Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 2013. 526 s.
Julkaisija: Teos

  ''Kun sanon sydänsanan, tiedän, että Marina on kohta minun luonani. Siihen ei tarvitse edes ääntä, sydämen liike, sydän joka koskettaa sydäntä, saa sen liikkeelle.
Sydänsanoista tiedän, että me olemme yhtä suuta ja sydäntä, yhtä rytmiä ja hengitystä.
Sanojen kautta  tulen hänen kuvakseen, Marinan kuvaksi, minulla ei ole muita kuvia.' 


 Riikka Pelon Finlandia-palkittu teos johdattaa lukijansa unenomaiselle, pitkän muistijäljen jättävälle matkalle venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, hänen perheensä ja erityisesti Ariadna (Alja) Efronin, Marinan tyttären elämään. Venäjän vallankumouksen myrskyt ajavat runoilijan perheen pakomatkalle, pois kotimaasta: Marinan aviomies Sergei Efron pakenee heti vallankumouksen jälkeen, sillä hän on toiminut valkoisten puolella lääkintämiehenä. Marina seuraa miestään muutamaa vuotta myöhemmin Alja-tyttären kanssa, pakoon nälkää, pakoon uutta, ennaltaarvaamatonta neuvostovaltaa. Tie vie Saksaan, Ranskaan ja Tsekkoslovakiaan, missä Marina kirjoittaa merkittävimmät runoteoksensa.
Elämän rikkonaisuudesta ja useista, vuosia kestäneistä erossaoloista huolimatta perheyhteys säilyy vahvana. Sekä Marina että Sergei etsivät ja löytävät tahoillaan sivusuhteita, mutta jossakin syvällä, huomaamattomissa, kulkee yhteinen, vastoinkäymisiä - rakkauttakin - vahvempi virta, joka kantaa läpi elämän.

   Äidin ja pienen Alja-tyttären suhde on ylimaallisen vahva, miltei symbioottinen.  Alja kiertää äitiään kuin kaksoistähden puolikas toista; he ovat kuin yksi, samaa verta, samaa lihaa, samaa hengitystä. Kaksi yhtä vahvaa taivaanvaloa, joista toinen väistämättä haluaa nousta aikaa myöten oman taivaansa kirkkaimmaksi. Mietin lukiessani, mistä tämä uskomattoman luja yhteys äidin ja tyttären välillä voi juontua: Marinan äidinrakkaus on leijonaemomaisen voimakasta, mutta samalla hän tuntuu odottavan Aljalta enemmän kuin pieni tyttö kykenee hänelle antamaan. Lapsenrakkaudelleen uskollinen Alja pyrkii vastaamaan kuulaisesti äidin hänelle asettamiin vaatimuksiin: ehkäpä tytär yrittää alitajuisesti täyttää nälkään kuolleen sisarensa ja poissaolevan Sergein jättämää aukkoa äidin sydämessä. Mutta Alja on vielä lapsi, kuin laitumella vapaasti kirmaileva villivarsa, joka ei aina tahdokaan totella äitiä. Silloin pieni tyttö kieltäytyy kirjoittamasta ja juoksee äidin ulottumattomiin, aivan niin kuin kaikki muutkin pienet tytöt joskus tekevät.

   Paitsi vaatimuksissaan, Marina on ehdoton myös rakkaudessa: Hän rakastaa tytärtään enemmän kuin hengittämäänsä ilmaa, niin paljon, että uhraisi tämän puolesta oman elämänsäkin. Äiti antaa tyttärelleen lahjaksi kielen, josta tulee heidän yhteinen sydänkielensä, äänen, joka resonoi äidin äänen kanssa, yhteisen kiertoradan, jota he kulkevat niin kauan kuin Alja sallii...
Sillä jossakin vaiheessa koittaa se hetki, jona Aljan täytyy murtautua ulos tiiviistä äitisuhteestaan ja etsiä oma sydänäänensä, oma kiertoratansa. Irtautuminen tapahtuu odottamattomalla tavalla, salaa Marinalta. Aikuistuva Alja näkee itsensä osana uutta ja valoisaa neuvostoyhteiskuntaa, jonka ideologiaa kohti myös hänen isänsä tahollaan pyrkii. Neuvostoliitossa odottaa tulevaisuus, huumaavan uusi ja vapaa. Marina ja hänen runoutensa edustavat tyttären mielestä vanhaa ja väistyvää maailmaa, sellaista, jonka Alja haluaa jättää taakseen ja häveten unohtaa. Alja ja hänen isänsä pestautuvat Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja palaavat kotimaahan. Marina seuraa perässä tietämättä läheistensä yhteyksistä politiikkaan. Elämää rakastava Alja kurottaa lapsekkaan riemukkaasti kohti uutta maailmaa. Kun neuvostovallan todellisuus selviää, kun Isä aurinkoisen todelliset kasvot paljastuvat, on pakeneminen liian myöhäistä.

  Miltei kuukausi on kulunut siitä, kun laskin Jokapäiväisen elämämme kädestäni ja yhä vieläkin tarina soi minussa vahvana. Tällä romaanilla oli ja on taiteilijan sielu. Se on loisteliaasti kirjoitettu, runoon taipuva, yhtä aikaa kevyt ja raskas. Kirja, joka vaatii lukijaltaan keskittymistä ja todellista antautumista, toisinaan jopa uupumukseen saakka. Ja kaiken vaatii myös Pelon hahmottelema Marina Tsvetajeva, ehdoton niin taiteessaan kuin ihmissuhteissaan, ehdoton tyttärensä auktoriteettina ja sydänäänen alkuunsaattajana, ehdoton periaatteiltaan, rakkaudeltaan, ehdoton elämässään ja kuolemassaan. Pelo hahmottelee ikääntyvän Marinan tavalla, joka ensi alkuun herättää lukijassa jopa vastenmielisyyden tunteita: runoilija on itsesääliin ja itsetuhoon taipuvainen ilkimys, joka on kadottanut kyvyn inspiroitua ja luoda uutta: nuoruutensa ohittaneen runoilijattaren todelliset motiivit ja sisäinen vahvuus kirkastuvat lukijalle uudelleen tarinan loppupuolella.

   Riikka Pelo kirjoittaa äärimmäisen kaunista, voimallista ja monikerroksista kieltä. Äidin ja tyttären tarinat kulkevat tarinassa limittäin, kuin sylikkäin. Aikamatkailun väliin mahtuu huimia, uutta luovia proosarunohetkiä, joissa Pelo kirjoittaa pienen Aljan ja äidin välinen lujan yhteyden entistäkin selvemmin esiin. Jokapäiväinen elämämme on kaunis, hätkähdyttävän tosi kirja. Romaani on niin runsas ja monikerroksinen, että se kestänee vielä toisenkin - miksei useammankin - lukukerran. Uskon, että tulen löytämään kirjasta silloin jotakin aivan uutta, jotakin, joka jäi tällä ensimmäisellä lukukerralla vielä  näkemättä ja kokematta.

   Koska en tuntenut Marina Tsvetajevan ja Ariadna Efronin tarinaa ennestään, olisin kovasti kaipaillut lyhyehköä yhteenvetoa päähenkilöiden elämästä vaikkapa esipuheeksi: kirjan alkupuolella etsin tekstistä jonkinlaista viitekehystä, runkoa, johon tarina olisi asettunut. Lopulta tajusin hakea kaipaamani elämäkertatiedot itse. Pienen taustatutkimuksen jälkeen sain tarinan liepeestä paremman otteen ja lukeminen alkoi sujua.

  Jokapäiväistä elämäämme on luettu myös täällä: Café VoltaireKirjakaapin kummitus, Kirjan pauloissaKulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Luettua, Lumiomena,  Opuscolo, Pisara ja Rakkaudesta kirjoihin.

Kommentit

  1. Luin sinun kirjoituksesi heti, kun näin linkin blogini sivupalkissa. Kirjoitat niin hyvin, että pääsin paremmin Pelon kirjan maailmaan kuin itse kirjaa lukemalla. Nimittäin vaikka tunnistan Jokapäiväisen elämämme hienouden, en saanut tästä kirjasta sitä, mitä toivoin. En tiedä, oliko lukuaika väärä tai oma mieliala vai mikä. Mutta sinun tekstistäsi nautin ja sen halusin tulla kertomaan. :)

    VastaaPoista
  2. Kirja on minullakin pöydällä, jotenkin aavistin että lukemiseen tarvitaan rauhallista ja levollista aikaa, eikä sen sisäistäminen ole ihan yksinkertaista. Kokemuksesi osoitti aavistukseni oikeaksi ja odotan vielä ennenkuin tuohon lukuelämykseen heittäydyn. Kiitos Kaisa Reetta kirjoituksestasi se oli jälleen kerran loistava.

    VastaaPoista
  3. Olipas vaikuttava kirjoitus!
    Sain samaisen kirjan joululahjaksi ja joulun pimeinä päivinä aloitin sitä lukemaan. Olin erittäin tyytyväinen, että kirja on omani ja pystyin merkitsemään kirjan sivuille merkintöjä ja alleviivauksia Nytlukeminen on jostain syystä jäänyt pitkään tauolle, mutta jatkan lukemista.

    VastaaPoista
  4. Voi kiitos, Katja! :)
    Minulla meni pitkään, että pääsin Pelon tarinaan sisään. Kirja vei tavattoman paljon aikaa, ensin lukiessa ja sitten tätä tekstiä kirjoittaessa, sulateltavaa kun oli niin paljon. Mutta kokemus oli ainutlaatuinen, en vaihtais hetkeäkään pois.
    Nämä menee näin, ajan ja paikan täytyy olla oikeat, jotta tämänkaltaisen, äärettömän vahvan (paikoin jopa uuvuttavan!) kirjan voi ottaa vastaan. Minulla natsasivat nyt ihme kyllä kumpikin,aika ja paikka. Joulu ja pitkä loma olivat tulossa ja elämänpiiri muutenkin rauhoittunut. Saattaa olla, että jonakin muuna hetkenä olisin kokenut kirjan ihan toisin.


    Tiitsa, olet niin oikeassa. Jos mikä niin tämä kirja vaatii suunnattoman paljon aikaa. Uskoisin, että saat hyvin mieleenpainuvan, erilaisen lukukokemuksen, kun kirjan joskus päätät avata. Kiitos kommentistasi! :)


    Kiitos, Rita! :)
    Oma kirja merkintämahdollisuuksineen on juhlaa! :) Minä ostin kirjan itselleni syntymäpäivälahjaksi marraskuun loppupuolella. Lukemiseen meni aikaa yli kaksi viikkoa, tämä ei omasta mielestäni olekaan mikään 'yhden tai kahden istuman' kirja. Oikeastaan lukijan tulisikin nauttia kirjastaan hitaasti, onhan kirjailijakin viettänyt Jokapäiväisensä kanssa peräti viisi vuotta (mikäli oikein olen ymmärtänyt)!

    VastaaPoista
  5. Alja kiertää äitiään kuin kaksoistähden puolikas toista; he ovat kuin yksi, samaa verta, samaa lihaa, samaa hengitystä. Kaksi yhtä vahvaa taivaanvaloa, joista toinen väistämättä haluaa nousta aikaa myöten oman taivaansa kirkkaimmaksi.

    Tuo yllä mainittu tekstistäsi on niin totta ja hienosti sanottu. Kuka ei välitä runoudesta ja/tai historiasta voi lukea kirjaa äiti-tytär-kirjana. Minulle tämä teos on parasta mitä on kirjoitettu jälkeen Mika Waltarin Sinuhen eli sieluteos, ilma jota hengitän, veri veressäni...

    Pelossa on taikaa. Olen aina viis veisannut f-ehdokkaista ja etenkin niiden voittajista, mutta nyt kolahti sataa ja kiitän kaikesta Peloa ja Asko Sarkolaa.

    Marina oli varsin sekasortoinen luonne, mutta ennustaja, joka varoitti Anna Ahmatovaakin. Marina oli oikeassa ja tuho tuli kuten hän ennusti. Hän ei jaksanut ja lähti oman käden kautta. Olen saanut kuulla, että Marja-Leena Mikkola suomentaisi laajasti Tsvetajevan tuotantoa.

    Hieno kirjoitus ja upeaa, että ymmärsit antaa tälle timantille aikaa.

    VastaaPoista
  6. Leena, Pelossa on uskomatonta taikaa! en ole aikoihin lukenut suomalaiselta kirjailijalta näin voimallista ja samalla herkkääkin herkempää tekstiä!

    Tässä kirjassa on, mistä ammentaa... Runoutta, historiaa, ihmissuhteita, tunteita laidasta laitaan. Uskon, että palaan Jokapäiväisen elämämme pariin vielä.
    Kiitos kommentistasi! :)

    VastaaPoista
  7. Hyvä kirja esittely.
    Kuulostaa mielenkiintoiselta.
    Hyvää viikonloppua ♥

    VastaaPoista
  8. Mielenkiintoinen kirja tuntuu olevan, mutta paneutumista vaatii lukeminen.

    Olet lahjakas kirjoittaja, tekstisi soljuvan mukavaa luettavaa.
    Oletko Sinä aatellut kirjan kirjoittamista.:)

    Mukavaa viikonloppua Sinulle!

    VastaaPoista
  9. Kiitoksia, Seijastiina :)

    Liplatus, kirja on mielenkiintoinen kuin elämä ja vaatii keskittymistä.. Antaa paljon sille, joka sen vietäväksi antautuu!

    Olen ajatellut kirjan kirjoittamista. Pöytälatikkoon on syntynyt tekstejä pienestä pitäen... Ehkä se viimeinen rohkeus puuttuu, kokonaisen käsiksen kirjoittaminen vaatisi minun luonteiseltani ihmiseltä täydellistä keskittymistä. Sukeltaminen siihen 'kaiken vievyyteen' pelottaa. Kiitos kommentistasi :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!