14.12.2018

Tommi Kinnunen: Pintti


Tommi Kinnusen nimeämättömälle lasitehdaspaikkakunnalle ja 1940- 1950-lukujen vaihteeseen sijoittama kertomus luo hyvin tunnistettavan kuvan suomalaisesta lähihistoriasta.
Ainakin itse olen mieltänyt sodanjälkeisen Suomen juuri tällaiseksi: yhteisölliseksi, mutta samalla nurkkakuntaiseksi, sisäänpäin lämpiäväksi ja erilaisuutta kaihtavaksi.

Kinnunen tunnetaan taidostaan luoda tarinoihinsa samaistuttavia, ihmisyyden eri puolia heijastavia henkilöhahmoja. Uutuusromaanissaan hän nostaa keskusihmisekseen Jussin, joka näkee ja kokee asiat herkemmin ja painokkaammin kuin muut:  tavallisimmat arkikokemuksetkin voivat suistaa hänet raiteiltaan, kohti tuntematonta, pelottavaa pimeyttä. Nykyään Jussin kohdalla puhuttaisiin autismin kirjosta, mutta kirjan viitekehyksessä eli neljäkymmentäluvulla hänet diagnosoidaan vajaamieliseksi. Jussin elämää hankaloittaa myös vaikea epilepsia, joka vielä tuolloin käsitettiin psyykkiseksi sairaudeksi. 

Jussi on kaikesta huolimatta saanut pieniä työtehtäviä lasitehtaalta, ja siellä työskentelevät myös hänen sisarensa, alati kaikesta huolehtiva Helmi miehineen sekä lasikylään palannut, Helsingissä kyseenalaista mainetta niittänyt Raili. Yksikään heistä ei täytä pienen yhteisön sanattomasti asettamia ja hyväksymiä  normeja. Raili vähät välittää siitä mitä hänen menneisyydestään kuiskutellaan - hän on sitä ihmistyyppiä, joka pystyy kääntämään 'maineensa' ja kokemuksensa jopa elämää kannattelevaksi voimavaraksi. Helmi sen sijaan kokee sisarustensa kohtaaman vaietun torjunnan häpeällisenä, elämäänsä rampauttavana kiviriippana. Sisarusten asema ei voi olla vaikuttamatta myös hänen asemaansa tässä pienessä yhteisössä, siitäkin huolimatta, että hän itse on kunnollisuuden ja kunniallisuuden perikuva.

Mutta sisarusten välinen side on kestävää laatua. Irtiotto suvusta ja vastuusta tuntuisi varsinkin tähän maailmanaikaan täysin mahdottomalta - varsinkin jos on luonteeltaan vastuunkantaja. Jussin, Helmin ja Railin kohdalla tämä tarkoittaa, että yhdessä pysytään myös pahimman mahdollisen tapahduttua...

Tommi Kinnunen kuvaa sodanjälkeisen Suomen henkistä ilmapiiriä, pienten kyläyhteisöjen dynamiikkaa, perhesuhteita ja toiseuden kokemuksia jälleen kerran hyvin  taitavasti. Tarinan edetessä myös vanhan lasikylän arki ja lasinpuhaltajien työ tulevat kuvatuiksi miltei dokumentaristisin ottein. 
Myös romaanin symboliseksi osoittautuva nimi saa tarinan edetessä kauniin ja mieltä herkistävän selityksensä.

Pintissä eletään uuden ajan kynnyksellä. Sota on sodittu, naiset ovat saaneet ensi kertaa astua lasihytteihin puhaltajan ominaisuudessa, ja nyt he ovat osoittaneet kykynsä ja taitonsa - kuinka he enää tämän jälkeen haluaisivat palata entiseen?
Tapaamme Jussin, Helmin ja Railin muutaman vuoden välein yhteensä kolme kertaa. Näinä vuosina maailma muuttuu rajusti, niin että vanha saa väistyä uuden tieltä. Uuden ajan myötä myös pieni lasikylä joutuu muutosten kouriin. Pian kaikki tämä olisi historiaa.

Niin ehyt kokonaisuus kuin Pintti kaiken kaikkiaan onkin, ihmettelin, miksi kirjailija on sisällyttänyt kirjaansa pitkähkön, muusta tarinan kontekstista (ainakin minun mielestäni) täysin irrallisen sotakuvauksen. Yritin rakentaa mielessäni  jonkinlaista ymmärrettävää yhteyttä tämän melkoisen tunteikkaan sotakuvauksen ja päätarinan välille, mutta en onnistunut. Nytpä kyselenkin, miten te muut Pintin lukeneet koitte tämän?



Tommi Kinnunen: Pintti
WSOY 2018


11 kommenttia:

  1. Kaisa Reetta, olisin takuulla vastannut, jos olisin Pintin lukenut. Minulle tuli intuitio, että tämä Kinnusen kirja, toisin kuin aikaisemmat ei ole minun juttuni. Kuvaamasi perusteella kokonaisuus ei olisi kantanut edellisten, erittäin vahvojen teosten tasolle. Kyläyhteisödynamiikka tietty kiinnostaa, mutta minä sanon siitä: 'vaikevat kylät'. Olen elänyt pienessä kylässä merenrannalla 25 vuotta ja kokenut millaisia juttuja voidaan vaieta kuoliaaksi. Tulee mieleen Schenkelin Hiljainen kylä, joka on ainoa ikinä minulta kadonnut kirja. Ja sitä vielä yksi bloggaajakollega kysyi saada vaihtarina! Janten laki iskee oudoista kulmista...

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, minä en lukenut Kinnusen toista, eli voin verrata tätä puolestani vain Neljän tien risteykseen... En osaa tällä hetkellä vertailla lukukokemuksia keskenään, mutta joo, ehkä esikoinen oli jossain mielessä vahvempi.

      Schenkelin Hiljainen kylä täytyy laittaa muistilistalle!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  2. Suosittelen Leena, että luet kirjan. Pidin kirjasta erittäin paljon. Olen vieraillut Nuutajärven lasikylässä muutaman kerran ja kirjan luettuani kävin Riihimäen lasimuseossa tutustumassa suomalaisen lasinteon historiaan, joka ulottuu satojen vuosien taakse.
    Kirjan perheellä on runsaasti traumoja ja suurin osa niistä on isän sotatraumoja. Siksi sotakuvaukset. Niistä johtui monet perheen ongelmista.
    Kinnunen kuvaa perheenjäseniä psykologisella otteella. Henkilökuvaukset ovat hienoja. Kinnusen Suomen kieli on monipuolisen kaunista ja runsasta. Koin kirjan osin opetuskirjana lasiteollisuudesta, sillä niin paljon uutta sanastoa opin kirjaa lukiessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Piti hakea Pintti esille ja tutkia kirjan sotakuvauksia, joista yksi oli perheen isän sotakuvaus ensimmäisestä maailmansodasta. Sivulla 165 on perheen äidistä kuvaus, kun hän osallistui vapaussotaan ja joutui vangiksi.
      Sivulla 174 on kuvaus kun kylän miehet palaavat toisesta maailmansodasta takaisin kotiin. Naiset olivat huolehtineet sillä aikaa lasitehtaan töistä. Sivulla 245-247 on kuvauksia sodastapalanneiden miesten tunnoista. Kirjan ajankohta on pitkien sotavuosien jälkeiset vuodet, joten pystyn hyvin näkemään sen, että sota on edelleen mielessä.
      Kaikkia perheen isän tekoja ei tietysti voi selittää sodalla.

      Poista
    2. Mai, kiitos tästä! Kuuntelin tämän teoksen äänikirjana, ja jossakin vaiheessa huomioni on täytynyt herpaantua.

      Isän rooli perheen traagisessa kohtalossa tuli ilmi onneksi muutakin kautta kuin noiden sotakuvausten yhteydessä. Muistamme Jussille osoitetut kirjeet, jotka...

      En tiedä mistä syystä minä tunnen näin, mutta kun tämä kirja oli niin vahvasti noiden kolmen sisaruksen kirja... Oisin henkilökohtaiseti luottanut tässä heidän kertomuksiinsa: ne olivat riittävän vahvoja kantamaan tätä kirjaa. Nämä ovat taas tietenkin niitä kuuluisia kirjallisia makukysymyksiä...

      Tämä pienoinen yksityiskohta ei tietenkään vaikuttanut kokonaislukukokemukseeni: Pintti on hieno kirja, siinä olen samaa mieltä kanssasi, Mai. Nuutajärvi on tuttu myös minulle, ja tämä teos avasi lasinteon historiaa oivallisesti, kaiken muun antinsa lisäksi.

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
  3. Minusta tämä oli riittävän tiivis. Ohjelmoin bloggaukseni helmikuun alkuun ja luin tämän tuoreeltaan, minusta sota kuuluu historiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, tuleeko bloggauksesi siis ensi helmikuussa? Jään odottamaan bloggaustasi tästä!

      Kiitos kommentistasi <3

      Poista
    2. Juu 3.2.2019 klo 6:30, on ollut sen verran haastavaa aikaa töissä, että lukeminen on jäänyt vähemmälle, tai ehdin lukea vähemmän sivuja päivässä, joten olen alkanut blogata harvemmin, ja ohjelmoinut näitä juttuja aina sunnuntaiksi. Spontaanit postaukset muille päiville sitten :)

      Poista
  4. Minulla Pintti odottaa hyllyssä. Tämäkin on niitä kirjoja, jotka haluaisin lukea heti. Toivottavasti saan tämän luetuksi tässä joulun aikoihin. Pidin kovasti Kinnusen aiemmista kirjoista. Hyvää joulun odotusta sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli A, tämä onkin oikein mainio joulukirja. Toivottelen sinulle antoisia lukuhetkiä Pintin parissa!

      Kiitos samoin sinulle ja kiitokset kommentistasi <3

      Poista

Lämmin kiitos kommentistasi!