Dekkareita, dekkareita dekkareita, ja vielä kerran dekkareita... Vintagedekkareitakin, sellaisia, joilla tarkoitan sekä menneinä vuosikymmeninä kirjoitettuja että uusvanhoja teoksia. Tartuin nyt sellaisiinkin kirjoihin, joihin en ilman tätä 'infernaalista hellekesää' olisi ehkä edes uneksinut tutustuvani: Alan Bradleyn Flavia de Luce-tarinoihin ja Sherlock Holmesista inspiraationsa saavaan Sherlock Holmesin tyttäreen.
Dame Agatha Christie kuului itseoikeutetusti kesän dekkarikimaraani, nyt kun tälle linjalle kerran lähdin. Valitsin kuunneltavakseni alkujaan näyttämölle sijoitetun tarinan Askel tyhjyyteen, jota kuvataan yhdeksi Christien hauskimmaksi kirjaksi. Röhönauruja tarina ei minussa kirvoittanut, hymähdyksetkin olivat harvassa, vaikka kirjan parissa viihdyinkin (no juu, joskus sitä vain torkahtaa miellyttävään lukijan ääneen, eikä herättyään jaksa enää ’kelata’ juttua taaksepäin, mutta voimme kutsua näitäkin tuokioita kirjojen parissa vietetyksi laatuajaksi, eikö?) Tunnustan, että nukahtelin näitä kaikkia kirjoja kuunnellessani - tai pikemmin värjyin jossakin unen ja valveen suloisessa välimaastossa.
Päädyin näiden kertomusten myötä pimenevälle nummelle ihmettelemään kapealta polulta rotkoon horjahtaneen miehen kohtaloa (Askel tyhjyyteen), pelivelkaisen nuoren aviomiehen ilmalentoa monikerroksisen kaupunkitalon katolta (Sherlock Holmesin tytär) ja lopuksi uppuroin lumen ympäröimään englantilaiskartanoon todistamaan elokuvadiivan päivien päättymistä (Filminauha kohtalon käsissä).
En esittele kirjojen tapahtumia ja tunnelmia tässä jutussa tämän kummemmin, vaan siirryn asiaan, johon (laiskahkosti) kiinnitin huomiota näitä kolmea dekkaria kuunnellessani. Ja kun ryhdyin kelaamaan vanhempia lukukokemuksiani, löysin mielenkiintoisen kaavan, joka tuntuu toistuvan...
Vintagedekkarien roolijaosta
Dekkareita lukiessani kiinnitän aina erityistä huomiota henkilökuvaukseen: saavatko kirjailijat puhallettua sankareihinsa sellaista eloa, joka saa minut kiinnostumaan ja parhaassa tapauksessa jopa koukuttumaan kirjaan? Olen tainnut sanoa tämän monta kertaa ennenkin: dekkarin henki (ja kiinnostavuus) elää tai kuolee henkilökuvauksen mukana.
Vanhoissa ja niiden tyyliä jäljittelevissä uusvanhoissa rikostarinoissa sankarit voi luokitella mielestäni kahteen ryhmään: Toiseen ryhmään kuuluvat ne Sherlock Holmesin, Hercule Poirotin ja Neiti Marplen kaltaiset napakat, miltei yli-inhimillistä havainto- ja päättelykykyä osoittavat tyypit, jotka tuntuvat ratkovan rikoksia siinä missä me me muut 'lapsille sopivia ristikoita'. Sen toisen ryhmän muodostavat sitten ne elämässään enemmän tai vähemmän eksyksissä olevat, ressukkamaiset sankarit, joilla on messissä Hannu Hanhimaista onnea ja nokkela ystävä tai muu apuri, vähän P. G. Wodehousen Jeeves-tarinoiden tyyliin.
Milloin tällaisen ’vintagedekkarin’ sankarina on nainen, hän ei koskaan voi olla tuo ressukkamainen hahmo. Nainen pärjää näissä tarinoissa vain, jos hän on normaalia älykkäämpi ja reippaampi, sanavalmis, itsenäisesti ajatteleva supernainen.
Sama kaava toistuu myös muussa 1900-alkupuolella kirjoitetuissa tai tuon ajan tyyliä jäljittelevässä viihdekirjallisuudessa. Mieleen tulevat heti esimerkiksi Hilja Valtosen itsenäiset, älykkäät ja sanavalmiit sankarittaret... ja tietenkin on muistettava Jane Austen - hän taitaa olla viihteen voimanaisten esiäiti.
Kirjallisuuden naiskuvan muutos, jossa pelastajaansa odottelevasta objektista tuli omilla aivoillaan ajatteleva, (pirtsakka) toimija, on ollut tietenkin yksi (tärkeä) askel sukupuolisen tasa-arvoistumisen tiellä. Viihdekirjallisuuden sisällä, ainakin sen tietyillä osa-alueilla, tästä pirtsakkuudesta ja luonteen ja älyn ylivertaisuudesta tuli naissankarin vakio ja linja tuntuu jatkuvan myös nykyaikana kirjoitetuissa, menneisiin vuosikymmeniin sijoittuvissa dekkareissa.
Olisipa perin virkistävää tavata uusvanhojen dekkarien sivuilla ujo, sisäänpäin kääntynyt, jöröttävä sankaritar. Missä piileksivät naispuoliset Bertie Woosterit?
Nykyaikaan sijoittuvissa dekkareissa tästä kummallisesta 'voimanaisvakiosta' on onneksi päästy eroon. 2000-luvun nainen voi tarinan keskushahmonakin olla täysi luuseri. Kuinka vapauttavaa!
Näissä kolmessa, sattumanvaraisesti valikoituneessa kirjassa tapaamme kolme reipasta ja älykästä naista: yksi heistä avustaa Christien Askel tyhjyyteen -teoksen nuorta, nyhverönoloista sankaria, toinen on Sherlock Holmesin salaisesta suhteesta syntynyt säkenöivän nerokas tytär ja kolmas -pahnanpohjimmainen - on 11-vuotias rikoksista ja kemiasta (eritoten myrkyistä) kiinnostunut sanavalmis ja älykkyyttä tiukuva Flavia. Kaikki he edustavat edellä mainitsemaani superwoman-energiaa puhtaimmillaan.
(Ihan kuriositeettina: miksi ihmeessä esimerkiksi Goldbergin pitää kirjoittaa Sherlock Holmesin tyttärestä isänsä kopio? Juttu olisi kääntynyt paljon mielenkiintoisemmaksi, jos hän olisi uskaltanut heittäytyä mukaan geenien leikkiin ja luoda sankarittaresta jotakin aivan muuta... Vaikkapa yhdistää Holmesin vähemmän ihailtavat puolet (niitähän riitti, mutta kas kummaa, tytär ei näy niitä perineen!) äidin puolelta tulevaan taipumukseen rakastua jalokiviin, kultaan - ja vaaraan... ) Hahmo olisi saanut heti uutta kiinnostavuutta!
****
Miehille vintagedekkarit antavat enemmän tilaa. Holmesin ja Poirotin kaltaisten super-ihmisten lisäksi olen tavannut näissä tarinoissa miespuolisia keskushahmoja, jotka ovat kertakaikkisia nyhveröitä. Askel tyhjyyteen -teoksessa sellainen on luonnonlapsimainen papinpoika Bobby, joka ei oikein tiedä, mitä elämällään tekisi, ei ennen kun sekaantuu murhamysteeriin ja rakastuu - nokkelaan ja sanavalmiiseen apuriinsa Frankieen. Äsken mainitsinkin jo supersuositun J.P. Wodehousen toisinaan hyvinkin dekkarimaiset Jeeves-tarinat, joiden toinen keskushahmo, ylhäisöön kuuluva aikamiespoika Wooster, on toivoton haahuilija. Ihan vähän samaa henkeä aistin myös Virpi Hämeen-Anttilan Axel Björk -hahmossa, joka toisaalta on ahkera toiminnan mies, mutta jossa on mukana aimo annos naisia viehättävää ressukkaa.
Haastan kaikki dekkarikirjailijat kirjoittamaan menneelle vuosisadalle sijoittuvan rikostarinan, jonka keskushenkilönä on avuton, nyhveröintiin taipuvainen nainen. Jos tämänkaltaisia teoksia on jo ilmestynyt, vinkatkaa ihmeessä!
Kirjojen tiedot:
Agatha Christie: Askel tyhjyyteen (Why Didn´t They Ask Evans?, 1934)
Ilmestyi suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1953 (WSOY)
Tarkistettu painos, suom.: Kirsti Kattelus
Äänikirjan (2010) lukija: Lars Svedberg
Alkuperäiskieli: englanti
Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä ( I Am Half-Sick of Shadows, 2011)
Bazar Kustannus 2016
Suomentanut Maija Heikinheimo
Äänikirjan (2018) lukija: Krista Putkonen-Örn
Alkuperäiskieli: englanti
Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär (The Daughter of Sherlock Holmes, 2017)
Bazar Kustannus 2018
Suomentanut Marja Helanen
Äänikirjan lukija: Erja Manto
Ajuperäiskieli: englanti
Anna Lihammarin Kun pimeys peittää maan teoksessa on päähenkilön apuna rikostutkimuksessa naispoliisi. Tuohon aikaan oli vähän naispoliiseja siis 30-luvulla ja muutenkaan naiset eivät olleet tasa-arvoisia missään asiassa. Mielestäni telkkarista on tullut useampikin TV-sarja, joka kuvaa naispoliisin alkutaipaleita jaheidät kuvataan miesten puheissa tosi alakanttiin, sorsitaan jopa. Pidetään nyhveröinä ja kahvinkeittäjinä. Tämän päivän naispoliisin edelläkävijöille nostan hattua kestävyydestä ja paksunahkaisuudesta.
VastaaPoistaMai, enpä olekaan kuullut ko. kirjailijasta... Täytyy jossakin vaiheessa tutustua tuohon mainitsemaasi teokseen. Kiitos vinkistä!
Poista...ja kommentistasi <3