Marianna Kurtto: Tristania

Tristania on tarina saaresta ja sen ihmisistä, etäisyyksistä, kaipuusta pois ja takaisin, vapaudenkaipuusta, rakkaudenkaipuusta, haluista, joita on vaikeaa sovittaa saumattomasti yhteen ihmiselämään...

Britannialle kuuluva pieni, tuliperäinen  Tristan da Cunhan saari sijaitsee keskellä Atlantin valtamerta, kaukana kaikesta, niin kaukana, että lähimmälle asutulle saarelle Saint Helenalle on matkaa yli 2000 kilometriä. Saaren voi etsiä riittävän tarkalta kartalta, juoksuttamalla katsettaan eteläisellä Atlantilla Afrikan mantereen ja Etelä-Amerikan keskivaiheilla. Vielä kirjaa aloittaessani luulin saaren olevan kuvitteellinen, jonkinlainen Kurton mielikuvituksessaan kehittelemä eteläinen vastine pohjoisen Ultima Thulelle. Sitten hoksasin kääntyä Wikipedian puoleen.

Marianna Kurtto kuvaa Tristanian elämänmenoa lyyrisesti, herkällä korvalla ja sydämellä.  Sadunomainen tunnelma yhdistettynä tarinan painaviin pohjavirtoihin luo teoksesta uniikin ja omarytmisen. Kaikesta huomaa, että luen runoilijan kirjoittamaa proosaa: ennen Tristania -esikoisromaaniaan Kurtto on julkaissut viisi runokokoelmaa.

Tarinan Tristan da Cunha ja sen asukkaat elävät täydellisessä symbioosissa, muodostavat yhden, jakamattoman kokonaisuuden, niin kuin saari olisi synnyttänyt asukkaansa ja vihreillä rinteillä vapaana vaeltavat lampaatkin itse, syökseneen heidät sisuksistaan aivan kuin elävä olento synnyttää lapsensa. Ja he kaikki - melkein kaikki - tuntevat olevansa juuri oikealla paikallaan, juurtuneensa sinne minne heidän on määrä juurtua. Heidän kotinsa on täällä, rauhalliseksi tiedetyn  tulivuoren sylissä...

Kurtto vie lukijansa tristanilaisten elämään, lähelle heidän merensinistä, kalastaja-aluksilta ja auringolta tuoksuvaa arkeaan. Kaiken alla kytevät kuitenkin ihmiselämän väistämättömät pimeät puolet,  ristiriidat ja tunteet, joita saarelaiset ovat oppineet väistämään ja kätkemään. Lukija ui tristanilaiseen mielenmaisemaan helposti, tunnistaa heissä palasen itseään, näkee heidän kasvoiltaan omien tunteidensa ja hiljaisuuksiensa varjot.

Kurtto tuo tarinansa keskiöön Lisen, Larsin ja pienen, vakavamielisen, ikäistään kypsemmän Jon-pojan. Toisin kuin saaren muut miehet, Lars rakastaa kulkemista, ja on siksi pitkiä aikoja poissa kotoa seilatessaan rahtilaivojen mukana kauas meren takaisille rannoille. Vaellusvietti  vaivaa häntä  kenkään eksyneen kiven lailla, siksi on lähdettävä, jätettävä Lise ja Jon odottamaan hänen paluutaan, ja tähän asti hän on palannut - ennemmin tai myöhemmin...

Pelkän lähdön hurman lisäksi on muutakin: on tapahtumia ja tunteita, joita he eivät kykene sanoittamaan toisilleen, on odotuksia, joita he eivät kykene täyttämään. näkymättömäksi vaiettu juopa Lisen ja Larsin välillä vetää heitä vastustamattomasti erilleen, siksi lähtö tuo helpotuksen kummallekin heistä, vaikka sitäkään  tunnetta he eivät toisilleen - eivätkä itselleen -  myönnä.

Tulee päivä, jolloin Lars ei enää tahdo palata maailmalta kotiin. Päivä jona hän astuu lontoolaiseen kukkakauppaan ja kohtaa katseen, joka varastaa hänen huomionsa, pyytää jäämään. Uusi elämä tuntuu helpottavalta.

Mutta lopulta, silti, tyhjyys. 

Pieni uutinen sanomalehdessä repii kaiken avoimeksi: kotisaaren tulivuorisydän on herännyt pitkästä unestaan, asukkaita evakuoidaan ja saarelaisia on kateissa. Lontoosta on Tristan da Cunhalle puolen maailman matka...

Rakastuin syvästi Marianna Kurton tekstiin. Se on soljuvaa, se hengittää tristanilaisten tavoin merta ja tuulta, äärettömyyttä. Kurtto näyttää, kuinka suurista asioista voi kertoa maailman herkimmillä nyansseilla.
Erityisen ihanan lukukokemuksen Tristaniasta tekee se, että teoksen monet tasot avautuvat lukijalleen vasta ajan myötä. Minä palasin saarelle vielä päiviä sen jälkeen, kun olin sulkenut kirjan.

Tristaniasta muualla blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie,  Kirja vieköön,  Kulttuuri kukoistaa,  Lumiomena, Tekstiluola ja Täysien sivujen nautinto.


Marianne Kurtto: Tristania
Wsoy 2017