Maaria Oikarinen: Lucian silmät

Nyt tarvitaan kultamaalia, Janna päätti. Hän otti väriä suoraan purkista ja hakkasi sen palettiveitsellä maalauksen pintaan. Hyvä hyvä. Lisää vain iskuja, karatekuningattaren otteet. Jos kultaa, sitten myös hopeaa, samalla lailla palettiveitsellä, ristikkäin kullan kanssa. Sitten. Eikös punainen kaipaisi vähän vastaväriä? Mutta hitusen vain, pikkuriikkisen. Ruohonvihreää, aivan hellästi, huntuna tummimpien kohtien päälle.
Mikäs nyt tuli? Tuli tönkkö kohta. Pitäisi peittää paksummalla. Hittoon vihreä, pinkkiä päälle. ei saatana mikä mutavelli, noinko vahva pigmentti tuossa vihreässä onkin. Pannaan pursotuksia päälle, ne toimivat aina...

On kausia, jolloin Jannan on elettävä ja maalattava, hengitettäväkin niin kuin käsillä oleva hetki olisi viimeinen. Kausia, joina vimma nousee, iskee tuhansina, kultaa pirskovana energiana läpi kehon ja mielen, jolloin ajatukset ja ideat virtaavat vapaina, mutta vaikeasti kiinni otettavina.

 Kausia, jotka antavat Jannalle jumalatarten voimat ja repivät hänen sisikuntansa kappaleiksi.

Taidemaalari Maaria Oikarisen esikoisteos Lucian silmät ui kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa elävän taiteilijan mielen syövereihin.
Romaanin lehtiarvioista olen saanut lukea, että aihe on Oikariselle tuttu myös omakohtaisesti. Romaani ei ole kirjoittajan elämäkerta, mutta kokemuksellisuuden aistii tekstin henkeäsalpaavasta autenttisuudesta. Monesta yhteydestä tutut, 'nerouden,luovuuden ja hulluuden' yhdistävät kliseet puuttuvat, kerronta on virkistävän vetävää ja värikästä, suoraa.

Tarinan alussa Janna työstää tulevaa näyttelyään hurjan hypomanian vallassa. Kuvat kimpoilevat kankaille hänen avoimena ammottavan alitajuntansa syövereistä, tai ehkäpä jostain vieläkin syvemmältä, ihmiskunnan yhteisestä muistista, rakkauden ja himojen jumalattarilta, joiden tulkiksi Janna on valittu.
Syntyy kuva palavasilmäisestä kuningattattaresta, Luciasta.

Kirkkain värein maalattu, lääkekapseleilla viimeistelty Lucia... liian polttava ja vaarallinen kuolevaisen katseelle.
Työn edetessä Lucian voima siirtyy Jannaan itseensä, hänen ihonsa alle...

Kiihtyvä hybris vie Jannan lopulta suljetulle osastolle lepäämään. Sitä ennen: vuorokausien unettomuutta, shampanja-aamiaisia tyhjään vatsaan, luottorajat ylittäviä asustehumputteluja, miehiä jonoksi saakka, puhetta puhetta puhetta puhetta, lisää shampanjaa... Silmät, jotka eivät saa lepoa, vaikka ne sulkisi.

Silmien sulkeuduttua tulevat muistot entisestä elämästä, ajalta ennen Petriä, Jannan nykyistä aviomiestä. Menneisyys puskee läpi monien vuosien torjunnan, lihallistuu, saa äänen ja katseen, voiman, joka vetää häntä mukaansa sinne, mistä kukaan ei enää...

 Sitten: putoaminen, tyhjiö.

Oikarinen antaa teoksessaan äänen myös Petrille ja Hilma-tyttärelle, joiden osuudet tuovat teokseen kaivattuja rauhan hetkiä.
Sekä Petrillä että Hilmalla on käytettävinään kokemuksen tuomia selviytymiskeinoja, niin että  arki rullaa ja elämä pysyy edes jotakuinkin tolpillaan Jannan elämänmyllerryksestä huolimatta. Petrin kertomukseen olisin kuitenkin kaivannut lisää nyansseja;  teksti kulkee hänen osaltaa pitkälti arjen pyörittämisen, selviytymisen  ja muistojen tasolla. Mietin, missä olivat ne reaktiot, joiden ihmisessä luulisi tällaisessa, kaaosmaisessa perhe- ja parisuhdetilanteessa heräävän? Joka tapauksessa Petri on tämän kertomuksen zen.

Ehkäpä juuri tuo Petrin tasaisuus on Jannan ja samalla koko heidän uusperheensä pelastus, ajattelin lukiessani. Jos Petri olisi väri, hän olisi ruiskukan, sinikellon sininen. Turvallisuuden ja rauhan väri...

Kiitos kun annoit minulle sinisen. En ole muistanut sinistä. On ollut räyhävärejä, riitavärejä ja piruvärejä, sietämättömiksi saturoituja ultravärejä, rienaavia fluori- ja kadmiumvärejä, Myrkkyvärejä. Sitten tappoväri, sairaalan valkoinen, ja murhaväri, taivaan harmaa. On hyvä katsella sinistä. Kirjoitit minulle kesätaivaan, tulevien kesien taivaat...

Lucian silmät -romaanista kertovat myös Kirjavinkit ja Tekstiluola.


Maaria Oikarinen: Lucian silmät
Arktinen banaani 2017