Neljästä ennakkoon lukemastani vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia- palkintoehdokkaasta on tänän vuorossa kaksi: Jari Järvelän Suomen sisällissotaa (hieman uudella tavalla) käsittelevä Kosken kahta puolta ja Pekka Mäkelän Hunan, jonka mukana matkaamme suomalaisten lähetystyöntekijöiden matkassa 1930-luvun lopun Kiinaan.
Mietteeni Olli Jalosen Taivaanpallosta sekä Katja Ketun Rose on poissa -teoksesta löytyvät täältä.
Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Kosken kahta puolta -romaanin keralla lennähdämme vuoden 1918 sisällissodan tunnelmiin kolmen erilaisen näkökulman voimalla...
Tarinan keskushenkilö on 7-vuotias Jari-poika, joka tulee tietoiseksi sisällissodan tapahtumista viettäessään kesälomaa Vammalassa, kahden isoäitinsä, äidinäiti Ainon ja isänäiti Sofian luona. Eletään 1970-puoliväliä, sodasta on kulunut yli 60 vuotta, mutta vanhat vihollisuudet repivät ihmisiä vieläkin erilleen. Jarin mummit asuvat lähekkäin, mutta eivät voi sietää toisiaan.
Olen ymmärtänyt, että kirja perustuu löyhästi Järvelän omien sukujen tarinoihin, joten tarinan Jarissa saattaa olla siis ainakin pienen hitusen Järvelää itseään, hänen omia lapsuusmuistojaan. Kaikkien muiden kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.
Mummi Ainon vanhemmat ovat olleet punaisten - ja mummi Sofian valkoisten puolella. Naiset, jotka sodan syttyessä ovat olleet pieniä tyttöjä, ovat nähneet (ja ehkä yhä näkevät) vuoden 1918 sodan lapsen näkökulmasta, kumpikin yhtä pelottavana ja traumatisoivana riippumatta siitä, mihin perheeseen ovat sattuneet syntymään. Viholliskuvat ovat hiertyneet sielujen syövereihin kasvatuksen ja kokemusten myötä, eivätkä ole hälvenneet vuosienkaan kuluessa.
Aino siirtää kokemuksensa katkeileviin, kauhua tulviviin runoihin, Sofia hellii valkokenraalilta ilmiantopalkaksi saamaansa valkoista posliinijoutsenta vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Kumpikin on nähnyt sodan järjettömän tuhovoiman ja katsonut tahollaan kuolemaa silmästä silmään - ja selvinnyt. Henkisten vammojen parantuminen ei sen sijaan ole edes alkanut.
Olen ymmärtänyt, että kirja perustuu löyhästi Järvelän omien sukujen tarinoihin, joten tarinan Jarissa saattaa olla siis ainakin pienen hitusen Järvelää itseään, hänen omia lapsuusmuistojaan. Kaikkien muiden kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu.
Aino siirtää kokemuksensa katkeileviin, kauhua tulviviin runoihin, Sofia hellii valkokenraalilta ilmiantopalkaksi saamaansa valkoista posliinijoutsenta vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Kumpikin on nähnyt sodan järjettömän tuhovoiman ja katsonut tahollaan kuolemaa silmästä silmään - ja selvinnyt. Henkisten vammojen parantuminen ei sen sijaan ole edes alkanut.
Järvelä tuo tarinaansa vielä yhden, kolmatta sukupolvea edustavan lapsenlapsen näkökulman. Nuoren, turvatuissa oloissa kasvaneelle Jarille sodan tapahtumat ovat yhtä kaukaista todellisuutta kuin japanilaisen kamikaze-lentäjän seikkailut Saburō Sakain romaanissa, jota hän ahmii kesälomalukemisenaan.
Kun Jari löytää hetekaan kätketyt vanhat runot, mummien menneisyys herää eloon ja lomittuu hänen mielessään osaksi jokapäiväistä elämää ja leikkiä: sodan kauheudet kiinnostavat kuin seikkailutarinat ainakin ja naapurin pihalle muinoin kuoliaaksi ammutusta pojasta tulee hänen mielikuvitusystävänsä, mutta sekunnin kuluttua mielen täyttävät jo seuraavat mielenkiinnon kohteet. Järvelä tavoittaa tässä viehättävällä tavalla pienen Jarin muuttuvaisen ja liikkuvaisen mielen. Lapsi kiinnostuu, ihmettelee, muttei jää kiinni aikuisten maailmaan, semminkin kun mummitkaan eivät tässä tapauksessa onneksi yritä (ainakaan suuremmin) siirtää ajatuksiaan pojanpoikansa pääkoppaan. Toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut, niitä, joissa vihanpitoa on siirretty tehokkaasti sukupolvelta toiselle...
Mutta ne Jarin mummit... He elävät samassa kaupungissa, kosken kahta puolta, eivätkä voi muistojensa ja periaatteidensa vuoksi sietää toisiaan. Heidän välissään on kuin sanattomasta sopimuksesta ylittämättömäksi julistettu Vammaskosken silta, jonka päihin he asemoituvat kuin muinaiset sfinksit, katselevat lapsenlapsensa askellusta sillan toiselle puolelle ja takaisin - ja rakastavat poikaa kumpikin omalla tavallaan, täydestä sydämestään.
Tässä tarinassa Jari-pojasta tulee mummien välille kuin elävä silta, yhteys, jonka välityksellä vanhat kaunat voisivat liudentua. Mutta voiko syvästä, sydänpuuhun kovertuneesta vihasta päästä koskaan eroon - muutoin kuin ajan kuluessa, uusien sukupolvien astuessa puikkoihin?
Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Tammi 2018
Kun Jari löytää hetekaan kätketyt vanhat runot, mummien menneisyys herää eloon ja lomittuu hänen mielessään osaksi jokapäiväistä elämää ja leikkiä: sodan kauheudet kiinnostavat kuin seikkailutarinat ainakin ja naapurin pihalle muinoin kuoliaaksi ammutusta pojasta tulee hänen mielikuvitusystävänsä, mutta sekunnin kuluttua mielen täyttävät jo seuraavat mielenkiinnon kohteet. Järvelä tavoittaa tässä viehättävällä tavalla pienen Jarin muuttuvaisen ja liikkuvaisen mielen. Lapsi kiinnostuu, ihmettelee, muttei jää kiinni aikuisten maailmaan, semminkin kun mummitkaan eivät tässä tapauksessa onneksi yritä (ainakaan suuremmin) siirtää ajatuksiaan pojanpoikansa pääkoppaan. Toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut, niitä, joissa vihanpitoa on siirretty tehokkaasti sukupolvelta toiselle...
Mutta ne Jarin mummit... He elävät samassa kaupungissa, kosken kahta puolta, eivätkä voi muistojensa ja periaatteidensa vuoksi sietää toisiaan. Heidän välissään on kuin sanattomasta sopimuksesta ylittämättömäksi julistettu Vammaskosken silta, jonka päihin he asemoituvat kuin muinaiset sfinksit, katselevat lapsenlapsensa askellusta sillan toiselle puolelle ja takaisin - ja rakastavat poikaa kumpikin omalla tavallaan, täydestä sydämestään.
Tässä tarinassa Jari-pojasta tulee mummien välille kuin elävä silta, yhteys, jonka välityksellä vanhat kaunat voisivat liudentua. Mutta voiko syvästä, sydänpuuhun kovertuneesta vihasta päästä koskaan eroon - muutoin kuin ajan kuluessa, uusien sukupolvien astuessa puikkoihin?
Jari Järvelä: Kosken kahta puolta
Tammi 2018
J. Pekka Mäkelä: Hunan
J. Pekka Mäkelän 1930-luvun lopun ja 1940-luvun alun Kiinaan sijoittuva suurromaani Hunan oli (mitä parhaimmassa merkityksessään) varsinainen matkojen matka! Tämä monikerroksinen ja moniääninen tarina kietoi minut pauloihinsa niin lujasti, että luin tämän yli 550 sivuisen kirjan kahdessa päivässä, eli minun mittakaavallani yhdessä hujauksessa. Lukurupeamastani on kulunut nyt jo jonkin aikaa - ja vieläkin huomaan silloin tällöin liukuvani Hunanin maailmaan, muistelevani sen monituisia ihmiskohtaloita ja tunnelmaa.
Löydän itseni Kaakkois-Kiinassa sijaitsevasta Hunanin maakunnasta, joka sijaitsee kaukana kaikesta: Shanghaihin on matkaa tuhantisen kilometriä, Pekingiin vielä enemmän. En joutunut taittamaan tätä pitkää matkaa yksin, sillä seurassani on kirjava joukko eurooppalaisia matkantekijöitä, joilla kaikilla on oma syynsä etsiytyä näille Kiinan takamaille...
Asetuttuani alan tutustua myös Hunanin omaan väkeen - alussa sekoitan heidän (omiin korviini kovin samankaltaisilta kuulostavat) nimensä keskenään, mutta pian nimet ja tarinat asettuvat kohdakkain - ja yhtä äkkiä haluan tehdä yhä läheisempää tuttavuutta monen hunanilaisen kanssa.
Maa kuohuu. Yhtäältä painetta elämään luo maan kommunistien ja valkoisten keskinäinen nahistelu - ja pian rysähtää kunnolla: vuonna 1937 Japani hyökkää Kiinaan ja alkaa peräti kahdeksan vuotta kestänyt Kiinan-Japanin sota, joka päätyy Amerikkalaisten massiiviseen ydinhyökkäykseen vuonna 1945. Kaukainen Hunan saa olla melko pitkään sotatoimien ulkopuolella, mutta taistelujen kumu lähenee hetki hetkeltä. Samaan aikaan sotaa käydään myös Euroopan puolella ja Kiinassa oleskelevat eurooppalaiset joutuvat nyt pelkäämään paitsi itsensä, myös kauas kotimaihin jääneiden rakkaittensa puolesta.
(Kiinan-Japanin sotaa käsittelee muuten myös viime keväänä lukemani Kazuo Ishiguron hieno teos Me orvot, jota suosittelen kaikille Kiinasta ja sen historiasta kiinnostuneille. Näitä kahta kirjaa voisi lukea mieluusti vaikkapa rinnakkain, sillä Ishiguro ja Mattila luovat samaan aikakauteen mielestäni hyvinkin toisiaan täydentävän kombon!)
Kuinka monia ihmisiä tämän teoksen sivuilla tapaankaan! Tuntuu, että heitä olisi satoja, sillä vilinää ja äänien kirjoa riittää miltei hengästykseen asti. Mäkelällä pitää tarinan langat hyppysissään niin hyvin, että vaikka tarina hyppelehtiikin, pysyn erinomaisesti mukana menossa. Ensihämmästyksen ja -hämmennyksen jälkeen solahdan Hunanin vilinään kuin olisin ikäni näitä teitä astellut...
Ensimmäiseksi katseeni osuu suomalaiseen lähetystyöntekijään Helvi Södermaniin, joka taisi olla eräänlainen lähtölaukaus tälle romaanille, nainen on nimittäin J. Pekka Mäkelän oma isotäti ja kummitäti, ja hänen tarinansa on Mäkelälle luonnollisesti tuttuakin tutumpi. Södermanin päiväkirjamerkinnät ja kirjeet tuovat kirjaan vahvaa, käsinkosketeltavaa autenttisuuden tuntua. Helvin kautta tutustumme suomalaisten lähetysasemien ja niissä työtään tekevien ihmisten vaatimattomaan arkeen. Tasapainoilu uskon ja ja epätoivon välillä syö ihmistä, ja työ, jonka moni heistä luuli olevan herätyksen ja jumalan sanan voittokulkua, osoittautuu hyvin arkiseksi (ja vaikeaksi) käytännön puurtamiseksi, johon kiihkeäsydämisinkin jumalan lapsi voi joskus väsyä. Ja saattaa täällä käydä niinkin vaarallisesti, että omat, ehkä fundamentaalisetkin käsitykset uskosta ja uskonnoista heittävätkin äkkiä häränpyllyä.
Helvin kanssa samalla laivalla Hunaniin matkaa sveitsiläinen Johann Caspar Wolff, josta tarinan edetessä pitäisi kehittyä vastuullinen perheenisä, mutta toisin käy. Levottomana sieluna Wolff kiertää maita ja mantuja 'haastattelumatkoillaan', vakaana aikomuksenaan kirjoittaa kokemuksistaan kirja, mutta tuleeko aikeesta mitään? Samaan aikaan hänen vaimonsa Anneliese happanee kotiinsa kaksoslastensa kanssa - kunnes löytää elämäänsä tarkoituksen...
Useat Hunanissa vierailevat eurooppalaiset näkevät kiinalaiset sivistymättömänä kansana, yhtenä määrittelemättömänä, kasvottomana joukkiona. Kuinka pitkämielisesti hunanilaiset näihin eurooppalaisiin houkkiin suhtautuvatkaan!
J. Pekka Mäkelä antaa romaanissaan ilahduttavan paljon tilaa kiinalaisten omalle äänelle. Tutustun moneen hunanilaiseen, ja saan monta kertaa muistuttaa itseäni lukevani nyt suurilta osin fiktiivistä tarinaa, niin eläviksi Mäkelä on henkilönsä kirjoittanut.
Erityisen syvän muistijäljen minuun jättää Liu Chin-Chihin kohtalo: nuori nainen löytyy henkihieverissä japanilaisten sotilaiden suorittaman Nankingin verilöylyn jälkeen kuolleeksi nuijittuun ja paloiteltuun äitiinsä tarrautuneena. Raiskattu ja silvottu, pahoin vammautunut nainen saa turvapaikan suomalaisten lähetystyöntekijöiden huomasta Hunanissa. Tytön kokemukset tuovat tarinaan maagista vivahdetta: hän tuntee entisen - kuolleen - minänsä läsnäolon, samaan aikaan kuin hän itse kokee olevansa pelkkä hengetön, tyhjä kuori... Kysymys on tietenkin mielen nerokkaasta defenssimekanismista, mutta kokemus on tytölle itselleen mitä todellisin.
Tällaisia olivat päällimmäiset muisteluni tästä upeasta, upeasta teoksesta. Jos tahdot tänä vuonna tehdä erityisen mieleenpainuvan kaukomatkan, tartu tähän kirjaan!
J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018
Löydän itseni Kaakkois-Kiinassa sijaitsevasta Hunanin maakunnasta, joka sijaitsee kaukana kaikesta: Shanghaihin on matkaa tuhantisen kilometriä, Pekingiin vielä enemmän. En joutunut taittamaan tätä pitkää matkaa yksin, sillä seurassani on kirjava joukko eurooppalaisia matkantekijöitä, joilla kaikilla on oma syynsä etsiytyä näille Kiinan takamaille...
Asetuttuani alan tutustua myös Hunanin omaan väkeen - alussa sekoitan heidän (omiin korviini kovin samankaltaisilta kuulostavat) nimensä keskenään, mutta pian nimet ja tarinat asettuvat kohdakkain - ja yhtä äkkiä haluan tehdä yhä läheisempää tuttavuutta monen hunanilaisen kanssa.
Maa kuohuu. Yhtäältä painetta elämään luo maan kommunistien ja valkoisten keskinäinen nahistelu - ja pian rysähtää kunnolla: vuonna 1937 Japani hyökkää Kiinaan ja alkaa peräti kahdeksan vuotta kestänyt Kiinan-Japanin sota, joka päätyy Amerikkalaisten massiiviseen ydinhyökkäykseen vuonna 1945. Kaukainen Hunan saa olla melko pitkään sotatoimien ulkopuolella, mutta taistelujen kumu lähenee hetki hetkeltä. Samaan aikaan sotaa käydään myös Euroopan puolella ja Kiinassa oleskelevat eurooppalaiset joutuvat nyt pelkäämään paitsi itsensä, myös kauas kotimaihin jääneiden rakkaittensa puolesta.
(Kiinan-Japanin sotaa käsittelee muuten myös viime keväänä lukemani Kazuo Ishiguron hieno teos Me orvot, jota suosittelen kaikille Kiinasta ja sen historiasta kiinnostuneille. Näitä kahta kirjaa voisi lukea mieluusti vaikkapa rinnakkain, sillä Ishiguro ja Mattila luovat samaan aikakauteen mielestäni hyvinkin toisiaan täydentävän kombon!)
**
Ensimmäiseksi katseeni osuu suomalaiseen lähetystyöntekijään Helvi Södermaniin, joka taisi olla eräänlainen lähtölaukaus tälle romaanille, nainen on nimittäin J. Pekka Mäkelän oma isotäti ja kummitäti, ja hänen tarinansa on Mäkelälle luonnollisesti tuttuakin tutumpi. Södermanin päiväkirjamerkinnät ja kirjeet tuovat kirjaan vahvaa, käsinkosketeltavaa autenttisuuden tuntua. Helvin kautta tutustumme suomalaisten lähetysasemien ja niissä työtään tekevien ihmisten vaatimattomaan arkeen. Tasapainoilu uskon ja ja epätoivon välillä syö ihmistä, ja työ, jonka moni heistä luuli olevan herätyksen ja jumalan sanan voittokulkua, osoittautuu hyvin arkiseksi (ja vaikeaksi) käytännön puurtamiseksi, johon kiihkeäsydämisinkin jumalan lapsi voi joskus väsyä. Ja saattaa täällä käydä niinkin vaarallisesti, että omat, ehkä fundamentaalisetkin käsitykset uskosta ja uskonnoista heittävätkin äkkiä häränpyllyä.
Helvin kanssa samalla laivalla Hunaniin matkaa sveitsiläinen Johann Caspar Wolff, josta tarinan edetessä pitäisi kehittyä vastuullinen perheenisä, mutta toisin käy. Levottomana sieluna Wolff kiertää maita ja mantuja 'haastattelumatkoillaan', vakaana aikomuksenaan kirjoittaa kokemuksistaan kirja, mutta tuleeko aikeesta mitään? Samaan aikaan hänen vaimonsa Anneliese happanee kotiinsa kaksoslastensa kanssa - kunnes löytää elämäänsä tarkoituksen...
Useat Hunanissa vierailevat eurooppalaiset näkevät kiinalaiset sivistymättömänä kansana, yhtenä määrittelemättömänä, kasvottomana joukkiona. Kuinka pitkämielisesti hunanilaiset näihin eurooppalaisiin houkkiin suhtautuvatkaan!
J. Pekka Mäkelä antaa romaanissaan ilahduttavan paljon tilaa kiinalaisten omalle äänelle. Tutustun moneen hunanilaiseen, ja saan monta kertaa muistuttaa itseäni lukevani nyt suurilta osin fiktiivistä tarinaa, niin eläviksi Mäkelä on henkilönsä kirjoittanut.
Erityisen syvän muistijäljen minuun jättää Liu Chin-Chihin kohtalo: nuori nainen löytyy henkihieverissä japanilaisten sotilaiden suorittaman Nankingin verilöylyn jälkeen kuolleeksi nuijittuun ja paloiteltuun äitiinsä tarrautuneena. Raiskattu ja silvottu, pahoin vammautunut nainen saa turvapaikan suomalaisten lähetystyöntekijöiden huomasta Hunanissa. Tytön kokemukset tuovat tarinaan maagista vivahdetta: hän tuntee entisen - kuolleen - minänsä läsnäolon, samaan aikaan kuin hän itse kokee olevansa pelkkä hengetön, tyhjä kuori... Kysymys on tietenkin mielen nerokkaasta defenssimekanismista, mutta kokemus on tytölle itselleen mitä todellisin.
Tällaisia olivat päällimmäiset muisteluni tästä upeasta, upeasta teoksesta. Jos tahdot tänä vuonna tehdä erityisen mieleenpainuvan kaukomatkan, tartu tähän kirjaan!
J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like 2018
Sinä huomasit tuon lapsi siltana -metaforan Järvelän kirjassa! On kyllä niin hienoa, että talletetaan sisällissodassa mukana olleiden muistoja. Kohta heitä ei enää ole, joku päälle satavuotias vielä on ja saattaa muistaa jotain.
VastaaPoistaHunan on minulla lukematta. Siihen syventymiseen pitää varata joskus hyvin aikaa.
Marjatta kyllä, siltametafora oli jotenkin niin selvästi näkyvissä, just siinä kohtaa, jossa Jari-poika kävelee Vammas-sillan poikki mummin luota toisen luo...
PoistaJärvelä kirjoitti aiheesta todella tuoreesta näkökulmasta. Toivottavasti sisällissodan syitä ja seurauksia jaksetaan purkaa vielä muistovuoden päätyttyäkin. Nyt tuntuu, että eräänlainen pää on avattu.
Seppo Aallon Kapina tehtaalla - Kuusankoski 1918 on vielä lukematta, mutta aion tarttua siihen heti tilaisuuden tullen.
Hunan on upea 'kirjakaukomatka', ja taatusti vähähiilipääästöinen ja muutoinkin ympäristööystävällinen: sen kun asettuu mukavasti omaan lukupaikkaansa ja avaa kirjan! :)
Kiitos kommentistasi <3