Arnaldur Indridason: Räme

Kirjoitus ei sisällä dekkarin juonipaljastuksia.

  - Eikö tämä ole tyypillinen islantilainen murha?  Sigurður Óli oli tullut sisään Erlendurin huomaamatta ja seisoi nyt ruumiin vieressä. - Kuinka? Erlendur mutisi ajatuksiinsa vajonneena. -Suttuinen ja tarkoitukseton. Eikä sitä ole edes yritetty salata peittelemällä jälkiä tai piilottelemalla todistusaineistoa. - Aivan, Erlendur sanoi. - Suttuinen islantilainen murha. 

  Vuosia sitten suorastaan ahmin pohjoismaisia dekkareita. Kiinnostukseni kohdistui ruotsalaisiin ja norjalaisiin rikoskirjailijoihin: Anna Jansson, Åsa Larsson, Karin Fossum,  Liza Marklund, Camilla Läckberg, Henning Mankel... Sittemmin intoni hiipui, sillä kirjailijat ja heidän tarinansa alkoivat toistaa liiaksi itseään, muistuttaa lopulta toisiaankin. Kirjahyllyissäni on vieläkin melkoinen kokoelma pohjoismaista murhaa muistona tuolta hurjalta dekkarikaudeltani. Hassua kyllä, en tuona aikana törmännyt yhteenkään islantilaiseen dekkariin. Siksipä Arnaldur Indridasonin Räme on 'ensimmäinen islantilainen murhani' ikinä.

  En siis vielä tiedä, mihin kohtaan islantilaiset rikostarinat pohjoismaisessa rikosgenressä  asettuvat, tai voiko niissä ylipäätään nähdä jotakin sellaista, joka olisi ominaista vain Islannissa kirjoitetuille dekkareille, mutta olisi hyvin mielenkiintoista ottaa asiasta selvää.  Tässä vaiheessa voin sanoa vain sen, että Indridasonin Räme on tunnelmaltaan vuosia sitten lukemiani ruotsalaisia dekkareita tummempi,  resuisempi ja  elämänmakuisempi. Saattaa olla, että myös muualla Pohjoismaissa dekkarikerronta on viime aikoina siirtynyt kohti tummempia sävyjä. En tiedä, onko näin käynyt, koska en ole lukenut noita kirjoja vuosiin.
Mutta jotenkin minusta tuntuu nyt siltä, että olen pikkuhiljaa palailemassa takaisin 'hylkäämieni' PM-dekkareitten pariin, tahdon totisesti antaa niille vielä toisen mahdollisuuden. Pääsiäisen aikoihin aionkin tutkia varsinaisena dekkari- ja jännityshakkina tunnetun isäni kirjahyllyt ja 'keventää' niitä hiukan. Sieltä löytyy varmasti huhtikuun dekkarinimikin...

  Indridasonin dekkareiden päähenkilö, Reykjavikin poliisivoimissa työskentelevä Erlendur Sveinsson kuuluu antisankareiden elämänmakuiseen aatelistoon. Älykäs, hiukan antisosiaalinen ja systeemiä vastustava persoonallisuustyyppi on tietenkin kovin käytetty dekkaripersoona, mutta Erlendurin hahmossa on tavallistakin  enemmän tuohon sankarityyppiin liittyvää tummaa draamaa. Elämää nähnyt poliisimies on hylännyt aikoinaan perheensä ja katuu nyt tekemättömiä tekojaan, aikaa, jota hän ei enää koskaan takaisin. Hän kokee syylisyyttä aikuistuvien lastensa ongelmista, jotka Indridason on kirjottanut käsinkoskateltavan tosiksi: Alkoholi ja suonensisäiset huumeet ovat viemässä hänen lapsiaan kuolemaan. Tässä tarinassa tutustutaan erityisesti Erlendurin tyttäreen Eva Lindiin. Isän ja tyttären kohtaamisissa ei säästellä sanoja eikä tunteita. Se, että kirjailija avaa rikosta ratkovan poliisin yksityiselämää ja tunnemaailmaa näin syvältä, oli minulle uusi, hieno kokemus. Sen lisäksi, että Rämeessä ratkotaan aikaa ja energioita vievää rikosta rikosta, siinä yritetään ottaa yksityiselämän pienistä ja rikkinäisistä hetkistä kiinni: toivotaan, vaikka toivoa ei enää ole, rakastetaan, vaikka rakkaus näyttää pakenevan. Siinä otetaan hihasta kiinni, raivotaan ja karjutaan, koska ei muuta voida eikä haluta ihan vielä antaa kuolemalle periksi. Ja siinä painetaan pää isän olkaa vasten, huokaistaan ja luvataan yrittää vielä kerran: Tän kerran, joo!

  Indridasonin kerronnassa on jotakin hyvin lakonista. On syksy, raskaat pilvet roikkuvat Reykjavikin yllä, sade valuu ja ilmassa leijuu Reykjavikin Pohjoisrämeeltä nouseva märän hevosen haju. Hämärä saapuu kaupunkiin yhä varhemmin. Syksy tarttuu lahkeeseen eikä päästä irti. Ahdistaa, rintaa pistää, mutta on painettava töitä, töitä töitä, vaikka ajatus pysähtyy ja huoli tyttärestä painaa katseen alas.

  Itse rikostarinakin on tässä kirjassa yllätyksekäs. Reykjavikin Pohjoisrämeellä yksin asuva, hiljaista elämää viettänyt vanheneva mies saa kotonaan raskaasta tuhkakupista päähänsä ja kuolee. Kun Erlendur tutkijoineen ehättää paikalle, he löytävät kuolleen rinnalle asetellun pieni paperilapun, johon joku on kirjoittanut vimmoissaan, kuin muistutuksena: ''Minä olen hän''. Tutkinnan edistyessä kuolleen taustalta paljastuvat salaisuudet johdattavat Erlendurin vuosikymmenien takaisiin tapahtumiin, hetkiin, joiden hinta on suunnaton...

  Erlendurin aisaparina toimii hänen lähin työtoverinsa Sigurður Óli, joka on elämäntavoiltaan ja        -arvoiltaan Erlendurin vastakohta: Siinä missä Erlendur yrittää pärjätä hetkestä ja päivästä toiseen, taistella omien ja lastensa demonien kanssa (joskus sananmukaisesti veren maku suussa), Sigurðurin suurimmaksi yksityiselämän huoleksi nousevat hänen vaimonsa hänelle syntymäpäivälahjaksi antamat suomalaiset kumisaappaat. Kuinka huonosti ne sopivat 'jupiksi' itsensä mieltävän henkilön persoonaan,  kuinka huonosti vaimo hänet tunteekaan! Sigurður harkitsee tosissaan olisiko hänen varattava aika pariterapiaan - Kumisaappaat eivät saa tulla heidän suhteensa kynnyskiveksi, mies päättää.

  Tällainen elämänarvojen  ja -tilanteiden vastakkainasettelu, jota tarinassa esiintyy monella tasolla, on yksi niistä syistä jotka saivat minut kovasti tykästymään Indridasonin tyyliin. Pidän paljon hänen rouheasta kynänjäljestään ja tiiviin tarinan rakosista huokuvasta ajatuksesta: elämän ei tarvitse olla standardionnen mukainen ollakseen elämisen arvoinen. Pidin tavattomasti myös kirjan rikostarinasta, se oli koukuttava ja yllätyksellinen. Tässä kirjassa oli nyt jotakin sellaista, mitä dekkareista etsin. Tulen varmasti jatkamaan Indridasonin lukemista ja hänen kirjojaanhan riittää: Poliisimies Erlendudin tutkimuksia on suomennettu tähän mennessä yhdentoista dekkarin verran.

  ¤  Räme valittiin vuoden 2002 parhaaksi pohjoismaiseksi dekkariksi.
  
 ¤¤  Kirjaa  on luettu myös täällä:  Iltaluvut, Kirjan pauloissa ja  Satun luetut.

¤¤¤ Liitän kirjan osaksi Annamin järjestämää Kirjallinen retki Pohjoimaissa -haastetta.


Arnaldur Indridason (Indriðason): Räme (Mýrin, 2000)
Kustantaja: Blue Moon, 2003
Suomentanut Seija Holopainen
Pokkariversio 2012, 269 s.
Antikvariaatista