Jhumpa Lahiri: Kaima

Ihan ensimmäiseksi: olipa ihanaa saada pitkästä aikaa käsiinsä suoraan kerrontaan nojaava, täyteläinen sukuromaani! Useimmat viime aikoina lukemistani romaaneista ovat olleet tyyliltään enemmän tai vähemmän lyyrisiä, herpaantumatonta keskittymistä ja oikeaa mielenvirettä vaativia. Siksi Lahirin suora tyyli maaliskuun lukukimaraani tarpeellista vaihtelua.

Kuten kaikki hyvät romaanit, Kaima on monta: se on sukutarina, siirtolaistarina, kasvutarina - ja kyllä, myös myös moniulotteinen rakkaustarina, sanan laajimmassa merkityksessä.  Kaima oli  lukukokemuksena lämmin ja kotoinen, hieman surumielinenkin: pääsin lähelle intialaistaustaisen Gangulin perhettä, eläydyin heidän elämäänsä niin, että unohdin heidän olevan 'vain' romaanihenkilöitä. Siinä vaiheessa kun tunsin hengittäväni heidän kanssaan samaa ilmaa, en enää voinut laskea kirjaa kädestäni.

Tarina alkaa 1960-luvun Kalkutassa. Toisilleen tuntemattomat Ashima ja Ashoke ovat juuri solmineet vanhempiensa heille järjestämän avioliiton. Pian häiden jälkeen 19-vuotias Ashoke nousee lentokoneeseen ja matkustaa yksin maapallon toiselle puolelle Yhdysvaltojen Bostoniin, missä hänen tuore aviomiehensä opiskelee insinööritieteitä ja kirjoittaa väitöskirjaansa. Uusi elämä alkaa kertarysäyksellä, Perhe ja ystävät ovat jääneet 12 000 kilometrin päähän Kalkuttaan, muuttuneet heikkojen puhelinlinjojen kannattelemiksi ääniksi, joihin nuori morsian ikävissään takertuu.

Elämällä on kuitenkin taipumus asettua uomiinsa. Tuoreet aviopuolisot tutustuvat toisiinsa, syntyy molemminpuolinen luottamus ja kunnioitus, lapset syntyvät ja uudet, intialaistaustaiset ystävät täyttävät heidän kotinsa. Kaikesta huolimatta Ashima tuntee heräävänsä eloon vain kotona Kalkutassa, missä he vierailevat aina kun Ashoke saa pidemmän loman ja talous antaa myöten.

Silti he kumpikin yrittävät sopeutua tähän maahan, joka on ja tulee olemaan heidän lastensa Gogolin ja Sonian kotimaa. Kulttuurien törmäyksiltä ei voi kuitenkaan välttyä. Ensimmäinen kunnon törmäys sattuu sairaalassa esikoisen synnyttyä: näyttää siltä, ettei kukaan tässä maassa tajua, kuinka suuri merkitys ihmisen nimellä ja nimeämisellä on intialaisessa kulttuurissa. Nimen täytyy olla täsmälleen oikea, tarkkaan harkittu, yleensä suvun vanhimpien valitsema. Ashima ja Ashoke ovat odottaneet isoäidin valitseman nimen sisältämää kirjettä kuukausia turhaan, ja nyt isoäiti on sairastunut, herennyt vallan puhumattomaksi...
Ja kuinka ollakaan, sairaalan henkilökunnan kiireisen ymmärtämättömyyden  ja postin hidastelun (!) seurauksena poika saa nimekseen Gogol...

Gogolin nimen ihmeellinen, sattumusten ja kohtalokkuuden värittämä tarina on osa tämän romaanin sielua ja punaista lankaa. Ashoken pojalleen valitsemaan nimeen liittyy paljon painolastia,  henkilökohtaisia kipupisteitä ja merkityksiä, jotka ovat liian raskaita yhden ihmisen  kannettaviksi. Mutta nimi sisältää myös avaimen ymmärrykseen ja hyväksymiseen, avaimen, jota Gogol voi käyttää, kun aika on kypsä...

Intialaistaustainen, Lontoossa syntynyt Jhumpa Lahiri (1967) tietää, mistä kirjoittaa. Kaimassa hän kuvaa erittäin tarkkanäköisesti sitä monimutkaista prosessia, jonka maahanmuuttajaperheet joutuvat läpikäymään asettuessaan uusiin, tuntemattomiin olosuhteisiin. Kysymys on myös sukupolvikokemuksesta: Gogolin ja Sonian vanhemmat haluavat lapsilleen parasta mitä Amerikka voi  tarjota, mutta yrittävät samalla sitoa heidät tiukasti omaan menneisyyteensä, tapoihin, joita lapset eivät halua enää noudattaa Yrityksistään huolimatta Ashima ja Ashoke joutuvat seuraamaan vierestä, kuinka Gogol ja Sonia loittonevat heistä yhä kauemmas, kuinka he kasvaessaan alkavat näyttää ja kuulostaakin melkein vierailta ihmisiltä.

Lapset joutuvat kahden tulen väliin: he tasapainoilevat kulttuurien välimaastossa, kumartelevat niille kummallekin, samalla kun yrittävät etsiä itseään ja omaa tapaansa elää.
Ja vaikka he ovat syntyperäisiä amerikkalaisia, jokin sanoittamaton ja tarkemmin nimeämätön erottaa heidät valtaväestöstä. Trumpin kaudella tämä kysymys on noussut jälleen ajankohtaiseksi: montako sukupolvea tarvitaan, ennen kuin ihminen hyväksytään nahkoineen päivineen Yhdysvaltain kansalaiseksi, ilman nolostuttavia uteluita hänen kotimaastaan? (Nämä nolot utelut lienevät tuttuja myös monelle maahanmuuttajataustaiselle suomalaiselle.)

Romaanin edetessä tarinan vetovastuu siirtyy nuorelle Gogolille, jolle maailma näyttäytyy täysin erilaisesta kulmasta kuin Amerikkaan aikoinaan saapuneille Ashimalle ja Ashokelle. Gogol on vanhempiaan vapaampi tekemään päätöksiä, hän  etsii tiensä ja toimensa, rakkautensa ja intohimonsa itse, mutta hänen kertomuksensa tuo esiin myös länsimaisessa kulttuurissa piilevän paradoksin: Rajoittamattomalta tuntuva vapaus saattaa olla ihmiselle myös taakka.

Omaa historiaansa (ja vähän itseäänkin) paetessaan Gogol kulkee kehää ja  päätyy lopulta sinne, mistä kaikki alkoi...

"Muistatko sinä vastedes tämän päivän, Gogol?" isä oli kysynyt kääntyen katsomaan häntä kädet painettuina pään kahden puolen kuin korvaläpät. 
"Kuinka kauan minun pitää muistaa?"
Tuulen puuskien takaa hän kuuli isän naurun. Isä seisoi ja odotti että Gogol tavoittaisi hänet, ojensi kätensä kun Gogol tuli lähemmäksi. 
"Yritä muistaa tämä aina", hän sanoi, kun Gogol oli kohdalla, ja ohjasi poikansa hitaasti aallonmurtajaa pitkin sinne missä äiti ja Sonia odottivat. "Muista että sinä ja minä kuljimme yhdessä tämän matkan, että me menimme yhdessä paikkaan, josta ei voinut mennä enää minnekään."

Lisää Kaimasta muun muassa täällä: Eniten minua kiinnostaa tie, Kannesta kanteen, Kirjakaapin kummitus, Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä,


***Tämän postauksen myötä blogi siirtyy vajaan kahden viikon mittaiselle pääsiäislomalle. Toivotan lukijoilleni hyvää ja rauhallista pääsiäisaikaa!


Jumpa Lahiri: Kaima (The Namesake, 2003)
Tammi 2005
Suomentanut Kersti Juva
Alkuperäiskieli: englanti