31.8.2015

Muistutus arvonnasta

Muistathan, että voit osallistua Sata kirjaa -arvontaani vielä tänään
 kello 21.00 saakka täällä.


  Suoritan arvonnan huomenna perinteisellä lippusysteemillä ja julkistan voittajan nimen iltakuuden maissa.  Kirjajuttuihin palataan sitten heti keskiviikkona...


Toivottelen ihanaa elokuun viimeistä iltaa! Täällä Etelärannikolla paistaa aurinko, illassa on vielä ripaus kesää ja kuutamointia...  Huomenna kohti syksyä



29.8.2015

Paula Hawkins: Nainen junassa


Atlantin molemmin puolin suunnattomaksi hitiksi noussut trilleri Nainen junassa alkoi kiinnostaa minua heti suomennoksen ilmestyttyä. Tiesin, että trilleri on paukutellut listaennätyksiä kummallakin puolella Atlanttia ja levittänyt ympärilleen hurmoksenkaltaista auteretta: olihan  minun pakko päästä itse  näkemään, mistä on kysymys, mikä saa lukijat innostumaan krjasta niin, että sen painokset myydään loppuun yhä uudelleen ja uudelleen?

  Voisiko vastaus piillä trillerin epätavallisessa päähenkilössä, vakavan 'syrjäytymisuhan' alla elävässä Rachelissa? Naisessa, joka vielä äsken tuntui elävän kadehdittavan täyteläistä elämää kauniilla omakotialueella Lontoon kupeessa, yhdessä ihanan aviomiehensä ja tulevaisuudenunelmiensa kanssa ja joka juuri äskettäin on joutunut luopumaan noista unelmistaan, miehestään, kodistaan ja työstään, kaikesta siitä, mikä määritti hänet siksi naiseksi, joka oli ollut. Jäljellä on vain unohduksen tuova alkoholi ja päivittäiset junamatkat Lontooseen. Nuo matkat, jotka pitävät hänen viimeisiä, valheellisia kulissejaan pystyssä: kun ihminen matkustaa, on hän vielä olemassa...

Rachelin junan raidepysäys sattuu kohtaan, jossa radan varren talot asukkaineen näkyvät matkalaisille kuin tarjottimella. Rachel tarkkailee junan ikkunasta avautuvaa  nukketalopanoraamaa ja tuntee sydämessään  paitsi ihastusta, myös  katkeran kateuden piston: paljon muistoja näkymä hänessä herättääkään. Joka päivä hänen kohdalleen osuu tuo kaunis pieni talo, jossa asuva nuorehko pariskunta tuntuu elävän unelmaa, jota Rachel itse vielä hetki sitten eli. Viikkojen kuluessa hän kiintyy tarkkailtaviinsa. Nuo lyhyet hetket, jotka juna pysyy seisahtuneena tuon lumotun talon ja sen asukkaiden äärellä, ovat Rachelin päivien tärkeimmät.

   Mutta pian tuo Rachelin oman mielen luoma idylli murtuu, hän todistaa junansa ikkunasta jotakin tyrmistyttävää. Seuraavana päivänä hän kuulee pariskunnan naisen kadonneen. Rachel on shokissa: Mitä on tapahtunut? Kauhukseen hän saa kuulla olleensa naisen katoamisiltana humalassa ja liikkeellä jossakin täällä päin, niin on käynyt usein ennenkin. Hänen omat muistonsa tuosta illasta ovat sumun peitossa, hän tietää kokeneensa jälleen kerran täydellisen black outin, samanlaisen kuin ne monet aiemmat, jotka lopulta johtivat hänen elämänsä pois raiteiltaan. Nyt hänen pelkonsa nousee jälleen: onko hän itse osallinen naisen katoamiseen?

  Hawkinsin tarina avautuu lukijalleen hyvin huomaamattomin äänenpainoin ja pienin elkein. Se ei tarjoa lukijalleen menestystrillereille tyypillisiä suuria shokkitapahtumia, vaan hitaasti ja hienovaraisesti etenevää psykologista draamaa. Kutsuisin kirjaa mieluummin viipyileväksi lukuromaaniksi kuin trilleriksi, vaikka siihen jännitysmomentteja sisältyykin. Rachelin lisäksi tarinan kerrontaan osallistuvat myös Anna ja Megan, kaksi nuorta ja kaunista, elämälle altista naista. Kaikkien kolmen naisen kohtalot kietoutuvat väistämättä yhteen. Hawkins avaa heidän historiaansa vähä vähältä ja kokoaa psykologisesti latautunutta tarinaansa kuin palapeliä.
  Maatessani öisin hereillä kuulen sen, hiljaisen, mutta sitkeän, kiistattoman kutsun, joka kuiskuttaa korvaani: Mene vain. Kun suljen silmät, pääni täyttyy kuvista, menneistä ja tulevista elämistä, asioista joista haaveilin, asioista jotka minulla oli ja jotka heitin pois. -- Minun täytyy päästä tarinani loppuun. Minun täytyy kertoa se jollekulle, edes yhden ainoan kerran. Sanoa kaikki sanat ääneen. Jos en saa niitä ulos, ne kalvavat minut elävältä. Niiden tekemä reikä sisälläni vain kasvaa ja kasvaa, kunnes se ahmaisee minut kokonaan.
  Nainen junassa on kertomus muistista; siitä, kuinka hauraita ja vaikutuksille alttiita muistikuvamme joskus voivat olla ja kuinka epäluotettavia kertojia me kaikki voimme toisinaan olla.
Paula Hawkins nostaa valokeilaan myös äitiyden; kuinka yksi etsii sitä, toinen hukkaa sen tuuleen ja kolmas, leijonemo,  on valmis uhraamaan lapsensa puolesta kaiken mihin tähän saakka on uskonut.

  Mutta ennen kaikkea Nainen junassa on kertomus salakavalasta psykopatiasta, pahuudesta jolla on useammat kuin kahdet kasvot. Paula Hawkins kuvaa psykopaattista luonnetta hivuttavan tarkasti. Hänen psykologinen, viipyilevä kerrontansa kantaa ja pitää lukijaa otteessaan hamaan loppuun saakka, siitäkin huolimatta että lopputuleman voi aistia melko varhain: tämän tarinan pääpaino onkin mielestäni jossakin aivan  muualla kuin kysymyksessä 'Kuka sen teki'?

  Muualla blogeissa: Anna minun lukea enemmän, Kasoittain kirjoja,  Lukutoukan kulttuuriblogi, Lumiomena - Kirjoja ja haaveilua, Notko, se lukeva peikko,  Rakkaudesta kirjoihin ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja


* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Paula Hawkins: Nainen Junassa (Girl on the Train, 2015)
Otava, 2015
Suomentanut Oona Timonen
Alkuperäiskieli: englanti

26.8.2015

Punaista kultaa


 Metsän punainen kulta on kypsymässä. Muutaman viikon kuluttua pääsee puolukkaan! Puolukkareissut kuivilla, rapean jäkälän peittämillä mäntykankailla ovat olleet minulle aina niitä syksyn tärkeimpiä tapahtumia. Samoilla reissuilla etsitään sieniä, juodaan kahvia termoksesta nautitaan täysin siemauksin syysauringon lämmöstä ja ympärillä avautuvista avarista maisemista.


  Tämän aamun Hesarissa oli juttu, jossa kyseltiin kulttuurivaikuttajien keinoja apatiaa vastaan. Edessä oleva syksy on monelle suomalaiselle kauhun paikka: syitä ei tarvinne luetella, riittää kun katsoo uutisia. Ja kyllähän syksy pimenevine aamuineen ja iltoineen saattaa saada kenen hyvänsä mielialan nuupalleen
.
Kirjailija Anni Kytömäen ohje apatian nujertamiseen oli yksinkertaisuudessaan ja toimivuudessaan timanttinen. Näin hän sanoo:
"Negatiivinen kierre katkaistaan siten, että kaikki kynnelle kykenevät ihmiset lähtevät marjastamaan tai sienestämään. Voi kuulostaa oudolta, mutta ainakin oman ja lähipiirin kokemuksen mukaan silloin rauhoittuu, saa uusia oivalluksia vanhoista ja kyllästyttävistä asioista ja kaupan päälle tulevat kaikki luonnossa liikkumisen psyko-fyysiset terveyshyödyt - sekä tietysti lisuketta ruokatalouteen." 
Niin totta ja niin toimivaa. Ja millaisia terveyspommeja nämä metsiemme aarteet ovatkaan...

  Tänään muistin myös Anni Kytömäen esikoisromaanin Kultarinta, jota en ole vieläkään lukenut, vaikka se on ollut lukulistallani ilmestymisestään saakka. Ehkäpä tartun kirjaan jonakin syysiltana...
*
Seuraavaksi hyppään junaan Paula Hawkinsin kanssa!

24.8.2015

Pentti Haanpää: Kauneuden kirous


  Tuottelias novellisti, pohjois-pohjanmaalaisen  elämänmenon ja ihmismielen tulkki Pentti Haanpää (1905-1955) on ollut minulle tähän saakka miltei tuntematon kirjailija. Osaan nimetä muutaman hänen novellinsa ja tietenkin tunnen myös maineikkaan Noitaympyrä-romaanin, mutta siihen Haanpää-tuntemukseni sitten jääkin. Tähän juuri ilmestyneeseen pienoisromaaniin halusin tarttua heti sen ilmestyttyä: innostukseni johtuu osittain siitä että olen tänä kesänä viettänyt sellasta hyvin pienimuotoista 'suomalaista klassikkokesää' ja sitä teemaa tämä teos jatkoikin mitä hienoimmalla tavalla. Mielenkiintoa herätti sekin Kauneuden kirouksen alkuperäinen käsikirjoitus oli pitkään kadoksissa tämä vasta ilmestynyt kirja on itseasiassa tuon kadonneen romaanin ensimmäinen painos.

   Saan tietää käsikirjoituksen kohtalosta lisää luettuani tutkija Matti Salmisen teokseen laatimat alkusanat: Haanpää sai tekstinsä ensimmäisen version valmiiksi vuonna 1944. Tarinan oli määrä päätyä valkokankaalle ja romaaniksikin, mutta suunnitelmat eivät ottaneet tulta alleen. Pohjalaisella sisulla varustettu kirjailija pilkkoi tarinansa novelleiksi, joista jotkut julkaistiin sittemmin erilaisissa joululehdissä. Alkuperäinen, vuosikymmeniksi unholaan jäänyt käsikirjoitus löytyi Haanpään tyttären jäämistöstä ja julkaistaan nyt ensi kertaa kokonaisena tarinana.

   Romaanilla on Haanpään tuotannossa muutoinkin hyvin erityinen asema: se on Haanpään ainoa teos, jossa päähenkilö on nainen. Tässäkö lienee ollut teoksen saaman vastatuulen syy? Tunnettiinhan Haanpää  hyvin miehisenä kirjailijana ja naisen ilmestyminen parrasvaloihin (vieläpä hyvin vahvan ja kerkeän naisen) olisi saattanut sekoittaa lukijoiden (ja ehkäpä myös kustantajien) pasmoja hiukan liikaa.

  Myllärin tytär, seitsentoistakesäinen Anna Ansala. Siinä hän on seisoo tuvan ovella, vahvana ja kerkeänä laittautumassa kotoa pois, kohti oikeaa elämää ja seikkailuja. Isä vain ei laskisi tytärtään maailmalle vielä, hänen mielestään Anna on liian nuori ja ikäisekseen aivan liian kaunis: isän mielestä tuollainen yhdistelmä on vaarallinen -  semminkin kun ihminen on saanut kauneutensa päälle vielä kopean ja kovan luonteen... Mutta minkäs teet: tytär on niin kyllästynyt nykyiseen elämäänsä ja oloonsa syrjäisellä myllyllä, että riuhtaisee itsensä irti isänsä määräysvallasta ja pestautuu piiaksi Rekolan taloon, siihen samaan jossa sisartakin kuuluu onnistaneen: Manta-sisaresta ollaan leipomassa emäntää suuren Rekolan nuorimmalle pojalle, uskoisiko tuota edes todeksi? Anna ei epäile sisarensa onnenkantamoista ollenkaan. Omankin onnen mahdollisuus tuntuu hänestä nyt entistä likemmältä:
  Mutta Rekolan emännän sisar Anna nähtiin valkopukuisena, kukkarintaisena, kynttilä kädessään. Hän oli entistä ehompi, kaunis katsella. Siinä hän seisoi kynttilöineen ja epäilemättä hän itsekin tietää olevansa kaunis. Sellainen on hänen ryhtinsä, nopeat, välähtävät sivusilmäykset, joilla hän toisinaan tarkastelee kansaa. Hänellä on nuoren ihmisen usko, että tuolla väkijoukossa, kaukaa tulleissa, voisi olla jotakin perin mielenkiintoista, hänelle kuuluvaa, kaiken muuttavaa...
  Piikapesti sisaren emännöimässä talossa ei yhtäkkiä tunnukaan houkuttelevalta ajatukselta. Anna lähtee taas -  suurin odotuksin hän tarttuu ensimmäiseen törmäämäänsä shemeikkaan, lähtee mukanaan se suurin, jota nainen voi vielä viime vuosisadan vaihteessa kiittää: kauneus on hänen pääomansa ja hänen mielestään sitä sopii myös käyttää - kursailematta. Anna uskoo sydämestään, että hänen kaltaisensa nainen ansaitsee onnen luonnostaan, paljon suuremman kuin nuo toiset, ulkonäöltään ja ajatuksenjuoksultaan häntä vaatimattomammat. Mutta toiveet ja todellisuus lyövät harvoin kättä...

  Opportunistia Annassa on paljon, hirmuista kiipimisen halua ja himoa. Vaikka hän lankeaa vääriin miehiin, luopuu jossakin vaiheessa lapsistaankin ja käyttäytyy muullakin tavoin naiselle sopimattomasti, hän jaksaa aina luottaa onneensa - ja jossakin vaiheessa hänestä tuntuukin että jotakin - jotakin hän sentään on saavuttanut!
Sitten koittaa päivä, jolloin hän huomaa ensimmäisten ryppyjen ilmestyneen: kuinka aika kulkeekaan niin huomaamatta ohi.  Haanpään kerronta on murskaavaa: Se, joka vielä eilen oli hulluuteen saakka haluttavaa ja tavoiteltavaa, voi seuraavassa hetkessä olla pelkkää jätettä, arvotonta kuollutta painoa: kas näin mitataan naisen arvo. Tuo hetki on Annan elämän kauhistuttavin ja samalla tämän tarinan tärkein.

  Kauneuden kirouksen voi nähdä puhtaana moraliteettina, kertomuksena siitä miten käy, kun onni ja sen tavoittelu perustuvat yksinomaan nopeasti katoaviin ulkoisiin arvoihin. En toisaalta voinut olla miettimättä, miten hyvin kävi niille naisille, jotka olivat Annaa hyveellisempiä ja ehdottomasti myös häntä moraalisempia. Minä näin heidät ahtaaseen rooliin sullottuina maalaisyhteisöjen naisina, joille pieni irrottelu olisi tehnyt vain terää. Löysivätkö hekään sitä todellista, Haanpään penäämää onnea - sitä tarina ei kerro.

 Haanpään  tarinassa aistii hienosti sen, miten pienet mahdollsuudet naisilla oli vielä 1900-luvun alkupuolella vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. Varsinkin maalaisyhteisöjen naisten koulutustaso oli heikko eivätkä he voineet hallita omaisuuttaan, joten karrikoiden voisi väittää, että naisten tärkeimmäksi - oikeastaan  ainoaksi - pääomaksi jäi ulkonäkö. Annaa paheksutaan, sillä hän käyttää kauneuttaan tavoitellessaan onnea. Lapsensa ja miehensä hylkäävässä Annassa on kyllä jotakin pelottavaa ja luotaantyöntävääkin, mutta kuka heittää ensimmäisen kiven?

  Moraaliteetin ohella näin Haanpään pienoisromaanissa myös veijaritarinan aineksia. Se, että tarinan veijarimainen sankari on nainen, on tietämäni mukaan harvinaista suomalaisten klassikkokirjailijoiden tuotannoissa. Haanpään käyttämä humoreski, hieman ilkamoiva tyyli tuo keveää vastapainoa  romaanin vakaviin perusteemoihin. Lukijalle tulee vahva tunne siitä, että kyllä, kyllä se Anna elämästään ja seikkailuistaan nauttikin, kaikesta muusta huolimatta.


*Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Pentti Haanpää: Kauneuden kirous
into, 2015

22.8.2015

Kärhöjä ja kirjoja


Intiaanikesä houkuttelee vain rentoilemaan, vaikka pitäisi  kirjoittaa kynä sauhuten kirja-arvioita...
Illalla aloitan kuitenkin taas, tavoitteena on postata huomenna (tai maanantaina) Pentti Haanpään Kauneuden kirouksesta, joka muuten jatkaa yhtä tämän vuoden kirjatrendiä: kirja julkaistaan nyt ensi kertaa Haanpään tarkoittamassa muodossa. Kyseessä on siis jälleen yksi kadonnut tai unohdettu ja sittemmin uudelleen löydetty teos...


   Kärhöt kukkivat metsäpuutarhassa. Ylimpänä kiinankeltakärhöä, sitten muistaakseni Sweet Summer Love... Seuraavana aivan ihana tarhalyhtykärhö Princess Diana. Tämä pinkki suloisuus on ollut tämän kesän oma suosikkini: Sen kasvupaikka vaan on vähän varjoinen, mistä johtuen kasvustosta ei muodostunut suuren suurta kukkapilveä, mutta kukat ovat tavattoman kauniit:


Tällä hetkellä luen kahta kirjaa: Niistä toinen, Katja Ketun Yöperhonen on vanginnut minut täysin! Voi hyvän tähden, miten taitava kirjoittaja Kettu on... Arvatkaa kuka lukee tänä syksynä Kettua lisää, Kätilöstä alkaen (niin, sanomattakin on selvää, että itseänikin tämä kummastuttaa; miksi en ole tarttunut tähän taituriin aiemmin. Olihan minulla se muutaman vuoden kestänyt kirjaähky, jonka aikana en kirjoihin kajonnut, mutta sittenkin ...).


Tänään aloitin riippukeinussa lekotellessani Paula Hawkinsin dekkarin Nainen junassa, joka ainakin tässä vaiheessa (vähän yli sata sivua sitä luettuani) vaikuttaa oikein mukavalta, viihdyttävältä ja koukuttavaltakin tapaukselta.  Mutta illan tullen, hämärän ja yöperhosten vallatessa maisemaa, tartun jälleen Ketun Yöperhoseen ja liidän kauas Venäjälle, Marinmaalle, pikkuiseen Lavran kylään...

Nämä kaksi hyvin erilaista kirjaa ehtivät blogiin ensi viikon aikana.

Volunceau

Pink Fantasy

Arabella blue

Toivottelen ihanaa ja kesäistä viikonlopun jatkoa!




20.8.2015

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

-Mennäänkö? Jaakko kysyi portilta. Sillä oli toisessa kädessään Irmalta ostettu ahkeraliisa, toisessa pieni teräväkärkinen lapio. Yhtäkkiä en saanut henkeä. Hiki tulvahti otsalle, suussa maistui metalli. Se että me olimme siellä, että meidän elämämme olivat kulkeneet niin että olimme sinä kauniina loppukesän aamuna siellä, tarkoitti että jotain hirvittävää oli tapahtunut, että mikään ei koskaan voisi enää olla hyvin. Yritin ottaa tukea jostain, mutta olin kaukana kaikesta.
  Huomasin ihan äskettäin ihmeellisen aukon kirjasivistyksessäni: tunnen  ällistyttävän huonosti suomalaista kirjallisuutta. Lukemiseni keskittyvät pitkälti maailmankirjallisuuteen ja sekaan mahtuu jonkin verran myös dekkareita ja upottavia (ulkomaisia) lukuromaaneita, mutta suomalainen romaanitaide - varsinkin se uudempi - on jäänyt osaltani suorastaan paitsioon.  Päätin tehdä asiaan korjauksen: pyrin tämän syksyn aikana lukemaan suomalaisia romaanikirjailijoita niin paljon ja niin laajalla rintamalla kuin suinkin vain pystyn ja ehdin. Missioni alkoi tässä kuussa Matti Röngän hienolla  romaanilla Eino ja jatkuu nyt Tuomo Jäntin esikoisteoksella Talven hallava hevonen.

  Tätä uunituoretta teosta voisi kuvailla yliluonnollisilla aineksilla höystetyksi kolme sukupolvea ylittäväksi sukudraamaksi. Romaanin kansiliepeessä puhutaan maagisesta realismista ja psykologisesta kauhustakin. Jäntti johdattaa meitä ajassa: tarinan alussa elämme vuotta 2019, josta etenemme hyppäyksittäin vuosien taakse,  kohti tarinan kipupistettä, kohti sen pimeää keskustaa. Jäntti antaa äänen kahdeksalle kertojalle, joista jokainen on jollain tavoin elämässään eksynyt ja hajalla. Kaikilla heillä ei ole suoraa yhteyttä tuohon 1950-luvulla sattuneeseen traagiseen tapahtumaan (josta en voi tässä kertoa mitään, sillä muuten spoilaisin lukukokemuksesi) ei muistoja, ei edes kerrottua tietoa siitä, mitä tuona aurinkoisena kesäpäivänä tapahtui. Mutta kaikkiin heihin tragedia kuitenkin tavalla tai toisella vaikuttaa. Jäntti tuntuu itsekin miettivän, onko tuon vaietun kipupisteen taustalla vielä jotakin, vielä suurempaa ja käsittämättömämpää... Kuin maailmoja suurempi varjo, joka häivähtää kaiken tapahtuneen yllä.

  Tarina alkaa raflaavasti: nuorehko yksinhuoltajaisä Roni saa tyttärensä Siljan päiväkodista hämmentävän viestin, jossa kerrotaan Siljan omituisista, päiväkodin arjen sekoittavista tavoista: Tädit puhuvat lentävästä nukesta ja Siljan piirtämä pianokin on alkanut soida ihan niin kuin aito. Sitten Siljan yliluonnolliset kyvyt tulevat esiin kotonakin. Samaan aikaan Ronista tuntuu kuin heitä seurattaisiin. Isä ja tytär pakenevat Turkuun, jossa kohtaamme hevosen ensimmäistä kertaa, ei, vaan pikemminkin aistimme sen: kylmä henkäys häivähtää - ja sitten katoaa.

  Tarina leikkautuu Helsingistä ja Turusta Puutikkaaseen, Ronin suvun kotipitäjään. Laskeudumme pienen maaseutupaikkakunnan arkeen ja menneisiin vuosikymmeniin. Jäntin kerronta muuttuu realistisempaan suuntaan, mutta häivähdys maagisuutta seuraa tietämme tännekin. Tapaamme Ronin äiti Sannan ja isä Petrin, ensin 2000-luvun alussa,  kiivaassa keski-iässä, vähän tuonnempana tarinaa myös nuorina, vastanaineina ja rakastuneina. Jäntti kuvaa hienosti tavallisen ihmisen arkea ja elämää, ja myös niitä  pelkoja, muistojen riekaleita jotka joskus - aivan odottamatta - vain häivähtävät mielen pinnalla... Sukellamme syvemmälle noihin muistoihin ja kertomuksiin, joita ei koskaan enää haluta manata puhumalla esiin: muistaako Petri lapsuutensa tapahtumia, muistaako hän hallavan hevosen kylmää huolenpitoa, tuota suurta tuntematonta, joka eräänä kesäpäivänä puuttui pikkupojan kohtaloon... Saamme kuulla Petrin kasvattiäidin Ailan tarinan, saamme nähdä häivähdyksen siitä, millaista on kasvattaa lasta talossa, jossa suvun tukahduttava menneisyys on kaiken aikaa läsnä. Tapaamme Matildan, nuoren ja kauniin naisen ja kaksi miestä, joista toinen vie naisen vihille ja toinen - niin... Ja viimein tapaamme Johanneksen, lempeän miehen, joka katuu ja melkein hukkuu sorsasateeseen.

  Minulle jäi Talven hallavasta hevosesta piirun verran ristiriitainen olo: ihan ensimmäiseksi on sanottava, että Jäntti kirjoittaa hyvin. Parhaimmillaan hän on mielestäni silloin, kun maaginen realismi vain häivähtää kerronnan taustalla: Johanneksen matka Turusta Puutikkaan sekä tarinat, joiden kertojina ovat  Petri, Aila ja vanha Armas (vain muutamia mainitakseni) ovat silkkaa lukemisen juhlaa. Pidän Jäntin tavasta olla alleviivaamatta tapahtumia ja merkityksiä, siitä, että hän jättää monia asioita viimeistelemättömiksi, ratkaisemattomiksi. Tapaamiset hallavan hevosen kanssa ovat nekin tyylikkäitä, arvoituksellisia ja sopivan sumuisia.
Toisinaan lukemiseni takkuuntui, sillä sekosin tarinan henkilöissä: tässä kirjassa on monta kertojaa ja  heidän sukulaisuus- ynnä muiden suhteidensa määrä on sekin huomattavan laaja: muistettavaa siis riittää. Henkilöt ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen kunnolla vasta kun selailin kirjaa uudelleen tätä juttua kirjoittaessani. Uusintalukeminen luultavasti poistaisi tämän (varmasti hyvin lukijakohtaisen) ongelman.

  Jäin miettimään myös tiettyjä,  alun alkaen hyvin vahvoilta vaikuttaneita juonikuvioita, jotka jäivät lopulta roikkumaan  pikkuisen ilmaan: sellaisia olivat muun muassa Ronin tyttären ja tämän ystävien yliluonnolliset kyvyt, uuden teknologian vaarat ja alun merkitystä vaille jäänyt stalkkausjakso, eräs katoaminenkin. Yleensä pidän avoimesta kerronnasta, mutta nyt jäin kaipaamaan näille teemoille jonkinlaista yhteyttä päätarinaan. Vai onko niin, että saamme Talven hallavaan hevoseen vielä jatkoa? Teoksen hieno loppujakso ei antanut viitettä sellaisesta...

  Tuomas Jäntin esikoisteos jätti minut uteliaalle ja odottavalle mielelle, siksi mielenkiintoisesti ja tuoreesti hän parhaimmillaan kirjoittaa.


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.


Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Gummerus, 2015

17.8.2015

Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä

Päivä oli ollut samanlainen kuin muutkin ja se ehkä selitti sen elämän kasauman. Hän oli herännyt täynnä päivänvaloa, sitä tulvillaan. Hän oli jäänyt makaamaan vuoteeseen ja ajatellut hiekkaa, merta ja meriveden juomista tätivainaan talossa ja sitä miltä tuntui. ennen kaikea sitä, miltä tuntui. Vielä hän ei ollut vapautunut siitä halu-valta-ihmeestä, joka oli hänelle tuttu asetelma jo pienestä pitäen.  Kuvio oli toteutunut monta kertaa: se, että  jonkin asian saattoi tuntea vaistoillaan, vaikkei se ollut hallussa. Riitti kun kaikki ympärillä edesauttoi asiaa, teki siitä keveän ja puhtaan kuin paaston jäljiltä, niin mielikuvitus alkoi laukata...
 Brasilialainen, portugaliksi kirjoittanut Clarissa Lispector kuuluu blogiaikani hienoimpiin ja arvoituksellisimpiin kirjailijalöytöihin. Huomioni kiinnittyi häneen itse asiassa  jo viime vuonna, tuolloin juuri suomeksi ilmestyneen Passio-romaanin  myötä, mutta vielä ei ollut aika... Kului vuosi ja törmäsin Lispectorin esikoisteokseen eräässä antikvariaatissa. Intuition vetämänä tartuin kirjaan - ja olihan tuo ihmeellinen tunne taas niin oikeassa: kirja kuuluu viimeaikaisten lukukokemusteni ehdottomaan kärkeen. Nimensä mukaisesti kirja on vapaa ja eläväinen, romaanitaiteen konventioita kaihtava. Romaaniksi tämä kirja on kuitenkin helppo mieltää, mutta kaikenlaisia muita määritelmiä se pakenee eikä antaudu helppoihin analyyseihin. Villi ja vapaa sydän liikkuu ja muuntuu lukijansa silmien edessä - ja juuri siksi - tuon vapaan ja määrittelyjä  kaihtavan luonteensa vuoksi - rakastuin kirjaan silmittömästi.

  1920-luvulla syntynyt Clarice  Lispector oli varsinainen kosmopoliitti: Hän syntyi Ukrainassa, minne hänen venäjänjuutalaiset vanhempansa olivat paenneet Stalinin vainoja. Pakomatka jatkui Claricen syntymän jälkeen ja pari vuotta maailmaa kierreltyään perhe asettui pysyvästi Brasiliaan. Kiertolaiselämä jatkui myös aikuisiällä: Lispector kulki maailmalla diplomaattina toimineen aviomiehensä ja lastensa kanssa. Edustusvaimon osan sanotaan olleen vapautta janonneelle Lispectorille koettelemus.
Lispectorin omaksi kieleksi tuli portugali, mutta hän kasvoi ja eli monien kielten ympäröimänä. On sanottu että kulttuurien ja kielien moninaisuus sai hänet tutkimaan kielen merkitystä, sen suhdetta ihmisen minuuteen: nämä pohdinnat suodattuivat sitten hänen kirjalliseen tuotantoonsakin.

Kuvan lähde: wikipedia.org.

 Lispectorin 23-vuotiaana kirjoittama esikoisteos Lähellä villiä sydäntä herätti latinalaisissa kirjallisuuspiireissä  ihmetystä ja intohimoja heti ilmestyttyään. Kirjailijan ikää, sukupuolta ja romaanin kypsyyttä kummasteltiin: kuinka kukaan nuori nainen pystyy kirjoittamaan jotakin tämänkaltaista? Pian Lispectoria alettiin vertailla Virginia Woolfiin ja James Joyceen, mutta ajan myötä uusi kirjailija alettiin nähdä piemminkin omana itsenään, oman sukupolvensa edustajana. Hänen kirjansa ovat aikaa myöten nousseet modernismin klassikoiden joukkoon ympäri maailmaa.  Tästä huolimatta Lispectoria luetaan varsin vähän ja häntä tunnetaan huonosti. Syy tähän on selvä: hänen kirjojaan pidetään hankalasti avautuvina.

  Romaanin perustarina on simppeli.  Joana, kirjan päähenkilö, elää elämäänsä, kokee suhteellisen onnellisen lapsuuden kunnes hänen isänsä kuolee ja Joana joutuu tätinsä hoiviin, suureen taloon meren rannalle. Tarinassa seurataan Joanan nuoruusvuosia ja aikusuutta, hän rakastuu ja menee naimisiin. Avioliitto on täynnä kysymyksiä.

Kerronta keskittyy ulkoisten tapahtumien kuvailun sijasta Joanan sisäiseen maailmaan, hänen ajatuksiinsa ja tunteisiinsa,  monimutkaisen sielunelämänsä tarkasteluun. Yhteys arkitodellisuuteen ei kuitenkaan katoa, sillä Joana käy jatkuvaa sisäistä vuoropuhelua ympäristönsä kanssa ja siksi suorastaan imee ympäristöstään kokemuksia ja vaikutteita, jotka sitten herättävät hänessä yhä uusia ja uusia kysymyksiä.

  Kanssaihmisiinsä  Joana suhtautuu kaksijakoisesti: he hämmästyttävät häntä ja samalla hän tietää pystyvänsä helposti vaikuttamaan keneen tahansa - usein pelkkä katse tai hymy riittävät. Eittämättä tuollainen lammasmaisuus turhauttaa älykästä naista, mutta asian syvällisempi pohtiminen saa hänet ahdistumaan. Pääsemme hetkittäin myös Joanan aviomiehen pään sisään, hänen yksityiseen maailmaansa, ajatuksiinsa ja intohimoihinsa, ratkaisuihin, joihin 'Joanan kylmyys hänet pakottaa'. Lispector avaa avioparin suhdetta psykologisesti äärimmäisen tarkasti. Jo yksin miehen huudahtama Katseesi lupasi niin paljon kertoo missä tässä suhteessa mennään. Joana haluaa kosketuksen mieheensä, mutta todellisen yhteyden luominen tuntuu mahdottomalta. Joanalla tuntuu olevan oma kielensä, jota ei ymmärrä kukaan muu kuin hän itse. Salamannopeasti etenevä kieli, jossa ääneen lausutut tai ajatellut sanat menettävät merkityksensä, muuttuvat tarpeettomiksi tai muuttavat merkitystään...

  Kirjaa on pidetty tärkeänä feministisenä romaanina, enkä ihmettele sitä lainkaan: vuonna 1944 julkaistu romaani pohtii naisen suhdetta omaan kehoonsa ja minuuteensa tavalla, joka ilmestymisensä aikaan oli ainakin latinalaisessa kirjallisuuspiireissä jotakin aivan uutta. Maailmankirjallisuudessa Lispector on Virginia Woolfin manttelinperijä (tai ainakin yksi heistä) ja vie tärkeitä kirjallisia  teemoja uusille urille. Naisen oikeus pohtia minuuttaan ja tietoisuuttaan, oikeus oman kehonsa ja ajatustensa suvereniteettiin olivat teemoja, jotka varmasti aiheuttivat kuohuntaa aikalaisissa.

  Tietoisuus ja kieli, minuus ja sen jatkuva, alati muuttuva vuorovaikutussuhde ympäröivään todellisuuteen, aika... Nämä ovat Lispectorin esikoisromaanin vahvoja kantavia teemoja. Luin teoksen kahteen kertaan ja kummallakin kerralla lukukokemus oli erilainen: ensimmäisellä koin hämmästyksen: kuinka joku voi kirjoittaakin tällä tavoin? Joanan ihmetys maailman edessä on pysähdyttävä kokemus jo siksi, että jotakin samanlaista ihmetystä olen kokenut itsekin - varsinkin kasvuvuosinani. vuosina, jolloin maailma vain tuntui  liukuvan sekunti sekuntilta eteenpäin, tapahtumattomana, tapahtumattomana; kun aika kului ja itse odotti paikoilleen juuttuneena jonkin suuren alkavan - Joanan tarinan myötä muistin tämän tunteen: kun maailma täysin varoittamatta sitten huojahtaakin eteenpäin, laajenenee, muuttuu silmissä. Kun elämä tuntuu yhtäkkiä olevan täynnä oman kehon ja mielen muutoksia, oivalluksia asioista, joita ei ennen tiennyt olevankaan. Kun katsoi sieluunsa ja näki maailmoita maailmojen perään...
Silloin Joana yhtäkkiä tajusi, että suurin kauneus löytyy jatkumosta ja että liike selitti muodon - siinä oli jotain niin ylevää ja puhdasta, kun joku huusi: liike selittää muodon! - ja jatkumossa oli myös tuskaa, sillä ihmisen massa oli hitaampi kuin yhtäjaksoinen, jatkuvasti etenevä liike. Mielikuvitus tavoitti ja piti hallussaan nykyisyyden tulevaisuutta ruumiin pysyessä tien alussa, eläessä aivan toisessa rytmissä, sokeana hengen kokemukselle... Näiden havaintojen kautta, niiden avulla Joana sai jotain olemaan olemassa - hän oli yhteydessä iloon, joka oli itsessään riittävä.
  Toisella lukukerrallani romaanin yllätysmomentti oli poissa, joten yritin jo jossain määrin 'analysoida' lukemaani. Mutta voiko tunteella luettuja kirjoja analysoida? Romaanin seurassa viettämäni hetket ja siitä saamani oivallukset olivat kuin laajenevia renkaita veden pinnalla; ne sekoittuvat toisiinsa ja omiin henkilökohtaisiin muistoihini ja oivalluksiini. Kun etsin kirjasta tekstinäytteitä tätä juttua varten, huomasin tarinan sulkeutuneen, en saanut siitä enää otetta! Mutta olen varma, että jos luen kirjan vielä uudelleen -kolmannen tai neljännenkin kerran - Joanan tarina avautuu minulle jälleen ja aivan uutena, muuttuneena. Enkä luultavasti vielä silloinkaan osaa vastata Joanan asettamaan kysymykseen: mitä tulee onnen jälkeen?

Tarja Härkösen laatima suomennos on hieno. Tässä jutusta löytyvät Lispectorin elämänkertatiedot poimin hänen Lähellä villiä sydäntä -romaanin loppuun laatimistaan jälkisanoista. 
Palaan tämän hienon kirjailijan teoksiin heti, kun kaikkein hektisin kirjasyksy uutuuksineen on ohitettu.


*Vien romaanin timanttikirjastooni.


** Tämä kirja jatkaa Reader why did I marry him -blogin Ompun Luetaan sateenkaari-haastetta oranssilla selkämyksellään.



Clarice Lispector: Lähellä villiä sydäntä (Perto do Coração selvagem, 1944)
Teos, 2008
Suomentanut Tarja Härkönen
alkuperäiskieli: portugali
Antikvariaatista

15.8.2015

Niemi, Nuikka & Koivumäki: Sisusta, somista ja tee itse kaunista kotiin




Blogini ensimmäinen sisustuskirja, olkaa hyvä!  Pinja Niemen & Mari Nuikan toimittama ja Marjo Koivumäen kuvittama teos  Sisusta, somista ja tee itse kaunista kotiin on sisustus- inspiraatio- ja käsityökirjan suloinen yhdistelmä. Kirjan tekijöiden tavoitteena on ollut luoda kirja, josta kuka hyvänsä kotinsa kaunistamisesta kiinnostunut voi ammentaa inspiraatiota ja ideoita omanlaisensa sisustuksen toteuttamiseen. Tässä he ovat onnistuneet mielestäni loistavasti. Aiempi käsityökokemus ei ole tällä kertaa tarpeen, sillä teoksen ohjeet ovat pääosin helppoja. Materiaalihankintojakaan ei tarvitse tehdä kissojen ja koirien kanssa.

Tykästyin tähän rentoa tunnelmaa huokuvaan uutuuteen. Tämä maalaisromanttinen sisustuskirja innostaa lukijaansa toteuttamaan rohkeasti  sisustusunelmiaan: kodin kaunistaminen ei ole kiinni kukkarosta vaan kekseläisyydestä. Kodin voi luoda ihanaksi ja omannäköiseksi, asuipa  suuressa maalaiskartanossa tai pienessä kaupunkiyksiössä! Aion napata tästä ideoita pienen kaupunkikotini piristykseksi - ja ehdottomasti jotakin myös metsätaloon ja sen pihamaalle...


Kirjasta löytyy ideoita kaikkiin vuodenaikoihin ja kodin jokaiseen huoneeseen, pihoille, parvekkeille ja terasseille. Kesäideoita löytyy paljon, mutta tässä postauksessa keskityn tulevaan: eletäänhän jo elokuuta, valmistaudutaan syksyyn ja talveen, jouluunkin on aikaa enää muutama kuukausi.

Ideat on nimetty viehättävästi: ne vievät lukijan esimerkiksi laventelintuoksuiseen keittiöön, 
höyhenenrauhaisaan makuuhuoneeseen, Minttu-mummon mintunvihreään makuukammariin, ruusuilla kukitettuun kylpyhuoneeseen ja rouhean ruosteiseen pihasaunaan.
Kirjassa vietetään lastenjuhlia, joulua ja sadonkorjuufestejä, pyhäpäivän talvipiknikkiä, loikoillaan pihapiirissä ja nautitaan  kevään ja kesän tunnelmasta lehvästön lomassa.



Kirjan ohjeet ovat selkeitä ja sisältävät usein vielä  sanallista viestiä selkeyttävän kuvan. Ohjeissa käytetyt materiaalit ovat yleensä helposti saatavia: kankaat, pitsit, höyhenet, paperi, vanhat pullot, astiat ja aterimet ovat jokaisen ulottuvilla, samon kuin metsästä löytyvät luonnonmateriaalit: oksat, lehdet, kivet, tietyin varauksin myös sammal... Vanhoja käytöstä poistettuja kumikenkiä tai linnunpönttöjä ei kannata niitäkään heittää menemään, sillä ne voi ottaa uusiokäyttöön!  Koristeiden materiaalina voi käyttää myös ruokakaapista löytyviä aineksia: miltä kuulostaisi esimerkiksi viinirypälekuusi?  Yllättävyys innostaa: talviselle ulkopiknikille pöydän voi koristaa myös kukkasin - etukäteen jäädytetyt tulppaanit lumisessa maisemassa ovat kuin taideteos.


  Monet ideoista esittelevät monia ainakin minun silmiiini uusia askartelu- käsityömaailman materiaaleja ja työmenetelmiä : nämä ohjeet koin itse kaikkein mielenkiintoisimmiksi: yksi näistä uusista, tämän kirjan kautta tietooni tulleista tuttavuuksistani on Paverpol-massa, jota voi käyttää esimerkiksi paperin, kankaiden, nahan ja saven kovettamiseen kivikovaksi. Tässä kirjassa Paverpolia on käytetty pitsiin: sen avulla vanhat, kaappiin jämähtäneet pitsiliinat voi muuttaa monikäyttöisiksi astioiksi ja tunnelmallisiksi kattovalaisimiksi.

Toinen uusi materiaalituttavuus oli Instant Rust -ruostemaali, jolla voi ruostuttaa niin puuta, savea, kiveä kuin metalliakin. Ruoste-efektillä esineeseen kuin esineeseen saa loihdittua vedenkestävää patinan tuntua. Nämä ohjeet menevät ehdottomasti kokeiluun! 


  Ideoita tässä kirjassa riittää: saamme ohjeet muun muassa  tyylikkään valkoiseen tekstilikranssiin, höyhenistä tehtyyn kattolamppuun, pitsisiin lamppuihin, erilaisiin kynttilöihin, pehmeään huopasaippuaan,suuriin enkelinsiipi-seinäkoristeeseen, savisiin valokuvatauluihin, veikeisiin ja rustiikkisin rautarankalintuihin, tarinoivaan punkantotelineeseen, runoportaikkoon, monenmoisiin joulukuusiin... ihan vain muutamia mainitaseni  Jouluihmisiä ilahduttaa varsinkin jouluideoiden runsaus - talven juhla on ihan nurkan takana!


Askartelusta ja käsitöistä pitäville kirja on inspiroivien ideoiden aarrearkku. Kirja on lisäksi niin taiten tehty, että sitä on ilo silmäillä myös ihan muuten vain, kauniiden kuviensa ja tunnelmiensa tähden.  

* Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.

Katso myös Leena Lumin juttu tästä kirjasta. 

Niemi, Nuikka & Koivumäki: Sisusta, somista ja tee itse kaunista kotiin
Minerva, 2015,135 s.

14.8.2015

Lähellä villiä...


Vapaudentunne joka välillä valtasi hänet, ei ollut kirkkaan pohdinnan tulos...
Toisinaan tämän tunteen ytimessä värähteli ajatus - joka hämärästi teki hänet tietoiseksi 
lajistaan ja väristään...


Kun tuuli lehäytti vaatteet ja hiukset lentoon, käsivarret lepäsivät vapaina sivuilla, 
sydän tykytti villisti vuoroin aueten ja sulkeutuen, 
mutta kasvot olivat kirkkaat auringossa. 
Ja kun tiesi että maa jalkojen alla oli niin syvä ja salaperäinen, ettei tarvinnut pelätä 
että sen arvoitusta alkaisi yrittää järjellä ratkaista...

Otteet Clarice Lispectorin kirjasta Lähellä villiä sydäntä

**

Tuon Lispectorin kauniin - ja keskittymistä vaativan - teoksen blogiin sunnuntaina, mutta sitä ennen DIY-sisustusta!

Kuvien tuoksuva ruusukaunotar kukkii metsäpuutarhassa hullun lailla. Syksyn tullen ruusu nostetaan ylös maasta ja talvetetaan viileässä. Sen kukat ovat suuria ja painavia, kuin marsipaanista käsin muotoiltuja. Sisareni lahjoitti ruusun äidilleni muutama vuosi sitten. Pensaan nimi on arvoitus. Jonkinlainen teeruusun hybridi tämä kaunotar ehkä on...

13.8.2015

Syksyn 2015 mielenkiintoisimmat dekkarit



  On aika tarkastella syksyn dekkaritarjontaa. Osa kustantajien syyskatalogeissa esitellyistä dekkareista on ilmestynyt jo  kesä- heinäkuussa ja jäivät siksi pois tästä listauksesta.

En tiedä, kuinka moneen dekkariin itse ehdin tänä syksynä perehtyä. Kotimaisista kiinnostaa eniten  - ainakin näin ennakkoon - Antti Tuomaisen Kaivos ja suomennetuista  on tulossa lukuuni ainakin Paula Hawkinsia, ehkä Pierre Lemaitrea ja ja...
 Linkit kustantajien syyskatalogeihin löytyvät jutun lopusta.

Kotimaiset dekkarit
Arhippa, Pirkko: Kulki kuolema puistotiellä. Mäkelä (lokakuu)
Hiltunen, Pekka: Varo minua. WSOY (elokuu)
Hänninen, Veli-Pekka: Kylmäverisesti sinun - Uusi alku. WSOY (syyskuu)
Häkämies, Kari: Anteeksi ei voi antaa. Teos (syyskuu)
Lehtolainen, Leena: Surunpotku. Tammi (elokuu)
Matintupa, Tuula: Pimeyden kääntöpuoli. Mäkelä (lokakuu)
Peura, Nina: Kultasadetta. Mäkelä (lokakuu)
Porvali, Mikko: Sinisen kuoleman kuva. Atena (lokakuu)
Rönnbacka, Christian: Kylmä syli. Bazar (syyskuu)
Tuomainen, Antti: Kaivos. Like (elokuu)
Tuominen, Pirjo: Kuka vierellä käy. Tammi (elokuu)


Suomennetut dekkarit
Black, Saul: Tappamisen pitkä oppimäärä. Like (elokuu)
Bradley, Alan: Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Bazar (elokuu)
Child, L. & Preston, D.: Pimeyden pyörä. Gummerus (syyskuu)
Hawkins, Paula: Nainen junassa. Otava (syyskuu)
Hedström, Ingrid: Ihmiskoe. Minerva (syyskuu)
Holt, Anne & Holt, Even: Äkkikuolema. Gummerus (lokakuu)
James, Peter: Kuolema merkitsee omansa. Minerva (syyskuu)
Lemaitre, Pierre: Alex. Minerva (elokuu)
Lihammer, Anna: Kun pimeys peittää maan. Atena (elokuu)
Petterson, Lars: Verijäljet lumessa. Minerva (syyskuu)
Rudberg, Denise: Yksi tappava syrjähyppy. into (elokuu)
Sveen, Gard:  Raskaat varjot. Bazar (elokuu)
Watson, J. S.: Kaksoiselämä. Bazar (lokakuu)
Wilson, Robert: Sevillan sokea mies. Bazar (elokuu)

Linkit tässä jutussa mainittujen kustantajien katalogeihin tai nettisivuille:
Atena
                                          Gummerus                                          
WSOY


* Listani syksyn kiinnostavimmista kaunokirjoista: Klik

** Dekkarikissana poseraa Olli

10.8.2015

Matti Rönkä: Eino


Hyppään ja osun veteen. Sukellan. Tiedän uivani suohaudassa. Vesi yllättää. Se on raikasta ja kirkasta, kuin hyvässä kaivossa. Veden läpi tulvii häikäisevää valoa ja vastaan lipuu ihmishahmoja, mutta ne eivät tule päin, eivät edes kohdalle, vaan häivähtävät sivulle tai ohi. Vajoan syvemmälle. Kirkkaus on enää pyörylä jossain ylhäällä, täyden kuun hopeinen lantti yön sinisenmustalla taivaalla.
  Yleisradion tv-uutisistakin tuttu dekkarikirjailija Matti Rönkä hyvästeli suureen suosioon kivunneen sankarinsa Viktor Kärpän ja suuntausi kohti uusia tuulia. Tässä kuussa ilmestynyt Eino on Röngän uusi aluevaltaus, hänen ensimmäinen puhtaasti kaunokirjallinen teoksensa, eräänlainen 'esikoinen' siis. Teosta lukiessa ei voi olla huomaamatta Röngän pitkää kokemusta kirjoittajana -  kaikesta huomaa että hän on pyöritellyt sanoja ennenkin  - niin Ylen toimittajana, kuin kahdeksan teosta julkaisseena kirjailijanakin : hänen kerrontansa on sujuvaa, vähäeleistä ja omaäänistä.

  Eino on hyvin miehinen romaani. Se on juron, mutta syvällä sisimmässään tulisesti elävän ja tuntevan suomalaisen miehen tarina. Rönkä kirjoittaa konstailemattomasti, jämerästi, turhia sanoja kaihtaen. Romaani jatkaa siis suomalaisille mieskirjailijoille ominaista proosaperinnettä, kertomusjatkumoa, jossa tunteet jylläävät mutta eivät näy päälle  ja jossa miehen ikuinen vastavoima - nainen pyrkimyksineen ja haluineen - etäännytetään aina jonnekin taustalle. Naiset ovat Einonkin mielestä melkein oma lajinsa, mahdottomia ymmärtää mutta ei niitä ilman tule toimeenkaan.
Mutta on Eino muutakin kuin perinteinen mieskuva, se on paljon tätä enemmän: teoksen henki nousee kyllä konventioista, mutta Rönkä ottaa tekstissään sivuaskeleita, jotka kuljettavat kerrontaa lopulta avarammille, uusillekin seuduille.

  Tapaamme Einon  ensimmäisen kerran koillissavolaisen terveyskeskuksen vuodeosastolla, jonne yhdeksääkymmentä ikävuottaan lähestyvä miespaha on kuskattu yllättäen iskeneiden huimauskohtausten ja muistihäiriöiden vuoksi. Täällä tapaamme myös Einonpoika Jannen ja pojanpoika Joonaksen, jotka sivukertomuksineen laventavat Röngän teoksen pienimuotoisseksi sukupolviromaaniksi.
Eino ei haluaisi luopua elämästään eikä itsenäisyydestään - ei vielä. Kotopuolessa on asioita, jotka suorastaan vaativat häntä pysyttelemään päivänlaskun tällä puolen. On poikien hoteisiin luovutettu kuljetusfirma, on ihmisiä ja Vanha paikka, päivälenkit, muistot - ne, jotka alkavat väistämättä  tulla yhä useammin nykyisyyden tielle ja pirstaloituvat  häikäiseviksi, kipeää tekeviksi särmiksi silmien taa. Joonas utelee Einolta vanhoista asioista, sodasta ja muustakin: millä asioilla ukki liikkuikaan rajan takana heti sodan päätyttyä? Kas kun siitä ei ennen ole ollut puhetta. Miksi ei? Lukija saa kuulla tarinan, mutta vasta sitten, kun Eino on valmis. Mutta ensin täytyy puskea sivuun muita muistoja, kauniitakin, mutta eräät tulevat aina...
Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat. Eikä auta vaikka kuinka toivoi että unohtaisi, että ne pysyisivät poissa. Haihtuisivat armeliaasti, niin kuin pahinkin tykistökeskitys joskus loppui, kun puri hammasta ja piti päätä piilossa ja toisteli että taas on hetken lähempänä se jyskeen loppu. Mutta tässä yösodassa ei tule huokaisuttavaa unohdusta. Kaikki tuntuu olevan vain entistä elävämpänä mielessä, tositapaukset ja unen kuvitelmat ja mahdottomuudet siihen päälle.
  Nuoruus, hätiköidysti solmittu avioliitto. Ja tuo hiljainen, kaikkialle  tunkeva levottomuus: liikkeelle, liikkeelle vaikka sokeaan vaaraan hän tahtoi astua, kunhan pääsi pois kodin tarkoituksettomuudesta, pakoon kaikkialle tunkevaa ahdistusta. Kuinka hullu ihminen onkaan. Ja miten sydäntä särkevää on huomata, että yksi suurista elämää ohjanneista voimista oli  - katkeruus.
Ehkä olenkin valehdellut moninkertaisesti. Eniten itselleni. Olen selittelijä. Jossittelija. Vänisijä. Kunpa vain. Kyllähän minä jos. Olisin sitä minäkin. Eipä sitä meikäläisellä ollut mahdollisuuksia. Onnea olisi ollut tarjolla, koko ajan. Ihan lähellä.Kilttejä huolehtivia ihmisiä. Metsä ja järvi. Omien lehmien maito. Hevosen turpa, harkitseva kavion asettelu oman jalan viereen. Koiran kiitollinen luottamus. Hyvä pusakka tuulessa. Napakka hylsysarja. Kaikki jäsenet tallella ja jalassa voimaa. Hiki iholla. Ei syöpää keuhkoissa. Kerttu. Janne.
  Poimin Einon kertomuksesta monia minulle tuttuja elementtejä: löysin savolaiset maisemat, ihmiset ja kotoisen kuuloiset sukunimet, löysin isovanhempieni ikäpolven kokemukset, ne jotka soivat omankin sukuni historiassa vielä tänäkin päivänä, eivät tosin  niin dramaattisesti kuin tässä Einon kertomuksessa. Muistin oman ukkini, joka Einon tavoin kätki sotamuistonsa sielunsa hiljaisuuteen. Liinavaatekaapin, jonka syvyyksiin kätkettiin myös jotakin...
Einon muistoja täytyy seurata varoen, sillä kuljemme sirpaleissa. Pikkuhiljaa eteemme piirtyy kuva miehestä, elämästä, haaveista ja reaaliteeteistä. Asioista, joista on vaiettu luoja ties mistä syystä, surusta ehkä ja häpeästä. Miksi itselleen on niin vaikeaa antaa anteeksi?

  Matti Röngän uusi aluevaltaus oli yllättävä, muistiin jäävä lukukokemus.  Miesnäkökulmaa Einossa toki on, tarkkana naislukijana löysin tarinasta muutaman miehisen kliseenkin. Teoksen kokonaisuus ja sen pääteemat  vievät romaania kuitenkin miesnäkökulmaa laajemmille, yleisinhimilliselle tasoille. Röngän kerronta on parhaimmillaan kimmeltävän kirkasta, mietittyä ja kantaa mukanaan hiljaista viisautta.

Einon tarina on hieno kunnianosoitus tavalliselle suomalaiselle miehelle, sodankäyneelle sukupolvelle ja nopeasti ajan virtaan katoaville, ainutlaatuisille muistoillemme.


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.



Matti Rönkä: Eino
Gummerus, 2015
E-kirja

9.8.2015

Kesähaaste


Sain Kirjojen kamarin Katjalta ja Leena Lumilta mukavan kesähaasteen, jossa oli mukana myös pari kiperää kysymystä. Lämmin kiitos teille molemmille! Tällaiset pientä mietiskelyä vaativat tehtävät ovatkin varsin mukavaa kesäpuuhaa.

1.  Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

Olen huomannut, että kysymys on kirvoittanut monet tähän haasteeseen vastanneet filosofoimaan siitä, missä määrin bloggareiden tulisi kertoa itsestään. Onneksi asiaan ei ole yhtä oikeaa vastausta, kukin voi tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Itse olen tässä suhteessa melko tarkka: olen oppinut pitämään yksityisyydestäni kiinni vaikka kirjoitan blogiani oman nimeni alla. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki, jotka tuntevat tai tunnistavat minut 'livestä', voivat estoitta tulla kurkistamaan blogiani, mutta toiseen suuntaan ovi pysyykin sitten melko tarkasti kiinni. Läheisistänikin blogissani vilahtavat vain eläinystäväni, kissapojat Olli ja Otto.

Mutta tässä muutama fakta:

- Olen vasenkätinen.
13.8. vietetään 'vääräkätisten' omaa päivää! Vasenkätisiin henkilöihin on kautta aikojen suhtauduttu hiukan nurjasti, noituudestakin syytetty, vaikka olemme kuulemma vain keskimääräistä luovempia, stressiherkempiä ja mitä kaikkea muuta...

- Tykkään nollata ajatuksia vanhojen tv-sarjojen parissa. Tiettyyn pisteeseen yltävä älyvapaus on hauskaa ja siksi myös sitcomitkin käyvät. Mutta tällä hetkellä olen koukussa Areenalla pyörivään ihanan retkuun antiikkidiileriin, Lovejoyhin. <3

- Ja siitä päästäänkin kolmanteen tunnustukseen: haaveilin aikoinani omasta pienestä antiikkikaupasta, juoksin antiikkipuodeissa, -messuilla ja luin pinokaupalla alan lehtiä ja kirjallisuutta. Rakastan historiaa, mutta kotini ei ole museo: vanhoja esineitä on esillä oikeasti vain kourallinen.

2.  Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

 Valehtelisin jos väittäisin, etten välitä. Haluan tehdä jokaisen bloggauksen huolellisesti niin, että lukijan kannattaa klikata postaus auki. Ilman sisällöstä aidosti kiinnostuneita lukijoita bloggaus olisi mielestäni aika turhauttavaa. Tämän varmasti allekirjoittavat kaikki tuntemani ja tietämäni bloggaajat.

3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi?

Kirjoitan blogia omana itsenäni mutta tottahan ilmaisuni täällä blogissa on mietitympää kuin muussa elämässäni. Olen siviilissä paljon räväkämpi kuin täällä, ja niinkin on käynyt, että olen deletoinut postauksista juttuja, jotka huomaan pienen mietinnän jälkeen turhan kärkeviksi julkistaa. Nämä tapaukset ovat liittyneet 'muihin kertomuksiini', ei kirja-arvioihin. Olen miettinyt sitäkin, josko hiukan höllentäisi suodatinta...
Sitä toista puoltanikin saa täällä blogissa nähdä jos vain osaa etsiä: kommenttivastauksissani käytän usein puhekieltä vapaalla tyylillä. Kommenttibokseissa kukkivat myös typot!

Aamulenkin aikaan kesäkadut ovat vielä tyhjiä ja vilpoisia.

4. Mikä saa sinut nauramaan?

  Tilannehuumori. Pönötys. Itseironiaan putoan usein.

5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

Luovuus  on minulle leikkiä, ongelmanratkaisua, intuition kuuntelemista...  Se on minuuteni kasvualusta.

6.  Ketä läheistäsi ihailet?

Tänä vuonna ihailen erityisesti näitä kahta vahvaa naista: äitiäni ja sisartani, jotka kumpikin ovat olleet roolimallejani.


7.  Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

Tähän on helppo vastata: ajoittain esiintuleva turhantarkkuus ja itsekriittisyys, jotka häiritsevät luovaa puoltani. Olen kasvattamassa itseäni tässä(kin) suhteessa.

8.  Mikä sinussa ihastuttaa muita?

Jotkut ovat maininneet, että minulla on huumorintajua (tarkoittanee lähinnä sitä, että huumorintajuni on osunut asiasta maininneiden kanssa yksiin). Olen myös kuullut että minulle voi uskoa suuriakin salaisuuksia ilman pelkoa niiden kulkeutumisesta eteenpäin.

9.  Mikä sinusta tulee isona?

- Isona olen toivottavasti edelleen matkalla etsimään ja löytämään  jotakin uutta ja ihmeellistä. Olen päättänyt jo kauan aikaa sitten, että haluan joka päivä oppia ainakin yhden uuden asian, olkoon oppimani sitten kuinka pieni juttu hyvänsä. En muista, mistä tämän elämänohjeen olen itselleni onkinut, jostakin kirjasta lienee...

10.  Uskotko onnellisiin loppuihin?

  -Ehdottomasti!

*
Ojennan haasteen eteenpäin Jokken kirjanurkan Jokkelle,  Kannesta kanteen Kaisalle, Kirjakaapin kummituksen Jonnalle, Kirjasähkökäyrän Maille ja   Oksan hyllyltä  Marikalle.


** Huomenna sukellan suomalaisen miehen sieluun: tuon blogiin Matti Röngän uuden aluevaltauksen, romaanin Eino.

7.8.2015

Sata kirjaa -arvonta


Takanani on sata kirjabloggausta, monia muistoja ja ihania kirjoja, unohtumattomia kommentteja ja keskusteluja kirjojen ympärillä - on aika kiittää kiittää ihania lukijoitani arvonnan merkeissä! Blogini täytti kesäkuussa kaksi vuotta, joten tämä on samalla eräänlainen synttäritapahtuma - ensimmäinen laatuaan täällä minun puolellani.

Arvontaan voivat osallistua kaikki 31.8. klo 21.00 mennessä lukijoikseni kirjautuneet (oikeasta sivupalkista löytyvästä Lukijani-linkistä voit tarkistaa, oletko jo kirjautunut).


  Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset: 

- Jokainen  31.8. klo 21.00 mennessä lukijakseni kirjautunut ja arvontaan ilmoittautunut saa yhden arvan.

- Ilmoita osallistumisestasi tämän postauksen kommenttilootassa. 

- Arvottavana on yksi palkinto, viidenkymmenen (50) euron lahjakortti valintasi mukaan joko       Suomalaiseen kirjakauppaan, Adlibrikseen tai Elisa Kirjan e-kirjakauppaan.

- Suoritan arvonnan 1.9. ja ilmoitan voittajan nimen samana iltana täällä blogissa. Toivon voittajan ottavan  minuun yhteyttä 3.9.mennessä osoitteeseen kaisareetta@gmail.com (ellen saa voittajaa kiinni, suoritan arvonnan uudelleen 4.9).


Toivotan onnea arvontaan! 


5.8.2015

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut


  Tässä se on, teos, jonka sanotaan olevan vuoden ja ehkäpä koko kuluvan vuosikymmenen kirjallinen sensaatio.  Yhden romaanin ihmeenä tunnetun Harper Leen Kaikki taivaan linnut (To Set a Watchman) on saanut osakseen huumaavaa rummutusta aina siitä lähtien kun kustannusyhtiö Harper Collins tämän vuoden alussa tiedotti vuosikymmeniä kadoksissa olleen käsikirjoituksen löytymisestä. Rummutus tuntui vielä kovenevan,  kun ensimmäiset kirjasta tehdyt arviot kantautuivat lukevan maailman tietoisuuteen viime kuussa.
Teoksen suomennoskin ilmestyi pikavauhtia, 27.7., joten kerrankin me saamme lipua samalla kirjallisella aallolla muun maailman kanssa.

  Kaikki taivaan linnut on kuin itsenäinen  jatko-osa Harpen Leen  Pulitzer-palkitulle romaanille  Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockinbird, 1960), jonka kuohuttava tarina roturistiriitojen repimästä alabamalaisesta pikkukaupungista ja oikeamielisestä asianajaja Atticus Finchistä on vuosikymmenten saatossa iskostunut syvälle yhdysvaltalaiseen mielenmaisemaan. Atticus, joka uskalsi nousta yhteisöään vastaan puolustaessaan syytöntä mustaa miestä lynkkausmielisessä raiskausoikeudenkäynnissä, on muovannut amerikkalaisten ajatuksia oikeudenmukaisuudesta ja rotujen välisestä tasa-arvosta. Kirjan tapahtumapaikka, Alabamassa sijaitseva kuvitteellinen pikkukaupunki Maycomb on allegoria Harper Leen omasta kotikaupungista Monroevillestä, jossa hän kasvoi yhdessä kirjailija Truman Capoten kanssa.

  Atticuksesta tuli saman syssyyn myös amerikkalaisen perheenisän ideaali: tarina, jossa leskeksi jäänyt mies kasvattaa kahta villinpuoleista lastaan, poikatyttö Jean-Louisea ja tämän veljeä Jemiä aina yhtä rakastavasti ja oikeamielisesti, jättää tuskin ketään kylmäksi. Vaikka Kuin surmaisi satakielen kertojana toimii pieni Jean-Louise (Scout), romaanin päähenkilöksi  nousee Atticus, johon tyttö luottaa kuin muuriin. Tämä lyhyt viivähtäminen Leen ensimmäisen romaanin parissa on ehdottoman tärkeää, sillä  uudessa kirjassa oli tulossa jotakin uskomatonta, jonka merkitys jäisi puolivillaiseksi ellei tarina olisi aiemmin tuttu. Itse muistan nähneeni vuonna  1962 tehdyn elokuvaversion: Gregory Peckin Atticus-tulkinta on vahva, konstailematon kannanotto paremman Amerikan puolesta.

  Kaikki taivaan linnut -romaanissa on äänessä jälleen Scout ja tällä kertaa hän anastaa tarinan pääroolin itselleen. Ajallisesti kirja sijoittuu parinkymmenen vuoden päähän Kuin surmaisi satakielen tapahtumista. 26-vuotias Scout saapuu lomalle Maycombiin New Yorkista, jonne hän muuttanut vuosia sitten  ja putoaa heti lapsuusmuistojensa ja nykyisen elämänsä välillä ammottavaan kulttuuriseen sudenkuoppaan. Pohjoiseen vapauteen tottunut, lapsuudestaan saakka omia teitään kulkenut tyttö kavahtaa etelävaltiolaisen naiselle annettua ahdasta roolimallia ja Maycombiin jääneen Hankin kosintayrityksiä. Scoutin maailma järkkyy, kun hän saa tietää lähipiirinsä osallisuudesta Maycombin piirikunnan Valkoihoisten kansalaisneuvostoon. Juuri nyt Maycombin valkoinen väestönosa vastustaa raivoisasti perustuslakiin kaavailtua lisäystä, joka sallisi mustien ja valkoisten yhteisopetuksen kouluissa.

  Noissa kokouksissa käytettyä kielenkäyttöä ei (tässä suomennoksessakaan) ole sensuroitu lainkaan. Järjetön, peloista ja tietämättömyydestä kumpuava vihapuhe iskee kuin sylkäisy vasten lukijan kasvoja. Scout, värisokeaksi kasvatettu nuori nainen, syöksyy eksistentiaalisen kriisiin. Ei auta, vaikka hänen vähän hullu Jack-setänsä yrittää pehmentää putoamista vetoamalla pohjoisen ja etelän välisiin historiallisiin eroihin, siihen, mistä tässä kaikessa loppujen lopuksi on kysymys.
...olen kasvanut täällä, sinun talossasi, mutta en ole koskaan tiennyt, mitä sinun päässäsi liikkuu. Olen kuullut vain sinun sanasi. Sinä unohdit kertoa, että me olemme luonnostaan parempia kuin mustat, Herra heidän käkkäräpäitään siunatkoon, että he pystyvät etenemään tiettyyn pisteeseen, mutta vain tiettyyn pisteeseen, unohdit kertoa sen minkä herra O’Hanlon eilen kertoi. Eilen raatihuoneella olit äänessä sinä, annoit vain äänesi kuulua O’Hanlonin kautta. Sen lisäksi, että sinä olet snobi ja tyranni, olet myös pelkuri. Kun sinä puhuit meille lapsille oikeudesta, unohdit mainita, että oikeudella ei ole mitään tekemistä ihmisten kanssa –
  Sen lisäksi että romaani tarkastelee  pelottomasti yhdysvaltalaista rasismia, näen tarinassa myös toisen vahvan juonteen: näen nuoren naisen murtautuvan ulos lapsuudestaan, näen, miten hänet suorastaan pakotetaan katsomaan maailmaa silmästä silmään juuri sellaisenaan kuin se on. Aikuistuminen tarkoittaa Leen teoksessa ihanteellisuuden murtumista, toisen heikkouden näkemistä ja tunnustamista, oman hämmennyksensä hyväksymistä...

  Kirjan viiltäviin teemoihin nähden sen loppu on minusta hieman ponneton, aivan kuin Harper Lee olisi halunnut kääntyä ja palata sinne, mihin oikeasti ei ole enää paluuta. Tunnen: Scoutin tarina ei pääty tähän.
Olen jollakin intuitiivisella tavalla iloinen siitä, että en lukenut Harper Leen ensimmäistä kirjaa.  Kuin surmaisi satakielen on tietämäni mukaan ollut monelle niin vahva lukukokemus, että tämän teoksen hienot vivahteet olisivat saattaneet jäädä tuon kokemuksen varjoihin. Mutta olipa KSS tuttu tai ei, tähän kirjaan kannattaa ehdottomasti tarttua!
  Ennakkoluulolla, joka on ruma sana, ja uskolla, joka on puhdas sana, on jotakin yhteistä: molemmat alkavat siitä, mihin järki loppuu.”

*Muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Lukunäkymä, Mummo matkalla, Nenä kirjassa.

** Harper Lee kirjoitti Kaikki taivaan linnut -romaaninsa käsikirjoituksen jo 1950-luvun puolella, hyvän aikaa ennen kuin hänen pääteoksensa julkaistiin. Nyt löytynyt kässäri on saanut osakseen epäilyksiä muun muassa siitä, onko kyseessä todellakin se aito, kadoksissa ollut käsikirjoitus. Tämä huhu kannattanee unohtaa. Kirjallisuuspiirit  - jos mitkä - rakastavat sensaatioita ja yllättäviä juonenkäänteitä.
Harper Leen asianajaja pudotti keväällä vielä toisenkin uutispommin: kirjailijatar saattaa yllättää lukijansa vielä uudestaan.



Harper Lee: Kaikki taivaan linnut (Go Set a Watchman, 2015)
Gummerus, 2015
Suomentanut Kristiina Drews
Alkuperäiskieli: englanti
E-kirja

3.8.2015

Syksyn 2015 mielenkiintoisimmat kaunokirjat


Kustantamoiden uutuusluetteloiden selailu on ihanaa! Olen viettänyt monta iltaa tutkiskellen, minkälaisia kirjaihanuuksia meille lukuhulluille (ja vähän muillekin) on tarjolla täksi syksyksi. Listasin niistä mielenkiintoisimmat kirjailijoiden mukaiseen aakkosjärjestykseen. Tässä vaiheessa seikkailen katalogeissa kuin lapsi karkkikaupassa, myöhemmin teen hieman syvällisemmän jutun (n.s. lyhyen listan) niistä kirjoista, jotka kaikella varmuudella tulen lukemaan. Dekkari- ja tietokirjatärppeihin palaan vähän myöhemmin.
Tähän juttuun olen koonnut kirjoja yhdeltätoista eri kustantajalta, joten lista ei ole kattava: jotain jää aina puuttumaan. Täydennän listaa vielä, joten vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita!
Linkit kustantajien katalogeihin löytyvät jutun lopusta.

edit 20.8. Lisäilen listaan linkkejä kirjoittamiini kirja-arvioihin sitä mukaa, kun saan syksyn uutuuksia luettua.  Näin hoituu myös tuossa edellä kaavailemani 'lyhytlistaus.


Kotimainen kaunokirjallisuus:

Bargum, Johan: Novelleja 1965-2015. Teos (syyskuu)
Ehrnrooth, Karin: Hamburg blues. Gummerus (lokakuu)
Haanpää, Pentti: Kauneuden kirous. into (elokuu)
Harno, Tua: Oranssi maa. Otava (syyskuu)
Itäranta, Emmi: Kudottujen kujien kaupunki. Teos (lokakuu)
Jäntti, Tuomo: Talven hallava hevonen. Gummerus (elokuu)
Kettu, Katja: Yöperhonen. WSOY (elokuu)
Köngäs, Heidi: Hertta (Otava, syyskuu)
Lahtinen, Johannes: Galileo. Gummerus (elokuu)
Liehu, Rakel: Valaanluiset koskettimet. WSOY (syyskuu)
Lindstedt,  Laura: Oneiron. Teos (elokuu)
Oksanen, Sofi: Norma. Like (syyskuu)
Pekkola, Pasi: Lohikäärmeen värit. Otava (elokuu)
Pesonen, Pia: Maatuska. Teos (elokuu)
Raunio, Katja: Kaikki käy toteen. Teos (syyskuu)
Rosenlund, Mathias: Kuohukuja 5. Schildts & Söderströms (syyskuu)
Rönkä, Matti: Eino. Gummerus (elokuu)
Saarikoski, Tuula: Kaaos ja kirkkaus, muistelmat. WSOY (elokuu)
Sahlberg, Asko: Irinan kuolemat. Like (syyskuu)
Sajaniemi Vuokko: Pedot. Tammi (elokuu)
Vanhatalo, Pauliina: Pitkä valotusaika. Tammi (elokuu)


Käännetty kaunokirjallisuus:

Cortazar, Julio: Tuli on kaikki tulet. Teos (syyskuu)
deWitt, Patrick: Alihovimestari Minor. Siltala (elokuu)
Fowler, Karen Joy: Olimme ihan suunniltamme. Tammi (elokuu)
Franzen, Jonathan: Purity. Siltala (elokuu)
Hoffman, Alice: Ihmeellisten asioiden museo. Gummerus (syyskuu)
McGarthy: Rajatrilogia 2 ja 3 WSOY (syyskuu)
Moriarty, Liane: Mustat valkeat valheet. WSOY (elokuu: e-kirja, syyskuu: kirja)
Murakami, Haruki: Maailmanloppu ja ihmemaa. Tammi (syyskuu)
Neuman, Andres: Vuosisadan matkustaja. Tammi (syyskuu)
Ruffato, Luiz: Tekokukkia. into (elokuu)
Sentšin, Roman: Jeltyševit, erään perheen rappio. into (lokakuu)
Shields, Carol & Howard, Blanche: Kuiva kausi. Otava (syyskuu)
Smith, Patti: M Train. Siltala (syyskuu)
Vodolazkin, Jevgeni: Arsenin neljä elämää. into (lokakuu)



Tässä jutussa mainittujen kustantajien kirjakatalogit syksylle 2015: 

                                          Gummerus                                          
WSOY

Ihanaa elokuuta!