Kazuo Ishiguro: Me orvot

Viime vuonna Nobel-palkinnon saanut kirjailija Kazuo Ishiguro on kuljettanut minua tähän asti maasta, aikakaudesta ja tunnelmasta toiseen, niin että hänen jokaisen romaaninsa viitekehys on poikennut edellisestä. Tähän mennessä olen päässyt hänen seurassaan perinteiseen englantilaiseen kartanomiljööseen (Pitkän päivän ilta), sodanjälkeiseen Hiroshimaan (Silmissä siintävät vuoret), tieteistarinoita muistuttavaan tulevaisuuteen (Ole luonani aina) ja Kuningas Arthurin aikaisille ikiaikaisille nummiseuduille (Haudattu jättiläinen). Tässä vaiheessa osaan odottaa häneltä - no, oikeastaan jo ihan mitä vain.

Tällä kertaa matkaan hänen mukanaan 1930-luvun Shanghaihin, missä nuori, englantilaissyntyinen Christopher Banks elää suhteellisen suojattua lapsuutta liikemiesisänsä ja länsimaiden Kiinaan suuntautuvaa ooppiumikauppaa vastustavan äitinsä kanssa. Kun vanhemmat katoavat mystisesti, pojan elämä kääntyy ylösalaisin: hänet lähetetään kotiin Britanniaan tuntemattoman tädin hoiviin.

Vuosia myöhemmin, syksyllä 1937, Christopher palaa Sanghain kansainväliseen siirtokuntaan selvittämään vanhempiensa katoamistapausta. Hän on tässä vaiheessa elämäänsä luonut itselleen jo varsin merkittävän ja tunnustetun uran salapoliisina.  Kansainvälinen siirtokunta, joka siintää Christopherin muistoissa auvoisena ja rauhallisena lapsuusmaisemana, ei ole enää entisensä. Japanin ja Kiinan välinen sota on alkanut, epätietoisuus - ja silkka epäusko - täyttävät Shanghain ja sen kainalossa uinuvan siirtokunnan, jonka suojissa porukka yrittää jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Mutta japanilaisten laivaston tykinjyly kuuluu kauas - heidän meluisimpiinkin illanviettoihinsa - ja tuo pahaenteistä viestiä tulevasta.

Näissä olosuhteissa Christopherin vanhempien etsiminen näyttäytyy lukijalle mahdottomana tehtävänä, ja silti hän kulkee pyrkimystään kohti kuin sokea Reetta: tässä vaiheessa Ishiguron kerronta nyrjähtää (hyvässä mielessä) kohti surrealismia. Se mielentila, johon Christopher lopulta päätyy,  tietynlainen kohtalonuskoinen ja ajaton kaikkivoipaisuuden tunne, on minulle tuttu omasta unimaailmastani: minne huomio kiinnittyy, sinne avautuu tie...

Me orvot huokuu samaa vähäeleistä, hiljaista tyylikkyyttä kuin Ishiguron muutkin romaanit. Rakastan hänen kerrontatapaansa myös siksi, ettei hän pohjustele romaaninsa käänteitä, vaan antaa lukijan hypätä tilanteisiin oikeastaan täysin 'kylmiltään', mistä syystä teksti tuntu aina hyvin autenttiselta. Me orvoissa tämä autenttisuus, 'hetken päällä eläminen',  tulee mielestäni esiin erityisen voimakkaasti.

Romaanin kansiliepeen esittelytekstissä Ishiguron sanotaan luoneen romaanissaan koskettavan tarinan häiriintyneestä mielestä, minä puolestani näin Christopherin enemmänkin eräänlaisena eksykkönä, joka laittaa kaiken peliin etsiessään tietään takaisin kauan sitten kadotettuun maailmaan. Tuon saman eksymisen tunteen tunnistin monessa muussakin tämän kirjan henkilössä. Niinpä, enemmän kuin pelkästään vain yksittäisen ihmisen kamppailusta ja mielenhäiriöstä, tämä kirja kertoo mielestäni kokonaisesta aikakaudesta, ensimmäisen ja toisen maailmansotien välisestä ajasta, jolloin maailma muuttui nopeammin kuin koskaan aiemmin. Kaipuu kadotettuun maailmaan  ja siitä kumpuava kummallinen, kaihertava orpouden ja ulkopuolisuuden tuntu lienevät olleen tuon ajan ihmiselle tuttuakin tutumpia.

 Ishiguro avaa sotien välisen aikakauden traumaa tavalla, jonka yksin hän taitaa. Ja niin, ovathan Ishiguron käsittelemät teemat tuttuja myös nykyiselle ajalle, eli ei mitään uutta auringon alla...

Muissa blogeissa muun muassa: Jokken kirjanurkka, Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Oksan hyllyltä, Tarukirja ja Täällä toisen tähden alla.


Kazuo Ishiguro: Me orvot (When We Were Orphans, 2000)
Tammi 2002
Suomentanut Helene Bützow
Alkuperäiskieli: englanti