Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Olen viime aikoina tehnyt lyhyitä tutkimusmatkoja kotimaiseen kirjallisuuteen, paikkaillut kirjallisen karttani lukuisia tunnistamattomaksi jääneitä kohtia. Yksi näistä kotimaisista 'sokeista pisteistäni' on Riikka Pulkkisen tuotanto. Syksyllä ilmestynyt uutuus Lasten planeetta on ensimmäinen Pulkkiselta lukemani teos.

Lyhyesti muotoiltuna  Lasten planeetta on kahdessa aikatasossa vapaahkosti kelluva tarina kolmesta sisaruksesta, yhden avioliiton päättymisestä ja planetaarisesta yksinäisyydestä. Perustarinan alla (ja korkealla sen yläpuolella) risteilee kerroksia, jotka yhtäältä syventävät sitä ja toisaalta luovat sen rinnalle omia erillisiä maailmoitaan.

Tapaamme Frederikan, joka on tekemässä eroa Henrikistä, aviomiehestään ja pienen höpökkä-pömpsykkä-tyttären isästä. Ero on rauhallisin 'romaaniero', johon olen koskaan törmännyt, sillä niin kaikki kävi: rauhallinen sananvaihto hajotti perheen. Ero on niin sivistynyt, hajuton ja mauton, etten meinaa uskoa lukemaani. Kuin maailma jähmettyisi, liikkeet hidastuisivat ja pehmenisivät, äänet vaikenisivat. Vielä joulun he päättävät olla yhdessä ja tuntevat yhtäkkiä elävänsä kauneinta hetkeään avioparina. Ei riitoja, ei leimahduksia, eikä näkyviä kyyneleitä. jäljellä on vain kaunista haikeutta, hetkiä, joihin aika voisi pysähtyä...

Tunteet tulevat myöhemmin, ja silloinkin himmennettyinä, pastellinutuisina: Frederika on niitä naisia, jotka itkevät luonnikkaammin sisään- kuin ulospäin.
Hänen surunsa kiertyy, muuntuu ja yhtyy globaaliin maailmantuskaan, saa siitä hyväksyttävämmän ulospääsytiensä. Tiedostavan Vera-ystävän kanssa käydyt filosofiset keskustelut tuovat lukijan lähelle nykypäivän nuoren aikuisen maailmaa. Maailmaa, joka on huolista ja moraalisesta vastuusta raskas, maailmaa, johon pitäisi luottaa, mutta joka heidän kuvitelmissaan kulkee kohti tuhoaan, sitä maailmaa, johon  Frederika ja Henrik ovat luoneet uutta elämää, lapsen jonka tulevaisuus määräytyy edellisten sukupolvien tekemien valintojen mukaiseksi.
Tilanne on niin absurdi, että mielen on pakko askarrella pienissä asioissa, tekemisissä ja valinnoissa, jotka tuskin pelastavat maailmaa:

Varakas länsimaalainen nainen, joka heittää savulohen sekajätteeseen. Sen hävyttömämpää ei ole. Mä sentään aina lajittelen, aina, Vera sanoo. 

Kaiken sykkyrämykkyrän keskellä Frederika miettii, olisivatko he Henrikin kanssa onnistuneet, jos he olisivat hankkineet kotiin liinavaatekaapin, ja hän olisi täyttänyt sen kauniilla, säihkyvän puhtailla lakanoilla kuten hyvän vaimon ja hyvän äidin kuului aikoinaan tehdä?  Olisivatko säihkyvä järjestys ja perinteet tuoneet turvan ja pysyvyyttä? Olisivatko he onnistuneet, jos hän olisi..?

**

Aika ajoin sukellamme toiseen aikaan, juuri yliopisto-opintonsa aloittaneen Julian maailmaan, joka muistuttaa erehdyttävästi alkuräjähdyksen ensimmäisiä sekunteja, hetkiä, jolloin kaikki on ensin yhtä - ja jo seuraavassa hetkessä hajoavaa, pelottavaa,  käsittämätöntä tuusannuuskapuuroa. Julian kaksi sisarta myötäelävät, hakevat sisareleen  apua, väsyvät Julian sairauden oikkuihin ja hoitokäytänteiden byrokratiaan, mutta eivät luovuta...

Kaiken yläpuolella, planetaarisen kauhun tuolla puolen, tapahtumia tarkkailee pieni avaruustarkkailija. Frederika pitää pienen uteliaan ponin suitsittuna, ajatuksen mitan päästä arjestaan ja kutsuu sen luokseen vain iltaisin, sulkeutuu lapsensa kanssa sen huomaan, mutta ei sittenkään päästä ponia aivan irti, sillä hän tietää rajat, joita mieli ei saa ylittää:
Epämääräinen  hallinnan menettämisen pelko on Lasten planeetan ydintä - se on kaiken aikaa läsnä,  määrittää Frederikan elämää ja juontaa juurensa kaukaa menneisyydestä, päivistä, joihin sukellamme romaanin takaumissa.

Lasten planeetta on kokonaisuudessaan tyylikäs, tulkinoille avoin romaani. Vain tarinan täydellisesti sulkeutuva loppukohtaus ja pieni kerronnallinen toisteisuus jäi kaihertamaan mieltäni...



Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava 2018