruotsalaisiin ja norjalaisiin rikoskirjailijoihin: Anna Jansson, Åsa Larsson, Karin Fossum,  Liza Marklund, Camilla Läckberg, Henning Mankel... Sittemmin intoni hiipui, sillä kirjailijat ja heidän tarinansa alkoivat toistaa liiaksi itseään, muistuttaa lopulta toisiaankin. Kirjahyllyissäni on vieläkin melkoinen kokoelma pohjoismaista murhaa muistona tuolta hurjalta dekkarikaudeltani. Hassua kyllä, en tuona aikana törmännyt yhteenkään islantilaiseen dekkariin. Siksipä Arnaldur Indridasonin Räme on 'ensimmäinen islantilainen murhani' ikinä.

  En siis vielä tiedä, mihin kohtaan islantilaiset rikostarinat pohjoismaisessa rikosgenressä  asettuvat, tai voiko niissä ylipäätään nähdä jotakin sellaista, joka olisi ominaista vain Islannissa kirjoitetuille dekkareille, mutta olisi hyvin mielenkiintoista ottaa asiasta selvää.  Tässä vaiheessa voin sanoa vain sen, että Indridasonin Räme on tunnelmaltaan vuosia sitten lukemiani ruotsalaisia dekkareita tummempi,  resuisempi ja  elämänmakuisempi. Saattaa olla, että myös muualla Pohjoismaissa dekkarikerronta on viime aikoina siirtynyt kohti tummempia sävyjä. En tiedä, onko näin käynyt, koska en ole lukenut noita kirjoja vuosiin.
Mutta jotenkin minusta tuntuu nyt siltä, että olen pikkuhiljaa palailemassa takaisin 'hylkäämieni' PM-dekkareitten pariin, tahdon totisesti antaa niille vielä toisen mahdollisuuden. Pääsiäisen aikoihin aionkin tutkia varsinaisena dekkari- ja jännityshakkina tunnetun isäni kirjahyllyt ja 'keventää' niitä hiukan. Sieltä löytyy varmasti huhtikuun dekkarinimikin...

  Indridasonin dekkareiden päähenkilö, Reykjavikin poliisivoimissa työskentelevä Erlendur Sveinsson kuuluu antisankareiden elämänmakuiseen aatelistoon. Älykäs, hiukan antisosiaalinen ja systeemiä vastustava persoonallisuustyyppi on tietenkin kovin käytetty dekkaripersoona, mutta Erlendurin hahmossa on tavallistakin  enemmän tuohon sankarityyppiin liittyvää tummaa draamaa. Elämää nähnyt poliisimies on hylännyt aikoinaan perheensä ja katuu nyt tekemättömiä tekojaan, aikaa, jota hän ei enää koskaan takaisin. Hän kokee syylisyyttä aikuistuvien lastensa ongelmista, jotka Indridason on kirjottanut käsinkoskateltavan tosiksi: Alkoholi ja suonensisäiset huumeet ovat viemässä hänen lapsiaan kuolemaan. Tässä tarinassa tutustutaan erityisesti Erlendurin tyttäreen Eva Lindiin. Isän ja tyttären kohtaamisissa ei säästellä sanoja eikä tunteita. Se, että kirjailija avaa rikosta ratkovan poliisin yksityiselämää ja tunnemaailmaa näin syvältä, oli minulle uusi, hieno kokemus. Sen lisäksi, että Rämeessä ratkotaan aikaa ja energioita vievää rikosta rikosta, siinä yritetään ottaa yksityiselämän pienistä ja rikkinäisistä hetkistä kiinni: toivotaan, vaikka toivoa ei enää ole, rakastetaan, vaikka rakkaus näyttää pakenevan. Siinä otetaan hihasta kiinni, raivotaan ja karjutaan, koska ei muuta voida eikä haluta ihan vielä antaa kuolemalle periksi. Ja siinä painetaan pää isän olkaa vasten, huokaistaan ja luvataan yrittää vielä kerran: Tän kerran, joo!

  Indridasonin kerronnassa on jotakin hyvin lakonista. On syksy, raskaat pilvet roikkuvat Reykjavikin yllä, sade valuu ja ilmassa leijuu Reykjavikin Pohjoisrämeeltä nouseva märän hevosen haju. Hämärä saapuu kaupunkiin yhä varhemmin. Syksy tarttuu lahkeeseen eikä päästä irti. Ahdistaa, rintaa pistää, mutta on painettava töitä, töitä töitä, vaikka ajatus pysähtyy ja huoli tyttärestä painaa katseen alas.

  Itse rikostarinakin on tässä kirjassa yllätyksekäs. Reykjavikin Pohjoisrämeellä yksin asuva, hiljaista elämää viettänyt vanheneva mies saa kotonaan raskaasta tuhkakupista päähänsä ja kuolee. Kun Erlendur tutkijoineen ehättää paikalle, he löytävät kuolleen rinnalle asetellun pieni paperilapun, johon joku on kirjoittanut vimmoissaan, kuin muistutuksena: ''Minä olen hän''. Tutkinnan edistyessä kuolleen taustalta paljastuvat salaisuudet johdattavat Erlendurin vuosikymmenien takaisiin tapahtumiin, hetkiin, joiden hinta on suunnaton...

  Erlendurin aisaparina toimii hänen lähin työtoverinsa Sigurður Óli, joka on elämäntavoiltaan ja        -arvoiltaan Erlendurin vastakohta: Siinä missä Erlendur yrittää pärjätä hetkestä ja päivästä toiseen, taistella omien ja lastensa demonien kanssa (joskus sananmukaisesti veren maku suussa), Sigurðurin suurimmaksi yksityiselämän huoleksi nousevat hänen vaimonsa hänelle syntymäpäivälahjaksi antamat suomalaiset kumisaappaat. Kuinka huonosti ne sopivat 'jupiksi' itsensä mieltävän henkilön persoonaan,  kuinka huonosti vaimo hänet tunteekaan! Sigurður harkitsee tosissaan olisiko hänen varattava aika pariterapiaan - Kumisaappaat eivät saa tulla heidän suhteensa kynnyskiveksi, mies päättää.

  Tällainen elämänarvojen  ja -tilanteiden vastakkainasettelu, jota tarinassa esiintyy monella tasolla, on yksi niistä syistä jotka saivat minut kovasti tykästymään Indridasonin tyyliin. Pidän paljon hänen rouheasta kynänjäljestään ja tiiviin tarinan rakosista huokuvasta ajatuksesta: elämän ei tarvitse olla standardionnen mukainen ollakseen elämisen arvoinen. Pidin tavattomasti myös kirjan rikostarinasta, se oli koukuttava ja yllätyksellinen. Tässä kirjassa oli nyt jotakin sellaista, mitä dekkareista etsin. Tulen varmasti jatkamaan Indridasonin lukemista ja hänen kirjojaanhan riittää: Poliisimies Erlendudin tutkimuksia on suomennettu tähän mennessä yhdentoista dekkarin verran.

  ¤  Räme valittiin vuoden 2002 parhaaksi pohjoismaiseksi dekkariksi.
  
 ¤¤  Kirjaa  on luettu myös täällä:  Iltaluvut, Kirjan pauloissa ja  Satun luetut.

¤¤¤ Liitän kirjan osaksi Annamin järjestämää Kirjallinen retki Pohjoimaissa -haastetta.


Arnaldur Indridason (Indriðason): Räme (Mýrin, 2000)
Kustantaja: Blue Moon, 2003
Suomentanut Seija Holopainen
Pokkariversio 2012, 269 s.
Antikvariaatista

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

 

Hänellä on perhosia vatsassa niin kuin silloin, kun hän on asiakkaan kanssa, paitsi että perhoset ovat isompia, niiden siipien väli on pitempi ja ne ovat väriltään mustia kuin ruumisauton samettiverhot. Jokin hallitsematon voima on vallannut maan, jotain historiallista tapahtuu samanaikaisesti Reykjavikissa ja suuressa maailmassa. Valkokangas on revennyt, maailmojen välillä tuulee.

 Viime vuonna Islannin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittanut pienosromaani,  Sigurjón ”Sjón” Birgir Sigurðssonin Poika nimeltä Kuukivi on lukukokemuksena kuin tuliperhosen siivenisku: kauniisti taitettu, nopealukuinen kirja jättää muiston, jota on vaikea puhaltaa pois. 

  Kuukiven tarina nivoutuu kiehtovalla tavalla Islannin historiaan, maan eriskummalliseen loppusyksyyn vuonna 1918. Ensimmäinen maailmansota on ohi, Islanti valmistautuu ottamaan ensiaskeleitaan itsenäisenä kuningaskuntana. Kuin juhlan kunniaksi tulivuori Katlakin päättää näyttää voimansa ja alkaa purkautua voimalla. Tuhka peittää Reykjavikin, taivaanranta värjäytyy verenkarvaalla punalla kuin varoitukseksi tulevasta kauhun ajasta, joka koittaa kun matkustajalaiva Botnian mukana kulkeutunut espanjantauti iskee kaupunkiin demonin lailla ja tappaa ihmisiä kuin kärpäsiä, sattumanvaraisesti, uhrejaan valikoimatta. Lopulta kuolemantapauksia on niin paljon, että vainajat on pakko haudata nopeasti joukkohautoihin. Reykjavik hiljenee. Kammottava, ristiriitainen syksy 1918 ei tunnu päättyvän koskaan.

  Poika nimeltä Kuukivi, Máni Steinn, on tuona vuonna kuusitoistavuotias. Pojan suonissa virtaa elämänpalo ja nuoruus, joka kuuman laavan kaltaisena etsii ulospääsyään, kohdetta, johon kiinnittyä ja josta kasvaa. Poika hankkii taskurahaa ja homoseksuaalisia kokemuksia prostituutiolla. Näistä groteskeista kohtaamisista ansaitsemana pennoset hän kuluttaa kaupungin kahdessa elokuvateatterissa, joissa pyöritetään muodikkaita, suuresta maailmasta saapuvia mykkäfilmejä tauotta, milloin iloisen, milloin kohtalokkaan soitannon säestyksellä. Valkokangas on pojan todellinen koti ja elokuvien hahmot monin verroin merkityksellisempiä kuin lihaa ja verta olevat ihmiset, poikkeuksina pojalle kodin antanut vanha sukulaisnainen ja Sóla Guðb, tyttö, joka voi muuttua kiltistä kaupunkifröökynästä verta imeväksi, muotoaan jatkuvasti muuttavaksi motoristivampyyriksi. Poika on huomannut yhdennäköisyyden tytön ja valkokankaan hurjimman vampyyrisankarittaren välillä ja tietää, ettei mikään voi olla sattumaa.

 Lapsenmielinen poika on aikuisuutensa kynnyksellä niin  turvaton. Mitä hänellä tässä maailmassa on muuta kuin suonissa huutava nuoruus, tulipunaisia kipunoita iskevä taivas ja mieli, joka haluaisi enemmän, enemmän, enemmän, (mutta maailma ei ole täällä!)... Todellisuus, elokuvat ja unet yhdistyvät pojan mielessä surrealistiseksi unimaailmaksi, höyhenenkevyeksi ja samaan aikaan niin painavaksi, että pelkäsin pojan pian murtuvan:

Poika ei enää tarvitse verta eikä luita, ei lihaksia eikä sisäelimiä. Hän hajottaa ruumiinsa, muuttaa kiinteän aineen nestemäiseksi, aloittaa sisältäpäin ja huuhtelee aineksen ulos, antaa sen ryöpytä kaikista aukoista, jotka hän löytää. Hän on varjo, joka kulkee ihmiseltä ihmiselle, eikä kukaan ole kokonainen ennen kuin hän on luonut varjonsa. 

Kuolemakin on haistanut pojan sielussa lepattavan kiihkeän elämänhalun. Se tulee lähelle, likistelee ja leikkii hänen kanssaan kissaa ja hiirtä, päästää irti ja hyökkää pian uudestaan, mutta odottamattomasta suunnasta: käy niin, että pojan 'kauhistuttava moraalittomuus' paljastuu:

- Hänet pitäisi teurastaa... Hänen ruumiinsa kätkeminen olisi lastenleikkiä... Antaa lääkäriopiskelijoiden leikellä hänet... He ovat hoidelleet huorien ruumiita... Ei muuta jäljellä ilolinnusta kuin irtonaiset jalat... --- Hukuttaa hänet kuin raivoavan koiran... Hänellä on vahinkoeläimen silmät, helvetin kakara...

  Poika nimeltä Kuukivi ei ole  kaunis eikä kiltti romaani. Se on hämmentävä sekoitus rujoutta ja kauneutta, pohjoista kirkkautta ja varjoa. Sjón on taitava kertoja, hänellä on kyky taivuttaa kaukaa menneisyydestä kumpuava islantilainen tarinaperinne uuteen, moderniin muotoon ja käsitellä surrealistisen kerrontansa lomassa tasa-arvokysymyksiä, jotka ovat yhä vain niin ajankohtaisia. Teksti on vähäeleistä, selkeää ja tuo mieleeni toisen pohjoisen taitajan, Timo K. Mukan. Romaanin suorasukaiset seksikohtaukset vaivaannuttivat minua ensin, mutta lopulta nekin kääntyivät tärkeäksi osaksi pojan tarinaa: tässä romaanissa jokaisella yksityiskohdalla on tarkoin harkittu ja lunastettu paikkansa.

Elämän jatkuminen edellyttää jatkuvaa muutosta. Sen tiesi myös poika nimeltä Kuukivi.

  *** ...siiveniskut siinä kohtaa, jossa hänen sydämensä oli.***

Liitän romaanin Kirjallinen retki pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.
Muualla muun muassa: Erjan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Lumiomena -kirjoja ja haaveilua.

Björk  - Isobel

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi (Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til, 2013) 152 s.
Kustantaja: Teos, 2014
Suomentanut Tuomas Kauko
Alkuperäiskieli: Islanti
Antikvariaatista

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot

       Ensi vuoden vapaamuotoiseksi kirjallisuusteemakseni valikoitui pohjoismainen taru- ja kertomusperinne, jonka liitän Anna minun lukea enemmän -blogista tutun Annamin vetämään Kirjallinen retki Pohjoismaissa -lukuhaasteeseen. Eräänä sateisena myöhäisiltana aloin etsiä aiheeseen sopivia kirjoja, joita löytyikin yllättävän paljon. Ensimmäiseksi hankin käsiini viehättävästi toteutetun, kauniin ja paikoin pelottaviakin aineksia sisältävän Pohjoismaiset taruolennot -teoksen, jonka ruotsalainen taiteilija Johan Egerkrans on koonnut, kuvittanut ja muistiinmerkinnyt. Kirja avaa vuoden mittaisen retkeni pohjoisten tarinoiden valtakuntaan.

  Kaikkialla maailmassa ihmiset ovat aina tienneet, että me emme ole maan päällä yksin. Ihmisten ja eläinten lisäksi maailmassa on muita olentoja, jotka voivat muistuttaa meitä, mutta ovat silti aivan erilaisia. Nuo olennot eivät ole ihmisiä eivätkä jumalia vaan ihan jotain muuta. ---  Kaikessa oikullisuudessaan ne personifioivat luontoa ja jotkut olennot ovat kirjaimellisesti yhtä luonnon kanssa. Ennen niitä pidettiin itsestään selvästi osana maailmaa, ja ne muistuttivat ihmistä luonnon kunnioittamisesta. 

  Kuinka monesti olen itsekin kokenut näitä lyhyitä taianomaisia tuokiota: metsässä kävellessäni kuulen pienen risahduksen ja näkökentän laidalla, tuolla sammalikossa käy vilahdus: joku on selvästi tarkkaillut metsän porteista astunutta kulkijaa.  Lintuko se oli vaiko metsähiiri vai sittenkin joku monista metsänhengistä? Keijukin se saattoi olla tai menninkäinen, joka tuli kurkistamaan sammaleisen kiven alta, kuka hänen rauhaansa taas häiritsee.  Mutta tietenkään en ehdi nähdä enää mitään, metsä pysyy hiljaa ja säilyttää aina salaisuutensa...

  Hienoviritteisesti kuvatut taruolennot kietovat lukijansa keveästi pauloihinsa. Egerkrans on lähestynyt kohteitaan avoimin, lapsenomaisin mielin, varoen astumasta kansantieteilijöiden saappaisiin. Tässä teoksessa eletään ja edetään tunteella ja olentojen omilla ehdoilla: nämä ihmeelliset, kauniit ja pelottavat, mieltä kiehtovat henget ovat Egerkransille yhtä tosia kuin orava tai karhu, jänis tai mikä tahansa muu elollinen olento.

 Taiteilija jakaa taruolennot omiin, luonnontieteellisen tarkkoihin ryhmiinsä, vaikka hän heti ilmoittaakin sen olevan aika uskaliasta. On nimittäin niin, että erilaisten olentojen luokitteluun ei ehkä pitäisi ryhtyä lainkaan, ja se voi olla vaarallistakin, jos kyseiset henget eivät ole samaa mieltä asiasta. 

  Luonnonhenget, palvelushenget, muodonmuuttajat, vainajahenget, hirviöt. 'Vanhojen tuttujen' olentojen lisäksi  myös ne, jotka ovat jääneet ainakin minulle tuntemattomiksi (esimerkiksi saarnetar, purohevonen, para, yönkorppi... ) saavat esittelynsä tässä kirjassa. Monet olennoista herättivät minussa ihastelun ja pelonsekaisen kunnioituksen ohella myös myötätuntoa: esimerkkinä pienet liekkiö-henget, joiden kohtalo on hyvin surullinen...

  Kirjan pääpaino on ruotsalaisissa taruissa. Yksinomaan suomalaiseen kertomusperinteeseen kuuluvista taruolennoista on päässyt mukaan vain saunatonttu. Jäin kaipamaan esimerkiksi metsiemme kuningasta Tapiota, hiisiä ja kokkoa, joihin tässä kirjassa ei viitata sanallakaan. Toisaalta monet tässä kirjassa esitellyistä hengistä esiintyvät myös suomalaisessa kansanperinteessä, eri nimillä vain. Nimet löytyvät tästä suomennoksesta.

 
   Se joka tuntee minut, varmasti arvaa jo, kuka on suosikkini kirja monista, monista olennoista... Se on tietenkin metsänhaltija, joka on ruotsalaisessa perinteessä saanut osan kotoisten henkiemme, Tapion ja Mielikin tehtävistä ja piirteistä.

Jos tulee haltijan alueelle, on käyttäydyttävä sen ehdoilla. Kaikkien luonnonhenkien tapaan metsänhaltija on oikullinen ja voi yhtä hyvin auttaa kuin asettua poikkiteloin. --- Se hämärtää ihmisten näön niin, että he eksyvät ja kulkevat kehää ympäri ja ympäri. Jotkut eivät löydä koskaan kotiin ja katoavat ainiaaksi metsän syvyyksiin. Ainoa tepsivä keino on kääntää takki ylösalaisin, jolloin yhtäkkiä herää kuin unesta ja löytää takaisin oikealle polulle.

  Sille, joka on kerran joutunut metsänhaltijan valtaan, jää kuitenkin ainainen kaipuu metsään eikä hän koskaan oikein palaa entiselleen. 

Minun mielestäni metsän lumouksesta ei tarvitsekaan koskaan, koskaan toipua....
 

***

  Melkeinpä kaikki taruolennot ovat ennen aikaan olleet luonteeltaan paljon kipakampia kuin nykyisin. Ajat, tavat ja uskomukset - ja sitä kautta myös taruolentojen merkitykset muuttuvat. Egerkranssin esittelemät olennot - ne nykyisin niin ihanina ja herkkinä esitellyt tontut ja keijutkin - nähtiin ennen ennalta-arvaamattomina, sellaisina että ne saattoivat niin halutessaan vahingoittaa ihmisiä - joko opetukseksi tai ihan vain huvikseen.  Kirjassa esiintyy myös oikeasti pelottavaa porukkaa: oman lukunsa ovat saaneet erilaiset vainaja- ja kiusanhenget, joista kertovat kuvat ja tarinat saattavat pelottaa pienimpiä lukijoita. Kovin nuoren lapsen käsiin en tätä kirjaa siis antaisi. Tämäkin 'suositus' tietysti vaihtelee lapsen oman persoonan mukaan. Alla oleva kuva para-olennosta on tästä porukasta yksi esimerkki, ei vielä se pelottavin.

   Muun muassa pelimaailmassa vaikuttavan taiteilija Johan Egerkranssin kuvat hurmaavat. Lisäarvoa kuvitukseen tuo vielä yksi mielenkiintoinen seikka: värikkäiden ja viimeisteltyjen kuvien lisäksi sivuilla vilistää lukematon määrä luonnosmaisia, kevyellä kädellä tehtyjä piirroksia: on kuin noissa luonnoksissa esiintyvät oliot olisivat valmiina haihtumaan katsojan ulottumattomiin heti, kun hänen katseensa niihin osuu...

  Kenelle kirjaa suosittelisin? Kaikille satuihin ja tarinoihin ihastuneille lapsille ja aikuisille; en  kuitenkaan aivan nuorimmille enkä herkimmille... Ehkäpä erityisesti vielä hänelle, joka elää elämänsä kiihkeintä Hobitti-innostustaan, rakastaa Tolkienin maailmaa ja muita fantasiakertomuksia: Pohjoismaiset taruolennot voisi olla nuorelle (ja miksei myös vanhemmalle) fantasiafanille pikantti luku- ja katselukokemus. Minä itse vietin kirjan parissa yhden ja vielä toisenkin kynttilänhämyisen iltapuhteen. Näin suurella sydämellä, innolla ja taidolla tehtyyn kirjaan oli helppo ihastua.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Kirjan ovat lukeneet myös Kirjojen keskellä- blogin Maija sekä Hyllytonttu.  Aloitan teoksella Annamin Kirjallinen retki pohjoismaissa -lukuhaasteen.

Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot (Nordiska väsen, 2013)
Kustantaja Minerva 2014, 2 p., 127 s.
Suomentanut Eero Ojanen