Matti Rönkä: Eino

Hyppään ja osun veteen. Sukellan. Tiedän uivani suohaudassa. Vesi yllättää. Se on raikasta ja kirkasta, kuin hyvässä kaivossa. Veden läpi tulvii häikäisevää valoa ja vastaan lipuu ihmishahmoja, mutta ne eivät tule päin, eivät edes kohdalle, vaan häivähtävät sivulle tai ohi. Vajoan syvemmälle. Kirkkaus on enää pyörylä jossain ylhäällä, täyden kuun hopeinen lantti yön sinisenmustalla taivaalla.

  Yleisradion tv-uutisistakin tuttu dekkarikirjailija Matti Rönkä hyvästeli suureen suosioon kivunneen sankarinsa Viktor Kärpän ja suuntausi kohti uusia tuulia. Tässä kuussa ilmestynyt Eino on Röngän uusi aluevaltaus, hänen ensimmäinen puhtaasti kaunokirjallinen teoksensa, eräänlainen 'esikoinen' siis. Teosta lukiessa ei voi olla huomaamatta Röngän pitkää kokemusta kirjoittajana -  kaikesta huomaa että hän on pyöritellyt sanoja ennenkin  - niin Ylen toimittajana, kuin kahdeksan teosta julkaisseena kirjailijanakin : hänen kerrontansa on sujuvaa, vähäeleistä ja omaäänistä.

  Eino on hyvin miehinen romaani. Se on juron, mutta syvällä sisimmässään tulisesti elävän ja tuntevan suomalaisen miehen tarina. Rönkä kirjoittaa konstailemattomasti, jämerästi, turhia sanoja kaihtaen. Romaani jatkaa siis suomalaisille mieskirjailijoille ominaista proosaperinnettä, kertomusjatkumoa, jossa tunteet jylläävät mutta eivät näy päälle  ja jossa miehen ikuinen vastavoima - nainen pyrkimyksineen ja haluineen - etäännytetään aina jonnekin taustalle. Naiset ovat Einonkin mielestä melkein oma lajinsa, mahdottomia ymmärtää mutta ei niitä ilman tule toimeenkaan.
Mutta on Eino muutakin kuin perinteinen mieskuva, se on paljon tätä enemmän: teoksen henki nousee kyllä konventioista, mutta Rönkä ottaa tekstissään sivuaskeleita, jotka kuljettavat kerrontaa lopulta avarammille, uusillekin seuduille.

  Tapaamme Einon  ensimmäisen kerran koillissavolaisen terveyskeskuksen vuodeosastolla, jonne yhdeksääkymmentä ikävuottaan lähestyvä miespaha on kuskattu yllättäen iskeneiden huimauskohtausten ja muistihäiriöiden vuoksi. Täällä tapaamme myös Einonpoika Jannen ja pojanpoika Joonaksen, jotka sivukertomuksineen laventavat Röngän teoksen pienimuotoisseksi sukupolviromaaniksi.
Eino ei haluaisi luopua elämästään eikä itsenäisyydestään - ei vielä. Kotopuolessa on asioita, jotka suorastaan vaativat häntä pysyttelemään päivänlaskun tällä puolen. On poikien hoteisiin luovutettu kuljetusfirma, on ihmisiä ja Vanha paikka, päivälenkit, muistot - ne, jotka alkavat väistämättä  tulla yhä useammin nykyisyyden tielle ja pirstaloituvat  häikäiseviksi, kipeää tekeviksi särmiksi silmien taa. Joonas utelee Einolta vanhoista asioista, sodasta ja muustakin: millä asioilla ukki liikkuikaan rajan takana heti sodan päätyttyä? Kas kun siitä ei ennen ole ollut puhetta. Miksi ei? Lukija saa kuulla tarinan, mutta vasta sitten, kun Eino on valmis. Mutta ensin täytyy puskea sivuun muita muistoja, kauniitakin, mutta eräät tulevat aina...

Kuolleet. Ne tulevat öisin, nyt paljon myöhemmin. Monena yönä viikossa. Niitä ei tarvitse kutsua eikä muistella, ne tulevat. Eikä auta vaikka kuinka toivoi että unohtaisi, että ne pysyisivät poissa. Haihtuisivat armeliaasti, niin kuin pahinkin tykistökeskitys joskus loppui, kun puri hammasta ja piti päätä piilossa ja toisteli että taas on hetken lähempänä se jyskeen loppu. Mutta tässä yösodassa ei tule huokaisuttavaa unohdusta. Kaikki tuntuu olevan vain entistä elävämpänä mielessä, tositapaukset ja unen kuvitelmat ja mahdottomuudet siihen päälle.

  Nuoruus, hätiköidysti solmittu avioliitto. Ja tuo hiljainen, kaikkialle  tunkeva levottomuus: liikkeelle, liikkeelle vaikka sokeaan vaaraan hän tahtoi astua, kunhan pääsi pois kodin tarkoituksettomuudesta, pakoon kaikkialle tunkevaa ahdistusta. Kuinka hullu ihminen onkaan. Ja miten sydäntä särkevää on huomata, että yksi suurista elämää ohjanneista voimista oli  - katkeruus.

Ehkä olenkin valehdellut moninkertaisesti. Eniten itselleni. Olen selittelijä. Jossittelija. Vänisijä. Kunpa vain. Kyllähän minä jos. Olisin sitä minäkin. Eipä sitä meikäläisellä ollut mahdollisuuksia. Onnea olisi ollut tarjolla, koko ajan. Ihan lähellä.Kilttejä huolehtivia ihmisiä. Metsä ja järvi. Omien lehmien maito. Hevosen turpa, harkitseva kavion asettelu oman jalan viereen. Koiran kiitollinen luottamus. Hyvä pusakka tuulessa. Napakka hylsysarja. Kaikki jäsenet tallella ja jalassa voimaa. Hiki iholla. Ei syöpää keuhkoissa. Kerttu. Janne.

  Poimin Einon kertomuksesta monia minulle tuttuja elementtejä: löysin savolaiset maisemat, ihmiset ja kotoisen kuuloiset sukunimet, löysin isovanhempieni ikäpolven kokemukset, ne jotka soivat omankin sukuni historiassa vielä tänäkin päivänä, eivät tosin  niin dramaattisesti kuin tässä Einon kertomuksessa. Muistin oman ukkini, joka Einon tavoin kätki sotamuistonsa sielunsa hiljaisuuteen. Liinavaatekaapin, jonka syvyyksiin kätkettiin myös jotakin...
Einon muistoja täytyy seurata varoen, sillä kuljemme sirpaleissa. Pikkuhiljaa eteemme piirtyy kuva miehestä, elämästä, haaveista ja reaaliteeteistä. Asioista, joista on vaiettu luoja ties mistä syystä, surusta ehkä ja häpeästä. Miksi itselleen on niin vaikeaa antaa anteeksi?

  Matti Röngän uusi aluevaltaus oli yllättävä, muistiin jäävä lukukokemus.  Miesnäkökulmaa Einossa toki on, tarkkana naislukijana löysin tarinasta muutaman miehisen kliseenkin. Teoksen kokonaisuus ja sen pääteemat  vievät romaania kuitenkin miesnäkökulmaa laajemmille, yleisinhimilliselle tasoille. Röngän kerronta on parhaimmillaan kimmeltävän kirkasta, mietittyä ja kantaa mukanaan hiljaista viisautta.

Einon tarina on hieno kunnianosoitus tavalliselle suomalaiselle miehelle, sodankäyneelle sukupolvelle ja nopeasti ajan virtaan katoaville, ainutlaatuisille muistoillemme.


Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta.



Matti Rönkä: Eino
Gummerus, 2015
E-kirja