Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme, 2013. 526 s.
Julkaisija: Teos

  ''Kun sanon sydänsanan, tiedän, että Marina on kohta minun luonani. Siihen ei tarvitse edes ääntä, sydämen liike, sydän joka koskettaa sydäntä, saa sen liikkeelle.
Sydänsanoista tiedän, että me olemme yhtä suuta ja sydäntä, yhtä rytmiä ja hengitystä.
Sanojen kautta  tulen hänen kuvakseen, Marinan kuvaksi, minulla ei ole muita kuvia.' 

 Riikka Pelon Finlandia-palkittu teos johdattaa lukijansa unenomaiselle, pitkän muistijäljen jättävälle matkalle venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan, hänen perheensä ja erityisesti Ariadna (Alja) Efronin, Marinan tyttären elämään. Venäjän vallankumouksen myrskyt ajavat runoilijan perheen pakomatkalle, pois kotimaasta: Marinan aviomies Sergei Efron pakenee heti vallankumouksen jälkeen, sillä hän on toiminut valkoisten puolella lääkintämiehenä. Marina seuraa miestään muutamaa vuotta myöhemmin Alja-tyttären kanssa, pakoon nälkää, pakoon uutta, ennaltaarvaamatonta neuvostovaltaa. Tie vie Saksaan, Ranskaan ja Tsekkoslovakiaan, missä Marina kirjoittaa merkittävimmät runoteoksensa.
Elämän rikkonaisuudesta ja useista, vuosia kestäneistä erossaoloista huolimatta perheyhteys säilyy vahvana. Sekä Marina että Sergei etsivät ja löytävät tahoillaan sivusuhteita, mutta jossakin syvällä, huomaamattomissa, kulkee yhteinen, vastoinkäymisiä - rakkauttakin - vahvempi virta, joka kantaa läpi elämän.

   Äidin ja pienen Alja-tyttären suhde on ylimaallisen vahva, miltei symbioottinen.  Alja kiertää äitiään kuin kaksoistähden puolikas toista; he ovat kuin yksi, samaa verta, samaa lihaa, samaa hengitystä. Kaksi yhtä vahvaa taivaanvaloa, joista toinen väistämättä haluaa nousta aikaa myöten oman taivaansa kirkkaimmaksi. Mietin lukiessani, mistä tämä uskomattoman luja yhteys äidin ja tyttären välillä voi juontua: Marinan äidinrakkaus on leijonaemomaisen voimakasta, mutta samalla hän tuntuu odottavan Aljalta enemmän kuin pieni tyttö kykenee hänelle antamaan. Lapsenrakkaudelleen uskollinen Alja pyrkii vastaamaan kuulaisesti äidin hänelle asettamiin vaatimuksiin: ehkäpä tytär yrittää alitajuisesti täyttää nälkään kuolleen sisarensa ja poissaolevan Sergein jättämää aukkoa äidin sydämessä. Mutta Alja on vielä lapsi, kuin laitumella vapaasti kirmaileva villivarsa, joka ei aina tahdokaan totella äitiä. Silloin pieni tyttö kieltäytyy kirjoittamasta ja juoksee äidin ulottumattomiin, aivan niin kuin kaikki muutkin pienet tytöt joskus tekevät.

   Paitsi vaatimuksissaan, Marina on ehdoton myös rakkaudessa: Hän rakastaa tytärtään enemmän kuin hengittämäänsä ilmaa, niin paljon, että uhraisi tämän puolesta oman elämänsäkin. Äiti antaa tyttärelleen lahjaksi kielen, josta tulee heidän yhteinen sydänkielensä, äänen, joka resonoi äidin äänen kanssa, yhteisen kiertoradan, jota he kulkevat niin kauan kuin Alja sallii...
Sillä jossakin vaiheessa koittaa se hetki, jona Aljan täytyy murtautua ulos tiiviistä äitisuhteestaan ja etsiä oma sydänäänensä, oma kiertoratansa. Irtautuminen tapahtuu odottamattomalla tavalla, salaa Marinalta. Aikuistuva Alja näkee itsensä osana uutta ja valoisaa neuvostoyhteiskuntaa, jonka ideologiaa kohti myös hänen isänsä tahollaan pyrkii. Neuvostoliitossa odottaa tulevaisuus, huumaavan uusi ja vapaa. Marina ja hänen runoutensa edustavat tyttären mielestä vanhaa ja väistyvää maailmaa, sellaista, jonka Alja haluaa jättää taakseen ja häveten unohtaa. Alja ja hänen isänsä pestautuvat Neuvostoliiton tiedustelupalveluun ja palaavat kotimaahan. Marina seuraa perässä tietämättä läheistensä yhteyksistä politiikkaan. Elämää rakastava Alja kurottaa lapsekkaan riemukkaasti kohti uutta maailmaa. Kun neuvostovallan todellisuus selviää, kun Isä aurinkoisen todelliset kasvot paljastuvat, on pakeneminen liian myöhäistä.

  Miltei kuukausi on kulunut siitä, kun laskin Jokapäiväisen elämämme kädestäni ja yhä vieläkin tarina soi minussa vahvana. Tällä romaanilla oli ja on taiteilijan sielu. Se on loisteliaasti kirjoitettu, runoon taipuva, yhtä aikaa kevyt ja raskas. Kirja, joka vaatii lukijaltaan keskittymistä ja todellista antautumista, toisinaan jopa uupumukseen saakka. Ja kaiken vaatii myös Pelon hahmottelema Marina Tsvetajeva, ehdoton niin taiteessaan kuin ihmissuhteissaan, ehdoton tyttärensä auktoriteettina ja sydänäänen alkuunsaattajana, ehdoton periaatteiltaan, rakkaudeltaan, ehdoton elämässään ja kuolemassaan. Pelo hahmottelee ikääntyvän Marinan tavalla, joka ensi alkuun herättää lukijassa jopa vastenmielisyyden tunteita: runoilija on itsesääliin ja itsetuhoon taipuvainen ilkimys, joka on kadottanut kyvyn inspiroitua ja luoda uutta: nuoruutensa ohittaneen runoilijattaren todelliset motiivit ja sisäinen vahvuus kirkastuvat lukijalle uudelleen tarinan loppupuolella.

   Riikka Pelo kirjoittaa äärimmäisen kaunista, voimallista ja monikerroksista kieltä. Äidin ja tyttären tarinat kulkevat tarinassa limittäin, kuin sylikkäin. Aikamatkailun väliin mahtuu huimia, uutta luovia proosarunohetkiä, joissa Pelo kirjoittaa pienen Aljan ja äidin välinen lujan yhteyden entistäkin selvemmin esiin. Jokapäiväinen elämämme on kaunis, hätkähdyttävän tosi kirja. Romaani on niin runsas ja monikerroksinen, että se kestänee vielä toisenkin - miksei useammankin - lukukerran. Uskon, että tulen löytämään kirjasta silloin jotakin aivan uutta, jotakin, joka jäi tällä ensimmäisellä lukukerralla vielä  näkemättä ja kokematta.

   Koska en tuntenut Marina Tsvetajevan ja Ariadna Efronin tarinaa ennestään, olisin kovasti kaipaillut lyhyehköä yhteenvetoa päähenkilöiden elämästä vaikkapa esipuheeksi: kirjan alkupuolella etsin tekstistä jonkinlaista viitekehystä, runkoa, johon tarina olisi asettunut. Lopulta tajusin hakea kaipaamani elämäkertatiedot itse. Pienen taustatutkimuksen jälkeen sain tarinan liepeestä paremman otteen ja lukeminen alkoi sujua.

  Jokapäiväistä elämäämme on luettu myös täällä: Café Voltaire,  Kirjakaapin kummitus, Kirjan pauloissa,  Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Luettua, Lumiomena,  Opuscolo, Pisara ja Rakkaudesta kirjoihin.