30.5.2015

Mietteitä ruotsalaisista dekkareista ja Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Mp3-äänikirjana

    Ruotsalaisen toimittaja ja kirjailija Stieg Larssonin  huippusuosioon noussut Millenium-dekkarisarja ilmestyi suomeksi juuri niinä vuosina, jolloin 'en voinut enää vilkaistakaan' ruotsalaisiin dekkareihin. Olin ahminut niitä siihen mennessä niin paljon, että huomasin osaavani jo ennustaa tarinoiden juonikuviot heti kansikuvan ja lyhyen esittelytekstin nähtyäni. Kirjailijat olivat alkaneet toistaa liiaksi itseään ja mikä pahinta, myös toinen toistaan. Ilmiön taustalla saattoi piillä ihan yleisinhimillisiä syitä, vaikkapa sellaisia kuin suosion aiheuttama laiskuus ja kiire. Ymmärrän, että viisas takoo silloin kun rauta on kuumaa, mutta minä olin saanut ruotsidekkaristeista tarpeekseni. Kun Milleniumin ensimmäinen osa sitten  ilmestyi, en olisi voinut olla siitä enää yhtään vähempää kiinnostunut, siitä huolimatta,  että kaikki tuntuivat puhuvan Milleniumista: sarja oli tajunnanräjäyttäjä,  kertakaikkinen tämä sinun täytyy lukea -tapaus. Sen sijaan, että olisin ryhtynyt ottamaan kirjoista selvää, innottomuuteni vain syveni, sillä kirjojen 'ylenmääräiseltä' tuntuva hehkutus saa minut aina pikuisen takajaloilleni (minussa on hitunen vastarannankiiskeä joidenkin asioiden suhteen, tunnustan).

  Noiden aikojen jälkeen Ruotsissa on ehditty kirjoittaa taatusti satoja ja taas satoja dekkareita. Toistavatko ne yhä sitä samaa, kymmenen vuotta vanhaa kaavaa vai olisiko jokin muuttunut? Vai pitäisikö tämä asia nähdäkin ihan toisessa valossa, niin, että tutuilla juonikuvioilla varustetulla 'ruotsigenrellä' vain on tietty asemansa (vähän samanlainen kuin Arlan maidolla) ja tuota asemaa eivät hetkauta tuulet, eivät tuiverrukset: hän, joka ruotsidekkarin luettavakseen poimii, tietää varmasti, mitä saa. Toistuvan kaavan mukaan kirjoitettu tarina tuo elämään rauhoittavaa jatkuvuutta ja tuttuutta. Voihan sen asiankin näinkin nähdä...
En tiedä, mitä ruotsalaiset dekkaristit ovat kymmenen viime vuoden aikana puuhailleet. Ehkä olisi korkea aika ottaa asiasta selvää. Ehkä.

  Mutta niin, pitihän minun tähän Larssonin Millenium-trilogiaan lopulta kuitenkin törmätä. Se tapahtui etsiessäni sopivaa (ja edullista) lukemista uuteen e-lukulaitteeseeni. Trilogia oli tarjolla myös mp3-äänitiedostona, joka sekin houkutteli: ääneen luettuna dekkari saisi ehkä aivan uudenlaisia ulottuvuuksia.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että tämä trilogian aloitus yllätti minut täysin. Miehet jotka vihaavat naisia on kaikkea sitä, mitä hyvältä dekkarilta voi odottaa. Onnekseni olin täydellisen tietämätön tarinan kulusta, sillä en ole nähnyt trilogiasta tehtyjä leffojakaan, mikä tuntuu perin kummalliselta, ovathan filmit pyörineet televisiossakin varmasti jo useampaankin kertaan.

  Larssonin tarinoiden taisteluparin alkutaival on hurmaavan epäsuhtainen ja tappurainen. Tapaan heidät nyt ensimmäistä kertaa, Millenium-aikakauslehden luottotoimittaja Mikael Blomkvistin ja hänen apulaisensa, sosiaalisilta taidoiltaan kehittymättömän, pelottavan älykkään tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin. Vaikka heidän lähtökohtansa ja syvimmät motiivinsa ovat hyvin erilaiset, heissä on aistittavissa sielunkumppanuutta, jonka vähittäistä, monipolvista muotoutumista oli ilo seurata. Mitään tähän verrattavaa en ole ruotsalaisissa dekkareissa ennen kohdannut.

  Trilogian ensimmäisen osan rikostarina on monikerroksinen ja järkyttävä. Larsson pohjustaa tapahtumia perusteellisesti, mutta niin, että lukijan (tässä tapauksessa kuulijan) mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Tarinan alkuasetelmassa Millenium-aikakauslehden luottotoimittajana ja johtoryhmän jäsenenä  toimiva Mikael Blomkvist saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen kirjoitettuaan lehteen kriittisen artikkelin Ruotsin hämäräperäisimpiin liikemiehiin kuuluvan Hans-Erik Wennerströmin bisneksistä. Tilannetta rauhoittaakseen Mikael hyppää pois Milleniumista ja ottaa vastaan hänelle yllättäen tarjotun työtehtävän ja lähtee Tukholmasta Pohjois-Ruotsiin selvittämään ikääntyvän teollisuusmiehen Henrik Vangerin suvussa 1960-tapahtunutta katoamistapausta. Mikäli Mikael pystyy selvittämään vuosikymmenten takaisen arvoituksen, Vanger lupaa ojentaa hänelle pitävät todisteet Wennerströmiä vastaan.
Kadonneen tytön tapaus osoittautuu kimurantimmaksi, karmivammaksi - ja vaarallisemmaksi -  kuin suurin osa asianosaisista olisi unissaankaan voinut aavistaa. Ruotsalaisen pikkukaupunki-idylli kätkee sisäänsä pahuuden voimia. Tutkimusten kuluessa  Mikael tasapainoilee sisäisten moraalisääntöjensä ja toimittajan etiikan välillä, Lisbeth taas suunnistaa eläimellisten vaistojensa varassa - hän ei rasita päätään moraalisilla kysymyksillä vaan toimii. Suoraan, kyselemättä, osuen kohteeseensa kuin täsmäase.

  Lisbeth Salanderista tuli tietenkin heti suosikkini. Hänen nimensä oli minulle jo ennestään tuttu, sen verran monesti olen tuosta nuoresta kapinallisesta kuullut puhuttavan. Sisäänpäinkääntyneellä mutta suunnattoman kirkasälyisellä Lisbethillä on todennäköisesti aspergerin oireyhtymä, minkä vuoksi hän ei koe maailmaa samanlaisena kuin muut. Erilaisuus aiheuttaa hänelle väistämättömiä sopeutumisvaikeuksia, mutta tietyissä tilanteissa myös etua: siellä missä muut näkevät vain sotkua ja valkoista kohinaa, Lisbeth huomaa kuin kärppänä asioiden välillä vallitsevia hentoja yhteyksiä. Ja juuri tämä seikka tekeekin hänestä  niin fantastisen hyvän tutkijan.

  23-vuotias nuori nainen  ei suostu kenenkään hallittavaksi tai määriteltäväksi, ei ainakaan vapaaehtoisesti, ei, vaikka näyttäisikin ihan 15-vuotiaalta: tytön hillitsemistä tai hyväksikäyttöä yrittävät saavat nenilleen ja muutamaan otteeseen käy pahemminkin. Tatuointiensa ja nahkarotsinsa alle piiloutunut, kaikille vihainen Lisbeth saa Mikaelin sydämen heltymään, mutta ystävystyminen on vaikeaa ja tapahtuu Lisbethin ehdoilla ja kaiken lisäsi sillä ainoalla tavalla, jonka tyttö tuntee...

  Luulenpa, että Lisbethistä on tullut tällä vuosituhannen toisella vuosikymmenellä monen fiktiivisen henkilön esikuva. Itse tunnistin hänessä Silta-sarjan ihanaa Sara Norénia - ja hypähtipä mieleeni vastikään lukemani Peter Høegin Susanin vaikutus -romaanin päähenkilö Susan Svendsenkin. On hienoa, että valtavirrasta poikeavat persoonat alkavat saada yhä enemmän jalansijaa vakavasti otettavina romaanihenkilöinä - ilman että heidän asemansa perustuisi  jonkinlaiseen antisankaruuteen tai olisi ylhäältä päin määriteltyä.

  Miehet jotka vihaavat naisia -romaani tarjoaa lukijalleen kaiken yllämainitun lisäksi painavaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Larssonin kitkerän tarkastelun kohteena ovat ruotsalaisen kansankodin tukipylväät, he, jotka vankan asemansa suojaamina voivat toimia miten haluavat - jäämättä teoistaan milloinkaan kiinni. Larsson puhuu yhteiskuntamme 'ylempien kerrosten' kaksinaismoraalista, joka tuhoaa kansakuntaa sisältäpäin.

  Rasismia ja äärioikeistoa vastaan taistelleen kirjailija-toimittaja Stieg Larssonin Millenium-sarjasta piti tulla kymmenosainen, mutta hänen äkillinen kuolemansa vuonna 2004 muutti suunnitelmat. Postuumisti ilmestynyt trilogia on saamassa jatkoa: David Lagercrantzin kirjoittama Se mikä ei tapa -romaani ilmestyy tietojeni mukaan elokuussa WSOY:n kustantamana. Lagercrantz on itse kertonut, että kyseessä on omalla tyylillä kirjoitettu itsenäinen teos, vain henkilöt ja ehkä myös tarinan tietty henki ovat yhteneväisiä trilogian kanssa. Uutta Larssonia ei siis ole tulossa, mutta kyllä - kirja alkoi kiinnostaa jo minuakin, varsinkin, kun tiedän  Larssonin perikunnankin näyttäneen hankkeelle vihreää valoa. Sitä ennen kesääni mahtuu vielä kaksi Larssonin omaa dekkaria, luultavasti kuunneltuna: tykästyin kovasti Kari Ketosen ääneen.

Liitän kirjan Annamin luotaamaan Kirjallinen retki Pohjoismaissa-lukuhaasteeseen.


Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, 2005)
Paperiversion kustantaja: WSOY,  2006
Suomentanut Marja Kyrö
mp3 äänikirja, 2011
Lukija: Kari Ketonen
Alkperäiskieli: ruotsi



12 kommenttia:

  1. Kaisa Reetta, arvaa vaan, miten paljon minulle on tyrkytetty tätä dekkaria! Sinänsä olen ihan hyvä kohde, sillä olen vuosikausia vannonut pohjoismaisten dekkarien nimeen, kunnes kävi vähän kuten sinulla eli en enää erottanut olinko lukenut Anna Janssonia vai Anne Holtia vai Mari Jugnstedtia. Toivon, että nimet ovat oikein, sillä noista on aikaa ja pahoittelut Annelle, josta pidän kyllä taas uudestaan. Häneltä on tullut uutta, joka kyllä on kulttaisten aikojen Holtia. Anne on ihana ja olen saanut jopa meilata hänen kanssaan niinä aikoina, kun tunui, että on vain Anne Holt ja Minette Walters, joka onkin sitten britti. Minette lähetti minulle kerran jopa kustannustoimittjansa kautta toivotuksia, kun olin lähdössä isoon leikkaukseen ja tietenkin mukana oli Minetten uusin. Nyt en pysynyt aiheessa...

    Siis: En pysty puhumaan vain ruotsalaisista dekkareista, vaan pohjoismaisista ja niissä on ihan oma 'tatsinsa', jolle olen jälleen pitkän paussin jälkeen antanut periksi ja syy on Anne Holtin yksi uusimmista ja aina vain Inger Frimansson. Olen siis palaamassa, mutta Larssonia tuskin luen, sillä he, jotka ovat kirjaa minulle niin tyrkyttäneet ovat just ne miehet, jotka ovat kuin Olof Lena Anderssonin kirjasta Vailla henkilökohtaista vastuuta. Kuulostaa pahalta;) En usko menettäväni paljoakaan, kun nyt katselen kevään dekkaripinoa, ja aloitin tientenkin Gillian Flynnillä, joka vain koukuttaa minua, vaikka en ihan tarkkaan tiedä, millä, mutta annan vain mennä.

    Miehet jotka vihaavat naisia täytyy olla hyvä, mutta kaiken uhallakin osaa nyt sanoa 'kiitos ei'<3 Muistan kun luin Wallander-kirjoja ja miten olin innostunut. Nyt olemme taltioineet Wallander tv-sarjaa ja melkein parin tunnin jännitysnautinto on aina odottamassa.

    (Arvaa vain odotanko, mitä olet mieltä kirjasta Kaikki se valo jota emme näe...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, kiitos monitahoisesta kommentistasi!

      Minä kirjoitin tähänkin juttuun sanan 'skandidekkarit', mutta vaihdoin sen kuitenkin lopuksi niin, että juttu koski vain ruotsalaisia, niitä kun enimmäkseen tuli silloin luettua. Minusta tuntuu kyllä siltä, että annan naapureillemme vielä uuden mahdollisuuden. Aion lukea kesällä ainakin Nesseriä, Wennstamia, ehkä jotain muutakin, mutta kaikki mahdollisimman uutta tuotantoa...

      Gillian Flynniä katselin juuri eilen e-kirjakaupassa, Paha paikka olisi tarjouksessa vielä tänään...

      Kaikki se valo jota emme näe -juttu on jo osittain kirjoitettu. Piti saada se vielä toukokuun kirjasatoon, mutta en millään ehdi. Juttu tulee blogiin ens viikon alkupuolella.

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    2. Tämä vuodenaika aiheuttaa rönsyilyä:) Ole hyvä<3

      Viime vuonna luin sitä mahdollisimman uutta skandituotantoa eli sen järisyttävän trilogian lapsiin kohdistuvasta...Nyt huomaan kaipaavani en suinkaan Läckbergiä vaan Fossumia ja Frimanssonia.

      Luen nyt kolmatta Gilliania ja vaikka olen puolessa välissä, en vielä osaa sanoa oikein mitään. Odotan samaa yllätetyksi tulemista kuin koin kirjan Kiltti tyttö kohdalla. Taisin kyllä pitää kakkosestakin eli Paha paikka....

      No hurry! Mielestäni siinä on kirja, jonka sopii antaa 'pudota, vaikuttaa'. Nyt kun aikaa on mennyt, kirjan tarina on entistä vahvempi. R. lukee sitä parhaillaan ja käymme nyt läpi sitä Hitler jugend -koulutusta, jossa oli uuttakin. Minulle Doerrin kirja oli kuitenkin valoa. Valonkantajakirja!

      Ole hyvä<3

      Poista
    3. Leena, just siihen järkyttävään trilogiaan en halua koskea - liian kauheaa!

      Luin näytteen pahasta paikasta ja huomasin että se on aika roisia tyyliä -ihanalla tavalla. Mutta nyt on jo niin kamalasti luettavaa... Mietin iltaan, silloin ale laukeaa pois...

      Doerrin teos on huima taidonnäyte!

      <3

      Poista
  2. Hyvä bloggaus.

    (Pidin tästä avausosasta, tai sen alkuosasta, ja LIsbeth Salaberista. Kaksi seuraava osaa oli minusta saman vellin hämmennystä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kiitos :)

      Lisbeth S on huippumimmi, häntä lähden seuraamaan sarjan toiseen osaan...

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  3. Varsinkin Miehet jotka vihaavat naisia oli tajunnanräjäyttävä lukukokemus kaikessa ahdistavuudessaan, vaikka monet ovatkin kritisoiseet Larssonin kirjoittamistyyliä ei se minua mitenkään haitannut. Salander tietenkin kaikkein kirkkaimpana mielessä :) Millenium-sarjan lukemisesta onkin kulunut aivan liian pitkä aika.

    Ps. Pakko vielä sanoa, että aivan ihana yläkuva! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jassu, niin, Larssonin kirjoitustyyli on hiukan toteava, toimittajamainen, mutta minusta se sopi hyvin tämän kirjan aihepiiriin Ja onhan Mikaelkin toimittaja, joten... Salander on tähti! <3

      Kiitos kovasti, tykkään tuosta maisemastani paljon... Olen usein istuskellut juuri tuossa laiturin nokassa ja kuunnellut kesäyötä...

      Kiitos komentistasi :)

      Poista
  4. Voi sika, onnistuin poistamaan kommenttini ennen lähettämistä.

    Joka tapauksessa hieno, oivaltava ja monipuolinen tämä sinun kirjoituksesi ja kiinnostava alkupohdinta.

    Sinun ja minun tilanteet ovat aika lailla peilikuvia. En lue kovinkaan paljoa pohjoismaisia dekkareita, mutta Larssonin trilogian luin niin tuoreeltaan, että en malttanut odottaa edes suomennoksia. Kuinka Lisbeth Salanderiin voisi olla rakastumatta? Hän on romaanihenkilö, jonka hengen ja kohtalon puolesta olen pelännyt ja syönyt kynsiäni enemmän kuin monen muun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, onneksi törmäsin tähän, olisin menettänt paljon, os Salander olisi päässyt pujahtamaan ohitseni!
      Hirvittävistä kokemuksistaan huolimatta Lisbeth on enemmänkin toimija kuin uhri -tällainen kerronta on aina jotenkin niin ihanaa -ja tarpeellista. Kirjallisuuteen tarvittaisiin lisää Salandereita. ehkä heitä jo onkin, minä en vain ole heihin ehtinyt törmätä.

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista
  5. Tämä oli todella hurja tv-sarja, kirjoja en ole lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, nämä kirjatkin ovat enemmän kuin tutustumisen arvoisia. Suosittelen!

      Kiitos kommentistasi :)

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!