Laura Lindstedt: Oneiron

Ensimmäiseksi vastaani iskee valkoinen, ahdistava tyhjyys, mutta tiedän sen olevan harhaa, sillä he kaikki ovat jo täällä. Seitsemän toisilleen tuntematonta, eri kulttuureista lähtöisin olevaa naista on paiskattu samaan kuolemanjälkeiseen, ajattomaan välitilaan  ja juuri nyt, tässä olemattomassa olevaisuudessaan he yrittävät ymmärtää, mihin ovat joutuneet ja mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ihan vielä he eivät ole valmiita  kuoleman ajatukseen. He tuntevat yhä olevansa kehojensa sisäpuolella ja lihallisuudesta kertovat tunteetkin ovat jäljellä: tämän valkoisen, pyörryttävän tyhjyyden keskellä tuntuu olevan aivan yhtä helppoa kiihtyä, riidellä, hävetä, nauraa ja surra kuin missä tahansa muuallakin.

Nämä naiset ovat elämänsä aikana kohdaneet väkivaltaa, sairautta, häpeää, alistamista, he ovat tulleet jätetyiksi, petetyiksi, henkisesti aliarvostetuiksi ja hyväksikäytetyiksi. Kokemukset ovat lyöneet heihin leimansa niin, että he nyt, kuolemansa jälkeen, kokevat olevansa pelkkiä tyhjiä kuoria: kun yksi seitsemästä naisesta sattuman oikusta kadottaa kehonsa, hän lakkaa samalla hetkellä olemasta myös kaikilla muilla tasoilla. Lukiessani en voinut olla mietiskelemättä sitä, miten yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevat arvot ja asenteet muokkaavat naiskuvaa: määrittyykö nainen ihmisenä yhä vieläkin pääasiallisesti kehonsa kautta? Tämähän käy hyvin ilmi siinä, kuinka ympäristömme suhtautuu esimerkiksi vanheneviin tai vakavasti sairastuneisiin naisiin: karkeasti yleistäen, he lakkaavat olemasta.

  Sillä aikaa kun itse mietiskelin syntyjä syviä,  naiset alkavat ottaa valkoista tilaa haltuunsa, järjestää sitä, asettua taloksi: läpitunkematon tyhjyys kesytetään vaatteista, kengistä ja laukuista kyhätyillä seinämillä ja sohvilla ja tulipunainen pitkä peruukki muuntuu artefaktista lämpöä hohkaavaksi tulisijaksi. Tässä me naiset olemme virtuooseja: tapahtuipa meille mitä tahansa, pesänrakennusviettimme ei näytä sammuvan.

  Kauniin design-tulen ympärille kokoontuneet naiset joutuvat - vielä kerran - kohtaamaan  ruumiillisuuteensa liittyvät häpeäntunteet. Alastomuus paljastaa heidän haavottuvuutensa, mutta myös tasa-arvoistaa. Siinä he istuvat, herkkinä, enemmän ja vähemmän roikottavine nahkoineen ja tisseineen, koko ajan enemmän avoimimpina omille ja toistensa tarinoille, jotka nyt alkavat kuin itsestään pulputa ilmoille. On kysymys muistoista, häpeästä, uhmasta, vihasta  ja rakkaudesta; maailmasta, johon he uskoivat ja johon heillä on vielä pieni kosketus oman kehollisuutensa kautta. Ehkä olisi mahdollista kääntyä takaisinkin, jos vain joku kutsuisi, he saattaisivat...
Tästä alkaa kertomusten vyöry, joka lumoaa paitsi kaikki nämä seitsemän naista, myös lukijat, jotka salaa tarkkailemme heitä täältä toisesta ulottuvuudesta. Yritän sulautua tulen ympärille  levittäytyvään valkoiseen olemattomuuteen, se tuntuu vaikuttavan minuun yhtäkkiä kovin unettavasti. Nukahdan ja alan kuunnella...

  Laura Lindstedt solmii seitsemän naisen itsenäiset, novellimaiset tarinat yhtenäiseksi, soljuvaksi taideteokseksi. Jokainen tarina on teoksen kokonaiskuvan kannalta tärkeä, jokainen niistä valottaa naisena olemista omalla uniikilla tavallaan:
Newyorkilainen anoreksiaa sairastava performanssitaiteilija Schlomith, marseillelainen, kaksosia odottava Nina, moskovalainen, alkoholismiin taipuvainen kirjanpitäjä Polina,  senegalilaiskaunotar Maimuna, itävaltalaisneito Ulrike, hollantilainen, kurkkusyöpää sairastava ja puhekykynsä menettänyt Wlbgis ja brasilialainen, sydänsiirrosta toipuva Rosa Imaculada ovat tämän kirjan henkeäsalpaavan upeita sankarittaria ja kuten edellä juoksuttamistani lyhyistä kuvauksista voi päätellä, heidän tarinansa tulevat iholle.

 Eri kulttureista tulleiden naisten kohtaloita avatessaan Lindstedt tutkii naisiin kohdistuvia historiallisia ja kulttuurisia vääristymiä ja pakkovaltaa.
Kaikki he, enemmän ja vähemmän riutuneet ja väkivaltaa kohdanneet naiset kantavat yhteistä, täältä ikuisuuteen jatkuvaa raskasta naiseuden taakkaa, joka saa minut kysymään, onko meillä naisilla tosiasiallista ja aboluuttia itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseemme. Slomithin ja hänen kanssasisartensa tarinat saavat minut epälemään, onko naisella vieläkään muuta arvoa kuin hänen ruumiinsa arvo? En henkilökohtaisesti ole valmis uskomaan näin synkkään arvioon. Toisaalta voin olla jäävi tekemään tässä asiassa minkäänlaisia arviointeja, sillä ole elämässäni kokenut sukupuolista syrjintää, en väkivaltaa enkä muunlaistakaan kohtuutonta, henkilööni kohdistuvaa vallankäyttöä. Oneiron oli minulle tästä syystä jälleen kerran terveellinen muistutus asioiden todellisesta laidasta.

  Se, onko naisella todellista mahdollisuutta toimia ja tulla kohdelluksi elämänsä aikana 'täysimittaisena psykofyysisenä kokonaisuutena' niin että sekä hänen ruumiilliset että henkiset ominaisuutensa ja arvonsa tunnustetaan ja niitä kunnioitetaan,  lienee yhä vieläkin yksi tärkeimmistä tasa-arvoon liittyvistä peruskysymyksistä. Naisen oikeus henkisyytensä ja älynsä kehittämiseen on kautta aikain koettu yhteiskuntarauhaa uhkaavaksi tekijäksi. Yhä vielä on kovin hyväksyttyä sitoa nainen kuriin ja nuhteeseen kulttuurillisin ja uskonnollisin sitein. On piinaavaa seurata, kuinka amerikanjuutalainen Schlomith muuttaa koko elämänsä anorektiseksi performanssiksi osoittaakseen yleisölleen sen, kuinka sairas yhteiskuntamme suhde naisen kehoon on ja kuinka törkeästi naisen valta omaan kehoonsa on estetty sivistyneissä länsimaissa toimivien uskonnollisten yhteisöjen - siis muidenkin kuin muslimiyhteisöjen - sisällä, vielä raaemmilla tavoilla kuin muualla yhteiskunnassa.

Schlomithin elämänmittainen performanssiteos osoittaa karmaisevalla tavalla sen, mitä tapahtuu kun uskontoa harjoitetaan sananmukaisesti naisen kehon kautta: kun nainen ja hänen kuukautiskiertonsa demonisoidaan, kun naiseus kytketään pahuuteen ja epäpuhtauteen, kun naisen ruumista on jatkuvasti tarkkailtava ja psykoottisella huolellisuudella puhdistettava, kun se on kahlittava ja piilotettava näyvistä vain siksi, että tuhasia vuosia vanhat uskonnolliset dogmit täyttyisivät... Olemmeko sittenkään päässeet kovinkaan kauas noitavainojen ajoista? Ja mitä kertovat naisten itselleen asettamat ulkonäköön liittyvät sairaalloiset vaatimukset, joita viihdeteollisuus ja mainosmaailma ruokkivat, jotka pesiytyvät mieliimme  huomaamattamme?  Onko helpompi vain seurata virtaa kuin rikkoa kaava? Mitä ja keitä varten elämme, kysyy luurangolaihaksi itsensä riuduttanut Schlomith, joka oli valmis kuolemaan  missionsa tähden. Kuunteliko kukaan häntä todella vai tuomitiinko hänet omien demoniensa kiduttamaksi, julkisuushakuiseksi, miehiä vihaavaksi ja katkeroituneeksi ämmäksi tuhansien muiden kaltaistensa joukkoon? Ja entäs nuo kuusi muuta, jotka haluavat hekin jakamattoman huomioni; minun täytyy, täytyy kuunnella heitä, muistot on jaettava ennen kuin on liian myöhäistä...

 Oneiron ei unohdu! Luin teosta tarkoituksella hyvin reflektiivisesti, tunsin suorastaan lentäväni Lindstedtin tekstin mukana. Uskon, että tällainen liiteleväinen, kiinnittymätön lukutapa mahdollistaa uudenlaisten ajatusten ja mielleyhtymien syntymisen jossakin tulevaisuudessa. Lindstedtin teksti kestää mielestäni  tällaisen lukutyylin mainiosti, sillä se on äärimmäisen sujuvaa, hioutunutta ja siksi myös helposti ymmärrettävää. Se, että Lindstedt on työstänyt kirjallista timanttiaan peräti kahdeksan vuoden ajan, näkyy lopputuloksessa. Teos on perusasetelmaltaankin suorastaan nerokas. Kun romaanihenkilöt siirretään tilaan, josta normaalielämän muuttujat on karsittu mahdollisimman tarkasti pois, syntyy henkilö- ja tilannekuvauksiin aivan erityistä jännitettä: ajatonta tapahtumattomuutta vasten kuvattuina naisten elämäntarinat alkavat hehkua omaa valoaan taivaan ylle avautuvan sateenkaaren lailla.
On pakko huokaista: uudet, ihanat sisareni - kiitos, että olette olemassa!


*Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Oneironista ovat kertoneet myös muun muassa Anneli, Arja, Elina, Jussi, Katja, Krista, Liisa, Omppu, Tuijata ja Ulla.

** Toivotan  blogissa pistäytyville hyvää kansainvälistä ihmisoikeuksien päivää!


Laura Lindstedt Oneiron
Teos 2015