Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

 

Hänellä on perhosia vatsassa niin kuin silloin, kun hän on asiakkaan kanssa, paitsi että perhoset ovat isompia, niiden siipien väli on pitempi ja ne ovat väriltään mustia kuin ruumisauton samettiverhot. Jokin hallitsematon voima on vallannut maan, jotain historiallista tapahtuu samanaikaisesti Reykjavikissa ja suuressa maailmassa. Valkokangas on revennyt, maailmojen välillä tuulee.

 Viime vuonna Islannin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittanut pienosromaani,  Sigurjón ”Sjón” Birgir Sigurðssonin Poika nimeltä Kuukivi on lukukokemuksena kuin tuliperhosen siivenisku: kauniisti taitettu, nopealukuinen kirja jättää muiston, jota on vaikea puhaltaa pois. 

  Kuukiven tarina nivoutuu kiehtovalla tavalla Islannin historiaan, maan eriskummalliseen loppusyksyyn vuonna 1918. Ensimmäinen maailmansota on ohi, Islanti valmistautuu ottamaan ensiaskeleitaan itsenäisenä kuningaskuntana. Kuin juhlan kunniaksi tulivuori Katlakin päättää näyttää voimansa ja alkaa purkautua voimalla. Tuhka peittää Reykjavikin, taivaanranta värjäytyy verenkarvaalla punalla kuin varoitukseksi tulevasta kauhun ajasta, joka koittaa kun matkustajalaiva Botnian mukana kulkeutunut espanjantauti iskee kaupunkiin demonin lailla ja tappaa ihmisiä kuin kärpäsiä, sattumanvaraisesti, uhrejaan valikoimatta. Lopulta kuolemantapauksia on niin paljon, että vainajat on pakko haudata nopeasti joukkohautoihin. Reykjavik hiljenee. Kammottava, ristiriitainen syksy 1918 ei tunnu päättyvän koskaan.

  Poika nimeltä Kuukivi, Máni Steinn, on tuona vuonna kuusitoistavuotias. Pojan suonissa virtaa elämänpalo ja nuoruus, joka kuuman laavan kaltaisena etsii ulospääsyään, kohdetta, johon kiinnittyä ja josta kasvaa. Poika hankkii taskurahaa ja homoseksuaalisia kokemuksia prostituutiolla. Näistä groteskeista kohtaamisista ansaitsemana pennoset hän kuluttaa kaupungin kahdessa elokuvateatterissa, joissa pyöritetään muodikkaita, suuresta maailmasta saapuvia mykkäfilmejä tauotta, milloin iloisen, milloin kohtalokkaan soitannon säestyksellä. Valkokangas on pojan todellinen koti ja elokuvien hahmot monin verroin merkityksellisempiä kuin lihaa ja verta olevat ihmiset, poikkeuksina pojalle kodin antanut vanha sukulaisnainen ja Sóla Guðb, tyttö, joka voi muuttua kiltistä kaupunkifröökynästä verta imeväksi, muotoaan jatkuvasti muuttavaksi motoristivampyyriksi. Poika on huomannut yhdennäköisyyden tytön ja valkokankaan hurjimman vampyyrisankarittaren välillä ja tietää, ettei mikään voi olla sattumaa.

 Lapsenmielinen poika on aikuisuutensa kynnyksellä niin  turvaton. Mitä hänellä tässä maailmassa on muuta kuin suonissa huutava nuoruus, tulipunaisia kipunoita iskevä taivas ja mieli, joka haluaisi enemmän, enemmän, enemmän, (mutta maailma ei ole täällä!)... Todellisuus, elokuvat ja unet yhdistyvät pojan mielessä surrealistiseksi unimaailmaksi, höyhenenkevyeksi ja samaan aikaan niin painavaksi, että pelkäsin pojan pian murtuvan:

Poika ei enää tarvitse verta eikä luita, ei lihaksia eikä sisäelimiä. Hän hajottaa ruumiinsa, muuttaa kiinteän aineen nestemäiseksi, aloittaa sisältäpäin ja huuhtelee aineksen ulos, antaa sen ryöpytä kaikista aukoista, jotka hän löytää. Hän on varjo, joka kulkee ihmiseltä ihmiselle, eikä kukaan ole kokonainen ennen kuin hän on luonut varjonsa. 

Kuolemakin on haistanut pojan sielussa lepattavan kiihkeän elämänhalun. Se tulee lähelle, likistelee ja leikkii hänen kanssaan kissaa ja hiirtä, päästää irti ja hyökkää pian uudestaan, mutta odottamattomasta suunnasta: käy niin, että pojan 'kauhistuttava moraalittomuus' paljastuu:

- Hänet pitäisi teurastaa... Hänen ruumiinsa kätkeminen olisi lastenleikkiä... Antaa lääkäriopiskelijoiden leikellä hänet... He ovat hoidelleet huorien ruumiita... Ei muuta jäljellä ilolinnusta kuin irtonaiset jalat... --- Hukuttaa hänet kuin raivoavan koiran... Hänellä on vahinkoeläimen silmät, helvetin kakara...

  Poika nimeltä Kuukivi ei ole  kaunis eikä kiltti romaani. Se on hämmentävä sekoitus rujoutta ja kauneutta, pohjoista kirkkautta ja varjoa. Sjón on taitava kertoja, hänellä on kyky taivuttaa kaukaa menneisyydestä kumpuava islantilainen tarinaperinne uuteen, moderniin muotoon ja käsitellä surrealistisen kerrontansa lomassa tasa-arvokysymyksiä, jotka ovat yhä vain niin ajankohtaisia. Teksti on vähäeleistä, selkeää ja tuo mieleeni toisen pohjoisen taitajan, Timo K. Mukan. Romaanin suorasukaiset seksikohtaukset vaivaannuttivat minua ensin, mutta lopulta nekin kääntyivät tärkeäksi osaksi pojan tarinaa: tässä romaanissa jokaisella yksityiskohdalla on tarkoin harkittu ja lunastettu paikkansa.

Elämän jatkuminen edellyttää jatkuvaa muutosta. Sen tiesi myös poika nimeltä Kuukivi.

  *** ...siiveniskut siinä kohtaa, jossa hänen sydämensä oli.***

Liitän romaanin Kirjallinen retki pohjoismaissa -lukuhaasteeseen.
Muualla muun muassa: Erjan lukupäiväkirja, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Lumiomena -kirjoja ja haaveilua.

Björk  - Isobel

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi (Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til, 2013) 152 s.
Kustantaja: Teos, 2014
Suomentanut Tuomas Kauko
Alkuperäiskieli: Islanti
Antikvariaatista