Laura Lindstedt: Oneiron


Ensimmäiseksi vastaani iskee valkoinen, ahdistava tyhjyys, mutta tiedän sen olevan harhaa, sillä he kaikki ovat jo täällä. Seitsemän toisilleen tuntematonta, eri kulttuureista lähtöisin olevaa naista on paiskattu samaan kuolemanjälkeiseen, ajattomaan välitilaan  ja juuri nyt, tässä olemattomassa olevaisuudessaan he yrittävät ymmärtää, mihin ovat joutuneet ja mitä seuraavaksi tapahtuu.
Ihan vielä he eivät ole valmiita  kuoleman ajatukseen. He tuntevat yhä olevansa kehojensa sisäpuolella ja lihallisuudesta kertovat tunteetkin ovat jäljellä: tämän valkoisen, pyörryttävän tyhjyyden keskellä tuntuu olevan aivan yhtä helppoa kiihtyä, riidellä, hävetä, nauraa ja surra kuin missä tahansa muuallakin.

Nämä naiset ovat elämänsä aikana kohdaneet väkivaltaa, sairautta, häpeää, alistamista, he ovat tulleet jätetyiksi, petetyiksi, henkisesti aliarvostetuiksi ja hyväksikäytetyiksi. Kokemukset ovat lyöneet heihin leimansa niin, että he nyt, kuolemansa jälkeen, kokevat olevansa pelkkiä tyhjiä kuoria: kun yksi seitsemästä naisesta sattuman oikusta kadottaa kehonsa, hän lakkaa samalla hetkellä olemasta myös kaikilla muilla tasoilla. Lukiessani en voinut olla mietiskelemättä sitä, miten yhteiskunnassa ja kulttuurissa vallitsevat arvot ja asenteet muokkaavat naiskuvaa: määrittyykö nainen ihmisenä yhä vieläkin pääasiallisesti kehonsa kautta? Tämähän käy hyvin ilmi siinä, kuinka ympäristömme suhtautuu esimerkiksi vanheneviin tai vakavasti sairastuneisiin naisiin: karkeasti yleistäen, he lakkaavat olemasta.

  Sillä aikaa kun itse mietiskelin syntyjä syviä,  naiset alkavat ottaa valkoista tilaa haltuunsa, järjestää sitä, asettua taloksi: läpitunkematon tyhjyys kesytetään vaatteista, kengistä ja laukuista kyhätyillä seinämillä ja sohvilla ja tulipunainen pitkä peruukki muuntuu artefaktista lämpöä hohkaavaksi tulisijaksi. Tässä me naiset olemme virtuooseja: tapahtuipa meille mitä tahansa, pesänrakennusviettimme ei näytä sammuvan.

  Kauniin design-tulen ympärille kokoontuneet naiset joutuvat - vielä kerran - kohtaamaan  ruumiillisuuteensa liittyvät häpeäntunteet. Alastomuus paljastaa heidän haavottuvuutensa, mutta myös tasa-arvoistaa. Siinä he istuvat, herkkinä, enemmän ja vähemmän roikottavine nahkoineen ja tisseineen, koko ajan enemmän avoimimpina omille ja toistensa tarinoille, jotka nyt alkavat kuin itsestään pulputa ilmoille. On kysymys muistoista, häpeästä, uhmasta, vihasta  ja rakkaudesta; maailmasta, johon he uskoivat ja johon heillä on vielä pieni kosketus oman kehollisuutensa kautta. Ehkä olisi mahdollista kääntyä takaisinkin, jos vain joku kutsuisi, he saattaisivat...
Tästä alkaa kertomusten vyöry, joka lumoaa paitsi kaikki nämä seitsemän naista, myös lukijat, jotka salaa tarkkailemme heitä täältä toisesta ulottuvuudesta. Yritän sulautua tulen ympärille  levittäytyvään valkoiseen olemattomuuteen, se tuntuu vaikuttavan minuun yhtäkkiä kovin unettavasti. Nukahdan ja alan kuunnella...

  Laura Lindstedt solmii seitsemän naisen itsenäiset, novellimaiset tarinat yhtenäiseksi, soljuvaksi taideteokseksi. Jokainen tarina on teoksen kokonaiskuvan kannalta tärkeä, jokainen niistä valottaa naisena olemista omalla uniikilla tavallaan:
Newyorkilainen anoreksiaa sairastava performanssitaiteilija Schlomith, marseillelainen, kaksosia odottava Nina, moskovalainen, alkoholismiin taipuvainen kirjanpitäjä Polina,  senegalilaiskaunotar Maimuna, itävaltalaisneito Ulrike, hollantilainen, kurkkusyöpää sairastava ja puhekykynsä menettänyt Wlbgis ja brasilialainen, sydänsiirrosta toipuva Rosa Imaculada ovat tämän kirjan henkeäsalpaavan upeita sankarittaria ja kuten edellä juoksuttamistani lyhyistä kuvauksista voi päätellä, heidän tarinansa tulevat iholle.

 Eri kulttureista tulleiden naisten kohtaloita avatessaan Lindstedt tutkii naisiin kohdistuvia historiallisia ja kulttuurisia vääristymiä ja pakkovaltaa.
Kaikki he, enemmän ja vähemmän riutuneet ja väkivaltaa kohdanneet naiset kantavat yhteistä, täältä ikuisuuteen jatkuvaa raskasta naiseuden taakkaa, joka saa minut kysymään, onko meillä naisilla tosiasiallista ja aboluuttia itsemääräämisoikeutta omaan ruumiiseemme. Slomithin ja hänen kanssasisartensa tarinat saavat minut epälemään, onko naisella vieläkään muuta arvoa kuin hänen ruumiinsa arvo? En henkilökohtaisesti ole valmis uskomaan näin synkkään arvioon. Toisaalta voin olla jäävi tekemään tässä asiassa minkäänlaisia arviointeja, sillä ole elämässäni kokenut sukupuolista syrjintää, en väkivaltaa enkä muunlaistakaan kohtuutonta, henkilööni kohdistuvaa vallankäyttöä. Oneiron oli minulle tästä syystä jälleen kerran terveellinen muistutus asioiden todellisesta laidasta.

  Se, onko naisella todellista mahdollisuutta toimia ja tulla kohdelluksi elämänsä aikana 'täysimittaisena psykofyysisenä kokonaisuutena' niin että sekä hänen ruumiilliset että henkiset ominaisuutensa ja arvonsa tunnustetaan ja niitä kunnioitetaan,  lienee yhä vieläkin yksi tärkeimmistä tasa-arvoon liittyvistä peruskysymyksistä. Naisen oikeus henkisyytensä ja älynsä kehittämiseen on kautta aikain koettu yhteiskuntarauhaa uhkaavaksi tekijäksi. Yhä vielä on kovin hyväksyttyä sitoa nainen kuriin ja nuhteeseen kulttuurillisin ja uskonnollisin sitein. On piinaavaa seurata, kuinka amerikanjuutalainen Schlomith muuttaa koko elämänsä anorektiseksi performanssiksi osoittaakseen yleisölleen sen, kuinka sairas yhteiskuntamme suhde naisen kehoon on ja kuinka törkeästi naisen valta omaan kehoonsa on estetty sivistyneissä länsimaissa toimivien uskonnollisten yhteisöjen - siis muidenkin kuin muslimiyhteisöjen - sisällä, vielä raaemmilla tavoilla kuin muualla yhteiskunnassa.

Schlomithin elämänmittainen performanssiteos osoittaa karmaisevalla tavalla sen, mitä tapahtuu kun uskontoa harjoitetaan sananmukaisesti naisen kehon kautta: kun nainen ja hänen kuukautiskiertonsa demonisoidaan, kun naiseus kytketään pahuuteen ja epäpuhtauteen, kun naisen ruumista on jatkuvasti tarkkailtava ja psykoottisella huolellisuudella puhdistettava, kun se on kahlittava ja piilotettava näyvistä vain siksi, että tuhasia vuosia vanhat uskonnolliset dogmit täyttyisivät... Olemmeko sittenkään päässeet kovinkaan kauas noitavainojen ajoista? Ja mitä kertovat naisten itselleen asettamat ulkonäköön liittyvät sairaalloiset vaatimukset, joita viihdeteollisuus ja mainosmaailma ruokkivat, jotka pesiytyvät mieliimme  huomaamattamme?  Onko helpompi vain seurata virtaa kuin rikkoa kaava? Mitä ja keitä varten elämme, kysyy luurangolaihaksi itsensä riuduttanut Schlomith, joka oli valmis kuolemaan  missionsa tähden. Kuunteliko kukaan häntä todella vai tuomitiinko hänet omien demoniensa kiduttamaksi, julkisuushakuiseksi, miehiä vihaavaksi ja katkeroituneeksi ämmäksi tuhansien muiden kaltaistensa joukkoon? Ja entäs nuo kuusi muuta, jotka haluavat hekin jakamattoman huomioni; minun täytyy, täytyy kuunnella heitä, muistot on jaettava ennen kuin on liian myöhäistä...

 Oneiron ei unohdu! Luin teosta tarkoituksella hyvin reflektiivisesti, tunsin suorastaan lentäväni Lindstedtin tekstin mukana. Uskon, että tällainen liiteleväinen, kiinnittymätön lukutapa mahdollistaa uudenlaisten ajatusten ja mielleyhtymien syntymisen jossakin tulevaisuudessa. Lindstedtin teksti kestää mielestäni  tällaisen lukutyylin mainiosti, sillä se on äärimmäisen sujuvaa, hioutunutta ja siksi myös helposti ymmärrettävää. Se, että Lindstedt on työstänyt kirjallista timanttiaan peräti kahdeksan vuoden ajan, näkyy lopputuloksessa. Teos on perusasetelmaltaankin suorastaan nerokas. Kun romaanihenkilöt siirretään tilaan, josta normaalielämän muuttujat on karsittu mahdollisimman tarkasti pois, syntyy henkilö- ja tilannekuvauksiin aivan erityistä jännitettä: ajatonta tapahtumattomuutta vasten kuvattuina naisten elämäntarinat alkavat hehkua omaa valoaan taivaan ylle avautuvan sateenkaaren lailla.
On pakko huokaista: uudet, ihanat sisareni - kiitos, että olette olemassa!


*Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Oneironista ovat kertoneet myös muun muassa AnneliArja, Elina, JussiKatja, Krista, LiisaOmppuTuijata ja Ulla.

** Toivotan  blogissa pistäytyville hyvää kansainvälistä ihmisoikeuksien päivää!


Laura Lindstedt Oneiron
Teos 2015

Kommentit

  1. Kaisa Reetta, olet todella onnekas, kun olet välttänyt sukupuolisen syrjinnän sekä miesten naisiin kohdistaman väkivallan muodot. Tavallaan se antaa toivoa, että enemmän ja enmmän olisi näin.

    Lauran kirja on huikea ja kirjoittaa aivan uutta lukua kotimaiseen kirjallisuuteen. Luen nyt väliin jotain käännöskirjallisuutta, mutta tuntuu, että Oneironin jälkimaku on hyvin pitkä.

    Hieno kirjoitus haastavasta teoksesta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, tämä oli kyllä huikea kirja! Kuten tuossa jutussanikin mainitsin niin luulen myös, että Oneiron tuottaa ajatuksia vielä pitkäksi aikaa.

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  2. Komppaan Leenaa ja ihmettelen, että olet välttänyt sukupuolisen syrjinnän, esim. palkkaus, joka Suomessa on tutkittu olevan niin, että mies saa euron ja nainen 80 senttiä samasta työstä. Tosin milloin olet nähnyt naisia johtopaikoilla, minä ainakin hyvin harvoin. Töitä hakiessa rehtorit, jotka suurimmaksi osaksi ovat miehiä, valitsevat hakijoiden joukosta sen ainoan miehen, vaikka tällä ei olisi mitään koulutusta... voisin jatkaa koko illan tätä suomalaista sukupuolista syrjintää. Tämähän alkaa jo varhaiskasvatuksessa ja kouluissa, kun pojat selviävät vähemmällä, tytöiltä siis vaaditaan jo pienenä enemmän mm. kotitöitä.

    Oneiron odottaa sopivaa lukuhetkeä :)
    Kiitos postauksesta, joka oli mielenkiintoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, tuossa tekstissä viittasin henkilökohtaisiin kokemuksiini. Olen tietoinen siitä, etteivät kaikki asiat ole Suomessakaan vielä kunnossa, mainitsit niistä ansiokkaasti monia.

      Ehkä nämä positiiviset kokemkset tasa-arvokentällä johtuvat siitä, että olen saanut kasvaa ja elää hyvin tasa-arvoisessa ympäristössä. Lähipiirissäni on ollut aina naisjohtajia. Se, että nainen nousee johtoasemaan, on ollut minulle aina luonnollinen ajatus: henkilökohtaisesti tuntuu hassulta, että tällaisista asioista vielä joudutaan edes keskustelemaan. Ymmärrän toki sen, että kaikille tämä asia ei ole itsestäänselvyys.

      Oneiron oli huikea lukukokemus!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
    2. Hyvää pohdintaa, jälleen, Kaisa Reetta. Olemmeko sittenkään päässeet noitavainoista kauas, samaa olen miettinyt, viha ja alistamisen halu kun tuntuvat vain kasvavan ja liekkejä kytee. Jos ei naiset kohteena, sitten jotkut muut. Työelämässä tasa-arvoon on vielä matkaa, vaikka muuten naisilla Suomessa voi sanoa asioiden olevan hyvin, pääsääntöisesti.

      Poista
    3. Arja, tämä kirja aiheuttaa pakollista pohdintaa ja se jos mikä on kait hyvän kirjallisuuden merkki.

      Liekkejä kytee, kyllä. Se on ihmeellistä, miten nopeasti yleinen hysteriaalkaa levitä, olipa kyse mistä asiasta hyvänsä. Toisaalta kyteviä mielipiteitä täytyy kuunnella, ihmisten huolta ja hätää ymmärtää - tiettyyn pisteeseen asti.

      Olen samaa mieltä; Suomen naiset ovat onnekkaita, epäkohtia on, mutta mielestäni asiat tarvitsevat täällä vain hienosäätöä - vahvana poikkeuksena tähän on naisten kohtaama väkivalta, joka on hälyttävän suurta.

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  3. Hieno arvio, Kaisa Reetta! ❤ Pohdit juuri noita naiseuden ikuisuuskysymyksiä, ikuisuutta Oneironin vahvassa hengessä. Naisten tarinoita ei kuulla eikä haluta kuunnella, me olemme vielä monessa työssä näkymättömiä, mutta ruumiiltamme vapaata riistaa arvostelulle tai omistamiselle. Oneironissa naiset saavat kuolemanjälkeisen hetkensä, jossa heidän tarinansa kuullaan.

    Pidän pohjoismaista tasa-arvoa elämäni tärkeimpänä kulmakivenä, koulutuksen, kodin ulkopuolisen työn ja tasa-arvoisen avioliiton mahdollistajana. Saan kasvattaa tyttäreni ilman, että heidän ihmisarvoaan tai ajatuksiaan väheksytään, minun ei tarvitse opettaa heille, mikä on naiselle sopivaa käytöstä, vaan voin opettaa, mikä on ihmiselle sopivaa käytöstä. Toivottavasti he ovat aikanaan tekemässä maailmasta tasa-arvoisempaa paikkaa. Oneironin kaltaiset teokset tekevät sitä omalta osaltaan jo nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, minä haluan uskoa, että naisten asema muuttuu lopulta -myös siellä, missä naiset koetaan objekteiksi, jotka 'vaativat omistusta ja ohjausta'. Me täällä Suomessa ollaan niin onnekkaita, jostakin syystä naisen aseema on Pohjolassa ollut kautta aiain parempi kuin muualla. Tänään juhlimme taas yhtä naista, eduskunnan uutta pääsihteeriä, Maija-Leena Paavolaa!

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  4. Miten hienosti taas kirjoitatkaan Kaisa Reetta, pohdiskelet ja syvennyt. Naista on kohdeltu - ja kohdellaan - maailmassa monin tavoin väärin, mutta meillä täällä ovat asiat kuitenkin aika hyvin. Arvostan suuresti niitä historian naisia, jotka ovat raivanneet meille nämä mahdollisuudet jotka meillä on.

    Vallankäyttö on maailmassa kuitenkin yhä vain niin surullisen monimuotoista ja toista koetetaan niin monin tavoin nujertaa. Esim. juuri naisen kehoon kohdistetaan meilläkin edelleen rankkoja vaatimuksia, jotka tuntuvat myös entisestään kasvavan. Helppoa ei tosin aina tunnu olevan pojillakaan. Todella toivon, että tämän päivän tytöt - ja pojat - jaksavat olla vahvoja ja vastustaa kaikenlaisia keinotekoisia toimintamalleja, ja että maailma vielä joskus on avarampi ja valmiimpi.

    Sydän sinulle ajattelijatar <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, ei todellakaan voi kuin kiittää niitä edelläkäyneitä naisia, jotka ovat tehneet nyky-Suomen naisten elämänpolun tasaisemmaksi kulkea! Työ on ollut hirmuinen, siitäkin huolimatta, että Pohjolassa naisen asema on kautta aikain ollut muuta maailmaa parempi.

      Työ jatkuu -nykyisin naisiin kohdistuu aivan uudenlaisia paineita, jotka me hiljaisesti olemme hyväksymässä. Totta sekin, että esimerkiksi järjettömät ulkonäköpaineet eivät kosketa pelkästään tyttöjä; pojat ovat joutumassa samaan ansaan - pahimmillaan jo esiteineinä. Mielenkiintoista (ja samalla äärimmäisen kamalaa) on seurata, miten asiat kehittyvät tulevaisuudessa.

      Kiitos kommentistasi ja sinulle takaisin iso sydän! <3 <3 <3

      Poista
  5. En voi lukea arviotasi vielä, sillä minun pitäisi saada puserrettua Oneironista oma tekstini blogiin. Mutta palaan tänne. :) Huikea kirja, ei voi muuta sanoa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, tulenpa sitten lukemaan juttusi tästä! Kirja oli huikea, totta! <3

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista
  6. Upea, vaikuttava teksti. Oneiron on minulle, ja monille muillekin, vuoden paras kotimainen. Tai no, paras kotimainen romaani vuosiin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, Oneironissa oli imua! Kirja hypähtää minullakin Blogistanian Finlandian kärkeen. Tällaisia kotimaisia on ilo lukea. Mikä päätös Kirjan vuodelle <3

      Kiitos kommentistasi :) <3

      Poista

Lähetä kommentti

Lämmin kiitos kommentistasi!