Mietteitä ruotsalaisista dekkareista ja Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia

Mp3-äänikirjana

    Ruotsalaisen toimittaja ja kirjailija Stieg Larssonin  huippusuosioon noussut Millenium-dekkarisarja ilmestyi suomeksi juuri niinä vuosina, jolloin 'en voinut enää vilkaistakaan' ruotsalaisiin dekkareihin. Olin ahminut niitä siihen mennessä niin paljon, että huomasin osaavani jo ennustaa tarinoiden juonikuviot heti kansikuvan ja lyhyen esittelytekstin nähtyäni. Kirjailijat olivat alkaneet toistaa liiaksi itseään ja mikä pahinta, myös toinen toistaan. Ilmiön taustalla saattoi piillä ihan yleisinhimillisiä syitä, vaikkapa sellaisia kuin suosion aiheuttama laiskuus ja kiire. Ymmärrän, että viisas takoo silloin kun rauta on kuumaa, mutta minä olin saanut ruotsidekkaristeista tarpeekseni. Kun Milleniumin ensimmäinen osa sitten  ilmestyi, en olisi voinut olla siitä enää yhtään vähempää kiinnostunut, siitä huolimatta,  että kaikki tuntuivat puhuvan Milleniumista: sarja oli tajunnanräjäyttäjä,  kertakaikkinen tämä sinun täytyy lukea -tapaus. Sen sijaan, että olisin ryhtynyt ottamaan kirjoista selvää, innottomuuteni vain syveni, sillä kirjojen 'ylenmääräiseltä' tuntuva hehkutus saa minut aina pikuisen takajaloilleni (minussa on hitunen vastarannankiiskeä joidenkin asioiden suhteen, tunnustan).

  Noiden aikojen jälkeen Ruotsissa on ehditty kirjoittaa taatusti satoja ja taas satoja dekkareita. Toistavatko ne yhä sitä samaa, kymmenen vuotta vanhaa kaavaa vai olisiko jokin muuttunut? Vai pitäisikö tämä asia nähdäkin ihan toisessa valossa, niin, että tutuilla juonikuvioilla varustetulla 'ruotsigenrellä' vain on tietty asemansa (vähän samanlainen kuin Arlan maidolla) ja tuota asemaa eivät hetkauta tuulet, eivät tuiverrukset: hän, joka ruotsidekkarin luettavakseen poimii, tietää varmasti, mitä saa. Toistuvan kaavan mukaan kirjoitettu tarina tuo elämään rauhoittavaa jatkuvuutta ja tuttuutta. Voihan sen asiankin näinkin nähdä...
En tiedä, mitä ruotsalaiset dekkaristit ovat kymmenen viime vuoden aikana puuhailleet. Ehkä olisi korkea aika ottaa asiasta selvää. Ehkä.

  Mutta niin, pitihän minun tähän Larssonin Millenium-trilogiaan lopulta kuitenkin törmätä. Se tapahtui etsiessäni sopivaa (ja edullista) lukemista uuteen e-lukulaitteeseeni. Trilogia oli tarjolla myös mp3-äänitiedostona, joka sekin houkutteli: ääneen luettuna dekkari saisi ehkä aivan uudenlaisia ulottuvuuksia.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että tämä trilogian aloitus yllätti minut täysin. Miehet jotka vihaavat naisia on kaikkea sitä, mitä hyvältä dekkarilta voi odottaa. Onnekseni olin täydellisen tietämätön tarinan kulusta, sillä en ole nähnyt trilogiasta tehtyjä leffojakaan, mikä tuntuu perin kummalliselta, ovathan filmit pyörineet televisiossakin varmasti jo useampaankin kertaan.

  Larssonin tarinoiden taisteluparin alkutaival on hurmaavan epäsuhtainen ja tappurainen. Tapaan heidät nyt ensimmäistä kertaa, Millenium-aikakauslehden luottotoimittaja Mikael Blomkvistin ja hänen apulaisensa, sosiaalisilta taidoiltaan kehittymättömän, pelottavan älykkään tietokonehakkeri Lisbeth Salanderin. Vaikka heidän lähtökohtansa ja syvimmät motiivinsa ovat hyvin erilaiset, heissä on aistittavissa sielunkumppanuutta, jonka vähittäistä, monipolvista muotoutumista oli ilo seurata. Mitään tähän verrattavaa en ole ruotsalaisissa dekkareissa ennen kohdannut.

  Trilogian ensimmäisen osan rikostarina on monikerroksinen ja järkyttävä. Larsson pohjustaa tapahtumia perusteellisesti, mutta niin, että lukijan (tässä tapauksessa kuulijan) mielenkiinto pysyy koko ajan yllä. Tarinan alkuasetelmassa Millenium-aikakauslehden luottotoimittajana ja johtoryhmän jäsenenä  toimiva Mikael Blomkvist saa niskaansa kunnianloukkaussyytteen kirjoitettuaan lehteen kriittisen artikkelin Ruotsin hämäräperäisimpiin liikemiehiin kuuluvan Hans-Erik Wennerströmin bisneksistä. Tilannetta rauhoittaakseen Mikael hyppää pois Milleniumista ja ottaa vastaan hänelle yllättäen tarjotun työtehtävän ja lähtee Tukholmasta Pohjois-Ruotsiin selvittämään ikääntyvän teollisuusmiehen Henrik Vangerin suvussa 1960-tapahtunutta katoamistapausta. Mikäli Mikael pystyy selvittämään vuosikymmenten takaisen arvoituksen, Vanger lupaa ojentaa hänelle pitävät todisteet Wennerströmiä vastaan.
Kadonneen tytön tapaus osoittautuu kimurantimmaksi, karmivammaksi - ja vaarallisemmaksi -  kuin suurin osa asianosaisista olisi unissaankaan voinut aavistaa. Ruotsalaisen pikkukaupunki-idylli kätkee sisäänsä pahuuden voimia. Tutkimusten kuluessa  Mikael tasapainoilee sisäisten moraalisääntöjensä ja toimittajan etiikan välillä, Lisbeth taas suunnistaa eläimellisten vaistojensa varassa - hän ei rasita päätään moraalisilla kysymyksillä vaan toimii. Suoraan, kyselemättä, osuen kohteeseensa kuin täsmäase.

  Lisbeth Salanderista tuli tietenkin heti suosikkini. Hänen nimensä oli minulle jo ennestään tuttu, sen verran monesti olen tuosta nuoresta kapinallisesta kuullut puhuttavan. Sisäänpäinkääntyneellä mutta suunnattoman kirkasälyisellä Lisbethillä on todennäköisesti aspergerin oireyhtymä, minkä vuoksi hän ei koe maailmaa samanlaisena kuin muut. Erilaisuus aiheuttaa hänelle väistämättömiä sopeutumisvaikeuksia, mutta tietyissä tilanteissa myös etua: siellä missä muut näkevät vain sotkua ja valkoista kohinaa, Lisbeth huomaa kuin kärppänä asioiden välillä vallitsevia hentoja yhteyksiä. Ja juuri tämä seikka tekeekin hänestä  niin fantastisen hyvän tutkijan.

  23-vuotias nuori nainen  ei suostu kenenkään hallittavaksi tai määriteltäväksi, ei ainakaan vapaaehtoisesti, ei, vaikka näyttäisikin ihan 15-vuotiaalta: tytön hillitsemistä tai hyväksikäyttöä yrittävät saavat nenilleen ja muutamaan otteeseen käy pahemminkin. Tatuointiensa ja nahkarotsinsa alle piiloutunut, kaikille vihainen Lisbeth saa Mikaelin sydämen heltymään, mutta ystävystyminen on vaikeaa ja tapahtuu Lisbethin ehdoilla ja kaiken lisäsi sillä ainoalla tavalla, jonka tyttö tuntee...

  Luulenpa, että Lisbethistä on tullut tällä vuosituhannen toisella vuosikymmenellä monen fiktiivisen henkilön esikuva. Itse tunnistin hänessä Silta-sarjan ihanaa Sara Norénia - ja hypähtipä mieleeni vastikään lukemani Peter Høegin Susanin vaikutus -romaanin päähenkilö Susan Svendsenkin. On hienoa, että valtavirrasta poikeavat persoonat alkavat saada yhä enemmän jalansijaa vakavasti otettavina romaanihenkilöinä - ilman että heidän asemansa perustuisi  jonkinlaiseen antisankaruuteen tai olisi ylhäältä päin määriteltyä.

  Miehet jotka vihaavat naisia -romaani tarjoaa lukijalleen kaiken yllämainitun lisäksi painavaa yhteiskunnallista kritiikkiä. Larssonin kitkerän tarkastelun kohteena ovat ruotsalaisen kansankodin tukipylväät, he, jotka vankan asemansa suojaamina voivat toimia miten haluavat - jäämättä teoistaan milloinkaan kiinni. Larsson puhuu yhteiskuntamme 'ylempien kerrosten' kaksinaismoraalista, joka tuhoaa kansakuntaa sisältäpäin.

  Rasismia ja äärioikeistoa vastaan taistelleen kirjailija-toimittaja Stieg Larssonin Millenium-sarjasta piti tulla kymmenosainen, mutta hänen äkillinen kuolemansa vuonna 2004 muutti suunnitelmat. Postuumisti ilmestynyt trilogia on saamassa jatkoa: David Lagercrantzin kirjoittama Se mikä ei tapa -romaani ilmestyy tietojeni mukaan elokuussa WSOY:n kustantamana. Lagercrantz on itse kertonut, että kyseessä on omalla tyylillä kirjoitettu itsenäinen teos, vain henkilöt ja ehkä myös tarinan tietty henki ovat yhteneväisiä trilogian kanssa. Uutta Larssonia ei siis ole tulossa, mutta kyllä - kirja alkoi kiinnostaa jo minuakin, varsinkin, kun tiedän  Larssonin perikunnankin näyttäneen hankkeelle vihreää valoa. Sitä ennen kesääni mahtuu vielä kaksi Larssonin omaa dekkaria, luultavasti kuunneltuna: tykästyin kovasti Kari Ketosen ääneen.

Liitän kirjan Annamin luotaamaan Kirjallinen retki Pohjoismaissa-lukuhaasteeseen.


Stieg Larsson: Miehet jotka vihaavat naisia (Män som hatar kvinnor, 2005)

Paperiversion kustantaja: WSOY,  2006
Suomentanut Marja Kyrö
mp3 äänikirja, 2011
Lukija: Kari Ketonen
Alkperäiskieli: ruotsi