Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä

- Kaikki minussa tahtoo maalata, huokaan Helenalle, kun koulutunnit iltapäivällä ovat ohi. - Sormenpäät, keuhkot, unet, ajatukset, kaikki minussa pyrkii väreihin. Mitään minä en ole yhtä paljon kuin maalari.

Käyskentelen jälleen  jo tutuiksi tulleissa maisemissa Pariisin taiteilijakortteleissa, Bretagnen tuulisilla rannoilla, St. Ivesissä, meren ja tuulen syleilyssä... Kuljen Hyvinkään hiljaisuudessa, siellä missä kaikki maailmalla nähty on kirkastunut arkea kannatteleviksi muistoiksi...

Näille Helene Schjerfbeckin ja hänen taiteilijatovereidensa jalanjäljille minua ovat johdatelleet taidehistorioitsija Riitta Konttinen (kirjallaan Oma tie) ja runoilija Rakel Liehu (Helene-romaanillaan). Nyt tuohon joukkoon liittyy kirjailija Mila Teräs tällä viime vuonna ilmestyneellä romaanillaan. Luin Jäljet ja Liehun vuonna 2003 ilmestyneen Helenen aivan perätysten, mikä toi taiteilijan elämään mielenkiintoista kaksoisvalotusta. Eri sukupolvia edustavien kirjailijoiden teokset soivat viehättävällä tavalla yhteen, mutta erottuvat silti omanlaisikseen.

Liehun tavoin Teräs on kirjoittanut romaaninsa minä-muotoon. Kerronta on lyyristä ja paikoin hyvinkin tunnelmoivaa. Tälläkin kertaa kuulen Helenen äänen, jollakin salaperäisellä tavalla tunnen jälleen pääseväni lähelle taiteilijan perusolemusta. Ajatukset maadoittuvat arkeen kuin juuret, vaikka sitten kohta jo haaveillaankin, kaivataan pois jonnekin, missä mieli ja sivellin saisivat lentää vapaina...

Vaikka Teräksen teksti soi lyyriikkana, hänen kuvansa Schjerfbeckistä on viiltävän realistinen. Taiteilija ei etsi inspiraatiota, sitä häneltä ei koskaan näy puuttuvan: hän kaipaa tilaa ja rauhaa tehdä työtään, aikaa maalaukseen, ajatustyöhön, yksinäisyyteen, mutta elämä pistää vastaan: Helenen vanheneva, sairas äiti vaatii tyttäreltään jatkuvaa hoivaa ja läsnäoloa ja kotitöiden tarkkaa suorittamista ja jopa hänen oma terveydentilansa asettaa maalaamiselle epäoikeudenmukaisilta tuntuvia reunahtoja.  Elämän realiteetit ja luomisen halu iskevät kipunoiden yhteen...

Asioita, jotka kannattelevat: muistot Pariisista ja muilta matkoilta, ajoilta jolloin Helenasta kuoriutui Helene...
Ja se nuori mies, metsänhoitaja ja taiteilija, joka odottamatta ilmestyy Helenen elämään ja asettuu hänen sydämeensä, mies, joka näyttää ymmärtävän kaiken, Aivan Kaiken... Voiko tuollaista miestä olla olemassakaan?
Helene on 56-vuotias ja Einar Reuter häntä kaksikymmentä vuotta nuorempi. Mutta mitä ovat vuodet silloin kun ihminen löytää sielunkumppaninsa?

Väri on enemmän kuin väri. Värissä värähtelee kaikki. Kaikki keväät, jotka luulin kadottaneeni. 
Milloin kankaalle on viimeksi virrannut tällaista hellyyttä? 
Niin kuin hän olisi juuri herännyt ja niin kuin vain minä saisin nähdä tämän auringon värittämän, vahvan niskan. Tunteen, sisäisen intohimon on annettava kypsyä, kehittyä hurmioon saakka, myrskyyn...

Sitten:

Lattia putoaa altani.
Miksi Jumala kouraisee juuri siitä kohdasta, mistä koskee kaikkein kipeimmin?

Teräksen romaani on tummia juonteita täynnä, mutta niitä vasten elämän kirkkaat hetket loistavat miltei ylimaallisen kauniina ja eteerisinä.
Ikääntynyt, jo yli kahdeksankymmentävuotias  Helene maalaa elämäänsä yhä uudelleen ja uudelleen, keskustelee ystävänsä, taiteilija, kirjailija ja naisasia-aktivisti Helena Westermarckin kanssa, hänen, jota ei enää ole, mutta joka elää yhä Helenelle ja Helenessä. Kun kaikki muut ovat menneet, taiteilijatoveruus jää.

Taiteilija voi mennä vain itseensä, katsoa säkenöivän paljasta, kovaa itseään en face, ja päästää sitten irti viivan vimman. 
Olen työstänyt nuoruuden aiheitani vuosikymmenet, tehnyt niistä lukemattomia uustulkintoja. Omia kasvojani olen niissäkin tulkinnut hartaimmin, siirtynyt haparoiden heijastuksesta heijastukseen.
Valo lennähtää ikkunasta huoneeseen ja laskeutuu telineelle kuin sudenkorento.
Nyt -

Helene Schjerfbeck: Omakuva. Valoa ja varjoa. 1945

 ***

Sekä Liehun että Teräksen Schjerfbeck-romaanit voi lukea taiteilijan elämäkertatietoja tuntematta.  Minä luin teokset Riitta Koistisen  yksityiskohtaisen ja suorasanaisen Schjerfbeck-elämäkerran  jälkeen, mikä sopi ainakin itselleni paremmin kuin hyvin: vankat taustatiedot tukivat lukukokemusta.

Jäljet-teosta on luettu kirjablogeissa paljon. Siitä  ovat kirjoittaneet  muun muassa Hemulin kirjahylly, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön, Kulttuuri kukoistaa,  Leena Lumi, Luetut kirjat,
Mari A:n kirjablogi,  Oksan hyllyltä,  Sinisen linnan kirjasto ja Tuijata.


Mila Teräs: Jäljet. Romaani Helene Schjerfbeckistä
Karisto 2017