Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnusen nimeämättömälle lasitehdaspaikkakunnalle ja 1940- 1950-lukujen vaihteeseen sijoittama kertomus luo hyvin tunnistettavan kuvan suomalaisesta lähihistoriasta.

Ainakin itse olen mieltänyt sodanjälkeisen Suomen juuri tällaiseksi: yhteisölliseksi, mutta samalla nurkkakuntaiseksi, sisäänpäin lämpiäväksi ja erilaisuutta kaihtavaksi.

Kinnunen tunnetaan taidostaan luoda tarinoihinsa samaistuttavia, ihmisyyden eri puolia heijastavia henkilöhahmoja. Uutuusromaanissaan hän nostaa keskusihmisekseen Jussin, joka näkee ja kokee asiat herkemmin ja painokkaammin kuin muut:  tavallisimmat arkikokemuksetkin voivat suistaa hänet raiteiltaan, kohti tuntematonta, pelottavaa pimeyttä. Nykyään Jussin kohdalla puhuttaisiin autismin kirjosta, mutta kirjan viitekehyksessä eli neljäkymmentäluvulla hänet diagnosoidaan vajaamieliseksi. Jussin elämää hankaloittaa myös vaikea epilepsia, joka vielä tuolloin käsitettiin psyykkiseksi sairaudeksi. 

Jussi on kaikesta huolimatta saanut pieniä työtehtäviä lasitehtaalta, ja siellä työskentelevät myös hänen sisarensa, alati kaikesta huolehtiva Helmi miehineen sekä lasikylään palannut, Helsingissä kyseenalaista mainetta niittänyt Raili. Yksikään heistä ei täytä pienen yhteisön sanattomasti asettamia ja hyväksymiä  normeja. Raili vähät välittää siitä mitä hänen menneisyydestään kuiskutellaan - hän on sitä ihmistyyppiä, joka pystyy kääntämään 'maineensa' ja kokemuksensa jopa elämää kannattelevaksi voimavaraksi. Helmi sen sijaan kokee sisarustensa kohtaaman vaietun torjunnan häpeällisenä, elämäänsä rampauttavana kiviriippana. Sisarusten asema ei voi olla vaikuttamatta myös hänen asemaansa tässä pienessä yhteisössä, siitäkin huolimatta, että hän itse on kunnollisuuden ja kunniallisuuden perikuva.

Mutta sisarusten välinen side on kestävää laatua. Irtiotto suvusta ja vastuusta tuntuisi varsinkin tähän maailmanaikaan täysin mahdottomalta - varsinkin jos on luonteeltaan vastuunkantaja. Jussin, Helmin ja Railin kohdalla tämä tarkoittaa, että yhdessä pysytään myös pahimman mahdollisen tapahduttua...

Tommi Kinnunen kuvaa sodanjälkeisen Suomen henkistä ilmapiiriä, pienten kyläyhteisöjen dynamiikkaa, perhesuhteita ja toiseuden kokemuksia jälleen kerran hyvin  taitavasti. Tarinan edetessä myös vanhan lasikylän arki ja lasinpuhaltajien työ tulevat kuvatuiksi miltei dokumentaristisin ottein. 
Myös romaanin symboliseksi osoittautuva nimi saa tarinan edetessä kauniin ja mieltä herkistävän selityksensä.

Pintissä eletään uuden ajan kynnyksellä. Sota on sodittu, naiset ovat saaneet ensi kertaa astua lasihytteihin puhaltajan ominaisuudessa, ja nyt he ovat osoittaneet kykynsä ja taitonsa - kuinka he enää tämän jälkeen haluaisivat palata entiseen?
Tapaamme Jussin, Helmin ja Railin muutaman vuoden välein yhteensä kolme kertaa. Näinä vuosina maailma muuttuu rajusti, niin että vanha saa väistyä uuden tieltä. Uuden ajan myötä myös pieni lasikylä joutuu muutosten kouriin. Pian kaikki tämä olisi historiaa.

Niin ehyt kokonaisuus kuin Pintti kaiken kaikkiaan onkin, ihmettelin, miksi kirjailija on sisällyttänyt kirjaansa pitkähkön, muusta tarinan kontekstista (ainakin minun mielestäni) täysin irrallisen sotakuvauksen. Yritin rakentaa mielessäni  jonkinlaista ymmärrettävää yhteyttä tämän melkoisen tunteikkaan sotakuvauksen ja päätarinan välille, mutta en onnistunut. Nytpä kyselenkin, miten te muut Pintin lukeneet koitte tämän?



Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018