Finlandia-palkintoehdokkaat 2018 - Osa 1

Ehdin tänä vuonna lukea ennakkoon neljä Finlandia-palkintoehdokasta. Kirjoitan lukemistani teoksista kahdessa osassa ilmestyvän yhteispostauksen. Kirjat tulevat blogiin lukujärjestyksessään.

Kaikki lukemani kirjat ansaitsevat mielestäni paikkansa ehdokkaina, vaikka mitään  'kirjallisia irtiottoja' en lukemani  neljän teoksen joukosta löytänytkään. Ehkä tämä vuosi olikin hyvä mennä vähän perinteisemmin, sillä viime vuonnahan sitä romaanitaidetta uudistavaa henkeä ja otetta löytyi monestakin ehdokasteoksesta. Jospa ensi vuonna olisi taas kokeilevamman tyylin vuoro?

Tässä postauksessa on esillä kaksi kirjaa, jotka vievät lukijansa kauas, kauas sekä maantieteellisesti, ajallisesti, että kulttuurisesti: Olli Jalosen seurassa päädymme 1600-luvun  St. Helenan saarelle ja Britteihin, Katja Kettu lennättää meidät Amerikkaan, alkuperäiskansan pariin...

( Edit. 29.11.: Postaukseni Jari Järvelän ja J. Pekka Mäkelän kirjoista löytyy täältä)

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Mitä sitä kiertelemään: tällaiseen historiallisten romaanien ystävään Jalosen Taivaanpallo upposi kuin kuuma veitsi voihin. Rakastan vuosisatojen taakse sijoittuvia kertomuksia, ja suorastaan hykertelen onnesta, kun tarinasta löytyy historiasta tuttuja juonteita, eritoten tieteiden ja/tai taiteiden puolelta. 

Jalonen kuljettaa lukijansa varmoin ottein 1600-luvulle, aikaan jolloin vanhat ja uudet ajatukset, uskonto ja velä ensiaskeleitaan ottava tieteellinen maailmankuva alkavat ottaa mittaa toisistaan. Oman mausteensa aikaan luo se, että reformaation jälkijäristykset kuuluvat ja vaikuttavat vielä - niin uskonnollisissa piireissä kuin valtiollisilla tasoilla. Tunnelmat ovat enemmän ja vähemmän  odottavat.
Tätä kirjaa lukiessani jäin miettimään,  tiesivätkö tuon ajan ihmiset elävänsä aivan uuden ajan, tietynlaisen historiallisen murroksen kynnyksellä...

Murroksen kumu kuuluu kaukaiselle, eteläisellä Atlantilla sijaisevalle St Helenan saarelle saakka. Täällä elää nuori Angus, haaveillen maailmasta, jonka saarella käväissyt lontoolainen luonnontieteilijä, taitava taivaantarkkaaja Edmond Halley, on hänelle kuin huomaamattaan esitellyt. Halley tekee tiedonhaluisesta ja tavattoman tarkkasilmäisestä pojasta tutkimusapulaisensa ja antaa tälle tehtäväksi tarkkailla yötaivaan valoja - vielä vuosia senkin jälkeen kun Halley itse on jo purjehtinut kotiin Englantiin. Poika suorittaa nurkumatta hänelle langennutta tehtävää, eikä tiedä, että tuosta turhasta - ja miltei leikinpäin määrätystä - työstä koituisi hänelle vielä joskus arvaamatonta hyötyä.

Vuosia myöhemmin, kun Englannin Itä-Intian kauppakomppanian hallinto St. Helenan saarella alkaa yhä enemmän  muistuttaa suoranaista  hirmuhallintoa, eikä pojan perheen suojelijana toiminut kirkonisäkään kykene enää suojaamaan omiaan, Agnus päätetään lähettää eläväksi kirjeeksi Englantiin, saarella kauan sitten vieraillutta Halleytä tapaamaan: onhan miehellä suora yhteys itseensä kuninkaaseen, joten toivoa sopii että Agnuksen mukana matkaava avunpyyntö kiirii myös Jumalasta seuraavan korviin...

Anguksen merimatka St helenalta Englantiin on kunnianosoitus vanhoille, henkeäsalpaaville seikkailukertomuksille. Lontooseen saapuminen on Agnukselle monilla tavoin shokeraavaa, mutta lapsuudenhaaveet -  halu oppia ja ymmärtää maailmaa, tulla osaksi jotakin ennennäkemätöntä ja suurta - ovat vihdoin lähellä toteutumistaan...

Olli Jalonen on kirjoittanut upean romaanin ihmismielen ikuisesta tiedonjanosta, maailman muuttumisesta, ajattelemisen - ja ajattelemaan oppimisen tärkeydestä. Taivaanpallo sukeltaa uuden ajan alkuun vetävästi ja viihdyttävästi, mutta sen ydin on täyttä rautaa.

Katja Kettu: Rose on poissa

Jos Olli Jalosen Taivaanpallon on ydin rautaa,  Katja Ketun Rose on poissa -romaanissa se on sulaa, laitojen yli hyökyvää laavaa ja elohopeaa.

Tuosta samasta kesyttömänä vellovasta elohopeasta on tehty myös tämän tarinan kahden  päähenkilön - intiaanireservaatissa syntyneen Rosen ja hänen puoliverisen tyttärensä Lempin sydämet. Ja heidän sydänääntensä takaa kuulen kaikkien Amerikan alkuperäiskansojen äänen.

Ketun romaanin juuret ovat Minnesotan ja Mishiganin intiaanireservaatteissa, joissa hän vieraili pari vuotta sitten valokuvaaja Meeri Koutaniemen ja toimittaja Maria Seppälän kanssa, jäljittämässä Chippewa-intiaanien ja suomalaisten siirtolaisten jälkeläisiä, joita jo varhain alettiin kutsua halventavasti puoliverisiksi ja fintiaaneiksi. Reissun tuloksena syntyi tietoteos Fintiaanien mailla (Wsoy 2016), johon haluan ehdottomasti vielä lähitulevaisuudessa tutustua. Mitä ilmeisimmin matkan muistot eivät ole jättäneet Kettua rauhaan, siitä on todistuksena tämä upea romaani.

Tarina alkaa kun keski-ikäinen, elämän myllerryksissä möyhennetty Lempi palaa lapsuudenmaisemiinsa Fond du Lacin intiaanireservaattiin, vuosikymmeniä äitinsä Rosen mystisen  katoamisen jälkeen. Täällä häntä odottaa muistisairas isä, aikoinaan Suomesta Yhysvaltoihin siirtolaiseksi lähtenyt Ettu, jonka maailma on pysähtynyt vuoteen 1973, päivään jona Rose katosi. Ukko tuntuu harmittomalta vanhukselta, mutta nyt hänen nimensä on liitetty jälleen uuteen katoamistapaukseen, tällä kertaa kysymyksessä on nuori valkoinen nainen, ja valkoisten tyttöjen katoamiset saavat jo viranomaisiinkin liikettä.

Reservaatissa Lempi muistaa asioita, joita hän on yrittänyt takoa pois mielestään vuosikymmeniä, yrittänyt löytää sopivaa tapaa olla ja elää, mutta tuntenut aina jäävänsä roikkumaan kahden maailman välille, kelpaamattomana kumpaankaan. Hän ei ole suomalainen, eikä hän ole intiaani, vaan puoliverinen, sekasikiö, fintiaani, arvottomampi arvottomampaa.

Silti muisto äidistä, hänen kertomuksensa ja Rosen yllättäen löytyvät kirjeet liittävät Lempin johonkin likeiseltä ja tärkeältä tuntuvaan, intiaanien historian alkuhämärästä alkunsa saaneeseen jatkumoon. Siihen samaan ketjuun, johon Rosen äiti Patti on liittänyt tyttärensä, laulujen, tarinoiden  ja loitsujen sitein...

Kirjeiden välityksellä saamme kuulla intiaanityttö Rosen tarinan, joka on samalla kertomus hänen kansansa kohtalosta, kohtalosta, joka on tuttu intiaaniväestön lisäksi myös monille muille alkuperäiskansoille. Luen pakkosiirroista, eristämisistä, pakkosteriloinneista, ihmisarvoa alentavista tutkimuksista, lasten sieppauksista, raiskauksista, kasvatuslaitoksista ja koulukodeista, joissa elinolot ja lasten kasvatusmetodit lähenivät helvetillistä... Katja Kettu avaa intiaanien (ja 'puoliveristen') historiaa ja tarkastelee heidän nykyistä asemaansa järkyttävän tarkalla, sydänjuuriin käyvällä otteella.

Mutta kaikesta edellä kerrotusta huolimatta Rose on poissa ei ole synkkä romaani, sillä sen ydin sykkii voimaa ja toivoa. Katja Kettu on punonut tarinaan myös  rakkaustarinan, vapaana helisevän ja voimaannuttavan: rakkaus tuo romaaniin juonteita, jotka ovat yhtä aikaa tulisia ja haikeansuloisia...

Jos kenen (suomalaisen kirjailijan), niin juuri Katja Ketun tuli kirjoittaa tämä kirja. Hänen voimakas, tavattoman ilmaisurikas tyylinsä antaa tarinalle vahvat ja kantavat siivet. Kettu on kirjoittanut romaaninsa tuli sydämessään - ja minun (melkoisen rajoittuneen eurooppalaisen) ymmärrykseni mukaan aihettaan syvästi kunnioittaen.


Olli Jalonen: Taivaanpallo 
Otava 2018

Katja Kettu: Rose on poissa 
WSOY 2018